Voita, Asako Yuzuki

 

Romaani, jonka viestin Taija Somppikin allekirjoittaisi

Voin maku oli verrattain raikas, mutta siinä oli samanlaista auringonpaisteen mieleen tuovaa lämpöä ja syvyyttä kuin kaikissa niissä eri maitotuotteissa, joita Rika oli maistellut Niigatassa. Soijakastike sulautui voihin, mikä korosti yhdellä rykäyksellä perunan makeutta ja suutuntumaa, eikä Rika saanut enää haarukkaansa pysähtymään.

Eräällä tutullani oli tapana sanoa anopilleen, että tämän käyttämä rypsiöljy kuuluu korkeintaan talon isännän konepajalle voiteluaineeksi. Ymmärrettävästi anoppi ei tästä pitänyt. Meillä Suomessa voi vastaan kasvirasva -leirit muodostuivat jo 1970-luvulla. Itse kuulun voi-leiriin ja siellä pysyn. Lisäksi rakastan ruuanlaittoa ja hyvää kirjallisuutta. Niinpä tämä Asako Yuzukin (muun muassa) voita ylistävä Voita (julk. 2017, suom. 2026) on minulle pitkälti täydellinen kirja. Niinkin täydellinen, että päädyin jopa ensimmäistä kertaa ikinä päivittämään äänikirjasopparini kalliimpaan, kun pitkähkö Voita oli kuluttanut kuuntelutuntini loppuun, enkä halunnut odottaa uusien tuntien avautumista päivääkään. Tätä kuunnellessani ajattelin monesti, että "vihdoinkin kirja, jossa on tarpeeksi ruokakuvauksia!".

Viimeksi olen nauttinut ruoka-aiheisen kirjan lukemisesta näin paljon kahlatessani läpi Tuomas Vimman huikeaa Gourmet -teosta.  Mainittakoon, että ruuan lisäksi myös feminismi yhdistää molempia kirjoja. 

Yuzukin tositapahtumiin perustuva teos nostaa selkeästi esiin japanilaisnaisten kompleksisen suhteen omaan kehoonsa ja painoonsa. Kirjan asetelma, jossa toimittaja käy toistuvasti haastattelemassa oletettua, kulinaristisesti valveutunutta murhaajaa vankilassa, toi mieleeni takavuosien kauhuklassikon, kaikille varmasti tutun Uhrilampaat-elokuvan. Ja siinä missä Uhrilampaiden Hannibal Lecteristä oli tehty kannibaali, jotta katsojan kiinnostus heräisi, riittää tässä japanilaiskirjassa se, että murhaaja on, kauhistus sentään, lihava aasialaisnainen. Lisäksi teos käsittelee muun muassa äitiyttä ja kotivaimon roolia mielenkiintoisilla tavoilla. Näennäisesti keskeisessä roolissa olevat murhat jäävät lopultakin sivuosaan.

Eräs Goodreadsin lukija oli antanut Voita-kirjalle vain yhden tähden, koska kirjan viimeisessä luvussa "vain paistetaan kalkkuna". Itse taas annan samasta syystä johtuen tälle kirjalle täydet viisi tähteä. Voita on hypnoottinen mestariteos, johon haluan palata vielä monta kertaa. 

Äkkiä yksi asia näkyi kirkkaana hänen mielessään. Ennen viimeistä päiväänsä hän tahtoi käyttää kaikki voimansa valmistaakseen jotakuta varten upean aterian. Samanlaisen kuin kuvakirjassa, jonka hän oli lukenut lapsena: kokonaisena paistettu kalkkuna sekä sokerikuorrutusta valuva kakku. Pelkkä ajatus sai hänen sydämensä pamppailemaan täyttymyksestä. Toisesta ihmisestä huolehtiminen kunnon kotiruoan avulla ei oikein sopinut hänen luonteeseensa. Hän oli kuitenkin jo lopen kyllästynyt tekemään ruokaa vain itseään varten.

Mielenkiintoista lisälukemista ja -katsomista:

• Parantavat rasvat, Taija Somppi & Jani Somppi (2012/2025)
• Yhdysvaltojen uudet ravitsemussuositukset
• Kitchen confidential, Anthony Bourdain  (2000)
• Gourmet, Tuomas Vimma (2008)
• Hyvän ruoan kirja, Hannamari Rahkonen (2021, tästä löytyy upea burgundinpadan resepti, kyseinen ruokahan on Voita-kirjassa keskeisessä roolissa) 
• Julie & Julia -elokuva (2009)
• Uhrilampaat -elokuva (1991)
• Gary Eats -Youtube -kanava
• Greeno Eats -Youtube -kanava 
• Dollar Tree Dinners - Youtube -kanava
• Japan Eat -Youtube -kanava

Fred & Rose, Howard Sounes

 

Match made in hell

The interest in people like Fred and Rose is curious. I would suggest that we are facinated because we can study them in detail while remaining completely safe. They are like specimens of rare poisonous spiders impaled on pins and set in cases at the natural history museum. We peer through the glass, in distaste, secure in the knowledge that we can come into no harm. What we can learn from these macabre exhibits what Fred and Rose demonstrated so effectively is that it is possible to kill repeatedly for many years without being caught. And the Wests may never have been caught without few slices of luck.

Luin hetki sitten sarjamurhaajapariskunta Fred ja Rose Westin tyttären, Mae Westin paljon ajatuksia herättäneen elämänkerran Love as Always, Mum xxx (2018). Vaikka olenkin yleensä varsin maltillinen true crimen lukija, tulin tarttuneeksi samoin tein kahteen muuhunkin 25 Cromwell Streetin tapahtumia käsitelleeseen teokseen. Howard Sounesin Fred & Rose (1995/2013) on niistä toinen. Tämä on yksi tärkeimmistä ja myös ensimmäisistä kirjoista, jotka käsittelevät Westien rikoksia. Sounes itse oli jutussa alusta asti mukana toimittajan roolissa ja hän muun muassa keksi kollegansa kanssa kuuluisan ilmaisun "House of Horrors". Suosittelisinkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. 

Erityisen hyvän Fred & Rose -kirjasta tekee sen monipuolisuus ja tasapainoisuus. Sounes ei mässäile karmivilla yksityiskohdilla loputtomiin (vaikkakin ajoittain minun olikin pakko pitää taukoa kuuntelustani), vaan siirtyy kirjan puolessa välissä oikeudenkäyntien kuvailuun, joissa hän itse oli läsnä. Lisäksi hän kertoo kirjan päivitetyssä versiossa myös eri osapuolien uusimpia kuulumisia ja esimerkiksi kommentoi Mae Westin kirjaa. Minun tapaani myös hän ihmettelee, miten on mahdollista, että Mae edelleen epäilee äitinsä syyllisyyttä. Varsinkin, kun sittemmin on tullut ilmi, että yksi perheen lapsista todisti siskonsa Heatherin murhan. 

Eräs kirjan tärkeimmistä osioista käsittelee yhteiskunnan ja yhteisön vastuuta ja pohtii muun muassa sitä, miksi sosiaaliviranomaiset eivät heränneet tutkimaan asioita, vaikka Westien lapset tulivat vähän väliä kouluun ruhjeilla. Tapauksien ajankohta toki selittänee osan tästä, sillä briteissä koulu ja sosiaaliviranomaiset ovat tiivistäneet yhteistyötään vasta Westien jäätyä kiinni. Samanlaista parannusta alettiin ajaa meillä Suomessa Vilja-Eerikan tapauksen myötä. Toinen esiin nostettu näkökulma muistutti, että osaa Westien uhreista ei oltu edes ilmoitettu kadonneiksi, koska heidän omaisensa eivät joko välittäneet tarpeeksi tai luulivat, että kadonnut perheenjäsen halusikin kadota ja tulla jätetyksi rauhaan.

Sounes huomauttaa myös, että Fred ja Rose olivat sarjamurhaajina hyvin epätyypillisiä. Tilastollisesti tyypillinen sarjamurhaaja on nimittäin yleensä tavallista älykkäämpi, päihdeongelmainen sinkkumies alemmasta yhteiskuntaluokasta. Fred ja Rose olivat kuitenkin raitis aviopari, jolla oli paljon lapsia ja Fredin älykkyysosamäärä oli 84 (Rosea ei koskaan tutkittu, mutta hänenkin koulumenestyksensä oli ollut huono). Vaarallisiksi heidät teki ennen kaikkea lapsuudessa ja nuoruudessa kärsityt aivovauriot ja väkivalta eri muodoissaan. Rosen äiti oli myös saanut sähköshokkihoitoja odottaessaan Rosea. Kun nämä kaksi sitten tapasivat, olivat seuraukset tuhoisia. Lähellä oli toki sekin, että jompi kumpi olisi murhannut toisen. Molemmat kyllä yrittivät. Ja aivan kuten Sounes totesi: heidän imagonsa suurperheen raittiina lähiövanhempina suojeli heitä rikossyytteiltä tehokkaasti. Kukaan ei pystynyt uskomaan, että lastenhuoneen lattian alla oli salainen hautausmaa.

Turhauttavinta Fredin ja Rosen tarinassa on, että poliisin kanssa yhteistyötä tehneen Fredin itsemurhan myötä kaikki murhat eivät tule mahdollisesti koskaan selviämään. On nimittäin todennäköistä, että uhriluku on paljon korkeampi kuin virallisesti todettu 12, mutta Fred vei salaisuutensa mukanaan hautaan. Vielä elossa oleva Rose ei tule puhumaan koskaan.