"Normaali myötätunnon tuntemisen kyky oli kadonnut minusta kokonaan"
Evil begins when you begin to treat people as things.
- Terry Pratchett
Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko (American Psycho, julk. 1991) on teos, jolle lankeaa kyseenalainen kunnia olla ensimmäinen kirja, jonka harkitsin lopettavani kesken siksi, että se oli liian raaka. Toisinaan on tulee vastaan teoksia, jotka haluan jättää tai jätän lukupuoliin, koska ne ovat liian tylsiä. Tämän modernin Tri Jekyll & Mr Hyde -tarinan kohdalla lopettamisaikeeni perustuivat kuitenkin puhtaaseen vastenmielisyyteen.
Minusta ei ole missään määrin kiehtovaa lukea, miten kirjan päähenkilö kaivaa silmät kodittoman miehen päästä, ja ruhjoo hänen pienen koiransa. Tuo kohtaus oli mahdollisesti iljettävin, jonka olen koskaan mistään kirjasta lukenut, ja sen jälkeen harkitsin tosissani Amerikan Psykon hylkäämistä lukukelvottomana. Jatkoin lähinnä siksi, että kyseessä on kuuluisa klassikko.
Kauhuelokuvia, verisiäkin, on toki tullut katsottua, mutta silti Amerikan Psyko onnistui yllättämään minut graafisuudellaan. On jotenkin eri asia katsoa Saw:in kaltaisia splattereita, koska silloin tietää mitä odottaa, ja katseen voi aina kääntää pois jos ja kun alkaa tuntua liian pahalta. Mutta tämä, ulkoasultaan hillitty, neljännesvuosisadan ikäinen klassikkoteos oli aivan yhtä paha kuin nykyajan verinen K18-kauhu, ja formaatista johtuen minun oli pakko kahlata läpi ne inhottavimmatkin kohtaukset. En todellakaan odottanut näin graafista ja psykologisesti vastenmielistä lukukokemusta.
Vielä tarinan alussa en osannut aavistaa mitään, ajattelin vain, että tässähän on ilmiselvästi Tuomas Vimman amerikkalainen esikuva erinäisillä Hunter S. Thompson -vaikutteilla maustettuna. Kirjan keskeisiä teemoja kun olivat kerskakuluttaminen luksustuotteita yksityiskohtaisesti listaten, sekä raivokas päihteiden ja alkoholin sekakäyttö. Välillä en itse asiassa edes pystynyt erottamaan Ellisin tekstiä Vimman esikoisen, Helsinki 12:ta kerronnasta, joka on vielä selkeästi muistissani. Sanoisinkin, että jos Vimma ei ole ottanut vaikutteita Ellisiltä, syön hattuni.
..Mutta sitten Ellis menikin astetta pidemmälle, ja lisäsi juoneen snuff-twistin kasalla puukkoja, naulapyssyjä, aseita ja kalkkia. Siitä alkoi vastenmielinen kierre, joka jatkui kirjan sekavaan loppuun asti. Lopultakaan ei selvinnyt, olivatko murhat tarinan sairaan päähenkilö Patrick Batemanin mielikuvitusta vai todellisuutta, mutta yhtä kaikki tämä kertomus todella koetteli sietokykyni rajoja. Ei ihme, että Amerikan Psykon on väitetty inspiroineen myös tosielämässä tapahtuneita murhia.
Mä pidin tästä erittäin paljon, vaikka onkin turruttava tarkkoine vaate- ja tuotekuvauksineen ja paikoin todella ällöttävä. Mä löysin kirjasta paljon myös huumoria! Tulkitsin vahvasti niin, että Patrick oli kuvitellut sarjamurhaajaleikkinsä. Ihmisen viihdykkeet on nykymaailmassa sairaita...
VastaaPoistaTuo on kyllä totta, että Amerikan Psykossa oli mukana myös paljon karnevalismia ja omanlaistaan tilannekomiikkaa. Esimerkiksi se Patrickin ja hänen ystäviensä maaninen kilpailu siitä, kenellä on hienoin käyntikortti, jaksoi kyllä huvittaa minuakin.
PoistaItselleni päällimmäiseksi tunteeksi tästä kirjasta jäi silti kuvotus, vaikka loppua kohti alkoikin yhä vahvemmin vaikuttamaan siltä, että väkivalta oli pitkälti epäluotettavan minä-kertojan mielikuvituksen tuotetta.
Yksi lisäsyy poikkeuksellisen voimakkaaseen inhoreaktiooni tämän teoksen väkivaltaa kohtaan voi olla myös se, että luin tämän kirjan joogaleirillä, joka on pitkälti Amerikan Psykon maailman täydellinen vastakohta, ympäristönä poikkeuksellisen lempeä ja väkivallaton. Muistan nimittäin myös, miten takavuosina juuri eräältä toiselta joogaleiriltä palattuani menin ystäväni luo kylään, ja hän sattui pelaamaan jonkinlaista taistelupeliä pleikkarillaan. Reaktioni oli tuolloinkin tyrmistynyt ja kummastunut, koska olin itse juuri virittynyt hyvin erilaiseen tilaan, johon ei väkivalta missään muodossa kuulu.