Yksi parhaista äänikirjoista pitkään aikaan
Mia Vänskän Saattaja -kauhuromaani (julk. 2011) imaisi minut synkkiin syövereihinsä mitä ihanimmalla tavalla. Räväkästä alusta aina mielikuvitukselliseen loppuun asti hyrisin tyytyväisenä, ja toistelin mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen kysymystä siitä, miksi en löydä näin iskeviä äänikirjoja useammin. Kaikki nuo freudilaiset viittaukset, muinaisten mytologioiden käyttö ja Paranormal Activity -vibat.. Oih.
En olisi millään malttanut lopettaa Leena Pyöstin lukeman äänikirjan kuuntelemista hetkeksikään. Tässä oltiin todella jo hyvin lähellä Harry Potter -äänikirjojen aikoinaan aiheuttamaa kuuntelupsykoosia; tilaa, jossa hidastelen autoni vauhtia, koska ajomatkan päättyminen tarkoittaa, että joudun lopettamaan tarinan kuuntelun, ja pitkin päivää pyrin vaikka väkisin keksimään itselleni aktiviteetteja, jotka mahdollistaisivat äänikirjan pyörittämisen taustalla.
Niinä hetkinä kun vastaan tulee tällaisia teoksia, sitä taas muistaa kristallinkirkkaasti, kuinka paljon köyhempää elämä olisikaan ilman lukuharrastuksen tarjoamia vaihtoehtoisia maailmoja.
Niinä hetkinä kun vastaan tulee tällaisia teoksia, sitä taas muistaa kristallinkirkkaasti, kuinka paljon köyhempää elämä olisikaan ilman lukuharrastuksen tarjoamia vaihtoehtoisia maailmoja.
Vanhaan, paranormaaleja ilmiöitä vilisevään kotitaloonsa muuttavan Liljan tarina ei varsinaisesti pelottanut minua, paatunut kauhuelokuvien suurkuluttaja kun olen, mutta se oli juonellisesti ja psykologisesti kiinnostava, ja kutkutti mielikuvitustani juuri oikealla tavalla. Lisäksi löysin tämän teoksen ansiosta uuden, sangen mielenkiintoisen suomalaiseen uskomusperinteeseen kuuluvan ilmiön, metsänpeiton.
Minulle Saattaja ei ollut ihan nappivalinta. Siinä oli hyviä elementtejä kuten juuri nuo kansantarinoihin ja myytteihin liittyvät jutut, mutta kompastelin ontuviin kielikuviin ja kliseihin, jäin kaipaamaan myös sitä kauhua. Joka tapauksessa koukuttava ja kiinnostava kirja.
VastaaPoistaMinäkin taisin tutustua metsänpeittoon ensimmäisen kerran Saattajaa lukiessani. Mielenkiintoinen ilmiö! Olen itsekin saattanut kerran joutua metsänpeittoon, lapsuuden tuttu metsä muuttui yhtäkkiä täysin vieraaksi, vaikka olin kulkemassa tuttua reittiä. Järkeilin silloin (tapahtuman jälkeen) hätääntyneeni jostain syystä, mutta en edelleenkään ymmärrä mistä tai miten, metsänpeitto selittäisi kokemuksen. Omituista kuitenkin.
Itse en häiriintynyt kliseistä, olen tainnut jo hieman paatua tuossa asiassa :D Pelottavuutta olisi tosiaan voinut olla enemmänkin, mutta jo tällainen semi-pelottavuuskin teki tarinasta viihdyttävämmän. Vähän kuin siihen olisi johdettu heikko sähkövirta.
PoistaHaa, aika mielenkiintoinen kokemus sinulla! Itse olen kasvanut (ja asun edelleen) keskellä metsää, mutta en ole koskaan moiseen tilaan joutunut. Tai hetkinen.. Kerran muistan juosseeni pimeästä metsästä peloissani kotiin. Tuolloin muistan epäilleeni, että joku eläin jahtasi minua. Yleisesti ottaen pimeäkin metsä on aina ollut minulle luonteva ja mukava ympäristö, jossa ei ole mitään pelättävää.
Leena Krohnhan on muuten kirjoittanut tästä aiheesta kirjan nimeltä "Metsänpeitto – kertomus kadonneista" (julk. 1980).
- Vois kyllä lukea.
Kiitos vinkistä, Metsänpeitto-kirjaan voisi hyvinkin tutustua!
PoistaJes, loistavaa! =)
Poista