Kuolleiden jäljillä - Kokemuksia henkimaailman syvyyksistä, Mika Nikkilä

 

Harvasanaiset aaveet ja heidän sinnikkäät tulkkinsa

Pakkohan se oli kuunnella. Mika Nikkilän uusin aaveenmetsästys-kirja, Kuolleiden jäljillä (2025). Kuten edellisessä näitä kirjoja käsittelevässä postauksessanikin totesin, tästä aiheesta voisi saada niin paljon enemmän irti; kertoa tutkittavien kohteiden historiasta lisää, laittaa tekstin kielioppi ja lauserakenteet kuntoon ja yrittää keskustella jotain syvällisempää niiden aaveiden kanssa. Kuitenkin jälleen pisin lause, joka ghostboxista kuultiin, meni suunnilleen näin: "Näpit irti lapsistani!". Yleisin lausahdus lienee jo klassikoksi muodostunut "häivy!".

Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että näistä istunnoista saa eniten irti olemalla itse paikan päällä. Kyse on ennen kaikkea energian aistimisesta, fyysisistä tuntemuksista ja tunnelmasta. Kirjaksi nämä kokemukset kääntyvät melko vajavaisesti. Yksi asia mitä Nikkilä voisi ehkä jatkossa pohtia lisää kirjoissaan, olisi kysymys siitä, mikä "aave" itse asiassa on. Onko kyse henkiolennosta, rinnakkaistodellisuuksista, jälkeen jääneestä energiasta menneiltä ajoilta, vai mistä? Entä mitä sielu hänelle merkitsee? Apuna näissä pohdinnoissa voisi olla vaikka tutkimuksiin osallistuva meedio.

Minulle Kuolleiden jäljillä -teoksen parasta antia olivat Ihmisten omia kokemuksia -osiot. Ja toki oli mielenkiintoista lukea Aaveenmetsästystarinoita lähempää omaa asuinpaikkaa, kiitos Nikkilän uuden parisuhteen. Erityisen kiinnostava kohde oli M&R Lifestyle, Rauma. Kuitenkin, jälleen kerran, oloni jäi joiltakin osin pettyneeksi. Kevyenä viihteenä ja välipalakirjana tämä oli toki paikallaan.

Minä seuraamassa Aaveenmetsästäjien ja
aaveiden kommunikointia.

Happy Like Murderers - The True Story of Fred and Rosemary West, Gordon Burn

 

Tasokkain true crime -teos, jonka olen lukenut

What you hold in your hands is not merely a book: it is a haunted object, a litany of disgust: it is a helter-skelter ride down into Dante's inferno, an archaeological dig into England previously unseen.

-Benjamin Myers (esipuhe) 

 

Making and constructing. Working and making. Activities that always held more meaning for him than unmaking a person.

-Gordon Burn Fred Westistä, s. 176.

Silloin tällöin tulee vastaan kirjoja, joita ei kannattaisi lukea iltaisin, jos ei halua nähdä painajaisia. Gordon Burnin synkkä taidonnäyte, Happy Like Murderers (1998/2019), on yksi näistä teoksista. Kirjan esipuheessa myös kerrotaan, että kirjailija itse heräsi usein öisiin painajaisiin tätä teosta kirjoittaessaan.

Olen tänä keväänä jostain käsittämättömästä syystä johtuen kahlannut läpi viisi Fred & Rose Westiä käsittelevää kirjaa: Mae Westin Love as Always, Mum xxx, Howard Sounesin Fred & Rose sekä The Fred West Tapes ja Geoffrey Wansellin An Evil Love ja nyt uusimpana tämän Happy Like Murderers. 

Arvostettu, mutta valitettavasti jo edesmennyt Burn (1948-2009), jonka nimissä jaetaan nykyisin vuosittain myös kirjallisuuspalkinto, muistetaan erityisesti true crime- ja urheiluaiheisista kirjoista, jotka menevät pintaa syvemmälle ja haastavat lukijansa. 

Itse huomasin Burnin poikkeuksellisen laajan ja syväluotaavan lähestymistavan heti Happy Like Murderersin alussa. Meni kymmeniä sivuja, ennen kuin Burn edes mainitsi Frediä ja Rosea. Sen sijaan hän aloitti kirjansa 25 Cromwell Streetin historiasta ja tuon surullisenkuuluisan asunnon edellisistä asukkaista. Näin Burn antoi heti alusta asti kirjalleen paljon laajemman kontekstin, kuin kukaan muu Westeistä kirjoittanut. Happy Like Murderers ei kerrokaan vain Fredistä ja Rosesta, se on brittiläisen yhteiskunnan historiaan pureutuva, monipuolinen ajankuva. Lisäksi Burn kertoo Westien uhrien taustoista paljon enemmän kuin muut lukemani kirjailijat. Tämä paitsi lisää ymmärrystä siitä, miksi he päätyivät Westien uhreiksi, myös antaa heille ihmisyyden ja äänen. Tässä mielessä Happy Like Murderers toi ajoittain mieleeni Hallie Rubenholdin erinomaisen Viisi-teoksen, joka keskittyy Viiltäjä-Jackin uhrien elämäntarinoihin. 

Burnin erikoisuuksiin kuuluivat myös osuvat viittaukset esimerkiksi psykologiaan ja erilaisiin kulttuuriteksteihin (kuten kuvataideteokset ja kirjallisuus). Hän ei pelkästään luetellut karmivien tapahtumien kulkua, vaan nousi niiden yläpuolelle, analysoiden ja laajempia viittauksia tehden. Ja kuitenkin samaan aikaan hänen tekstinsä oli koko ajan hyvin soljuvaa ja sujuvaa luettavaa; sanalla sanoen hyvää proosaa. Tämä kirja ei ole pelkästään paras true crime -teos, jonka olen lukenut. Happy Like Murderers on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista ylipäätään. Kuten Guardianin kirjakriitikkokin totesi: "Burn's main justification for studying them like this is, it seems, simply to write his best book".

Happy Like Murderers osoittaa, että kirjallisuus voi olla laadukasta riippumatta siitä, mihin genreen se kuuluu. Burnin tekstin tasosta kertoo paljon esimerkiksi se, että kaksinkertainen Booker-voittaja, Dame Hilary Mantell (1952-2022) on todennut jo Burnin esikoisteoksesta Alma Cogan (1991) seuraavaa: "This is my book of the year, because it is the one I desperately wish I had written". Kuten arvata saattaa, on Alma Cogan minulla tilauksessa parasta aikaa. Toivottavasti saan sen pian käsiini.

Joutsenlaulu, Johanna Sinisalo

 

Johanna Sinisalo Porissa kesäkuussa 2026.

Jääkö Joutsenlaulu Sinisalon Joutsenlauluksi?

 

Kahdeksan lonkeroani on täynnä imukuppeja, joilla kosketan, haistan ja maistan. Havaitsen yhdellä kosketuksella signaaleja, joihin ihmisen käsityskyky ei riitä. Yksi lonkeroni on varmaan älykkäämpi kuin ihmisen koko kallon sisältö.

-Merkillisen fiksuja olentoja -elokuvan Marcellus

Minulla oli taannoin työni puolesta ilo ja kunnia haastatella Suomen menestyneintä spefi-kirjailijaa, Johanna Sinisaloa. Keskityimme haastattelussa erityisesti hänen uusimpaan teokseensa, Joutsenlauluun (2025). Tämä tulevaisuuteen sijoittuva ekoromaani sai alkunsa mittatilaustyönä kirjoitetusta novellista A Bird Does Not Sing Because It Has an Answer (2023). Itse en ole kyseistä novellia vielä lukenut, mutta olisi mielenkiintoista uppoutua myös siihen.

Joutsenlaulu (työnimeltään Miksi laulaa lintunen) palaa teemoiltaan Sinisalolle rakkaaseen lintuaiheeseen, jota hän on käsitellyt aiemmin esimerkiksi teoksessaan Linnunaivot (2008), jota en (sitäkään) valitettavasti ole vielä ehtinyt lukemaan. Toki mukana on paljon muitakin eläimiä, kuten oravia ja valaita. Paitsi että Sinisalo käyttää termiä "toislajiset", eikä termiä "eläin", koska termi "eläin" on hänestä liian negatiivisesti latautunut. Toislajiset onkin terminä vallan mainio, mutta selkeyden vuoksi käytän kuitenkin tässä bloggauksessa tuota huomattavasti yleisempää termiä "eläin". Minusta on kuitenkin tärkeää pohtia säännöllisin väliajoin, millaisia mielleyhtymiä meille niin sanotusti itsestään selvät termit ja sanat itse asiassa kantavat. Kielelliset valinnat kun vaikuttavat maailmankuvaamme kuin varkain. Siksi ne on hyvä tehdä näkyviksi. 

Joutsenlaulu ei ole millään muotoa kevyt kirja, eikä sen lukeminen ollut yhtä jouhevaa, kuin vaikkapa Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen (2000), tai loistavan Vieraat-kauhukirjan (2020). Tämä johtuu pitkälti siitä, että mukana on erittäin paljon tieto-osuuksia ja asioiden selittämistä. Ylipäätään tämä kirja on ennen kaikkea luonnon ja eläinten tietopainotteinen puolustuspuhe, jossa ihmishahmot ja tarinan juoni jäävät sivuosaan. Melkeinpä näin kirjastoihmisenä haluaisinkin luokitella tämän teoksen, toki hieman kieli poskessa, luokkaan 58 (Eläintietokirjat). Vanhaa kerronnan perussääntöä "näytä, älä kerro" kun rikotaan niin paljon, että tekstilaji todella liukuu minun silmissäni kaunokirjallisesta proosasta asiaproosaan. Tästä syystä johtuen nikottelin kirjan kanssa pitkään. Viimeinen kolmannes sujui onneksi jo hyvin, koska en enää edes yrittänyt katsoa Joutsenlaulua tarinallisten lasien läpi. 

Nyt minulla onkin sitten lukupuolissa samoja teemoja puhtaan tieteellisesti käsittelevä primatologi Christine Webbin  tietokirja Erityisin eläin - Myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta (2025). Se on mielestäni täydellinen seuraaja Joutsenlaululle. Toinen, tämän aihepiirin hieno kirjauutuus on tietenkin Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin (2025), jota suosittelen kaikille, joita pieni paasaaminen ei haittaa. 

Tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä Sinisalo kertoi, että Joutsenlaulu jäänee hänen viimeiseksi täyspitkäksi romaanikseen. Pitkien tekstien editointityö kun on käynyt raskaaksi. Kirjoittamisesta hän ei kuitenkaan, onneksi, ole luopumassa. Seuraavaksi vuorossa on ainakin musiikkia ja sarjakuvia.

Maahan viilletty raja, Anne Vuori-Kemilä

  

Hengästyttävä tarina ahtaajanaisista

Finlandia-ehdokkaanakin ollut Anne Vuori-Kemilä on kertonut haastatteluissa, että ahtaajanaisten elämistä kertova Maahan viilletty raja (2023) on saanut innoituksensa hänen aviomiehensä sukututkimuksessa sattumalta paljastuneista ihmiskohtaloista. Kun tähän vielä lisätään runsas taustatyö ja psykiatrisen sairaanhoitajan koulutus, on lopputulos vähintäänkin koskettava ja mielenkiintoinen. 

Ainoa asia, joka jäi minua mietityttämään, oli suvun historian hyödyntäminen ilman keskustelua elossa olevien suvun jäsenten kanssa. Kirjailija nimittäin mainitsi eräässä haastattelussa, että hän ei ollut kertonut miehensä suvulle sukututkimuksen käytöstä romaaninsa pohjana. Tämä hätkähdytti, vaikka oikeisiin ihmisiin pohjautuvien päähenkilöiden nimet olikin toki vaihdettu. Mainittakoon, että esimerkiksi kirjastossa emme enää säilytä sukukirjoja yleisölle avoimissa hyllyissä tietosuojan takia. Ja jos tämä teos olisi ollut jonkun yliopiston alaisuudessa tehty akateeminen tutkimus, olisi yliopiston eettinen toimikunta älähtänyt. Toki konkreettinen haitta suvun jäsenille lienee olematon ja päähenkilöiden esikuvat eivät ole enää elossa, joten heidän kunniaansa ei voi enää loukata.

Luimme tämän Eeva Joenpelto -palkinnollekin ehdolla olleen teoksen vetämässäni lukupiirissä. Itse suorastaan ahmin kirjan, vaikka ajoittain sen kuunteleminen äänikirjana olikin hieman haastavaa monien eri päähenkilöiden takia. Lukupiirissämme monet totesivat, että teoksen alku oli hieman töksähtelevä, mutta sitten tapahtumat veivät mukanaan. Ja toden totta: jos lukija kaipaa vauhtia ja dramatiikkaa, niin sitä tässä kirjassa riittää! Eräälle asiakkaalleni kuvailin kirjan käänteitä suorastaan saippuasarjamaisiksi.

Toki Maahan viilletyssä rajassa oli myös syvempiä, yleismaailmallisesti puhuttelevia teemoja liittyen esimerkiksi puhumattomuuteen ja huono-osaisuuteen sekä näiden periytymiseen sukupolvelta toiselle. Ja aivan kuten kirjailija on itsekin todennut, nämä ilmiöt ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia yhteiskunnassamme, vaikka toki nykyisin esimerkiksi kaikille yhteinen ja tasapäistävä koululaitos on parantanut tilannetta (tämän viimeisemmän kommentin teki lukupiirissämme mukana ollut opettaja). Kaiken kaikkiaan Maahan viilletty raja on onnistunut katsaus sellaiseen osaan Suomen historiaa, josta ei monikaan suomalainen paljoa tiedä. -Lämmin lukusuositus!

Kiilto, Raven Leilani

 

Pieni kirja, jolla on paljon sanottavaa

Yhdysvaltalaisen Raven Leilanin moninkertaisesti palkittu esikoisteos Kiilto (Luster, 2020) on kirja, jonka lukemista voin suositella kaikille suomalaisille. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin huomauttaa, että syntyperäiselle pohjoisen kasvatille tämä teos ei välttämättä ole ymmärrettävissä samoin, kuin värillisille yhdysvaltalaisille, joihin kirjan kirjoittaja kuuluu. Me emme voi koskaan täysin tajuta, miltä tuntuu tulla syrjityksi esimerkiksi etnisyyden tai yhteiskuntaluokan takia, tai millaista on, kun ei pääse lääkäriin, koska ei ole sairausvakuutusta. Mutta tästä huolimatta ja juuri tämän takia tämä kirja on syytä lukea. 

Vedin lukupiirin, jossa käsittelimme Kiiltoa ja ennen kaikkea nämä eriarvoisuuden teemat tulivat puheeksi. Itse nostin tapaamisessamme kirjan mahdollisesti tärkeimmäksi kohtaukseksi poliisiselkkauksen, jossa tulee havainnollisesti ilmi, miten eri tavalla Yhdysvaltojen virkavalta kohtelee mustaihoisia ja valkoihoisia kansalaisia; Black Lives Matter. Rotukysymykseen liittyen luin myös ääneen seuraavan kohdan, jossa Edie keskustelee kollegansa Arian kanssa työmaailmasta:

"Luulet, että kun lorvit etkä osoita minkäänlaista impulssikontrollia, edustat vähän niin kuin black poweria. Haistatat valkoisille tai jotain. Mutta olet juuri sitä, mitä he odottavat. Kyllä minä ymmärrän halun vastustaa heidän vaatimuksiaan. Mutta heillä on varaa olla keskinkertaisia. Meillä ei."

"Keskinkertaisia?"

"Meitä ei saa yhdistää keskinkertaisuuteen. Katsos kun joskus vielä tulee sellainen lyhyt hetki, että he eivät osaa sanoa, miten musta olet, ja siihen hetkeen on päästävä."

Kiillossa 23-vuotias, itseään levottomasti etsivä Edie tulee irtisanotuksi, ja päätyy asumaan vanhemman rakastajansa, Ericin, perheen luo. Tämän myötä hän tutustuu myös tämän vaimoon Rebeccaan ja tummaihoiseen adoptiolapseen, Akilaan. Itselleni Edien tarina näyttäytyi ennen kaikkea selviytymistaisteluna täynnä ristiriitoja ja yllättäviä kohtaamisia. Ihmettelin tarinan alussa Edien repivää elämäntyyliä ja itsetuhoisia valintoja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin ja tunsin sympatiaa.  

Loppupeleissä tarinan tärkeimmiksi ihmissuhteiksi muodostuivat naisten väliset ystävyys- ja avunantosuhteet Ericin jäädessä vain pieneen (ja sangen epämiellyttävään) sivurooliin. Rebeccan kanssa Edie muodostaa sanalla sanoen mielenkiintoisen suhteen, jota on luonnehdittu muun muassa synkän intiimiksi pseudo-ystävyydeksi. Akila taas saa Ediestä itselleen isosiskomaisen liittolaisen, joka auttaa Akilaa muun muassa hiusten kanssa. 

Minulle kirjan ydinteemaksi nousi paitsi itsensä etsiminen ja selviytyminen, myös näkeminen ja nähdyksi tuleminen. Työkseen ruumiinavauksia tekevä Rebecca lukee ihmisruumista kuin avointa kirjaa; kehoon jääneet jäljet ovat merkki eletystä elämästä ja virheetön ruumis on Rebeccalle surullisempi näky kuin loppuun asti kulutettu tomumaja: "Kuvittele että eläisi niin varovaisesti, ettei jää mitään jälkeä siitä, että on ylipäätään elänyt". 

Edie on puolestaan taiteilija, joka haluaa nähdä ja myös tulla nähdyksi taiteen kautta: 

Ja yksi ollessani odotan että joku tekisi saman minulle, vangitsisi minut kankaalle armottomin, harkitsevin käsin, jotta minusta jäisi jälki, todiste että olin täällä. 

Kiilto (eräs lukupiiriläinen muuten kritisoi kirjan nimen käännöstä) on nopealukuinen ja takuulla paljon ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Suosittelen tietyin varauksin (mukana K-18 -sisältöä) myös lukupiirikirjaksi. Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla myös Leilanin seuraavaa teosta, joka kantaa nimeä Material (2027).

Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa, Maire Lankinen & Nazzareno Sifo

 

Jokaisen anglofiilin must-read

Maire Lankinen lähti 1960-luvun alussa töihin Iso-Britanniaan, koska sodanjälkeinen Suomi tuntui nuoresta naisesta jo niin kovin nähdyltä. Britteihin päästyään hän työskenteli ensin Windsorissa erään arkkitehtiperheen kotiapulaisena, mutta pian veri alkoi vetämään Lontooseen. Ja niinpä, suorastaan satumaisen helpon rekrytointiprosessin myötä, Maire löysikin itsensä Buckinghamin palatsista. Tämä siitä huolimatta, että koulutusta tai edes kielitaitoa ei ollut mitenkään liiaksi. Hovissa Maire myös oli ainoa ulkomaalainen. Hänen piti viettää briteissä alun perin vain vuosi, mutta lopulta hovissa vierähtikin pitempi aika. 

Suomeen palattuaan Maire ei halunnut antaa kokemuksistaan haastatteluja lehdille, ja pakeni toimittajia joskus jopa ikkunan kautta. Jokin kuitenkin muuttui, kun Elizabet II kuoli vuonna 2022, ja niinpä pääsimme lukemaan tämän kerrassaan ihastuttavan Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa -elämänkerran (2024). Teos oli suunnattu ensisijaisesti Mairen lapsenlapsille, mutta kaikeksi onneksi se saatiin myös laajempaan levitykseen.

Mairen uskomattoman tarinan salaisuus piilee mielestäni paitsi hyvässä tuurissa, myös erinomaisessa asenteessa. Maire itsekin korostaa toistuvasti kirjan kuluessa, että jos elämässä haluaa jotain, pitää saada suunsa auki. Näinhän se on. 

Tämä pirskahteleva ja rohkea elämänkerta sai minut liikuttumaan syvästi. Kyynelehdin jo kirjan alussa, kun 87-vuotias Maire on menossa tapaamaan Suomessa vierailulla ollutta Prinssi Williamia. Tämä kirja on monella tapaa kuin todeksi tullut satu. Vai kuinka moni pääsee palatsiin töihin vain piipahtamalla nopeasti työvoimatoimistossa vastaamassa yhteen kysymykseen, ja heti ensimmäisenä työpäivänä on vieläpä kuninkaalliset häät? Voisipa meistä jokainen kokea edes kerran elämässään jotain näin maagista.

Viime vuodet skandaaleineen, kuolemineen ja sairastapauksineen ovat olleet brittien kuninkaallisille rankkaa aikaa. Tällä hetkellä moni jopa kyseenalaistaa, tuleeko monarkia selviämään. Mairen kirja kuitenkin muistuttaa, että joskus on ollut aika, jolloin kaikki oli hyvin, ja Andrewkin oli vain suloinen lapsi, joka juoksenteli palatsin käytävillä ihastusta herättäen. 

The Other Bennet Sister, Janice Hadlow

 

Mary Bennetin kasvutarina

Jane Austenin (1775-1817) maailmankuulu klassikko Ylpeys ja Ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811) on saanut lukuisia, muiden kirjoittamia jatko-osia, joista osa pyrkii jatkamaan alkuperäistä tarinaa, osa taas sijoittuu nykyaikaan (esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jones, 1996). Janice Hadlowin The Other Bennet Sister (2020), joka on sittemmin sovitettu myös tv-sarjaksi, sijoittuu näistä kategorioista ensimmäiseen. 

Ensimmäisen kolmanneksen ajan kirjassa käydään läpi Ylpeys ja Ennakkoluulo -teoksen tapahtumia Bennetin perheen keskimmäisen tyttären, Maryn, näkökulmasta käsin. Tämä on tuntunut joidenkin lukijoiden mielestä turhalta, mutta itse pidin ratkaisua hyvänä. Tämän alkuosion ansiosta tarinaan tuli mukava liukuvärjäys, joka alkoi Maryn lapsuudesta ja johti lopulta tuttujen tapahtumien uudelleenkerronnan kautta Maryn henkilökohtaiseen kehitystarinaan. 

BBC-pomonakin tunnetun Hadlowin kertojanääni on miellyttävä ja ennen kaikkea se sopii loistavasti  alkuperäisen tarinan tyyliin. Austenin kirjasta tutut hahmot heräsivät eloon silmieni edessä, nyt vain eri suunnasta valotettuna: rouva Bennet ei olekaan enää pelkkä höppänä kanaemo, vaan ilkeä ja tuomitseva, herra Bennet on etäinen, Elizabet korostetun huoleton ja energinen. Ainoa, jonka olemus ei juurikaan muuttunut, oli Lydia. Hän oli yhtä ärsyttävä, kuin aina ennenkin. Erityisesti minua riemastutti herra Collinsin uudelleentulkinta. Hadlow toden totta osasi tuoda tähän, Austenin kirjassa lähinnä rasittavaksi riippakiveksi kuvattuun hahmoon aivan uudenlaista syvyyttä. Oli myös erittäin mielenkiintoista nähdä,  miten Collinsin (järki)avioliitto Charlotte Lucasin kanssa oli sujunut. Minun silmissäni tämä oli tarinan paras osuus.

Luonnollisesti kirja käsitteli vahvasti Maryn sosioekonomista asemaa, joka kiertyi pitkälti mahdollisen avioliiton ja uhkaavan vanhan piian kohtalon ympärille. En halua spoilata kirjan loppua, mutta sanottakoon näin, että oli mukava nähdä, miten Maryn hahmo kehittyi tarinan edetessä ja miten hän paitsi löysi oman äänensä ja itsevarmuutensa, myös muutti omia mielipiteitään kerta toisensa jälkeen. Tältä näyttää hyvin kirjoitettu, pyöreä henkilöhahmo. Oli myös riemastuttavaa, että Mary sai nojata "nörtteyteensä" koko painollaan ja siitä tuli lopulta myös hänen viehättävyytensä ja kehitystarinansa keskeinen osatekijä. Tämä puoli hänestä myös takuulla puhuttelee monia tämän kirjan lukijoita, vaikkakaan Mary itse ei tykästynyt fiktioon yhtä paljon kuin tietokirjoihin. 

Nautin tämän loistavalla dialogilla höystetyn äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmissa määrin. Ennen kaikkea näen sen alkuperäisteokselle uskollisena kunnianosoituksena, joka on televisio-adaptaationsa ansainnut. Toivottavasti saamme tuon adaptaation pian vaikkapa YLE:n ohjelmistoon täällä Suomessa.

Meren ja veren liitto, Päivi Alasalmi

 

Vavahduttava teos Hailuodon murhaperjantaista

..Sanskerin saari oli matala kuin äidin leivinpöydälle taputtelema rieska. Mikään harjanne, kumpu tai kukkula ei noussut siltä toista korkeammaksi. Yksi suuri aalto saattoi pyyhkäistä sen yli, mutta silti saari paljastuisi uudestaan merestä.

Saari oli kuin Suomen kansa. Idän viikate saattoi yrittää niittää meidät, mutta seuraavana keväänä, kun auringonpaiste lämmittäisi maaperän ja kevätsade kastelisi sen, siemenet itäisivät ja nousisivat taas Pohjanmaasta.

Historialliset romaanit ovat pitkään olleet sydäntäni lähellä. Tästä huolimatta juuri Suomen historiaa käsittelevät teokset ovat jääneet jostain syystä viime aikoina sivuosaan lukulistoillani. Nyt tämäkin asia on onneksi korjattu, kiitos laajasti erityylisiä teoksia kirjoittaneen Päivi Alasalmen. Isovihan aikaisia tapahtumia käsittelevä Meren ja veren liitto (2024) nappasi minut otteeseensa heti alkusivuista lähtien, ja sama lukuinto kantoi (veriseen) loppuun asti. Hänen käsittelyssään jopa sota, aihe, josta en yleensä kiinnostu, herätti kiinnostukseni. Mielestäni tästä kirjasta saisi myös hyvän elokuvan.

Luimme Meren ja Veren liiton lukupiirikirjana, ja kaikki mukana olleet pitivät kirjasta, mitä ei ole tapahtunut sitten Suvi Ratisen. Eli tässäpä oiva tarjokas kaikille lukupiireille! Itse hieman arastelin tämän kirjan tarjoamista lukupiiriläisille nykyhetken poliittisen tilanteen takia, mutta lopultakin taisi olla niin, että venäläisiltä pakeneminen kirjan sivuilla oli kaikille vain terapeuttista, raakuuksista huolimatta. Ja olihan mukana myös romantiikkaa tasapainottamassa vaakakuppeja. Huomiotta ei myöskään voi jättää ajallisen etäisyyden vaikutusta, sillä onhan näistä tapahtumista on jo satoja vuosia (vaikkakaan väkivalta ei ole maailmasta loppunut).

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan juonen lisäksi pidin Meren ja veren liitossa erityisesti siitä, miten päähenkilö, 17-vuotias Christina Sundelin, kehittyy tarinan aikana ja nousee tilanteen tasalle ja sen yli. Kuten eräällä tekstaripalstalla juuri karrikoiden kirjoitettiin: "Naisten työt tekee nainen, miesten työt tekee nainen, mies ei tee mitään". Toki myös miespäähenkilöt tarjoavat monenlaisia yllätyksiä, juonesta tässä sen enempää paljastamatta.

Eräs minua koskettanut asia oli myös hevosten kuvaus, hevosenomistaja kun olen. Pidin siitä, että hevosista tehtiin tärkeitä toimijoita, jotka vaikuttivat monella tapaa asioiden kulkuun ja myös pelastivat omistajansa, kuka mitenkin. Tähän liittyen minun on kuitenkin pakko antaa hieman rakentavaa palautetta: hevosten elekieli ja viestintä ei ollut kirjassa täysin realistista. Kuten niin usein eri mediateksteissä, oli kyse sitten vaikkapa elokuvasta tai kirjasta, myös tässä tarinassa hevoset hirnuivat aivan väärissä tilanteissa ja ylipäätään aivan liian usein. Ei-hevosihmiset eivät tunnu ymmärtävän, epäilemättä osittain juuri median antamien, virheellisten kuvausten takia, miten harvoin hevoset oikeasti hirnuvatkaan. Erilainen puhina, pärinä tai pärskintä onkin sitten huomattavasti yleisempää. Tätä kirjaa kuunnellessa minulle tuli toistuvasti mieleen ajatus siitä, että historiallista romaania kirjoittaessa kirjailijan kannattaisi konsultoida historiantutkijoiden lisäksi myös hevosten käyttäytymiseen ja kommunikaatioon perehtyneitä ammattilaisia (esim. Tuire Kaimio). Tai antaa kirja koelukuun jollekin tuntemalleen hevosenomistajalle. 

Huonoimman hevoskerturin titteliä Alasalmi ei silti missään nimessä voittanut. Tuo arvonimi kuuluu edelleen J.R.R. Tolkienin kirjalle Lohikäärmevuori, jossa ponit "vikisevät" ja "rääkyvät". Toki en syytä näistä Hobitti-kirjan vanhan käännöksen oudoista sanavalinnoista Tolkienia, vaan kirjan suomentanutta Risto Pitkästä.

Tarinassa oli mukana myös sellaisia hevosyksilöitä, joiden kommunikaatiotavoista hevosenomistajatkaan eivät pääse pätemään. Nämä kirjan loppupuolella apuun tulevat (mielikuvitus)merihevoset kommunikoivat päähahmon kanssa nimittäin mitä ilmeisimmin joko suusannallisesti tai telepaattisesti:

Minulla ei ollut käsitystä oikeasta suunnasta, eikä merilintujakaan näkynyt missään. Silloin ne tulivat, pienet, pystypäiset merihevoset, sepän peukalon kokoiset, vihreät, harmaat ja kullanruskeat. Ne asettuivat veneen keulaan ja vierelle, niiden harja hulmusi kuohuvassa vedessä, kun ne laukkasivat rinnallani.

- Te tulitte, kuiskasin niille.

- Sinä kutsuit, ne sanoivat. - Me kuulimme kutsusi. 

Heitin päätäni taaksepäin ja nauroin. Ratsastin aallonharjalla tuhansilla pienillä merihevosilla kuin poseidon. Pyhä henki puhalsi etelästä, Vellamo antoi merivirran ja Ahti työnsi venettämme Sanskerin suuntaan.

Oli mahtavaa, että tämänkaltaiseen, historiallisiin tositapahtumiin perustuvaan romaaniin, on ujutettu mukaan ripaus yliluonnollista. Vaikka esimerkiksi Tolkien ei silti toki laskisi tätä fantasiaksi, sillä yllä oleva kohtaus on mitä ilmeisimmin väsymyksestä johtuva hallusinaatio (vrt. esimerkiksi Liisa Ihmemaassa -kirjan tarina, jossa fantastiset tapahtumat selitetään Liisan unena). Tämä, verrattain lyhyt kohta kirjan loppupuolella nousi silti itselleni tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Se oli kuin kurkistus verhon taakse.

Maailman viimeinen eläin, Suvi Auvinen

 

Karhukaiset, nuo eläinmaailman hobitit

Toimittaja ja tietokirjailija Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin -teos (2025) kiinnitti huomioni aluksi outoudellaan. Kirjan kansi näytti lähinnä Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjan postuumisti julkaistulta esiosalta: "Hiekkamatojen nuoruusvuodet". Valitettavasti tästä ei kuitenkaan ollut kyse, joskin minun on silti spekulatiivisen fiktion ystävänä pakko sanoa, että mielestäni Auvisen ihailemissa pikku karhukaisissa ja Tolkienin hobiteissa on paljon samaa. Molemmat ovat pieniä, pyöreitä ja huomaamattomia ja juuri siksi ne myös selviytyvät vaikeissakin olosuhteissa. Kumpikin laji säilyy todistettavasti hengissä vaikka tulivuoren sisuksissa. 

Mutta leikki sikseen. Aktivistiksi tunnustautuva Suvi Auvinen on kirjoittanut puhuttelevan ja mukaansatempaavan kirjan, jonka lukemista suosittelisin kaikille, joita ihmiskunnan tekemien virheiden esiin nostaminen ja lajimme lähestyvä sukupuutto ei ahdista liikaa. Itselläni teki kieltämättä ajoittain tiukkaa. Roikuin kuitenkin matkassa mukana, sillä sen verran veikeästi Auvinen karhukaisista kirjoitti. Erityisen kiinnostavia olivat karhukaisten löytöhistoriaa käsittelevät kohdat, joissa huonosta terveydestä kärsinyt pappi Johann Goeze päätti kauas matkustamisen sijaan katsoa lähelle (tätä voisi suositella myös Elon Muskille). 

Erityisen toimivan kirjasta teki sen kansanomainen, ei-akateeminen tulokulma: Auvinen on itsekin maallikko ja niinpä hän osaa tehdä kysymyksiä, joita myös keskivertolukija voisi karhukaisista esittää. Auvinen toimikin läpi kirjan lukijansa tasaveroisena, joskin ajoittain synkkänä kanssakulkijana.  

Maailman viimeinen eläin -kirjassa liikutaan taitavasti mikrotason ja makrotason, yksityisen ja yleisen, lokaalin ja globaalin välillä, universaalia unohtamatta. Pidin tavasta, jolla Auvinen laittoi meidät omalle, varsin pienelle paikallemme tämän planeetan ja universumin historiassa. Maailman viimeinen eläin on pökerryttävän hienoa luettavaa.

Spontaani karhukaislöytö lapsille suunnatusta
1000 Uskomatonta faktaa -teoksesta (Andrea
Mills, suom. Tapani Lahtinen, 2024)

Voita, Asako Yuzuki

 

Romaani, jonka viestin Taija Somppikin allekirjoittaisi

Voin maku oli verrattain raikas, mutta siinä oli samanlaista auringonpaisteen mieleen tuovaa lämpöä ja syvyyttä kuin kaikissa niissä eri maitotuotteissa, joita Rika oli maistellut Niigatassa. Soijakastike sulautui voihin, mikä korosti yhdellä rykäyksellä perunan makeutta ja suutuntumaa, eikä Rika saanut enää haarukkaansa pysähtymään.

Eräällä tutullani oli tapana sanoa anopilleen, että tämän käyttämä rypsiöljy kuuluu korkeintaan talon isännän konepajalle voiteluaineeksi. Ymmärrettävästi anoppi ei tästä pitänyt. Meillä Suomessa voi vastaan kasvirasva -leirit muodostuivat jo 1970-luvulla. Itse kuulun voi-leiriin ja siellä pysyn. Lisäksi rakastan ruuanlaittoa ja hyvää kirjallisuutta. Niinpä tämä Asako Yuzukin (muun muassa) voita ylistävä Voita (julk. 2017, suom. 2026) on minulle pitkälti täydellinen kirja. Niinkin täydellinen, että päädyin jopa ensimmäistä kertaa ikinä päivittämään äänikirjasopparini kalliimpaan, kun pitkähkö Voita oli kuluttanut kuuntelutuntini loppuun, enkä halunnut odottaa uusien tuntien avautumista päivääkään. Tätä kuunnellessani ajattelin monesti, että "vihdoinkin kirja, jossa on tarpeeksi ruokakuvauksia!".

Viimeksi olen nauttinut ruoka-aiheisen kirjan lukemisesta näin paljon kahlatessani läpi Tuomas Vimman huikeaa Gourmet -teosta.  Mainittakoon, että ruuan lisäksi myös feminismi yhdistää molempia kirjoja. 

Yuzukin tositapahtumiin perustuva teos nostaa selkeästi esiin japanilaisnaisten kompleksisen suhteen omaan kehoonsa ja painoonsa. Kirjan asetelma, jossa toimittaja käy toistuvasti haastattelemassa oletettua, kulinaristisesti valveutunutta murhaajaa vankilassa, toi mieleeni takavuosien kauhuklassikon, kaikille varmasti tutun Uhrilampaat-elokuvan. Ja siinä missä Uhrilampaiden Hannibal Lecteristä oli tehty kannibaali, jotta katsojan kiinnostus heräisi, riittää tässä japanilaiskirjassa se, että murhaaja on, kauhistus sentään, lihava aasialaisnainen. Lisäksi teos käsittelee muun muassa äitiyttä ja kotivaimon roolia mielenkiintoisilla tavoilla. Näennäisesti keskeisessä roolissa olevat murhat jäävät lopultakin sivuosaan.

Eräs Goodreadsin lukija oli antanut Voita-kirjalle vain yhden tähden, koska kirjan viimeisessä luvussa "vain paistetaan kalkkuna". Itse taas annan samasta syystä johtuen tälle kirjalle täydet viisi tähteä. Voita on hypnoottinen mestariteos, johon haluan palata vielä monta kertaa. 

Äkkiä yksi asia näkyi kirkkaana hänen mielessään. Ennen viimeistä päiväänsä hän tahtoi käyttää kaikki voimansa valmistaakseen jotakuta varten upean aterian. Samanlaisen kuin kuvakirjassa, jonka hän oli lukenut lapsena: kokonaisena paistettu kalkkuna sekä sokerikuorrutusta valuva kakku. Pelkkä ajatus sai hänen sydämensä pamppailemaan täyttymyksestä. Toisesta ihmisestä huolehtiminen kunnon kotiruoan avulla ei oikein sopinut hänen luonteeseensa. Hän oli kuitenkin jo lopen kyllästynyt tekemään ruokaa vain itseään varten.

Mielenkiintoista lisälukemista ja -katsomista:

• Parantavat rasvat, Taija Somppi & Jani Somppi (2012/2025)
• Yhdysvaltojen uudet ravitsemussuositukset
• Kitchen confidential, Anthony Bourdain  (2000)
• Gourmet, Tuomas Vimma (2008)
• Hyvän ruoan kirja, Hannamari Rahkonen (2021, tästä löytyy upea burgundinpadan resepti, kyseinen ruokahan on Voita-kirjassa keskeisessä roolissa) 
• Julie & Julia -elokuva (2009)
• Uhrilampaat -elokuva (1991)
• Gary Eats -Youtube -kanava
• Greeno Eats -Youtube -kanava 
• Dollar Tree Dinners - Youtube -kanava
• Japan Eat -Youtube -kanava

Fred & Rose, Howard Sounes

 

Match made in hell

The interest in people like Fred and Rose is curious. I would suggest that we are facinated because we can study them in detail while remaining completely safe. They are like specimens of rare poisonous spiders impaled on pins and set in cases at the natural history museum. We peer through the glass, in distaste, secure in the knowledge that we can come into no harm. What we can learn from these macabre exhibits what Fred and Rose demonstrated so effectively is that it is possible to kill repeatedly for many years without being caught. And the Wests may never have been caught without few slices of luck.

Luin hetki sitten sarjamurhaajapariskunta Fred ja Rose Westin tyttären, Mae Westin paljon ajatuksia herättäneen elämänkerran Love as Always, Mum xxx (2018). Vaikka olenkin yleensä varsin maltillinen true crimen lukija, tulin tarttuneeksi samoin tein kahteen muuhunkin 25 Cromwell Streetin tapahtumia käsitelleeseen teokseen. Howard Sounesin Fred & Rose (1995/2013) on niistä toinen. Tämä on yksi tärkeimmistä ja myös ensimmäisistä kirjoista, jotka käsittelevät Westien rikoksia. Sounes itse oli jutussa alusta asti mukana toimittajan roolissa ja hän muun muassa keksi kollegansa kanssa kuuluisan ilmaisun "House of Horrors". Suosittelisinkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. 

Erityisen hyvän Fred & Rose -kirjasta tekee sen monipuolisuus ja tasapainoisuus. Sounes ei mässäile karmivilla yksityiskohdilla loputtomiin (vaikkakin ajoittain minun olikin pakko pitää taukoa kuuntelustani), vaan siirtyy kirjan puolessa välissä oikeudenkäyntien kuvailuun, joissa hän itse oli läsnä. Lisäksi hän kertoo kirjan päivitetyssä versiossa myös eri osapuolien uusimpia kuulumisia ja esimerkiksi kommentoi Mae Westin kirjaa. Minun tapaani myös hän ihmettelee, miten on mahdollista, että Mae edelleen epäilee äitinsä syyllisyyttä. Varsinkin, kun sittemmin on tullut ilmi, että yksi perheen lapsista todisti siskonsa Heatherin murhan. 

Eräs kirjan tärkeimmistä osioista käsittelee yhteiskunnan ja yhteisön vastuuta ja pohtii muun muassa sitä, miksi sosiaaliviranomaiset eivät heränneet tutkimaan asioita, vaikka Westien lapset tulivat vähän väliä kouluun ruhjeilla. Tapauksien ajankohta toki selittänee osan tästä, sillä briteissä koulu ja sosiaaliviranomaiset ovat tiivistäneet yhteistyötään vasta Westien jäätyä kiinni. Samanlaista parannusta alettiin ajaa meillä Suomessa Vilja-Eerikan tapauksen myötä. Toinen esiin nostettu näkökulma muistutti, että osaa Westien uhreista ei oltu edes ilmoitettu kadonneiksi, koska heidän omaisensa eivät joko välittäneet tarpeeksi tai luulivat, että kadonnut perheenjäsen halusikin kadota ja tulla jätetyksi rauhaan.

Sounes huomauttaa myös, että Fred ja Rose olivat sarjamurhaajina hyvin epätyypillisiä. Tilastollisesti tyypillinen sarjamurhaaja on nimittäin yleensä tavallista älykkäämpi, päihdeongelmainen sinkkumies alemmasta yhteiskuntaluokasta. Fred ja Rose olivat kuitenkin raitis aviopari, jolla oli paljon lapsia ja Fredin älykkyysosamäärä oli 84 (Rosea ei koskaan tutkittu, mutta hänenkin koulumenestyksensä oli ollut huono). Vaarallisiksi heidät teki ennen kaikkea lapsuudessa ja nuoruudessa kärsityt aivovauriot ja väkivalta eri muodoissaan. Rosen äiti oli myös saanut sähköshokkihoitoja odottaessaan Rosea. Kun nämä kaksi sitten tapasivat, olivat seuraukset tuhoisia. Lähellä oli toki sekin, että jompi kumpi olisi murhannut toisen. Molemmat kyllä yrittivät. Ja aivan kuten Sounes totesi: heidän imagonsa suurperheen raittiina lähiövanhempina suojeli heitä rikossyytteiltä tehokkaasti. Kukaan ei pystynyt uskomaan, että lastenhuoneen lattian alla oli salainen hautausmaa.

Turhauttavinta Fredin ja Rosen tarinassa on, että poliisin kanssa yhteistyötä tehneen Fredin itsemurhan myötä kaikki murhat eivät tule mahdollisesti koskaan selviämään. On nimittäin todennäköistä, että uhriluku on paljon korkeampi kuin virallisesti todettu 12, mutta Fred vei salaisuutensa mukanaan hautaan. Vielä elossa oleva Rose ei tule puhumaan koskaan.

#Syyllinen, Hanna-Riikka Kuisma

 

Raivokas kuvaus somen ja ihmismielen varjopuolista

Jään hetkeksi tuijottamaan kasvojasi. Olet kaunein, kun nukut vapautuneena kaikista ilmeistä. Olet yleensä niin lähellä, että sinua on vaikea nähdä. Kuolisin puolestasi, mutta se helposti unohtuu arjessa, kun näkee toisen naaman useammin kuin omansa. En osaisi kuvailla ulkonäköäsi enää. Olet käynyt niin tutuksi, etten tunnista kasvojasi. Mistä kohdasta ihmistä pitää viiltää, että näkisi hänen sieluunsa?

Olen vältellyt Hanna-Riikka Kuismaa pitkään. Pidin hänen teoksiaan liian synkkinä ja ahdistavina, kiitos vuosia sitten minulta kesken jääneen Kerrostalo-kirjan. Tästä huolimatta päätin taannoin ottaa riskin uudelleen, ja tarjota Kuisman #Syyllinen-teosta (2021) lukupiirikirjaksi kirjastossamme. Kieltämättä hieman hirvitti, kun kirja tuli valituksi. Tämä oli kuitenkin täysin turhaa. Liekö kyse sitten siitä, että #Syyllinen on teoksena vähemmän rankka kuin Kerrostalo, mutta tällä kertaa lukukokemukseni oli hyvin positiivinen.

#Syyllinenkin on toki teemoiltaan raskas, mutta silti jopa hämmentävän kevyt ja suorastaan addiktoiva katsaus mieleltään järkkyneen somevaikuttajan elämään. Itse kuuntelin tämän teoksen Elena Leeven lukemana äänikirjana ja jäin täysin sen pauloihin. Kahlasin tarinan läpi päivässä. Ja kun kirja loppui, minua harmitti. Halusin lisää. Enkä ollut ainoa. Useampi kuin yksi lukupiiriläinen nimittäin ilmoitti, että haluaa lukea Kuismaa jatkossa lisääkin. 

Itselleni tuli tämän kirjan nimettömäksi jääneestä päähenkilöstä mieleen Kari Hotakaisen ja Suvi Ratisen tuotanto, sekä jossain määrin myös Tuomas Vimma. Esimerkiksi Ratisen kirjassa Hyvä tarjous päähenkilönä on niin ikään maaninen nainen, joka käy kauppaa netissä hirveällä raivolla, eikä hirtehishuumorilta ja koomisilta tilanteilta vältytä. Erona on vain se, että toinen päähenkilö haluaa ostaa talon, toinen taas päästä epäilyttävästä myyntivarastostaan eroon. Ja some-seuraajiakin olisi kiva saada.

Plussaa on myös annettava kirjan lopun yllätyskäänteistä, joihin minun piti palata painetun kirjan muodossa, jotta sain kokonaiskuvan muodostettua. Aivan kuten Kuismaa suuresti fanittava kolleganikin Goodreadsissa kirjoitti:

Pahinta ja parasta Kuisman kirjoissa on aina se, ettei koskaan voi tietää, millainen todellisuus on päähenkilön pään ulkopuolella.

Juuri näin. Itse rakastan tarinoita, joissa kirjailija vetää maton jalkojeni alta, ja tämän Kuisma teki mitä taidokkaimmin. Arvostan. 

Ikuisen elämän lyhyt historia, Peilityyni ja Korppinaiset/Tiina Raevaara

 

Throwback kohtaamiseeni Tiina Raevaaran kanssa

Viime syksynä pääsin haastattelemaan Tiina Raevaaraa työni puolesta Kirjojen yöhön. Valmistauduin lukemalla (/kuuntelemalla) Raevaaralta kolme kirjaa: Korppinaiset (2016), Peilityyni (2025) ja Ikuisen elämän lyhyt historia - Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (2024). Näistä erityisesti hyvin ajonkohtainen ja mielenkiintoinen Ikuisen elämän lyhyt historia jäi mieleeni. 

Korppinaiset, lukemistani Raevaaran kirjoista vanhin, oli hienoinen pettymys. Kirjan kansi ja nimi toivat mieleeni Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon, josta pidän erittäin paljon. Valitettavasti vain kyseessä oli Aalo ja Johannes -trilogian toinen osa, joka viittasi ensimmäiseen osaan, Yö ei saa tulla (2015), vähän joka käänteessä. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä piti olla itsenäinen jatko-osa. Lisäksi pidin kirjan loppua turhan sekavana. Tämä harmitti minua, sillä halusin todella pitää tästä kirjasta. Plussaa haluan kuitenkin antaa hienoista kauhu-elementeistä.

Peilityyni oli lukuhetkellä Raevaaran uusin teos. Tämä oli myös syy, miksi haastattelijana halusin lukea juuri sen, vaikka kyseessä olikin Eerika Hämeranta -kirjasarjan viides osa. Kuten arvata saattaa, myös tässä kirjassa oli melko paljon viittauksia sarjan edellisiin osiin. Lisäksi alku tuntui joiltakin osin hieman jaarittelevalta. Kaiken kaikkiaan Peilityyni oli kuitenkin varsin mainio ja teemoiltaan ajankohtainen trilleri, joka nappasi minut lopulta otteeseensa napakasti. Juoni oli varsin suoraviivainen, mutta haitanneeko tuo. 

Tiina Raevaara on koulutukseltaan biologi ja filosofian tohtori. Niinpä hän olikin minusta eniten elementissään Ikuisen elämän lyhyt historia -tietokirjassaan, vaikka toki tietokirjailijoiden ohella myös scifi-kirjailijat ovat perinteisesti olleet varsin oppineita luonnontieteiden saralla. Esimerkiksi Isaac Asimov oli biokemian tohtori, H. G. Wells biologi ja Arthur C. Clarke paitsi matemaatikko, myös fyysikko. Ei siis ihme, että Helsingin yliopiston luonnontieteiden laitokselta ponnistava Raevaarakin on päätynyt kirjoittamaan scifiä.

Pimeän vuodenajan kunniaksi aloitin haastattelumme kysymällä Tiinalta, miten hän määrittelee kuoleman. Tiina vastasi sen olevan tietynlaista virtauksen loppumista. Erinomainen vastaus, sillä elävä kehohan on jatkuvassa prosessissa. Esimerkiksi erään yleisesti tunnetun anekdootin mukaan kaikki ihmiskehon solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein. 

Ikuisen elämän lyhyessä historiassa, jota käsittelimme haastattelussakin runsaasti, pohdittiin elämän pidentämistä monelta eri kantilta; ei kysytty vain miten, vaan myös miksi. Raevaara kyseenalaistaa kirjassaan median ihmisille itsestäänselvyytenä tyrkyttämää pitkän elämän ihannetta osuvasti. Hän huomauttaa, että todellisuudessa monet ihmiset haluavat ennen kaikkea hyvän ja terveen elämän, eivätkä välttämättä mahdollisimman pitkää elämää. Itselleni tuli tästä myös mieleen gonzo-journalismin isänä tunnettu Hunter S. Thompsonin kuuluisa lausahdus: 

Life should not be a journey to the grave with the intention of arriving safely in a pretty and well preserved body, but rather to skid in broadside in a cloud of smoke, thoroughly used up, totally worn out, and loudly proclaiming "Wow! What a ride!"

Thompson eli tämän, käytännössä varsin äärimmäisen filosofiansa mukaan loppuun asti. Hän kuoli lopulta oman käden kautta 67-vuotiaana, kun sairaudet estivät häntä elämästä haluamallaan tavalla. Itsemurhaviestissään Thompson totesi, että hän ei enää nauti elämästään ja on jo elänyt kauemmin kuin halusi tai tarvitsi. Eli aivan kuten Raevaarakin kirjassaan kirjoittaa: "Kuolemaa enemmän tunnutaan pelkäävän avuttomuutta ja oman määräysvallan hiipumista."

Kynttiläänsä molemmista päistä liekinheittimellä polttaneen Thompsonin täydellisenä vastakohtanaan voidaan pitää Raevaaran kirjassa oman lukunsa saanutta Bryan Johnsonia, jonka tavoitteena on elää mahdollisimman kauan biohakkeroinnin avulla. Tämä tekee Johnsonin elämästä hyvin rajoittunutta ja äärimmäisen kurinalaista. Yleisin reaktio Johnsonin elämäntapaan on ällistys ja epäusko. Ja kuitenkin, kun hänen päivärutiiniaan tarkastelee lähemmin, löytyy sieltä Raevaaran mukaan lopulta paljon samaa kuin esimerkiksi hänen arjestaan. Molemmat heistä käyttävät esimerkiksi samanlaista punavalolaitetta. Itse ymmärrän tämän vallan mainiosti, olenhan itsekin varsin kiinnostunut terveellisestä elämästä ja jopa siitä kohutusta biohakkeroinnista.

Kantasolukloonien, koneen ja ihmisen yhdistämisen, veriplasmasiirtojen ja kryoniikan ohella Raevaara käsittelee teoksessaan myös omaa, kompleksista suhdettaan kuolemaan. Hänellä on taustallaan paha auto-onnettomuus, jossa hengenlähtö oli lähellä. Haastattelumme aikana Raevaara kertoi, että Ikuisen elämän lyhyen historian kirjoittaminen auttoi häntä käsittelemään kuolemanpelkoaan. Näin tehdessään hän on samalla osa pitkää jatkumoa, sillä kuolema on laajasti käsitelty aihe kaikissa kulttuureissa, ja siitä on kirjoitettu runsaasti läpi ihmiskunnan historian. Mutta miksi? Yhdenlainen vastauksen antoivat Maailmanpuu-podcastin vetäjät, tietokirjailija Matti Rautaniemi ja joogaopettaja Miska Käppi. He totesivat, että kuolemasta on jostain syystä kirjoitettu paljon enemmän kuin sen vastaparista syntymästä, tutkipa sitten mitä sivilisaatiota tahansa. Syyksi he epäilivät sitä, että kuoleman on vielä jokaisella meistä elävistä edessä, kun taas syntymä on jo takana päin. Ehkä sitten siellä tuonpuoleisessa edessä olevaa syntymää prosessoidaan samalla intensiteetillä, kuin meillä kuolemaa.

Love as Always, Mum xxx, Mae West & Neil McKay

 

Äidin pitkä varjo

Fred ja Rosemary Westin rikokset ovat Iso-Britanniassa yhtä tunnettuja ja pahamaineisia, kuin Kyllikki Saaren tai Bodom-järven murhamysteerit meillä Suomessa. Tämä 1990-luvulla kiinnijäänyt pariskunta murhasi (yhdessä ja erikseen) ainakin kaksitoista ihmistä. Uhrien joukossa oli myös kaksi omaa lasta sekä naisia, jotka olivat raskaana Fredille. Fred teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä, mutta hän ehti kuitenkin tunnustaa 11 murhaa ennen kuolemaansa. Rose on vielä hengissä ja vaikka hänet on tuomittu kymmenestä murhasta, hän kiistää edelleen kaiken. 

Love as Always, Mum xxx (2018) lähestyy tätä surullisenkuuluisaa, Netflixistäkin tuttua tapausta Fredin ja Rosen tyttären, Mae Westin näkökulmasta. Yhteistyössä Neil McKayn kanssa kirjoitettu kirja kertoo tapauksen pääpiirteet kokonaisuudessaan, aina Fredin ja Rosen hyvin sairaista kasvutarinoista alkaen, mutta erityisesti kirjassa keskitytään siihen, miten Mae koki oman lapsuutensa ja miten vanhempien rikokset ja niiden esiintulo vaikuttivat hänen elämäänsä. Kuinka Mae on koko elämänsä ajan joutunut häpeämään (ja aiemmin myös pelkäämään) omia vanhempiaan. Äidin rikosten varjo seurasi häntä jopa synnytyssairaalaan, jossa hoitajat ilmeisesti vahingossa toivat hänelle luettavaksi lehden, jossa oli juttu hänen murhaaja-äidistään. On surullista, miten viaton perheenjäsen (ja uhri) joutuu kärsimään aiemman sukupolven rikoksista tällä tavalla.

Mielenkiintoisinta Love as Always -kirjassa on Maen ja hänen äitinsä monimutkainen suhde, jota Mae luonnehtii Tukholma-syndrooman värittämäksi. Siltä se myös todella vaikuttaa, sillä Maella on suuria vaikeuksia uskoa äitinsä syyllisyyteen, jopa vielä tuomion langettamisen jälkeenkin. Tämä on ulkopuolisen silmissä hämmentävää, sillä Mae oli joutunut itsekin äitinsä toistuvien hyökkäyksien uhriksi ja todistanut muun muassa, miten äiti kuristi hänen veljensä tajuttomaksi. Lisäksi Rosen  rikoksilla on todistajia, vaikka Mae kirjassaan väittääkin, että kaikki Roseen liittyvät todistusaineistot olisivat pelkkiä aihetodisteita.

En ole psykologi, mutta itse uskoisin, että kyse on pohjimmiltaan selkäytimeen iskostuneen selviytymisvietin lieveilmiöstä. Lapsi ei halua uskoa mitään pahaa omasta äidistään, koska äiti on ollut elämän alkutaipaleella elintärkeä tuki ja turva, jota ilman ei olisi selvinnyt. Äiti on siis yhtä kuin elämä, halusipa tai ei. Lisäksi Maen päätökseen olla katkaisematta välejä heti rikosten tultua julki vaikutti sääli perheensä menettänyttä äitiä kohtaan, joka pidättämisensä jälkeen alkoi yhtäkkiä käyttäytyä hyvin rakastavasti omaa tytärtään kohtaan ("olet ainoa, mitä minulla on jäljellä"). Lopulta Mae kuitenkin kyllästyi äitinsä manipuloivaan käytökseen ja katkaisi välit. Kaiken kaikkeaan on todettava, että vanha sanonta siitä, miten vanhemmat rakastavat lapsiaan aina enemmän kuin lapset vanhempiaan, ei päde Westien tapauksessa. Onneksi sisaruksilla oli sentään toisensa, ja he saattoivat jopa tietyssä määrin suojella toisiaan vanhemmiltaan.

Maen tarina järkyttää, mutta on mukava tietää, että hän selvisi ja elää nykyisin varsin normaalia elämää. Joidenkin Goodreads-arvioiden mukaan tässä kirjassa oli liikaa toisteisuutta ja jaarittelua. Itse en kuitenkaan koe näin. Minut tämä kertomus tempaisi mukaansa heti alusta asti, ja sain äänikirjan kuunneltua läpi hyvin nopeasti. Yksi osatekijä tälle oli myös taitava lukija, joka eläytyi eri henkilöiden puhetyyleihin juuri sopivasti. Oli miellyttävää kuunnella moninkertaisesti palkitun Julia Barrien kaunista, pehmeästi äännettyä britti-englantia, vaikka itse tarina olikin surullinen ja karmiva. Tämän kirjan myötä päädyin tilaamaan itselleni myös toisen Westien tarinaa käsittelevän teoksen, Gordon Burnin kiitellyn Happy Like Murderersin (2001), jota on kiitelty yhdeksi parhaista true crime -kirjoista kautta aikojen. Ymmärrykseni mukaan tuossa kirjassa Cromwell Streetin tapahtumien juurisyitä avataan kattavasti ja tarkkanäköisesti. Itseäni kun ei niinkään kiinnosta mitä, vaan miksi.

Varjottomat, Hasan Ali Toptaş

 

Olen häkeltynyt

..hän jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan horisonttia joka tuntui olevan ihmisen saavuttamattomissa. Tämän jälkeen hänen päähänsä pälkähti sellaisia älyttömiä ajatuksia kuin että nuo vuoret pitäisi purkaa maan tasalle, niin että Jumala näkisi kylän tai valtio edes kerran kääntäisi katseensa sinnepäin.

Hasan Ali Toptaş luettiin vielä jokin aika sitten Turkin tärkeimpiin nykykirjailijoihin. Sittemmin #metoo-skandaali on kuitenkin ryvettänyt hänen mainettaan. Tässä kirjabloggauksessa en aio ottaa kantaa Toptaşin kohtaamiin syytöksiin, joihin hän on reagoinut anteeksipyynnöllä. Erottakaamme siis tällä kertaa taiteilija ja hänen taiteensa toisistaan. Taustana haluan kuitenkin mainita, että kun tein lukupäätöksen tämän, sittemmin lukupiirikirjaksi(kin) päätyneen teoksen suhteen ja aloin lukemaan sitä, en tiennyt syytöksistä mitään. Lukupäätös syntyi kirjan esittelytekstin ja lumoavan kauniin kannen perusteella. Ja kyllä, en voinut vastustaa tuota kantta, omistanhan itsekin kaksi valkoista ponia.

Varjottomat (Gölgesizler, 1995) on Toptaşin läpimurtoteos ja samalla ainoa kirja, joka häneltä on suomennettu. Turkissa se on voittanut useita palkintoja ja päätynyt myös valkokankaalle. Itse en ihmettele tätä lainkaan, niin lumoava lukukokemus Varjottomat oli. En ole koskaan poiminut minkään muun kirjan sivuilta yhtä paljon toinen toistaan kauniimpia sitaatteja. Tässä suosikkikohtani:

Osa hänestä oli häkeltynyt, osa ilahtunut. Ja miksei olisi ilahtunut, kun hän kerran oli matkalla sisimpäänsä kertyneisiin kaukaisuuksiin, ja ylipäätään oli matkalla, halusi tai ei. Ja joka askeleella hän oli pienentynyt, sulanut pisara pisaralta. Hänen silmiensä edessä oli lepatellut pimeyttä pimentäviä perhosia, pieniä hiljaisia olentoja. Ne kaikki olivat kadonneita merkkejä... Ne kaikki olivat kasvottomia silmiä... Ne kaikki olivat sormenpäitä osoittamassa kukin eri suuntaan... Sitten hän oli nähnyt kaukaisuudessa valoja jotka lähestyivät silmää iskien. Siellähän piilevät näköjään kaikki salaisuudet, kaikki mikä minua kutsuu on niiden takana. Vaan sitten valot olivatkin tuliturpaisia härkiä, sitten kameleita selässään helmikoristeisia kehtoja, sitten hikisiä hevosia, vuohilaumoja ja lintuja peililasteineen.

Kun tällaiseen ilmaisuun vielä yhdistetään postmodernille kirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä, kuten metafiktio ja todellisuuden rajojen hämärtäminen, sekä surrealismin vahva vertauskuvallisuus ja mytologioista ammentaminen, ei kirjalta voi juuri enempää toivoa. Tämä oli kuin aarrearkku! Erityisesti Varjottomien ensimmäiset sata sivua sekä vauhdikas loppu olivat mieleeni, ja suorastaan pakottivat minut kääntämään sivua. Lukupiiriläisille tämä ei oikein uponnut, mutta minä olin haltioissani. Juuri tämänkaltaista kirjallisuutta haluan lukea jatkossa enemmänkin. Lukusuosituksia otetaan vastaan.

Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan, Katja Kaukonen

 

Katja Kaukonen kirjailijavierailulla syksyllä 2025.

Saari, jolta ei ole paluuta

Porilaissyntyinen Katja Kaukonen kävi kirjailijavierailulla kirjastossani viime syksynä. Siitä lähtien minun on ollut tarkoitus kirjoittaa tuolloin käsittelemästämme kirjasta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (2020). Tämä on nimittäin teos, jonka olisin lukenut mielelläni myös vapaa-ajalla.

Kuvitteelliselle, Seilin saaresta vaikutteita ottavalle Tiiralinnan saarelle sijoittuva, 1920-lukulainen tarina yllätti minut lukijana. Sairaiksi määritellyt ja siksi eristyssaarelle kuljetetut naiset loivat etukäteen mieleeni kauhukuvia, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. Nyt ei oltukaan missään American Horror Storyssa tai edes inhorealistisessa Suomi-elokuvassa. Sen sijaan rantauduttiin unenomaiseen, omaan tahtiinsa hengittävään paikkaan, jossa reaalimaailma ja fantasian hienovaraiset elementit kietoutuivat yhteen. Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan ei ole raadollinen, vaan ennen kaikkea lempeä ja ajoittain surumielinen tarina, joka onnistuu yllättämään lukijansa vielä aivan loppumetreilläkin. 

Arvostin erityisesti tapaa, jolla Kaukonen häivytti henkilökunnan ja potilaiden välisiä raja-aitoja kerta toisensa jälkeen. Varsinkin päähoitajana toimivan Linnean henkilöhahmo jäi mieleeni. Linneasta olisi ollut helppo tehdä diktaattorimainen hirviö, mutta sen sijaan hänet inhimillistettiin ja lopulta hän sairastui työtaakkansa alla. Lisäksi pidin Joel-papin hahmosta kaikessa häilyvyydessään ja humaaniudessaan kovasti. Potilaista mieleeni jäi erityisesti Morsian, jonka "feikkihäät" kuvasivat hienosti hänen toipumistaan. Kirjassa oli mukana paljon osuvaa kommentaaria muun muassa naisen asemasta yhteiskunnassa.

Minusta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan ansaitsisi enemmän suitsutusta ja huomiota. Onneksi sille sentään myönnettiin ansaitusti Fandonian saariaiheisten teosten palkintoehdokkuus sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto pian ilmestymisensä jälkeen. Seuraavaksi aion tutustua Kaukosen esikoisteokseen Odelma (2011), joka niin ikään sisältää fantasian elementtejä.