Matkaystävä, Suvi Ratinen

Vahva esikoisteos tarpeesta kuulua joukkoon

Suvi Ratinen on osoittautunut erittäin pidetyksi kirjailijaksi vetämässäni lukupiirissä. Aiemmin bloggasinkin jo lukupiirikirjana olleesta Hyvä tarjous -teoksesta ja heti perään valittiin seuraavaksi luettavaksi Ratisen esikoisteos, Matkaystävä (2019). Tämä on ensimmäinen kerta lukupiirimme historiassa, kun luemme peräkkäin kaksi saman kirjailijan teosta. Pakkohan tämä on siis jakaa myös täällä blogin puolella.

Lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irtautumista kuvaava Matkaystävä oli Hyvän tarjouksen tapaan erinomainen teos, jonka ahmaisin kerralla vailla mitään vaikeuksia. Itse kuuntelin nimettömäksi jääneen päähenkilön kehitystarinan äänikirjana ja teoksen selkeän rakenteen ansiosta se sopikin erinomaisesti myös kuunneltavaksi. Ainoa miinus tarinassa oli minusta mukana kulkeneen katoamistapauksen lattea ja epämääräiseksi jäänyt loppuratkaisu. Toisaalta päähenkilön ihastuksen kohteen, Risto-Pekan, tarina kehittyi mielenkiintoiseen suuntaan. 

Kirjan kansikuvassa komeilee musta lammas. Tämän metaforan merkitys on ilmeinen. Hieno detalji on kuitenkin se, että lampaalla on myös meikkiä, ei mitään "sallittua" peitepuikkoa, vaan meikkiä.

Tarinana Matkaystävä herätti paljon ajatuksia uskontojen luonteesta. On sanottu, että uskonnossa on monesti kyse enemmän sosiaalisuudesta ja ryhmään kuulumisesta, ei niinkään suhteesta jumalaan. Tämän kirjan maailmassa asia tuntuu olevan juuri näin. Lestadiolaisuuteen synnytään ja siitä muodostuu ihan omanlaisensa spirituaalinen DNA. Viikot täyttyvät erilaisista uskonnollisista tapahtumista ja ryhmäkuri on kova. Tietoisuuden taso vaikuttaa olevan varsin matala. 

Kun päähenkilö lopulta kyllästyy siihen, että mitään uskontoon liittyvää ei saa kyseenalaistaa ja eroaa yhteisöstä, vertaavat uskovaiset sukulaiset sitä kuolemaan. Kirjan hienoin kohta liittyy juuri siihen vaiheeseen tarinaa, jossa päähenkilö hyvästelee mielessään vanhan uskonyhteisönsä ja suuntaa kohti maailmaa:

Mutta kohta olisin vapaa, tästä valheestakin, joka kiristää umpeen puristamiani huulia, että muka uskoisin, että vain tällä tavalla elämällä, keittiövuoronsa hoitamalla ja aviomiestä tavoittelemalla, perisi iankaikkisuuden. Painan valot pois. Pitkät loisteputket sammuvat keittiön katossa räsähdellen. Tulee hämärää.

Vain suurten hurisevien teräskylmiöiden pienet punaiset merkkivalot loistavat, ja hätäuloskäyntien vihreät valokyltit. Niissä valkoinen tikku-ukko juoksee nuolen osoittamaan suuntaan. Pimeässäkin näkee, mistä pääsisi pois hädän hetkellä.

Isoista ikkunoista näkyy vain pimeää. Mutta kun valo häviää sisältä, alkaa pimeän läpi erottaa kaupungin valoja. Katulamppuja. Ohi ajavia autoja. Kerrostalojen ikkunoita. Siellä on Maailma. 

Oli mielenkiintoista huomata, miten ihmisen primääri perustarve kuulua rymään ei katoa. Kun päähenkilö, jonka tarina perustuu Ratisen omiin kokemuksiin, eroaa lestadiolaisuudesta, hän alkaa tavoitella kuulumista "normaaleihin ihmisiin" suurella raivolla. Äkkiä on pakko meikata, tietää kaikki populaarikulttuurista, katsoa jääkiekkoa ja ryypätä (liikaa). Samalla menneisyys pitää salata täysin (tätä päähenkilön ystävä ei ymmärrä ja saa siksi kärsiä). Viisari heilahtaa ääripäästä toiseen. 

Itselleni tuli tästä kaikesta tunne, että päähenkilöllä ei ole varsinaisesti omaa persoonaa, hän vain matkii ylikorostuneesti sitä, mitä kulloinkin ympärillään näkee. Tämä on tietenkin periaatteessa hyvin normaalia ja jossain määrin kaikki ihmiset tekevät samaa. Mutta mikä lopulta on omaa? Olemmeko kaikki vain sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutteidemme kollaaseja, vailla omaa, uniikkia minuutta?

In the Wake of the Willows, Frederick Gorham Thurber

Kun jatko-osa eksyy liian kauas alkuperäisestä

Kaikki klassikkokirjoille kirjoitetut jatko-osat eivät voi puhutella. Siitä huolimatta tai varsinkaan, jos rakastaa alkuperäistä teosta. Luontokolumneistaan tunnetun Frederick Gorham Thurberin kirjoittama In the Wake of the Willows (2016) on minulle uusin muistutus tästä. Thurberin vaimon, Amy Thurberin, kauniisti kuvittama kirja jaksoi kiinnostaa minua noin puoleen väliin saakka, sitten iski turhautuminen ja pitkästyminen. 

Sinällään voisi ehkä olla ihan toimivakin idea sijoittaa tuttu brittiklassikko uudelle mantereelle, erilaiseen biotooppiin, mutta nyt valitettavasti ajelehdittiin jo liian kauas Kenneth Grahamen universumista. Ohut ja helposti unohdettava, hämärästi alkuperäisestä tarinasta muistuttava kertomus oli nimittäin tungettu ääriään myöten täyteen luontokuvauksia ja keskusteluja luonnosta. Kuten Goodreadsissakin todettiin: "A large chunk of the narrative is just characters talking about the local nature". Minulle tuli lukijana tunne, että Kaislikossa suhisee -adaptaation tekeminen oli tässä tapauksessa vain tekosyy päästä kirjoittamaan luontokirja, eikä kirjailijan vahva tausta luontokolumnistina ollut omiaan hillitsemään näitä epäilyksiä. Vaikka pidänkin Kenneth Grahamen kauniista luontotunnelmoinnista ja Vesirotan rakkaus jokeen on hieno lisä alkuperäiseen tarinaan, tässä mentiin jo liian pitkälle. 

Lisäksi minulle juuri alkuperäistarinan brittiläisyys on itse asiassa tärkeä osa sen viehätystä. Niinpä tarinan siirtäminen Yhdysvaltojen maaperälle vähensi sen vetovoimaa minun silmissäni selvästi.

Kolmas ongelmani tämän teoksen kanssa oli, että alkuperäiset hahmot eivät saaneet tarpeeksi tilaa ja heidän persoonansa tuntuivat vesitetyiltä. Heistä oli tullut vanhoja ja tylsiä. Pääosassa oli seuraava sukupolvi: Toady (Rupikonnan poika) ja Rickie (Vesirotan tytär). Varsinkin Myyrä ja Mäyrä loistivat poissaolollaan suurimman osan ajasta. Muistan jossain vaiheessa lukemista jopa miettineeni, onko Myyrää ja Mäyrää lainkaan olemassa tässä tarinassa. Tämä alkuperäisen nelikon laiminlyönti harmitti minua, sillä heidän välisensä dynamiikka on minulle tärkeä osa Grahamen tarinamaailman viehätystä. Nyt esimerkiksi hupsun Rupikonnan ja vakavan Mäyrän välinen nokittelu loisti poissaolollaan.

Lisäksi kirjan taitto oli ongelmallinen. Teksti oli pientä, ja katosi ikävästi keskimarginaaliin. Tuntui kestävän ikuisuuden, että sai edes yhden aukeaman luettua. Kaiken kaikkiaan Wake of the Willows kelpaa toki osaksi laajempaa Kaislikossa suhisee -kaanonia, mutta kokoelman helmeksi sitä ei voi kutsua.

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia: Irlantilainen aamiainen, Vihreän saaren puutarhoissa & Tuulen maa

 

Jokaisen Irlanti-fanin must-read

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia (Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta, 2009, Vihreän saaren puutarhoissa, 2010 & Tuulen maa, 2012) kuuluu kirjallisuuteen, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niinpä olen hankkinut ne myös omaan hyllyyn. 

Jotain kirjojen lumosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka en ole multasormi, olen silti lukenut nimensä mukaisesti puutarhoja käsittelevän trilogian kakkososan useasti. Kun Tuuri kirjoittaa intohimonsa kohteesta, on se parhaimmillaan kuin runollista science fictionia: en tajua mistään mitään, mutta teksti on niin kaunista ja hyvällä tavalla vierasta, että se koukuttaa. Kasvien latinankieliset nimet viimeistelevät ainutlaatuisen, hypnoottisen tunnelman.

Irlannissa pitkään asunut ja työskennellyt Tuuri kirjoittaa toisesta kotimaastaan lumoavan kauniisti ja suurella sydämellä. Olipa sitten kyse puutarha- tai ruokakulttuurista, naapurin vanhasta isännästä tai irlantilaisten nuivasta suhteesta auktoriteetteihin, Tuuri osaa kertoa siitä asiantuntevasti, empaattisesti ja ennen kaikkea kiinnostavasti. 

Konkreettisten, arkisten kohtaamisten rinnalle piirtyy myös suurempi kuva. Niinpä lukija pääsee tutustumaan myös Irlannin mielenkiintoiseen historiaan, johon on kuulunut muun muassa nälänhätää, merirosvokuningatar Grace O'Malley ja monia kädenvääntöjä brittien kanssa, jotka henkilöityivät muun muassa Constance Markieviziin. Tuurilla on kirjoittajana erinomainen kyky siirtyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin.

Suosittelen tätä kirjatrilogiaa kaikille Irlannista kiinnostuneille erittäin lämpimästi!

P.S.

Kannattaa lukea myös nämä erinomaiset tietokirjat:

• Irlantia etsimässä, Ville Zilliacus (1999)
• Tuulten saarella - Matka kelttien ja kertojien Irlantiin, Tom Sjöblom (2011).

Ikitalven polku & Talven portti, Niilo Sevänen

 

Niilo Sevänen Porissa, marraskuu 2024.

Matka läpi Ikitalven on alkanut

Työssäni kirjastonhoitajana pääsen toisinaan tekemään myös kirjailijahaastatteluita sekä minun että asiakkaiden iloksi. Esikoiskirjailija ja muusikko Niilo Sevänen osui tielleni näissä merkeissä viime marraskuussa. Vuodenaika oli Seväsen kirjojen teemat huomioiden mitä mainioin, vaikka hän toki sanoikin, että hänen lempivuodenaikansa on itse asiassa kesä. Tosin avantouinti on hevimuusikon sydäntä lähellä.

Tämä Seväsen haastattelu on mahdollista käydä kuuntelemassa kokonaisuudessaan, sisältäen yleisökysymykset, täältä. Kiitokset vielä Niilolle mielenkiintoisesta haastattelusta. Tässä bloggauksessa pyrin kuitenkin keskittymään enemmän henkilökohtaisiin vaikutelmiini Ikitalven polusta (2024) ja Talven portista (2023), vaikkakin tekemäni haastattelu tuleekin häilymään taustalla ajoittain.

Kuuntelin sekä Ikitalven polun, että sen esiosa-novellin, Talven portin, äänikirjoina. Tämä oli hyvä päätös siinä mielessä, että Sevänen oli muusikkona säveltänyt molempiin myös introt ja outrot. Nämä loivat tunnelmaa juuri oikealla tavalla, enkä ole suomalaisissa äänikirjoissa törmännyt moiseen koskaan aikaisemmin. 

Toinen minulle jokseenkin uusi juttu oli lukea historiallista fantasiaa. Toki esimerkiksi Tolkienkin sijoitti teoksensa reaalimaailmaan, mutta ne olivat kuitenkin kaukana ihmiskunnan ajanlaskun tuolla puolen. Vaikutelmani historiallisen fantasian lukemisesta olivat kahtiajakoiset. Toisaalta historia antoi fantasialle hyvää pohjaa ja lisäsyvyyttä, toisaalta se taas hämmensi, vieden huomioni pois itse käsillä olevasta tarinasta. Ei riittänyt, että yritin pysyä kaikkien tapahtumien mukana ja selvillä henkilöhahmoista, lisäksi aivoni pohtivat koko ajan vimmaisesti, miten romaanin tapahtumat suhteutuvat todelliseen historiaan. 

Itselleni Ikitalven polun tapahtumat toivat vahvasti mieleen vuoden 536 vulkaanisen talven, joka johtui tulivuorenpurkauksesta. Tätä ajanjaksoa on toistuvasti kutsuttu pahimmaksi ajanjaksoksi ihmiskunnan historiassa. Aivan kuten Seväsen romaanissa, myös tosimaailmassa jouduttiin esimerkiksi tekemään muutoksia viljeltyihin kasveihin, koska ilmasto kylmeni niin paljon. Viiniäkään ei enää saatu entiseen tapaan. Haastattelussa Sevänen kertoikin käyttäneensä näitä todellisia historiallisia tapahtumia kirjansa pohjana.

Ikitalvi-tarinassa loputtomalle talvelle annettiin syyksi salaperäinen Valkoinen noita. Itselleni tämä valkoinen noita toi mieleeni ennen kaikkea Narnian valkean velhon, joka on niin ikään syynä Narnian ikitalveen. Toki olen tietoinen, että Sevänen on julkisesti nimennyt esikuvakseen The Inklingseistä vain Tolkienin. Toisaalta tämähän ei oikeastaan todista mitään. Ja onko lopulta väliäkään, mitä kirjailija nimeää tai ei nimeä esikuvikseen? Tutkijoilla on asiasta useita mielipiteitä, kun taas lukijoille kirjailijan esikuvilla ja inspiraation lähteillä on yleensä merkitystä. Myös itseäni ne kiehtovat loputtomasti.

Tämän C. S. Lewis -yhtäläisyyden ohella loputon talvi teemana on hyvin todennäköisesti saanut inspiraatiota George R. R. Martinilta, jonka Sevänen on myös maininnut Tolkienin ohella yhdeksi esikuvakseen ja inspiraation lähteekseen. Eikä ikuinen talvi suinkaan ole ainoa vaikute ja/tai yhtäläisyys Seväsen ja Martinin välillä, sillä myös näiden kirjailijoiden fiktiivisten maailmojen tunnelmat ovat hyvin samankaltaiset, niin sanotusti grimdarkit. Suosittelenkin Sevästä kaikille Martin-vieroitusoireista kärsiville. 

Luku(/kuuntelu)kokemuksena sekä Ikitalvi, että Talven portti olivat sujuvia. Mielenkiinto pysyi yllä ja teksti soljui varsin mukavasti. Varsinkin Talven portti -novelli oli suorastaan nautittava kaikessa kompaktiudessaan ja hienoissa Irlanti-tunnelmissaan. Mielestäni tutustuminen Seväsen tuotantoon kannattaakin aloittaa juuri sieltä Talven porteilta.

Mitä kirjalliseen ilmaisuun tulee, joitakin lukijoita ovat ärsyttäneet erilaiset, alati muotoaan muuttavat manaukset, joita ainakin päähenkilö, luutunsoittaja Orfeus, viljeli tuon tuostakin. Itseäni nämä sättimiset eivät kuitenkaan häirinneet. Lähinnä ne toimivat hauskoina kevennyksinä muuten melko synkänkin kerronnan lomassa. Ja toki mukana olivat myös laajasti kiitosta herättäneet Halla-tytön kauniit ja mystiset unijaksot, jotka näyttivät olevan myös Seväsen omia suosikkeja.

Ikitalven polku on selvästi pidemmän kirjasarjan aloitusosa ja niinpä moni asia jäi vielä hämärän peittoon. Se on toki jo selvää, että vanha kunnon mystinen orpolapsi -fantasiatrooppi tulee olemaan tämänkin fantasiatarinan keskiössä, ja hänen rinnallaan hääräilee omalaatuinen antisankari, mutta mitäpä sitä hyväksi havaittua kaavaa muuttamaan. Aion lukea myös Ikitalven kuilun, joka ilmestyy näillä näkymin keväällä 2026. Toivottavasti Insomniumin pojat antavat Seväselle tilaa ja rauhaa kirjoittaa keikkabussissa myös jatkossa. Lisäksi odotan näkeväni Seväsen esiintymässä seuraavassa Finnconissa, joka järjestetään näillä näkymin myös seuraavan kerran juurikin vuonna 2026.