Miksi, oi miksi Tuomas Vimma ei ole enää yhtä överi kuin ennen?
Muistan, miten vuosi sitten lainasin ensimmäisen Tuomas Vimma -kirjani, Raksan (julk. 2011), ja ihastuin ikihyviksi. Tuolloin harmittelin ainoastaan sitä, että kuuntelemani äänikirja ei saanut kunnon closurea, koska kyseessä oli trilogia. Nyt, kierrettyäni jostain syystä ensin läpi kaikki muut Vimman kirjat paitsi Raksan jatko-osat, päädyin vihdoin lukemaan Firman miehen (julk.2014), eli Raksa-trilogian päätösosan. Tosin se keskimmäinen komponentti, Ruutukymppi, puuttuu edelleen luetut-listaltani. Varsin epäloogista, mutta näin on päässyt käymään, koska olen ajoittain sangen epälooginen ja impulsiivinen lukija.
Tähän mennessä olen pitänyt jokaisesta Vimmalta lukemastani teoksesta, kiitos omaperäisen kielenkäytön, värikkäiden juonikuvioiden ja epikurolaisen hedonismin. Vimman teoksissa on yleensä aimo annos Johanna Tukiaisenkin peräänkuuluttamaa glamouria ja luksusta, ja normaalia perusarkea elävä lukija saa pienen hetken ajan pröystäillä kunnolla yhdessä sikamaisten päähenkilöiden kanssa.
Firman miehen kohdalla näin ei kuitenkaan valitettavasti ollut. Hyperborea-rakennusliikkeen vaiheita kuvailevassa teoksessa nimittäin keskityttiin luksuksen sijasta YT-neuvotteluihin ja kuivahkoon bisnes-keinotteluun, jotka alkoivat pitemmän päälle lähinnä ärsyttämään, eivät niinkään viihdyttämään tai huvittamaan. Vimman tavaramerkeistä oli jäljellä vain röyhkeä asenne ja kantaaottavuus, eivätkä ne yksinään kantaneet loppuun asti. Pidänkin selkeästi enemmän Raksa-sarjaa edeltäneistä teoksista, joissa Vimmalla oli vielä käytössään laajempi ja persoonallisempi väripaletti, eikä sana "kohtuullisuus" kuulunut hänen sanavarastoonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti