Norma, Sofi Oksanen

Oksasen Tähkäpää-tarina ei kietonut minua pauloihinsa

Juuri kun luulin, ettei Viron lähihistoriassa loputtomiin piehtaroiva Sofi Oksanen voisi minua yllättää, hän teki sen. Kohdunvuokraus- ja hiusbisnekseen uppoutuva Norma (julk. 2015) oli jotain aivan muuta, kuin mitä olen Oksaselta tottunut lukemaan. Valitettavasti vain tämä(kään) kirja ei saanut minua innostumaan, se oli vain eri tavalla ikävä kuin aiemmat Oksasen teokset. Yleensä en ole pitänyt Oksasen tarinoista niiden synkkyyden ja vastenmielisten henkilöhahmojen takia. Nyt syynä pettyneeseen olankohautukseen taas oli tarinan huono imu. 

Sinällään esimerkiksi kohdunvuokrausbisnes on aiheena ajatuksia herättävä, mutta Oksanen ei valitettavasti saanut siitä kunnon otetta. Margaret Atwood otti lapsitehtailuteeman haltuunsa paljon iskevämmin jo 31 vuotta sitten ilmestyneessä klassikkoteoksessaan Orjattaresi (The Handmaid's Tale, julk. 1985).

Minulla ei totta puhuakseni ole juurikaan hajua siitä, miten tämä kertomus lopulta päättyi, koska mielenkiintoni keskittyä tarinan kuunteluun oli äänikirjan viimeisen levyn kohdalla jo niin vähäinen. Näin jälkikäteen päässäni leijailee vain hataria muistikuvia siitä, että Norman äidin itsemurhaa märehdittiin loputtomiin, ja tarinan päähenkilö oli hypertrikoosia sairastava meedio. Siinäpä se. Jos minun jotain Oksasen kirjaa pitäisi suositella, olisi se Puhdistus (julk. 2008), ei Norma.