Kunpa tätä kirjaa ei olisi koskaan tarvinnut kirjoittaa
Jotkut kirjat haluaa ahmia nopeasti loppuun, koska ne on kirjoitettu niin taitavasti ja kauniisti. Sitten on kirjoja, kuten rikostoimittaja Vera Miettisen Eerika (2020), joiden lukemista ei voi lopettaa, koska tarina on liian piinaava ja surullinen.
Kuuntelin vuonna 2012 murhatun, kuolinhetkellään 8-vuotiaan Eerikan tarinan äänikirjana, ja toisin kuin yleensä, en loikkinut monien eri äänikirjojen välillä, vaan keskityin parin päivän ajan sataprosenttisesti tähän tarinaan.
Vaikka pitkälti kaikkien suomalaisten tapaan tiesin tapahtumien surullisen lopputuloksen, en voinut lopettaa kuuntelemista. Turhauduin, järkytyin ja suutuin moneen kertaan, ennen kuin kirja oli lopussa. Mielessäni pyöri ajatuksia, kuten: "Jos Sirpa Laamanen vielä kerrankin väistää vaatimusta todistaa henkilöllisyytensä vailla seuraamuksia, minulla palavat hihat lopullisesti" ja: "Miten tämä on mahdollista?!". Tämä tarina oli kuin Kafkan oikeusjutun käänteinen versio suoraan helvetistä: syylliset tiesivät tekonsa, mutta eivät jääneet kiinni, koska "byrokraatit" olivat täysin hampaattomia.
Eerikan tarinan saavuttua päätökseensä katsoin vielä YouTubesta Eerikan murhaajien haastattelupätkän, ja pöyristyin sitä kepeyttä, jolla he asiasta puhuivat. Kyyneleet nousivat silmiini.
En juurikaan lue rikoksia käsitteleviä kirjoja, mutta tämän luin, ja suosittelen tämän lukemista myös vähintäänkin kaikille niille, jotka työskentelevät lasten parissa tavalla tai toisella. Kuten Miettinen kirjan lopussa toteaa: "Jos edes yksi lapsi säästyy samalta kohtalolta kuin Eerika, tämän kirjan tehtävä on suoritettu". Miettisen mukaan lastensuojelussa on myös todella tapahtunut joitakin positiivisia muutoksia Eerikan tapauksen jälkeen. On tärkeää, että tämä tarina ei unohdu, jotta saman toistuminen jatkossa voitaisiin välttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti