Miehet jotka vihaavat naisia, Stieg Larsson

Elokuva pieksee kirjan, kerrankin

Katsoin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ruotsalaiset elokuvasovitukset joitakin vuosia sitten hyvin intensiivisessä tahdissa. Muistan elävästi, miten jatkoin katsomista aina vain, vaikka koko kroppa oli jo aivan jumissa loputtomasta paikallaanolosta ja ruudun tuijottamisesta. Olin täysin koukussa, jonkinlaiseen Larsson-transsiin vaipuneena. 

Niinpä odotukseni olivat varsin korkealla, kun löysin Miehet jotka vihaavat naisia -teoksen (Män som hatar kvinnor, julk. 2005/2006) äänikirjaversion läheisestä kirjastosta. Uskoin, että koukuttuisin myös kirjaan hyvin nopeasti. Varsinkin, kun en enää muistanut, miten elokuvat päättyivät.

Toisin kuitenkin kävi. Huomasin tuon tuostakin tuskastuvani juoneen, joka mateli minun mielestäni liian hitaasti eteenpäin. Tarina oli hyvin toisteinen ja rönsyilevä. Tämän saman seikan on huomannut myös Kirsi.  

Lisäksi kirjan tunnelma ja henkilöt olivat minun makuuni liian kylmiä ja sulkeutuneita. Olisin kaivannut edes hiukan enemmän huumoria ja lämpöä, jotta paikallaan seisoskeleva juoni ei olisi kylmettänyt jäseniäni. Ja ei, kirjan päähenkilöiden polyamorinen suhde, joka onneksi oli poistettu elokuvaversioista, ei voittanut minua puolelleen. Mikael ja Lisbeth ovat kyllä hyvä työpari, mutta heidän fyysisestä suhteestaan kemiat puuttuvat totaalisesti. Väkinäistä, niin kovin väkinäistä.. Ihan kuin Larsson olisi luonut heidän välilleen sutinaa vain siksi, että niin "on tapana tehdä", kun tarinan pääosassa ovat mies ja nainen.

Kuuntelin tämän äänikirjan loppuun kolmesta syystä: 1. pidin Millenium-elokuvista, 2. Kari Ketonen teki erinomaisen lukusuorituksen, ja 3. kaiken vitkastelun ja rönsyilyn alla piileskellyt ydintarina, mystisesti kadonneen Harriet Wagnerin arvoitus, oli kiinnostava, ja se myös päättyi onnistuneesti.

Lyhyesti: suosittelen skippaamaan tuskastuttavasti matelevan kirjan, ja keskittymään timanttiseen elokuvaversioon.