Minä, Marie Antoinette, Carolly Erickson

Nainen Ranskan suuren vallankumouksen keskiössä

Yli vuoden kestänyt matkani Ranskan kuuluisimman kuningattaren jalanjäljillä saapui juuri veriseen päätökseensä.

Historioitsija Carolly Ericksonin kirjoittama, poikkeuksellisen viehättäviin kansiin verhottu Minä, Marie Antoinette (The Hidden Diary of Marie Antoinette, julk. 2012) ei melko kattavien ennakkotietojeni vuoksi tarjonnut minulle suurempia yllätyksiä. Ennalta-arvattavan lopun ohella lukukokemustani latistivat myös sangen hampaattomat ja peruskiltit päähahmot, joilta puuttui särmää. Pientä jännitettä ja sähäkkyyttä tarjosi lähinnä kostonhimoisen naisen rooliin istutettu Amélie, tuo Marie Antoinetten rakastajan katkera vaimo, joka teki kaikkensa tuhotakseen kuningattaren. Hän vieraili tarinassa kuitenkin vain silloin tällöin. Näistä harmillisista puutteista huolimatta Ericksonin teos toimi peruspätevänä viihteenä, joka ajoittain huvitti, ajoittain liikutti.

Esimerkiksi Marien Antoinetten alulle pistämät muotivillitykset toivat tarinaan mukavaa lisäväriä ja komiikkaa:

13. lokakuuta 1779
Olen antanut määräyksen, että kaikkien hovin naisten on koristauduttava linnunsulin. Strutsinsulin, riikinkukonsulin, papukaijansulin. Muutaman tunnin kuluttua määräyksen julistamisesta sulat oli tietenkin myyty loppuun kaikista Pariisin liikkeistä. Kuninkaallisen eläintarhan linnut on siirretty salaiseen piilopaikkaan turvaan aseistautuneilta sulkienmetsästäjiltä.

Sen sijaan Marie Antoinetten sairaanloisen pikkupojan tuskallinen elämä sai minut vakavoitumaan:

Pikku Louis-Joseph istui pöydässä hoitajansa vieressä koko yläruumis kierossa, pää vääntyneenä kohti olkapäätä ja kasvot kivun vääristäminä. Minun on tunnustettava, etten kykene katsomaan häntä ilman että kyyneleet kihoavat silmiini.

Vuosina 1755-1793 elänyttä, omalta osaltaan Ranskan vallankumouksen katalysaattorina toiminutta Marie Antoinettea parjattiin paljon. Milloin hän tuhlasi liikaa rahaa, milloin taas käyttäytyi säädyttömästi, tai sekaantui maansa politiikkaan sopimattomissa määrin.

Tässä fiktiota ja faktaa sekoittavassa teoksessa Erickson kuitenkin antaa Marie Antoinettesta hyvin inhimillisen kuvan. Itse ainakin huomasin pitäväni Marie Antoinettea lähinnä olosuhteiden uhrina, kultaisessa häkissä eläneenä lapsimorsiamena (hän nai Ludvig XVI:n ollessaan vasta 14-vuotias), joka pyrki tekemään parhaansa hänelle langenneessa asemassa. Marie Antoinette ei ollut paha, inhimillinen kyllä.

P.S.

Mikäli tämän Ranskan dauphinen elämä kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti katsomaan Sofia Coppolan silmiähivelevän kauniin ja unenomaisen Marie Antoinette -elokuvan vuodelta 2006. Tämä elokuva on henkilökohtainen suosikkini kaikista tuntemistani Marie Antoinette -tarinoista:

(www.wikipedia.org)