"Sinä olet niin mahdottoman suuri, että sinun on aivan turha tekeytyä tärkeäksi, isä sanoi merelle"
Kuten kaikki Tove Janssonin tuntevat tietävät, Tove rakasti merta, ja vietti kymmenien vuosien ajan kaikki kesänsä Klovharun saarella Porvoon edustalla yhdessä kumppaninsa Tuulikki Pietilän (vrt. Tuutikki-hahmo) kanssa. Niinpä oli pelkästään loogista, että meri näkyi myös Toven taiteellisessa tuotannossa. Vuonna 1965 ilmestynyt Muumipappa ja meri (Pappan och havet) on tästä erinomainen muistutus. Tässä synkkäsävyisessä tarinassa meri nähdään elävänä olentona (vrt. meren jumalatar Yemoja), joka kohtelee muumien asuttamaa saarta aggressiivisesti. Samoin saarelta itseltään löytyy pulssi:
Isä pysähtyi. Majakkakallion laita oli jotenkin hullusti. Nyt hän näki sen uudestaan, hyvin heikon liikkeen, kallio vetäytyi kokoon, rypistyi kuin iho. Muutamia harmaita kiviä pyöri kanervikossa. Saari oli herännyt.
Isä kuunteli, hänen niskansa oli jännityksestä kylmä. Kuului hiljaista jyskytystä, hän tunsi sen koko kehossaan, se tuntui kaikkialla, hyvin lähellä. Se kuului maan sisästä.
Isä laskeutui kanervikkoon ja painoi korvan maata vasten. Silloin hän kuuli saaren sydämen löyvän. Kaukana tyrskyjen alla, syvällä maan uumenissa jyskytti sydän, kumeasti, pehmeästi ja säännöllisesti. Saari on elävä, ajatteli isä. Minun saareni on yhtä elävä kuin puut ja meri. Kaikki on elävää.
Minulla ei ole tietoa, mistä Tove sai innoituksen elävään saareensa, mutta itselleni tuli vahvasti mieleen islantilaisesta mytologiasta tuttu Hafgufa-merihirviö, jolla oli tapana naamioida itsensä saareksi. Vastaavia olentoja löytyy myös muista mytologioista ympäri maailmaa, ja muun muassa J. R. R. Tolkien on kirjoittanut aiheesta Fastitocalon-nimisen runon, joka löytyy The Adventures of Tom Bombadil -teoksesta. Janssonin elävä saari on kuitenkin tavallista hyväntahtoisempi, useissa taruissa tällaiset merihirviöt nimittäin hukuttavat pinnalleen rantautuneet purjehtijat vajoamalla äkisti mereen.
Hafgufa (the-big-foot.tumbrl.com) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti