Tarina selviytymisestä
Amerikkalainen nobelisti, Toni Morrison, teki minuun jo vuosia sitten vaikutuksen orjuudesta kertoneella Minun kansani, minun rakkaani -teoksellaan (Beloved, julk. 1987). Ei siis ollut kovinkaan vaikeaa tehdä lainauspäätöstä, kun löysin Morrisonin vuonna 2012 ilmestyneen Koti-pienoisromaanin äänikirjahyllystä. Oli ilahduttavaa huomata, että nyt jo yli 80-vuotias Morrison kirjoittaa edelleen.
Teemoiltaan ja tunnelmaltaan 1950-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuva Koti oli hyvin samankaltainen kuin Minun kansani, minun rakkaani -teoskin: rankka ja raaka, mutta hyvällä maulla toteutettu ja vangitseva. Erityisesti viimeisen neljänneksen aikana jäin koukkuun, kun Ycidran unelmatyö osoittautuikin kieroutuneeksi painajaiseksi. Kyllä siinä nousivat niskakarvat pystyyn, kun pahaa-aavistamaton afroamerikkalainen tyttö selaili kiinnostuneena rotuoppiteoksia, ja antautui ne omistaneen työnantajansa armoille vailla mitään käsitystä tulevasta.
Vaikka Koti oli aihepiiriltään raadollinen (rasismi, sota, köyhyys, väkivalta..), nousi sen pääteemaksi minun silmissäni kuitenkin afroamerikkalaisten tiivis yhteisöllisyys ja kyky selvitä. Tapa, jolla naisporukka hoiti vaurioituneen Ycidran kuntoon yhteistuumin, oli ihailtava. Kun elinolosuhteet ovat haastavat, selvitään vain pitämällä yhtä ja unohtamalla turhat draamat.
Tämä paluu Toni Morrisonin tuotannon pariin sai minut pohtimaan syitä siihen, miksi pidän Toni Morrisonin muun muassa sortoa, orjuutta ja sotaa käsittelevistä teoksista, mutta en jostain syystä voi sietää Sofi Oksasen täysin vastaavanlaisista teemoista ammentavia kirjoja.
- Miksi on näin? Kirjoittajanlahjoja, asiantuntemusta ja uskottavuutta löytyy molemmilta, ja kumpikin kirjailija on omiensa asialla: Morrison afroamerikkalaisten, Oksanen virolaisten. He molemmat kirjoittavat oman kansansa synkästä lähihistoriasta taitavasti ja koskettavasti.
Uskon, että syy tälle oudolle ristiriidalle kirjailijamaussani löytyy Morrisonin ja Oksasen tyylillisistä eroavaisuuksista. Siinä missä Morrison korostaa kansansa lojaalisuutta omiaan kohtaan, ja kirjoittaa rankoistakin tapahtumista ilman turhaa mässäilyä ja kauhistelua, vetää Oksanen inhorealisminupit kaakkoon, ja tekee lukijalle selväksi, että hänen pimeässä ja kurjassa maailmassaan elävät henkilöhahmot ovat monesti mustia myös sieluiltaan. Petos ja selkään puukotus rehottavat torakoiden kiipeillessä homeisilla seinillä. Minuun tällainen äärimmäinen kurjuus ja kaikennielevä, moniulotteinen rumuus ei kerta kaikkiaan vain vetoa. Enough is enough.
Meanwhile in Finland: samanlaista, mutta kuitenkin niin erilaista
Tämä paluu Toni Morrisonin tuotannon pariin sai minut pohtimaan syitä siihen, miksi pidän Toni Morrisonin muun muassa sortoa, orjuutta ja sotaa käsittelevistä teoksista, mutta en jostain syystä voi sietää Sofi Oksasen täysin vastaavanlaisista teemoista ammentavia kirjoja.
- Miksi on näin? Kirjoittajanlahjoja, asiantuntemusta ja uskottavuutta löytyy molemmilta, ja kumpikin kirjailija on omiensa asialla: Morrison afroamerikkalaisten, Oksanen virolaisten. He molemmat kirjoittavat oman kansansa synkästä lähihistoriasta taitavasti ja koskettavasti.
Uskon, että syy tälle oudolle ristiriidalle kirjailijamaussani löytyy Morrisonin ja Oksasen tyylillisistä eroavaisuuksista. Siinä missä Morrison korostaa kansansa lojaalisuutta omiaan kohtaan, ja kirjoittaa rankoistakin tapahtumista ilman turhaa mässäilyä ja kauhistelua, vetää Oksanen inhorealisminupit kaakkoon, ja tekee lukijalle selväksi, että hänen pimeässä ja kurjassa maailmassaan elävät henkilöhahmot ovat monesti mustia myös sieluiltaan. Petos ja selkään puukotus rehottavat torakoiden kiipeillessä homeisilla seinillä. Minuun tällainen äärimmäinen kurjuus ja kaikennielevä, moniulotteinen rumuus ei kerta kaikkiaan vain vetoa. Enough is enough.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti