Kalevala, Sami Makkonen

"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."

- H. P. Lovecraft

Iku-Turso meets Cthulhu

Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.

Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?

Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.

Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 

voi ainakaan syyttää.

Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.

Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.

The Story of Kullervo, J. R. R. Tolkien, toim. Verlyn Flieger

J. R. R. Tolkienin varhainen rakkaudenosoitus Kalevalalle

Kun sain ensimmäisen kerran lukea, että J. R. R. Tolkienin nimen alla on ilmestymässä uusi, postuumi teos, olin innoissani. Kiinnostustani lisäsi entisestään teoksen vahva linkittyminen kansalliseepokseemme Kalevalaan, kantoihan se paljon puhuvasti nimeä The Story of Kullervo (julk. 2015). 

Kullervo tunnetaan yhtenä Kalevalan traagisimmista hahmoista, ja hänet muistetaan erityisesti machbethimäisestä itsemurhastaan, jonka aikana hän käy kuuluisan vuoropuhelun miekkansa kanssa. Tässä The Story of Kullervo -kirjassa lukija pääsee silmäilemään nuoren Tolkienin vuonna 1914 luonnostelemaa Kullervo-adaptaatiota, jonka hän kirjoitti alun perin tulevalle vaimolleen Edithille. 

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että hankin tämän kauniin kirjan Tolkien-kokoelmaani, mutta valitettavasti en voi suositella The Story of Kullervoa muille kuin hardcore-Tolkien -faneille. Kyseessä kun ei ole täyspitkä viimeistelty kertomus, vaan ainoastaan 40-sivuinen luonnos täynnä kirjoitusvirheitä ja epäselvyyksiä. Tarina on myös jäänyt vaille kunnon päätöstä. 

Loput 168-sivuisesta kirjasta on omistettu erilaisille metateksteille, jotka taustoittavat Tolkienin suhdetta Kalevalaan eri näkökulmista käsin. Mukana on muun muassa Tolkienin Kalevala-aiheinen puhe vuodelta 1914 kahtena eri versiona, sekä kirjan toimittaneen Tolkien-tutkija Verlyn Fliegerin sinällään erinomainen Tolkien, Kalevala, and 'The Story of Kullervo' -essee. 

Imitaation kautta inventioon

Minulle tuli tätä Tolkienin The Story of Kullervo -adaptaatiota lukiessani mieleen gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson, joka Tolkienin tapaan harjoitteli kirjoittamista matkimalla aikaisempien mestarien tekstejä. Thompsonin tiedetään nimittäin kopioineen sanasta sanaan F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby ja Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teokset, jotta hän voisi ottaa oppia näiden kirjallisten nerojen kirjoitustyylistä. Aivan kuten Verlyn Flieger toteaa: 

The Story of Kullervo was Tolkien's earliest attempt at retelling - and in the process 'reorganizing' - an already existing tale. As such, it occupies an important place in his canon. Furthermore, it is a significant step on the winding road from imitation to invention, a trial piece by the orphan boy, university undergraduate, returning soldier who loved Kalevala, resonated with Kullervo, and felt the lack of 'something of the same sort that belonged to the English'.

Verlyn Flieger näkee The Story of Kullervon ennen kaikkea lähtölaukauksena Tolkienin menestyksekkäälle kirjailijanuralle, ja kadonneena linkkinä Kalevalan ja Tolkienin The Children of Húrin -kirjan (Húrinin lasten tarina, julk. 2007) välillä: 

The Story of Kullervo is the missing link in the chain of transmission. It is the bridge by which Tolkien crossed from the Land of Heroes to Middle-earth.

.. and Tolkien's Kullervo led to his Túrin, to the 'Silmarillion', and the 'Silmarillion' led by way of the Hobbit to The Lord of the Rings.

The Story of Kullervo on metatekstien osalta lukemisen arvoinen teos, joka valotti mielenkiintoisella tavalla Kalevalan ja Tolkienin oman tuotannon välistä suhdetta. Olen kuitenkin täysin samaa mieltä Tolkienista juuri väitelleen ystäväni kanssa siitä, että tämän kirjan pääteksti, The Story of Kullervo, on lähinnä postuumi kuriositeetti. Perfektionistina tunnettu Tolkien olisi tuskin antanut lupaa julkaista näin keskeneräistä ja luonnosmaista tarinaa.

Väinämöisen vyö, Mikko Karppi

Hyvää Kalevalan päivää!

Mikko Karpin Väinämöisen vyö (julk. 2007) on ollut lukulistallani jo pitkään. En enää muista, missä tätä Suomen omaa Da Vinci -koodia minulle kehuttiin, mutta sen verran vahvan muistijäljen tapahtuma kuitenkin mieleeni jätti, että teos lähti mukaani kirjaston dekkarihyllystä jokin aika sitten, ja julkaisen bloggaukseni siitä - kuinkas muutenkaan - nyt Kalevalan päivänä. Karpin Kalevalasta johdettu seikkailutarina kun toimii erinomaisena muistutuksena siitä, että kansalliseepoksemme on edelleen ajankohtainen, innostava ja kaikin puolin elinvoimainen teos.

Kovin nopeasti en Väinämöisen vyötä saanut selätettyä, kiitos teoksen massiivisen sivumäärän, joka lähenteli seitsemääsataa. Salapoliisitrilleristä tunkeutuvan fantasian kautta aina porttifantasiaksi asti yltynyt tarina oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Oudoista rituaalimurhista liikkeelle lähtenyt värikäs seikkailu kun jaksoi viihdyttää loppupään erämaavaellussuvantoja lukuun ottamatta lähes koko ajan; ensin revittiin kännyköistä akkuja matkapuhelinpaikannuksen estämiseksi, ja jo hetkeä myöhemmin tulkittiin kalevalaisia säkeitä päreenvalossa. Erityisesti pidin kirjan alkupuolen uhkaavasta ja salaperäisestä tunnelmasta, jonka aikana arkitodellisuus ja Kalevala kohtasivat verisesti:

Tuoreen jääpeitteen keskeltä kohosi ruskeatukkainen päälaki, joka oli saanut kuuraisen peitteen kylmässä yössä. Tytön alaston ruumis näkyi hauraan ohuen jääpeitteen lävitse. Kaikki muu oli niin rauhallista, että näkyä olisi voinut verrata groteskiin tatuointiin vastasyntyneen iholla. 

Riitta Muurinen oli nähnyt useita kuolleita ihmisiä opiskeluaikanaan. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, hän huusi. Samalla luvattu lumisade alkoi laskea ensimmäisiä hiutaleitaan kuin hautaseppelettä tämän rivon näyn ylle.

Kun kirjan sankarit siirtyivät tarinan loppupuolella Kalevalan puolelle, muuttui meno verkkaisemmaksi ja aloin kaipaamaan tiiviimpää kerrontaa, mutta onneksi sentään kirjan lopussa piili jälleen virkistävä yllätys. 

"- Pystytkö jatkamaan? - En kyllä ajatellut tähän paaluttaa, Juha sanoi tuskaisen oloisena. - Vaikka rantatontti olis kyllä kiva." 

Väinämöisen vyön vahvimpia puolia olivat ehdottomasti sopivan ronskit ja sympaattiset henkilöhahmot, joista merkittävä osa vieläpä puhui leveää pohjalaismurretta. Kaiken kaikkiaan kirjan tunnelma olikin monesti mukavan letkeä, ja kieli herkullista:

- Mikä se osoote olikaan? Seppo kysyi Katrilta.

- Hallituskatu 1. Se on ihan lähellä Senaatintoria.

- No joo, eiköhän me sinne keriitä, Seppo sanoi ja ohitti edellään ilman valoja ja järjellistä suuntaa ajavan uudehkon kaupunkimaasturin. - Nuata pässikärryjä on maailmas aivan liikaa.

- Vähäänkyröön vai? Saarinen kysyi.

- Vähäänkyrööhin, Seppo korjasi. - Jos ereheyt nuan väärin siälä sanomahan, niin luultavasti saat puukoosta.

- Vähäähinkyrööhin, Saarinen väänsi ja ojensi lappusen Juhalle taakse. - Menikö oikein?

- Tarpeeksi oikeen jotta selviät mustalla silmällä ja parilla katkenneella kylkiluulla, Seppo vastasi.

Sepon juotettua japaninkamelinsa matka jatkui kohti pohjoista.

Pohjalaismurteen lukeminen teki oloni kotoisaksi, koska äitini suku on Pohjanmaalta, ja olen itsekin viettänyt siellä paljon aikaa. Pisteet Karpille tästä persoonallisesta kieliratkaisusta! Tämä kirjailija tulee pysymään lukulistallani jatkossakin.

Sankarin tuhannet kasvot, Joseph Campbell

Kirja, joka innoitti George Lucasin luomaan Star Warsin

"Myytti johdattaa syvällisten, elävien vertauskuvien avulla sielun ja sydämen perimmäisen salaisuuden äärelle, mysteerin joka täyttää kaikki olennot ja ympäröi niitä."

Maailmankuulun myyttitutkija Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot (The Hero with a Thousand Faces, julk. 1949) on teos, johon tuskin olisin tarttunut ilman väitöskirjaopintojani, mutta joka osoittautui paitsi informatiiviseksi, myös varsin viihdyttäväksi tuttavuudeksi. Se on nimittäin täynnä toinen toistaan kiehtovampia tarinoita lukemattomista eri maailmankolkista ja kulttuureista, ja monesti nämä myytit vieläpä yhdistetään freudilaiseen psykoanalyysiin.

Yhdeksi lempitarinoistani nousi hindujen mytologiaan
kuuluva kertomus Shivan ja Parvatin rakkaudesta.
(www.eprarthana.com)

Ero - initiaatio - paluu

Vertailevalla otteella kirjoitettu Sankarin tuhannet kasvot rinnastaa monomyytin kautta toisiinsa muun muassa Herakleen, Muhammedin, Krishnan, Jeesuksen, Buddhan, Väinämöisen, Kamar al-Zamanin ja Oidipuksen. Kaikkien näiden myyttisten sankarien tarinoista voidaan Campbellin mukaan löytää enemmän ja vähemmän muunneltuna seuraavanlainen perusjuoni:

Mytologinen sankari lähtee houkuteltuna, eksytettynä tai sitten vapaaehtoisesti arkisesta kotimajastaan tai -linnastaan seikkailun kynnykselle. Siellä hän kohtaa kuin unessa yliluonnollisen olennon, joka vartioi rajakohtaa. Sankari saattaa voittaa tai saada puolelleen tämän voiman ja päästä elävänä pimeyden valtakuntaan (taistelemalla veljeään tai lohikäärmettä vastaan, uhrin tai taian avulla) tai vaipua vastustajansa surmaamana kuolemaan (silvottuna tai ristiinnaulittuna). 

Sen jälkeen sankari kynnyksen tuolla puolen kulkee vieraiden mutta silti merkillisen tutunomaisten voimien maailman halki. Jotkut niistä uhkaavat häntä pahasti (koetukset), toiset taas antavat hänelle maagista apua (auttajat). Kun sankari saapuu mytologisen kehän aallonpohjaan, hän läpikäy viimeisen koetuksen ja saa palkintonsa. Riemuvoitto voidaan kuvata sellaiseksi, että sankari yhtyy seksuaalisesti maailman äitinä esiintyvään jumalattareen (pyhä avioliitto), että isä-luoja tunnustaa hänet (sovitus isän kanssa) tai että hän itse kohoaa jumal-olennoksi (apoteoosi). Toisaalta voitto voi merkitä - jos tuonpuoleisen voimat ovat pysyneet hänelle vihamielisinä - että hän varastaa lahjan jota on tullut hankkimaan (morsiamen tai tulen ryöstö). Olennaista on, että sankarin tietoisuus ja sen myötä oleminen laajenee (valaistuminen, kirkastuminen, vapaus). 

Viimeisenä tehtävänä on paluu. Jos tuonpuoleisen voimat ovat siunanneet sankarin, hän lähtee nyt matkaan niiden suojelemana (lähettiläänä); jos eivät, hän pakenee ja häntä ajetaan takaa (pako, johon liittyy muodonmuutos tai esteiden asettelu). Sankarin ylittäessä paluukynnyksen tuonpuoleisen voimien on jäätävä taakse. Hän ilmaantuu takaisin unen valtakunnasta (paluu, ylösnousemus). Hänen tuomansa lahja virvoittaa maailman uuteen elämään (eliksiiri).

Sankarin paluu normaaliin maailmaan ei ole helppo:

Palaava sankari kohtaa ensiksi sen ongelman, että hänen on - saatuaan täyttymyksen näystä sielulleen tyydytyksen - sopeuduttava siihen, että elämän ohimenevät ilot ja murheet sekä banaalisuudet ja äänekkäästi lausutut rivoudet, joita hän joutuu kuulemaan, ovat todellisuutta. Miksi palata sellaiseen maailmaan? Miksi pitäisi yrittää saada intohimojen kalvamia miehiä ja naisia uskomaan ylimaallisen autuuden kokemusta tai edes kiinnostumaan siitä? 

Niin kuin unet, jotka olivat yöllä merkityksellisiä, saattavat päivänvalossa näyttää peräti typeriltä, samoin runoilija tai profeetta voivat havaita esittävänsä järkevien ihmisten tuomioistuimen edessä idiootteja. Helpointa on jättää koko yhteisö saatanan haltuun, vetäytyä jälleen taivaalliseen kallioluolaan ja sulkea sen oviaukko lujasti.

Campbellin uskomattoman laaja tuntemus maailman eri myyteistä, sekä kyky tiivistää niiden yhteiset piirteet parhaimmillaan yhteen selkeään kaavioon teki minuun syvän vaikutuksen. Ei ihme, että myös Star Warsin luonut George Lucas otti inspiraationsa juuri tästä teoksesta:

(www.pinterest.com)

"Kuolleet ovat kaikki jumalat"

Sankarin tuhansien kasvojen loppupuolella, luvussa "Myytti ja yhteisö", Campbell pohdiskeli osuvasti myyttien asemaa nykymaailmassa. Hänen mukaansa myytit ovat ylpeyden, ahneuden, itsekkyyden, individualismin ja kovien tieteiden hallitsemassa nykykulttuurissamme menettäneet voimansa:

..demokraattinen, omista asioistaan päättävän yksilön ihanne, sähkö- ja moottorikäyttöisten koneiden keksiminen ja tieteellisten tutkimusmenetelmien kehitys ovat siinä määrin muuttaneet ihmiselämää, että kaukaisilta ajoilta periytynyt ajaton vertauskuvien maailma on luhistunut. Käyttääkseni Nietzchen Zarathustran kohtalokkaan tuntuisia, uutta aikakautta julistavia sanoja: "Kuolleet ovat kaikki jumalat".

..Erilliset yhteisöt, jotka elävät mytologisella alueella kuin unessa, ovat enää vain riiston kohteita. Ja edistyvissä yhteisöissä itsessään ikivanhan rituaali-, moraali- ja taideperinteen viimeisetkin jäännökset ovat täyden rappion tilassa.

..Nykyään ryhmällä ei ole mitään merkitystä - ei koko maailmallakaan: sitä on vain yksilöllä. Mutta tämä merkitys on kerta kaikkiaan tiedostamaton. Yksilö ei tiedä minne hän on menossa. Hän ei tiedä mikä häntä kuljettaa. Kaikki ihmissielun tietoisen ja tiedostamattoman alueen väliset kommunikaatioyhteydet ovat katkenneet ja olemme haljenneet kahtia.

Myyttien katoaminen nykykulttuurista on suuri menetys, koska ne ovat Campbellin mukaan ihmisten hyvinvoinnille tärkeitä:

Mytologian ja riittien tärkeimpänä tehtävänä on aina ollut tuottaa symboleita, jotka vievät ihmishenkeä eteenpäin, vastapainoksi niille pysyville inhimillisille fantasioille, jotka pyrkivät kahlehtimaan sitä.

..Aikaisemmat sukupolvet selviytyivät psyykkisten vaarojen halki heidän mytologiseen ja uskonnolliseen perinteeseensä kuuluvien symbolien ja henkisten toimintojen opastamina. On aivan ilmeistä, että meidän nykypäivän ihmisten on kohdattava nämä vaarat yksin.

Myöskään uskonnoista ei Campbellin mielestä ole sielunyhteytensä ja yhteisöllisyytensä hukanneiden nykyihmisten pelastajiksi:

Tehtävän suorittamisen edellyttämiä vaatimuksia eivät pysty täyttämään myöskään suuret maailmanuskonnot sellaisina kuin ne nykyään käsitetään. Ne on näet valjastettu ajamaan nurkkakuntien tarkoitusperiä propagandan ja omien saavutusten ylistelyn välineinä.

Vaikka tämä teos onkin jo yli 60 vuotta vanha, ovat Campbellin huomiot minusta edelleen ajankohtaisia. Monesti nimittäin tuntuu, että nykymaailmamme vallitsevia arvoja ovat ennen kaikkea itsekäs voitontavoittelu, kyynisyys ja yleinen nihilismi. Tutkijana ja kirjailijana tunnettu Jari Ehrnrooth puhui tästä osuvasti Helsingin Sanomissa aivan hetki sitten:

Ehrnroothin mukaan 1960-luvulla voimistunut arvomurros, "Suuri Vapautuminen" viimeisteli moraalisen periksi antamisen. "Itsehillinnän, kohtuullisuuden ja sopusuhtaisuuden ihanteet kuopattiin. Alkoi riehakas pako viettikeskeiseen alkukantaisuuteen."

Vapautumisen kultti on muuttunut vastakohdakseen. Uskonto pantiin syrjään arvokeskiöstä ja tilalle astui konsumerismi, tyydyttämättömän kuluttajan rajaton halu ja elämysten jano. Tuotteet, nautintoaineet, jopa tuotemerkit vangitsevat kuluttajat alkukantaisiin riippuvuuksiin.

Sekä Campbell että Ehrnrooth ovat siis syvästi huolissaan nykymaailmassa vallitsevasta arvotyhjiöstä ja itsekeskeisestä minäminäminä-ajattelutavasta, jotka jättävät mielenrauhaa etsivät ihmiset yksin ja tuuliajolle. 

Kalevala, Elias Lönnrot

Hypnoottinen kansalliseepos

Elias Lönnrotin muinaissuomalaisista lauluista, loitsuista ja runoista kokoama Kalevala (julk. 1835) antoi minulle vihdoin syyn luoda blogiini tunnisteen "runous". Ja mikä voisikaan olla parempi ensikosketus lyriikan maailmaan, kuin Suomen oma kansalliseepos, joka on innoittanut lukemattomia taiteilijoita Jean Sibeliuksesta ja Akseli Gallén-Kallelasta aina CMX:n A. W. Yrjänään asti. On hassua, että en ole lukenut tätä jo aikaisemmin (mikäli Don Rosan sarjakuvaversiota ei lasketa), mutta toisaalta: eiväthän tamperelaisetkaan koskaan käy Särkänniemessä. Se olisi liian ilmeistä.

Paatuneena äänikirjaholistina kahlasin tämänkin teoksen läpi audion muodossa. Kalevalan kohdalla äänikirjaan turvautuminen oli myös enemmän kuin suotavaa, onhan kyseessä nimenomaan suulliseen perinteeseen pohjautuva teos. Ja millainen luenta kansalliseepoksellemme olikaan tehty! Antti Virmavirta hoiti hommansa sellaisella intensiteetillä, että minun alkoi tehdä mieli täydentää Pulkkisen tuotantokausiin pohjautuvaa Virmavirta-kokoelmaani tällä nimenomaisella äänitteellä mitä suuremmissa määrin. Monet kohdat olivat nimittäin sellaisia, että haluaisin kuulla ne vielä uudestaankin. Mieluiten monta kertaa.

Nautin erityisesti teoksen toiminnallisista osioista, kuten alun luomiskuvauksesta, Lemminkäisen seikkailuista ja kaikista kohdista, joissa Weylandiin ja Daidalokseen pohjautuva Ilmarinen takoo jotain, olipa se sitten Sampo, hevonen tai vaimo. Minua kiehtoi tapa, jolla esineet muuttivat muotoaan kerta toisensa jälkeen, monia yllätyksellisiä lopputuloksia tarjoten.

- Ihailtavaa käsityötaitoa!

Vaikka Kalevalan kieli on koukeroista, ja sisältö ajoittain liian toisteista (esimerkiksi keskivaiheen avioliitto-ohjeistukset puuduttivat), oli kuuntelukokemukseni yleisesti ottaen hyvin positiivinen, jopa meditatiivinen. Kyllä tähän uppoutui ihan omaksi ilokseen. Suosittelen!

Kalevala J. R. R. Tolkienin suurena innoittajana

Elias Lönnrotin 1800-luvulla tekemät runonkeruumatkat olivat suuri palvelus paitsi meille suomalaisille, myös myöhempien aikojen fantasiakirjallisuuden lukijoille kautta maailman. Kalevala oli nimittäin modernin fantasiakirjallisuuden isän, J. R. R. Tolkienin, suuri innoituksen lähde. Kansalliseepoksemme ja kielemme oli lähtölaukaus Tolkienin halulle kertoa tarinoita, ja lisäksi suomen kieli vaikutti merkittävästi Tolkienin itse luomiin kieliin. Tässä pieni katkelma nuoren, alkututkintoaan yliopistossa tehneen Tolkienin vaiheista hänen itse kertomanaan:

Gootin kielen jälkeen kaikkein tärkein tapahtuma oli kaiketi se, kun löysin Exeter Collegen kirjastosta - silloin kun minun olisi pitänyt opiskella alkututkintoani varten - suomen kieliopin. Tuntui kuin olisin löytänyt kokonaisen kellarin täynnä huikeaa viiniä, jollaista en ollut koskaan ennen maistanut. Juovuin siitä täysin, ja luovuin pyrkimyksestäni keksiä "kadonnutta" germaanista kieltä; minun "oma kieleni" - tai sarja keksittyjä kieliä - sai äänneasuunsa ja rakenteeseensa vahvoja suomalaisvaikutteita.  

..Mainitsin suomen kielen, sillä se käynnisti tarinapuolen. Jokin Kalevalan tunnelmassa viehätti minua suunnattomasti, jopa Kirbyn kehnossa käännöksessä. Opin suomea vain sen verran, että kykenin kahlaamaan alkuperäisteosta läpi jonkin matkaa, hieman samaan tapaan kuin koulupoika Ovidiusta; lähinnä minua kiinnosti ottaa siitä vaikutteita "omaan kieleeni". Mutta tarustoni, josta siis trilogia on osa (loppu), sai alkunsa pyrkimyksestäni muokata osaa Kalevalasta uuteen uskoon - erityisesti tarinaa poloisesta Kullervosta.

(Tolkien kirjeessään W. H. Audenille 7. kesäkuuta vuonna 1955)

- Kukapa siis tietää, odottaisiko maailma parhaillaan henkeään pidätellen uusimman Hobitti-elokuvan joulukuista ensi-iltaa ilman meitä suomalaisia, ja meidän huikeaa tarustoamme? You're welcome, world!

(www.booksfromfinland.fi)

P.S.

The Battle of the Five Armies -elokuvaa katsellessa kannattaa myös muistaa, että Hobitti-elokuvien keskiössä olevan, Thorin Tammikilven himoitseman Arkkikiven esikuvana on hyvinkin saattanut toimia meidän oma, kotimainen Sampomme.

Monet tahot ovat nimittäin sitä mieltä, että Arkkikivi saattaa olla yksi kolmesta Silmarilista, ja yleisesti uskotaan, että Sampo innosti Tolkienia, kun hän loi Silmarilit, nuo Fëanorin takomat ja Melkorin varastamat, mittaamattoman arvokkaat jalokivet.