Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan, Pekka Vahvanen

"Ihmislaji teknologian kanssa on aivan kuin alkoholisti viinitynnyrin äärellä"

Nykyisin en kovinkaan usein osta kirjoja omaksi. Jotta minä ostaisin jonkun teoksen pysyvästi hyllyyni, sen pitää olla joko poikkeuksellisen informatiivinen tai tavallista paremmin kirjoitettu. Tämä kirja oli molempia, ja niinpä lainakirjan eräpäivän umpeuduttua (ja teoksen lähdettyä seuraavalle sitä jonottaneelle) päädyin ostamaan itselleni oman kappaleen.

Erityisesti toimittajana ja televisiojuontajana tunnetun Pekka Vahvasen teknologiakriittinen Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (julk. 2018) on teos, jonka soisin kaikkien lukevan. Myös niiden, jotka uskovat olevansa Vahvasen kanssa eri mieltä. Itselleni tämä kirja tarjosi ennen kaikkea hyvän tiivistelmän ja monia tarkennuksia jo tiedossani olleista digitalisaation ja loputtoman teknologin palvomisen uhista.

Kone kaikkivaltiaan ydinsanoma on, että jatkuva teknologinen kehitys ei välttämättä ole hyväksi, vaan voi johtaa globaaliin katastrofiin, joka on verrattavissa ilmastonmuutokseen. Ainoa ero on vain siinä, että toisin kuin ilmastonmuutoksen kohdalla, ei loputonta teknologista innovointia koeta ongelmana, tai pyritä hillitsemään juuri mitenkään riskeistä huolimatta. Syy on yksinkertainen:

Teknologiaa palvotaan intensiivisemmin kuin mitään muuta jumalaa. Ajassamme tuskin on suurempaa totuutta kuin digitalisaation välttämättömyys. Siihen uskovat miljardit ihmiset, jotka ovat lumoutuneina älypuhelimistaan ja takertuneet internetiin. Siihen uskovat poliitikot niin oikealla kuin vasemmalla: he näkevät teknologian kehittämisen ainoaksi keinoksi pitää kansakuntansa elossa.

Vahvanen haluaa kyseenalaistaa tämän paradigman, eikä usko olevansa yksin:

Mutta usko teknologian autuaaksi tekevään voimaan on alkamassa horjua. Vaikuttaa siltä, että teknologinen kehitys ei enää muovaakaan yhteiskuntia paremmiksi. Tässä kirjassa kerron, kuinka kehitys on kääntymässä tarkoituksiaan vastaan. Meillä on jo liikaa edistystä, se ei enää palvele inhimillistä hyvinvointia. Samat asiat, jotka johtivat meitä kohti parempaa huomista, ovat nyt heikentämässä elämän mielekkyyttä. Hiljainen vastarinta teknologian kyllästämää elämää vastaan on herännyt. Tietotekniikkayhtiö Intelin tutkimusosasto Intel Labsin laajan kyselyn mukaan 61 prosenttia nuorista aikuisista kokee, että teknologia tekee maailmasta epäinhimillisemmän. Kahdeksan maata kattavassa kyselyssä selvisi, että juuri nämä niin kutsutut milleniaalit korostavat muita sukupolvia useammin teknologian huonoja puolia.

Vahvanen nostaa teoksessaan esiin muun muassa älylaitteiden ihmisten kognitiivisia kykyjä heikentävän vaikutuksen, kansalaisten yksityisyyden vaarantumisen, ja ihmisen oman aivokapasiteetin peittoavan tekoälyn, joka saattaa "jäädä ihmiskunnan viimeiseksi keksinnöksi". Tätä kirjaa voisi luulla synkäksi dystopiaksi, jos se ei sijoittuisi tietokirjagenreen. Massatyöttömyyttä ja robottisotilaiden hyökkäystä odotellessa..

Lukukokemuksena Kone kaikkivaltias muistuttaa kaikkine tutkimustuloksineen ja lähdeviitteineen akateemista julkaisua, joskin se on astetta populaarimmin kirjoitettu. Eikä ihme, se nimittäin syntyi Vahvasen keväällä 2014 aloittamasta väitöskirjaprojektista, joka sai toimittajantyön myötä uuden suunnan yleistajuisena teoksena. Kuten Vahvanen toteaa: "..jos kirjoitan ei-akateemisen kirjan aihepiiristä, joku saattaisi sen lukeakin". Heh heh..

Pakko nyt näin tohtorikoulutettavana huomauttaa, että kyllä väitöskirjatkin saavat mediassa huomiota, varsinkin, jos tutkija osaa brändätä itsensä ja tutkimuksensa hyvin. Kyllä meitä tutkijoitakin haastatellaan lehtiin tuon tuostakin. Mutta leikki sikseen, kyllä Vahvanen tämän varmasti tietää, hän nyt vain halusi viedä tekstinsä yleistajuisempaan suuntaan, ja lopputulos on mitä onnistunein.

Tästä kirjasta olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta nyt taidan sulkea läppärini, ja lähteä metsään kävelylle. Jokin sisälläni nimittäin kertoo, että tämä koneella istuskelu ei ole minulle hyväksi. Hassu juttu..

Luurangot portinvartijan kaapissa, Heikki Poroila

Opin tämän kirjan myötä uuden kirjastoalan
termin: Myrkkykaappi.

Sensuurista kirjastoissa

Mielipiteen ilmaisemisen vapauden ja informaation vapaan liikkumisen periaatteita ei voi soveltaa osittain. Niitä joko puolustetaan loppuun asti tai ei puolusteta ollenkaan.

-Heikki Poroila

Muistan, miten kävin vuosi sitten keskustelua erään kirjastonhoitajan kanssa Pasan ja Atpon Eniten vituttaa kaikki -kirjoista. Poikkesin tuolloin hakemassa kyseisen teoksen itselleni kaukolainaan. Kirjastonhoitaja kertoi minulle, että syy miksi hänen kirjastostaan ei tätä suhteellisen kuuluisaa teosta voi lainata on se, että Pasan ja Atpon käyttämä kieli on liian rumaa. Sensuuri oli siis iskenyt. 

Tuolloin asia ei minua sen kummemmin hetkauttanut, ja unohdin keskustelun pian. Ei tullut mieleenikään syyttää kirjastonhoitajaa minkäänlaisesta mielivaltaisesta sensuurista, lähinnä vain naureskelin vaivaantuneena, ja häpesin sivistymätöntä kirjamakuani välähdyksenomaisen hetken. 

Reaktioni juonsi juurensa kirjastoammattilaisen auktoriteetin kunnioittamisesta. Tilanteesta paistoi läpi myös se tosiasia, että meillä Suomessa kirjastolla on juurensa vahvasti kansanvalistuksen ja -sivistämisen perinteessä, kun taas esimerkiksi Yhdysvalloissa kirjastolaitoksen ideologia pohjaa ennen kaikkea yksilölliseen sananvapauteen ja sen puolustamiseen.

Poroila toteaa osuvasti:

Kansalaisten selvä enemmistö näyttävät ajattelevan, että meillä kirjastoalan ammattilaisilla on jokin myötäsyntyinen oikeutus ja taito portinvartijan rooliimme. Vastuu tällaisesta väärinkäsityksestä on meillä, ei kansalaisilla.

En varsinaisesi lukenut Luurangot portinvartijan kaapissa -kirjaa omaksi ilokseni, vaan valmistautuessani erääseen informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median seminaariin, joka pidetään Tampereella huhtikuun alussa. Tämä kirja on kuitenkin sisällöltään sellainen, että sen kantavat ajatukset voivat kiinnostaa ketä tahansa kirjaston asiakasta.

Poroila häpeää kollegoitaan

Heikki Poroilan tekstistä kuultaa lävitse ärsyyntyminen ja turhautuminen kirjastoihmisten epäviralliseen ja näkymättömään arvokoodistoon, jonka ytimessä on näkemys "sopivan" ja "sopimattoman" olemassaolosta. Tämä koodisto pohjautuu ennen kaikkea naisten kokemuksiin ja arvoihin, koska suurin osa kirjastoammattilaisista on naisia. 

Poroilan mukaan kirjastonhoitajat ovat  kykenemättömiä keskustelemaan työnsä etiikasta. Arvokoodisto on todellakin näkymätön, ja niinpä asiat vaietaan kuoliaiksi:

Minua kiusaa jatkuvasti se, että vaikenemme vallasta, jota meillä on mutta jonka käyttämiseen ei aina tunnu löytyvän kunnollisia perusteluja. Yleensä perusteita ei tunnu löytyvän lainkaan.

Poroila on siis sitä mieltä, että suomalaisissa kirjastoissa harjoitetaan aineistovalintaa tehtäessä liian voimakasta sensuuria, joka ei ole lain mukaan perusteltavissa. Tämä taas rikkoo asiakkaiden oikeuksia vastaan, pitäisihän kirjaston olla demokraattinen ja sananvapautta puolustava laitos. 

Kovin toiveikas Poroila ei asioiden korjaantumisen suhteen tunnu olevan:

Tabua voi kritisoida - kuten tässä itsekin teen - , mutta kritiikin voi aina vaieta kuoliaaksi - kuten tällekin kirjaselle tulee todennäköisesti tapahtumaan.

Näistä on väännetty kättä

Esimerkkitapauksina Poroila käyttää kirjassaan muun muassa ministeri Tanja Karpelan vuonna 2005 tekemää kehotusta suodattaa verkkoyhteydet kirjaston päätteillä. Näin estettäisiin ennen kaikkea lapsiasiakkaiden pääsy haitallisille sivustoille. Poroila toteaa, että suodatinohjelmien asennus kaikkiin asiakaskoneisiin olisi toimimaton ja kallis ratkaisu. 

Itselleni tuli tästä keskustelusta ensimmäisenä mieleen se, että oman työkokemukseni perusteella lapset eivät vieraile kirjaston tietokoneiden kautta minkäänlaisilla kielletyillä sivuilla. Facebookissahan he vain ovat, ja pelaavat nettipelejä! Mielestäni lähinnä rauhaton käytös, ja ajoittainen syöminen ja juominen koneiden läheisyydessä tuottavat ongelmia. 

Yleisesti ottaen aika harvalla varmasti on pokkaa mennä millekään tulenaralle sivustolle julkisella paikalla, missä kuka vain voi nähdä tietokoneen näytön käyttäjänsä selän takaa koska vain.

Toinen esimerkki sensuurista oli Animalian turkistarhausta vastustavan näyttelyn poistaminen Kallion kirjastosta vajaan viikon jälkeen. Syynä näyttelyn ennenaikaiselle purkamiselle oli Turkistarhaajien liiton protestointi. Asiakkaita näyttely ei häirinnyt. Kuten arvata saattaa, Poroila ei arvostanut tätä siirtoa, ja itse olen samoilla linjoilla. Kirjaston tulisi kuitenkin esitellä erilaisia arvoja, joista ihmiset voivat tehdä omat johtopäätöksensä.

Jos se on laillista, miksi sitä ei saa kirjastosta?

Kuten arvata saattaa, Poroila käsittelee kannanotossaan myös erotiikkaa/pornoa, ja sitä, miten se näkyy kirjaston kokoelmissa. Miksi kirjastot eivät ota kokoelmiinsa pornoa, koska se on kuitenkin laillista viihdettä, jota kansalaiset myös kuluttavat? Miksi Emmanuelle hyväksytään, mutta pornolehtiä ei? 

Nämä kysymykset ovat yllättäviä, mutta perusteltuja. Poroila epäilee, että pornon kohdalla kyse on siitä, että kukaan ei kehtaa vaatia asiaan muutosta. Laki ei voi olla syynä.

The American Library Association  suunnannäyttäjäksi meillekin?

Poroila toteaa kirjan lopussa, että suomalaisten kirjastonhoitajien kannattaisi ottaa mallia amerikkalaisista kollegoistaan, jotka suhtautuvat sananvapauteen paljon jämäkämmin, kuin me. The American Library Association toteaa virallisessa kannassaan muun muassa seuraavaa:

Libraries should challenge censorship in the fullfillment of their responsibility to provide information and enlightement.

We uphold the principles of intellectual freedom and resist all efforts to censor library resources.

We distinguish between our personal convictions and professional duties and do not allow our personal  beliefs to interfere with fair representation of the aims of our institutions or the provision of access to their information resources.

Poroilan mukaan tämänkaltaiset periaatteet eivät myöskään jää pelkäksi sananhelinäksi, vaan yhdysvaltalaiset kollegat ovat todella valmiita ottamaan niskaansa esimerkiksi omia etujaan ajavien firmojen tai hallituksen konservatiivien vihan, jos sen on tarpeen. Sananvapaus on tärkein.