Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Riikka Pulkkinen

Riikka Pulkkinen, tuo henkilökohtainen piinaajani, iski jälleen

Hitto vie. Sorruin taas Riikka Pulkkiseen, vaikka hänen aiemmat teoksensa ovat olleet minulle aivan liian depressiivisiä ja raskassoutuisia, ja suuhuni on jäänyt kerta toisensa jälkeen karvas ja tunkkainen jälkimaku. Viekas Pulkkinen sai kuitenkin huijattua minua vielä kerran, kiitos hämäävän genrevaihdoksensa. Seuraavaa kertaa ei tule, sen lupaan.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (julk. 2014) on pieni ja sympaattisen näköinen chick-lit -kirja, jonka kertomus on julkaistu aikaisemmin Kauneus & Terveys -lehden jatkokertomuksena. Pahaa-aavistamattomana otinkin tämän harmittoman oloisen pikku kirjasen rantaseurakseni, kun suuntasin aurinkoisena kesälauantaina Porin Yyteriin. Ajattelin, että kevyen kevyt ja ennen kaikkea hauska chick-lit olisi nappivalinta.

Vaan eipä ollut ei. Kyllä Pulkkinen on aina Pulkkinen, vaikka chick-lit -höttöön upottaisi. Iiris Lempivaara oli tupaten täynnä surua, eksistentiaalista tuskaa ja elämän suurten kysymysten kanssa painiskelua. Mielialani laski sivu sivulta, ja minun oli lopulta pakko vaihtaa kuuntelemani Sigur Róskin Keshaan, etten olisi lähtenyt hukuttamaan itseäni vieressä kohisevaan mereen. Noh, vitsit vitseinä.

Mutta ei, tämä kirja ei ollut sitä mitä odotin ja toivoin. Mielestäni Pulkkinen ei osaa kirjoittaa chick-littiä. Hän kertakaikkiaan vaan on liian korkealentoinen, kikkaileva ja raskassoutuinen moiseen. Kirjassa oli hauskoja kohtia aivan liian vähän, ja esimerkiksi mukana olleet angstiset, omaan mieleensä totaalisesti sotkeutuneet teinitytöt olivat lähinnä kiusallisia ja kammottavia, ja saivat minut toivomaan, että kirja olisi pian ohitse. Pulkkiselle tyypillisesti tämäkin teos oli siis ennen kaikkea syvällinen ja synkkä. Samansuuntaisia huomioita teki myös Elina.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän toi mieleeni vuosia sitten käymäni keskustelu Sisko tahtoisin jäädä -elokuvasta. Eräs ikäiseni nainen totesi minulle, että ei halua katsoa tuota teinityttöjen päättömästä sekoilusta kertovaa elokuvaa, koska on itse aikoinaan ollut samanlainen kuin tarinan päähenkilöt, eikä hän muistele sitä aikaa lämmöllä. Hänen mukaansa tuollaisen omasta menneisyydestä muistuttavan elokuvan katsomisesta tulisi vain agressiivinen ja paha olo. Ymmärsin täysin. Omassa suhteessani Pulkkisen tuotantoon on samoja vivahteita.

Kun luen fiktiivistä tarinaa, haluan irrottautua arjesta ja löytää elämään uusia, kiehtovia ja ehkä vavahduttaviakin näkökulmia. Haluan nauraa ja vaikuttua. Astua itseni ulkopuolelle. En halua, että kirjailija porautuu aivoihini, ja kiduttaa minua. Sitä on vaikea selittää, mutta joku Pulkkisen aihevalinnoissa ja tavassa kirjoittaa menee liian syvälle.