Kylän koirat, Veikko Huovinen

"Suomen hauskimmaksi sanottun koirakirja pohjautuu Veikko
Huovisen omiin havaintoihin. Koirat liikehtivät laumoina, päi-
vystävät kauppojen, koulujen ja muiden julkisten laitosten pihoilla,
seuraavat silmä kovana ihmisten puuhia, nuuskivat, nostavat jalkaa,
leikkivät, mekastavat ja pyyhkäisevät välillä huimaan juoksuun.."

Koiran rapsuttaminen on rakkauden työtä

Vuosina 1927-2009 elänyt Veikko Huovinen on yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hänen tekstinsä ovat hyväntuulisen hauskoja ja maanläheisiä, kuitenkaan terävää havinnointia unohtamatta: Huovinen taitaa satiirin erinomaisesti niin halutessaan. Nykyajan vinkkelistä voisi todeta, että Huovinen on kuin hyväntuulinen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja.

Kylän koirat -teoksen (julk. 1962) kuuntelin Esa Saarion tulkitsemana äänikirjana. Saarion leppoisa ja vakaa ääni sopi Huovisen tekstille täydellisesti. Se tosin jäi harmittamaan, että nyt en nähnyt kirjassa mukana olleita, Huovisen itse ottamia valokuvia, joita Katja kehui omassa blogitekstissään. Nyt onkin harkinnassa, että josko ostaisin tämän kirjan omaksi.

Arkirealismia vuosikymmenien takaa

Kylän koirat -kirjassa Huovinen tekee matkan koirien maailmaan. Tapahtumapaikka on pieni kylä 1960-luvun Suomessa, ja tarinoissa esiintyy niin pieniä ja pörröisiä seurakoiria kuin suuria ja sekarotuisia kulkukoiriakin. Niin, ja tekeepä itse susikin lyhyen, kylän koirien ja niiden isäntien primitiivisiä vaistoja nostattavan visiittinsä.

On myönnettävä, että eläydyin välillä turhankin voimakkaasti hyvin elävästi kerrottuihin koirakertomuksiin. Kyllä siinä meinasi lentää suussa olleet suklaanmakuiset palautusjuomat auton tuulilasiin, kun tarinassa alettiin erittelemään yksityiskohtaisesti koirien vierailua tunkiolla, tuolla laskiämpärien haisevalla tyhjennyspaikalla. Mutta no, Huovisella ei ole tapana kaunistella todellisuutta, joten suotakoon tämä hänelle.

Aww

Lempikoirani oli ehdottomasti pieni Nappe, joka vihasi ulkoilua kylmässä talvikelissä. Näin sieluni silmin Napen epätoivoisen katseen ja hassut loikat ja pinkaisut, kun se odotteli pääsyä takaisin lämpimiin sisätiloihin.

Näitä terhakoita koiratarinoita ei kertakaikkiaan voi kuunnella tulematta hyvälle tuulelle. Tämän teoksen huonoin puoli olikin sen lyhyys (kolme cd:tä). Muistan, miten äänikirjan loppupuolella kuuntelin juuri hymyillen Huovisen lempeää tarinointia siitä, miten hän on monesti ihaillut suloisia koiranpentupesueita pesäpahvilaatikon reunan yli, ja sitten yhtäkkiä kuulinkin äänen: "Tähän päättyy Veikko Huovisen teos Kylän koirat."
-Eiii! Haluan lisää!