keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Hääyöaie, Sophie Kinsella





Komedia on takaapäin nähty tragedia


Sophie Kinsella, tuo Helen Fieldingin chick-lit -kollega, on toistaiseksi ollut minulle suhteellisen tuntematon kirjailija. Himoshoppaajat ovat jääneet kokonaan väliin, ja luettuna on vain vuonna 2009 julkaistu Kevytkenkäinen kummitus, josta pidin paljon, kiitos hauskojen, genreen nähden poikkeuksellisten fantasiaelementtien. 

Nyt kuuntelemani Hääyöaie (Wedding Night, julk. 2013) oli kuitenkin astetta geneerisempää chick-littiä, jonka kantavina voimina toimivat rakkaudenkaipuu, seksi ja farssimaiset käänteet. Tarinan ytimessä hääräsivät nopealiikkeinen, pahasta avioliitto-obsessiosta kärsivä Lottie, ja hänen ylisuojeleva, avioeron myötä kyyniseksi muuttunut isosiskonsa Fliss.

Hääyöaie jaksoi viihdyttää minua jonkin aikaa, kiitos vauhdikkaan, sopivan yliampuvan tarinan, elävän kerronnan, ja äänikirjaboksin juonta spoilaavan takakansitekstin määrätietoisen välttelyn. Loppua kohti minuun iski kuitenkin väsymys, koska löysin itseni tilanteesta, jossa tiesin paljon enemmän kuin tarinan hahmot, ja oli täysin selvää, miten kaikki päättyy. Niinpä kertomus alkoi madella eteenpäin tuskastuttavan hitaasti, ja kun loppuratkaisun aika viimein koitti, kuuntelin tarinaa enää puolella korvalla. Sanoisinkin, että Hääyöaie hävisi selkeästi Kevytkenkäiselle kummitukselle, aivan kuten eräs tunnettu bloggaajakaimanikin omassa kirja-arviossaan totesi.


(quozio.com)


Päällimmäiseksi Hääyöaikeesta jäi mieleeni (pervon vokaalirimpsunimen ohella) ajatus siitä, miten komedia usein on vain takaapäin nähty tragedia. Esimerkiksi Hääyöaikeessa keskeisinä teemoina toimineet avioero, pitkän parisuhteen loppu ja yksinjäämisestä seuraava laastarisuhde eivät sinällään ole erityisen hauskoja aiheita, ja lopultakin kyse oli vain komediallisesta kerrontatavasta ja viihdyttävistä kehyksistä, jotka peittivät alleen tragedian. Tosielämässä passittaisinkin Lottien siskoineen suoraan terapiaan. 

Sinällään tällaisessa tragikoomisessa sekoituksessa ei toki ole mitään pahaa, käyttihän jo itse Shakespearekin traagisia elementtejä komedioidensa terävöittäjinä.


Alkuperäinen, jokseenkin creepy
 kansikuva (www.amazon.co.uk.).

2 kommenttia:

  1. En olekkaan tätä kirjaa Kinsellalta vielä lukenut. Pitää kokeilla jossain vaiheessa. Yleensä olen pitänyt hänen romaaneista, vaikka himoshoppaaja kirjat ovatkin mielestäni huonompia, kuin hänen yksittäiset kirjat. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohdullista kuulla, että en ole missannut mitään suurta, vaikka Himoshoppaajat ovatkin jääneet ainakin toistaseksi välistä =) Tosin niihinkin tulee kyllä varmasti tartuttua vielä jossain vaiheessa. Ainakin, jos satun löytämään äänikirjaversioina.

      Poista