Joutsenlaulu, Johanna Sinisalo

 

Johanna Sinisalo Porissa kesäkuussa 2026.

Jääkö Joutsenlaulu Sinisalon Joutsenlauluksi?

 

Kahdeksan lonkeroani on täynnä imukuppeja, joilla kosketan, haistan ja maistan. Havaitsen yhdellä kosketuksella signaaleja, joihin ihmisen käsityskyky ei riitä. Yksi lonkeroni on varmaan älykkäämpi kuin ihmisen koko kallon sisältö.

-Merkillisen fiksuja olentoja -elokuvan Marcellus

Minulla oli taannoin työni puolesta ilo ja kunnia haastatella Suomen menestyneintä spefi-kirjailijaa, Johanna Sinisaloa. Keskityimme haastattelussa erityisesti hänen uusimpaan teokseensa, Joutsenlauluun (2025). Tämä tulevaisuuteen sijoittuva ekoromaani sai alkunsa mittatilaustyönä kirjoitetusta novellista A Bird Does Not Sing Because It Has an Answer (2023). Itse en ole kyseistä novellia vielä lukenut, mutta olisi mielenkiintoista uppoutua myös siihen.

Joutsenlaulu (työnimeltään Miksi laulaa lintunen) palaa teemoiltaan Sinisalolle rakkaaseen lintuaiheeseen, jota hän on käsitellyt aiemmin esimerkiksi teoksessaan Linnunaivot (2008), jota en (sitäkään) valitettavasti ole vielä ehtinyt lukemaan. Toki mukana on paljon muitakin eläimiä, kuten oravia ja valaita. Paitsi että Sinisalo käyttää termiä "toislajiset", eikä termiä "eläin", koska termi "eläin" on hänestä liian negatiivisesti latautunut. Toislajiset onkin terminä vallan mainio, mutta selkeyden vuoksi käytän kuitenkin tässä bloggauksessa tuota huomattavasti yleisempää termiä "eläin". Minusta on kuitenkin tärkeää pohtia säännöllisin väliajoin, millaisia mielleyhtymiä meille niin sanotusti itsestään selvät termit ja sanat itse asiassa kantavat. Kielelliset valinnat kun vaikuttavat maailmankuvaamme kuin varkain. Siksi ne on hyvä tehdä näkyviksi. 

Joutsenlaulu ei ole millään muotoa kevyt kirja, eikä sen lukeminen ollut yhtä jouhevaa, kuin vaikkapa Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen (2000), tai loistavan Vieraat-kauhukirjan (2020). Tämä johtuu pitkälti siitä, että mukana on erittäin paljon tieto-osuuksia ja asioiden selittämistä. Ylipäätään tämä kirja on ennen kaikkea luonnon ja eläinten tietopainotteinen puolustuspuhe, jossa ihmishahmot ja tarinan juoni jäävät sivuosaan. Melkeinpä näin kirjastoihmisenä haluaisinkin luokitella tämän teoksen, toki hieman kieli poskessa, luokkaan 58 (Eläintietokirjat). Vanhaa kerronnan perussääntöä "näytä, älä kerro" kun rikotaan niin paljon, että tekstilaji todella liukuu minun silmissäni kaunokirjallisesta proosasta asiaproosaan. Tästä syystä johtuen nikottelin kirjan kanssa pitkään. Viimeinen kolmannes sujui onneksi jo hyvin, koska en enää edes yrittänyt katsoa Joutsenlaulua tarinallisten lasien läpi. 

Nyt minulla onkin sitten lukupuolissa samoja teemoja puhtaan tieteellisesti käsittelevä primatologi Christine Webbin  tietokirja Erityisin eläin - Myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta (2025). Se on mielestäni täydellinen seuraaja Joutsenlaululle. Toinen, tämän aihepiirin hieno kirjauutuus on tietenkin Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin (2025), jota suosittelen kaikille, joita pieni paasaaminen ei haittaa. 

Tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä Sinisalo kertoi, että Joutsenlaulu jäänee hänen viimeiseksi täyspitkäksi romaanikseen. Pitkien tekstien editointityö kun on käynyt raskaaksi. Kirjoittamisesta hän ei kuitenkaan, onneksi, ole luopumassa. Seuraavaksi vuorossa on ainakin musiikkia ja sarjakuvia.

Vieraat, Johanna Sinisalo

 

Omaperäinen tarina ihmiskehon salaisuuksista

Vuosia sitten luin ahmimalla Johanna Sinisalon Finladia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen. Se on kaikessa mieleenpainuvuudessaan edelleen yksi parhaista fantasiakirjoista, joihin olen koskaan tutustunut. Fantasian ei aina tarvitse tarkoittaa perustrooppien, kuten sankariksi paljastuvan orpolapsen, lohikäärmeiden, pahojen ruhtinaiden ja yli-inhimillisten haltioiden kierrättämistä tutun sankarin matka -kaavan mukaisesti, kuten Sinisalo jo esikoisteoksellaan osoitti.

Sittemmin olen sekä ilahtunut, että pettynyt Sinisalon tuotannon parissa. Nyt oli jälleen aika ilahtua. Kariston kauhuromaanikilpailun voittanut Vieraat (2020) on kekseliäs, asioita tuoreesta näkökulmasta tarkasteleva, ja ennen kaikkea koukuttava tarina sateenkaariperheen "toisista aivoista". Vaikutuin tavasta, jolla Sinisalo yhdisteli Vieraiden juonessa tiedettä, perhedynamiikkoja ja hienovireisiä fantasia- ja kauhuelementtejä. Plussaa myös hauskoista uudissanoista, kuten "sisähipinä" (näin ainakin muistelen, kuuntelin äänikirjan). 

Juuri tällaiset teokset saavat minut olemaan ylpeä fantasiakirjallisuuden puolestapuhuja. 

Auringon ydin, Johanna Sinisalo

Luulin kannen kuvaa pitkään joksikin ihmisen sisäelimeksi,
mahdollisesti sydämeksi tai keuhkoksi. Sitten huomasin
vihreän chilinvarren oikealla. 

Johanna Sinisalo Margaret Atwoodin jalanjäljillä

Auringon ydin (2013) on kolmas Johanna Sinisalolta lukemani kirja. Epäröin siihen tarttumista pitkään, koska edellinen läpi kahlaamani Sinisalo, Enkelten verta -kirja, oli pettymys erinomaisen Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen jälkeen. Sain itseni kuitenkin lopulta lukemaan puoli vuotta sitten lainatun Auringon ytimen, kun huomasin, että niteeseeni oli tullut varaus, ja niinpä lainanuusimiskierre oli tiensä päässä. Rehellisesti sanottuna mietin, että en todennäköisesti ehdi lukemaan kirjaa eräpäivään mennessä, ja harkitsin sen palauttamista koskemattomana. 

Onneksi päätin kuitenkin toisin; Auringon ydin osoittautui nimittäin todelliseksi mestariteokseksi, ja innostuin lukemaan sen läpi yhdessä viikonlopussa. Sujuvasti rytmitetty, äärimmäisen vetävä teksti sai minut ajattelemaan toistuvasti: "Miksi en saa käsiini näin hyviä kirjoja useammin?"

Tarina oli juuri sopivan vinksahtanut ja kekseliäs. Kyseessä oli todellinen WTF-elämys: Aivopestyt, koirien lailla jalostetut barbie-naiset, huumeena (ja vähän muunakin) käytetty chili, vaihtoehtoinen historiankirjoitus, Suomen muuntaminen Pohjois-Korean kaltaiseksi takapajulaksi, viittaukset suomalaiseen samanismiin.. Tämä kaikki sai minut ajattelemaan vimmatusti (..miten kävisi Suomen kansantalouden, jos naiset eivät työskentelisi.. miksi päähenkilö aisti kanssaihmisten tunnetilat hajuina..), ja tyrkkäsi ihanasti pois mukavuusalueelta. En tiennyt, miten päin olisin. Mieleeni tuli The Big Bang Theoryn levottomasti käyttäytyvä Sheldon, joka ei osaa päättää, mihin istuisi Pennyn asunnossa:

- On aina yhtä hienoa, kun kirjailija saa aiheutettua minussa tämänkaltaisia reaktioita. Tällaista lisää, kiitos!

Mitä aion lukea seuraavaksi

Kirjassa esiintyvät eloiset, nuo miesten tahtoon alistuvat "feminaiset" toivat mieleeni vuosia sitten näkemäni elokuvan The Handmaid's Tale (1990). Kirja perustuu Margaret Atwoodin vuonna 1985 ilmestyneeseen, samannimiseen teokseen.

Tässä moninkertaisesti palkitussa, Amerikkaan sijoittuvassa dystopiassa naisilta on niin ikään viety kansalaisoikeudet, ja mahdollisuus elättää itsensä työllä. Myös lukeminen on heiltä pitkälti kielletty (vrt. eloisien vastaava tilanne). Tarinan päähenkilö, maastapakoa yrittänyt Offred-niminen nainen, on jalkavaimo, jonka ainoa tehtävä on lisääntyä. En ole vielä lukenut itse kirjaa, mutta Sinisalon ansiosta tein siitä juuri kaukolainapyynnön.

(www.fem2pt0.com)

P.S. 

En nähtävästi ole ainoa, joka huomasi yhteyden Margaret Atwoodiin. Muun muassa Helsingin Sanomien Juhani Karila nosti Atwoodin klassikkoteoksen verrokiksi Auringon ytimelle. Karilan kirja-arvio osui silmiini heti sen jälkeen, kun olin kirjoittanut yllä olevan tekstin, joka sai inspiraationsa vanhasta elokuvaflashbackistani.

Hieman naurattaa, että kun poikkeuksellisesti kirjoitin bloggauksen lukematta juurikaan muiden arvioita teoksesta ("niitä on niin paljon.. ei jaksa.."), se kostautui välittömästi ylimääräisenä työnä. Jos olisin lukenut Karilan tekstin heti kärkeen, ei olisi tarvinnut käydä läpi pitkää ja kiemuraista jäljitystyötä, joka alkoi haparoivalla Google-haulla "dystopia movie women treated badly", ja päätyi lopulta Children of Menin ("liian uusi, ei voi olla tämä..") ja Cloud Atlaksen ("tämä se ei ole, mutta tässäkin oli niitä kiinalaisia naisia, joille kävi huonosti..") kautta The Handmaid's Taleen.

Toisaalta, informaatiotutkimuksen sivuaineopiskelijana voin olla tyytyväinen haastavan tiedonhakuprojektini onnistumisesta. Kyseessä oli kuitenkin joskus 90-luvulla vanhasta kuvaputkitelevisiosta yhden kerran katsottu random-elokuva, josta muistin ainoastaan pari hassua kohtausta. Ja tästä huolimatta: sain sen jäljitettyä!

Enkelten verta, Johanna Sinisalo

Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen
ravistelee Yhdysvaltoja. Suomessa myös mehiläishoitaja Orvo löytää
tarhastaan tyhjän pesän. Hänen elämällään on tähän asti ollut kaksi
keskipistettä: mehiläispesät ja hänen poikansa Eero. Kun Orvon 
elämän perustukset romahtavat, hän huomaa, miten vähän on 
itse asiassa tiennyt pojastaan.. Enkelten verta on hurja tutkielma 
lähitulevaisuudesta, joka voi olla totta jo huomenna. Se on
hyytävä kannanotto aikamme suureen eettiseen kysymykseen: miten
suhtautua luontoon ja eläimiin.

Johanna Sinisalo löysi sisäisen eläinaktivistinsa, minä sisäisen kriitikkoni

Kuuntelin tämän äänikirjan ehkä hieman huonoon aikaan. Kaipasin nimittäin kunnon high-fantasya, sellaista arkitodellisuudesta jyrkästi eroavaa seikkailua, joka vie mukanaan jonnekin aivan eri maailmaan.

Johanna Sinisalo taas on tunnettu tavastaan yhdistää realistiseen maailmaan vain joitakin fantasiaelementtejä. Tiesin tämän kyllä. Olen aiemmin lukenut loistavan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen ja osan Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelmasta. Toivoin kuitenkin, että Enkelten verta -kirja lumoaisi minut, kuten Ennen päivänlaskua ei voi -peikkotarinakin aikoinaan teki. Valitettavasti näin ei käynyt kuin hetkittäin. Sinisalo kirjoitti hyvin kuten aina, mutta tarinan aihepiirit ja niiden painotukset tökkivät.

Fantasiaa oli minun makuuni liian vähän

Alun perin vuonna 2011 julkaistua Enkelten verta -teosta ollaan kehuttu vuolaasti monissa kirjablogeissa. Minusta se kuitenkin on hitaasti käynnistyvä ja liian niukasti fantasiaa sisältävä kertomus, jossa suurimman osan ajasta oli nämä kolme rinnakkaista tasoa, joista yhdestäkään en saanut kunnon otetta:

1. Masentunut mehiläishoitaja nimeltä Orvo puuhastelee yhtä ja toista, juo viskiä ja synkistelee
2. kuvauksia Lähtösatama-nimisen hautaustoimiston toiminnasta
3. tuotantoeläinten oikeuksia käsitteleviä blogikirjoituksia kommentteineen ja käytännön sovelluksineen.

Noista tuotantoeläinten oloista olen toki kiinnostunut ja aihe koskettaa. Minulla on käytännön kokemusta tuotantoeläimistä, ja Suomen eläinsuojeluyhdistyksen pitkäaikaisena jäsenenä olen tottunut seuraamaan tämän sektorin asioita ihan luonnostaan. Myös päivätyöni puolesta olen tämän aihepiirin kanssa tekemisissä. Mutta: voin kahlata läpi esimerkiksi palkitun Syötäväksi kasvatetut -teoksen, jos haluan lukea kirjallisuutta tästä niin kovin tutusta aiheesta. Tähän äänikirjaan taas tartuin ennen kaikkea viihtymistarkoituksessa. Halusin irrottautua arjesta.

Enkelten verta -teoksessa demonisoidaan nautoja pitäviä ihmisiä niin paljon, että yhdestä omasta kokemuksestani kumpuavasta tosiasiasta haluan huomauttaa: usein myös tuotantoeläinten omistajat kiintyvät eläimiinsä, ja saattavat jopa itkeä, kun rakas vanha lehmä kuolee. Eläimen menetys on monesti kova paikka muutenkin kuin taloudellisesti. Olen myös huomannut, että innokas nautaeläinten kasvattaja saattaa kertoilla eläintensä kuulumisista sosiaalisessa mediassa samaan tapaan, kuin muut tarinoivat lemmikeistään. Lehmiä mainitaan nimeltä, ja niistä julkaistaan kauniita valokuvia. Sinisalon kirjassa esiintyvä Orvon isä, Ari, jolle nautaeläimet on vain "biomassaa" josta pyritään repimään voittoa mahdollisimman alhaisin kustannuksin, on siis melkoinen kärjistys.

Vihdoin tarina heräsi eloon

Tämä mehiläisten pesäautiosta käyttövoimansa saanut dystopia käynnistyi hitaasti ja jäi hieman vajavaiseksi, koska tarina sijoittui Suomeen, josta mehiläiset eivät juurikaan kadonneet. Lukija etäännytettiin maailmaa ravistelevasta kriisistä laittamalla päähenkilönä ollut Orvo vain katselemaan katastrofista kertovia uutisia televisiosta samalla, kun hän pui omia henkilökohtaisia kriisejään. Minusta tämä oli laiska ratkaisu. Olisi ollut parempi, jos tapahtumat olisi sijoitettu suoraan pääkallonpaikalle, eli esimerkiksi Yhdysvaltoihin. 

- Siitä olisi voinut tulla hyvin mielenkiintoista!

Luojan kiitos myöhään mukaan tulleet ja pitkään sivussa pidetyt yliluonnolliset elementit sentään pääsivät suurempaan osaan tarinan viimeisillä metreillä. Rinnakkaistodellisuuteen liittyvät pohdinnat ja valinnat saivat mielenkiintoni heräämään ja silmäni kirkastumaan. Mieleeni tuli vahvasti yhdysvaltalainen scifisarja Terra Nova, joka on julkaistu samana vuonna tämän Sinisalon teoksen kanssa. Molemmissa tarinoissa tuhon partaalla oleva ihminen löytää portin parempaan rinnakkaistodellisuuteen, joka sijoittuu eri aikakauteen. Tarinoiden detaljit ovat varsin erilaiset, mutta perusidea sama. 

Jos pidät dystopioista, suosittelen..

 Jori totesi omassa arviossaan, että häntä häiritsi Sinisalon kirjassaan harrastama syyllistäminen ja epäkohtien esiintuonti vailla ratkaisujen tarjoamista. Mikäli vegetarismin mainostamista ei lasketa ratkaisuksi, näin kieltämättä olikin. Se on selvää, että ainakaan mitään konkreettista toimintasuunnitelmaa tilanteen pelastamiseksi tässä ei esitetty.

Tähän liittyen haluan nostaa esiin toisen kotimaisen dystopiateoksen, josta pidin kovasti: Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -kirjan vuodelta 2005. Tässä Finlandia-ehdokkaanakin olleessa teoksessa käsiteltiin ilmastonmuutosta, tarkemmin ottaen napajäätiköiden sulamisesta aiheutuneita tsunameja. Toisin kuin Sinisalo, Isomäki keksi tarinansa ongelmalle myös ratkaisun, joka toteutettiin.

Sarasvatin hiekkaa -kirjan lukemisesta on kohdallani kulunut jo vuosia, mutta se on edelleen yksi parhaista kotimaisista teoksista, joita olen koskaan lukenut. Suosittelen.