sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Vasen ranta, Tuomas Vimma



Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle.



Trilleri vimmalaisittain


Tuomas Vimman seitsemännen romaanin piti kirjailijan mukaan olla Itä-Suomeen sijoittuva fantasiaromaani. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Vimma oli muuttamassa Ranskaan vaimonsa opintojen perässä, ja heidän koiransa ripuloi Vimman lähdeaineistoksi hankkimien suomalaisia muinaisuskontoja käsittelevien kirjojen päälle muuttoautossa. Vimma otti tämän (valitettavasti) merkkinä luopua hankkeestaan.

Uusi idea seuraavan kirjan aiheesta puolestaan syntyi Vimman saavuttua "sotatilassa olevaan" Pariisiin. Niin sai alkunsa Vimman ensimmäinen trilleri, Vasen ranta (julk. 2017). Sittemmin tämä teos on saanut myös toisen osan, tänä vuonna ilmestyi nimittäin jatko-osa, Koodinimi Taiga. 

Kun aloin lukemaan Vasenta rantaa, en tiennyt juurikaan, mitä odottaa. Kun sitten tajusin lehteileväni trilleriä, petyin hieman. En nimittäin ole trillerien suuri ystävä. Lisäksi Vimman yleensä sangen huikentelevainen maksimalismi ei tällä kertaa tuntunut puhkeavan kukkaansa siinä määrin mitä toivoin ja odotin, vaikka mukaan olikin toki heitetty, kuin vanhasta muistista, myös hieman seksiä, luksusruokaa ja -vaatteita. Pääpaino oli nimittäin tällä kertaa toiminnalla. Sinällään toiminta näin vimmalaisittain toteutettuna oli poikkeuksellisen mukaansatempaavaa seurattavaa, ja tarinan imu oli hyvä. Ei siitä mihinkään pääse: Vimma osaa kirjoittaa jouhevasti, oli genre mikä hyvänsä.

Toivottavasti Vimma kuitenkin harkitsisi vielä uudelleen sen fantasiakirjan kirjoittamista. Siinä nimittäin kohtaisivat yksi kotimaisista lempikirjailijoistani, ja henkilökohtainen suosikkigenreni.

lauantai 2. toukokuuta 2020

Uskollinen äänentoisto, Nick Hornby



Kuva: Creative Commons.



Pop-nörttien kyyninen kulttiklassikko 


En suoraan sanottuna tiedä, miksi juuri nyt päätin lukea (tai oikeimmin kuunnella äänikirjana) elämäni ensimmäisen Nick Hornbyn romaanin. Idea vain tuli jostain. Osansa voi olla ainakin sillä, että High Fidelitystä on juuri julkaistu televisiosarja, ja niinpä kyseinen tarina on jälleen kuuma, ajankohtainen ja esillä eri medioissa. Tuota uutuussarjaa en ole vielä nähnyt, mutta vuonna 2000 ilmestyneen elokuva-adaptaation olen katsonut jokin aika sitten. Pidin siitä, varsinkin Jack Blackin roolisuorituksen osalta. Itse rakkaustarina (spoiler alert) tosin ei sytyttänyt, koska ei kukaan itseään kunnioittava ihminen nyt vaan palaa yhteen exänsä kanssa siksi, ettei "jaksa erota". 

Oli miten oli, nyt olen kahlannut levykauppaa pitävän Robin tarinan läpi myös kirjamuodossa. Uskollinen äänentoisto (High Fidelity, julk. 1995) kuuluu chick lit:in vastakappaleena pidettyyn dick lit:iin, eli tiedossa on esimerkiksi parisuhteisiin, seksiin ja perhe-elämään liittyviä kokemuksia, pohdintoja ja havaintoja poikkeuksellisesti miesnäkökulmasta käsin tarkasteltuna. 

Mukaan on siroteltu lisäksi hurja määrä musiikkianekdootteja, mikä tuo kirjaan paitsi mukavaa lisäväriä, tekee siitä myös pop-nörttien kulttiklassikon. Nämä kaksi elementtiä, ihmissuhteet ja musiikki, myös kietoutuvat yhteen monella eri tavalla tarinan aikana. Rob muun muassa äänittää kokoelmanauhoja naisille osoituksena tunteistaan, intoilee ajatuksesta saada vihdoin muusikkotyttöystävä ja muistelee, miten tapasi nykyisen/entisen tyttöystävänsä ensimmäistä kertaa ollessaan tekemässä DJ-keikkaa. Rob myös pohtii, miksi kaikki pelkäävät, että väkivaltaiset elokuvat saattavat vaikuttaa katsojiinsa negatiivisesti, mutta kukaan ei mieti, miten haitallisesti popmusiikki voi muovata kuulijoidensa käsityksiä rakkaudesta. Samoin Rob kysyy, kumpi oli ensin: surullisuus vai popmusiikki?

Kontrastina Robin rakastamalle ylitunteikkaalle- ja dramaattiselle popmusiikille toimii Robin tosielämän "ihan kiva" parisuhde (spoiler alert), joka eron ja yhteen paluun jälkeen johtaa arkipäiväiseen kosintaan, jota Rob perustelee tyttöystävälleen sillä, että kun on naimisissa, voi keskittyä elämässä "muihin asioihin". Ei tarvitse enää käyttää energiaa naisten metsästämiseen. Mikä antikliimaksi.

Samoin Robin on-off tyttöystävä Lauran käytös ja edesottamukset ovat kautta linjan lähinnä masentavaa seurattavaa, kuten jo ylempänäkin mainitsin. Monet ovat sanoneet kirja-arvosteluissaan, että eivät pidä Robista. Itse taas siedin Lauraa vielä Robiakin huonommin. Lauran käytös toi mieleeni ajoittain jopa Erlend Loen Naisen talloma -kirjan (Tatt av kvinnen, julk. 1993) antisankarittaren. Ja kyllä, tuon tarinan juoni on sellainen, kuin teoksen nimi lupaa. Kaiken kaikkiaan Rob ja Laura ovat molemmat enemmän tai vähemmän sietämättömiä hahmoja, jotka lopultakin ansaitsevat toisensa. Kyllä vakka kantensa valitsee, ja niin edelleen.

Pohjimmiltaan Uskollisessa äänentoistossa käsitellään minusta fantasian (popmusiikki) ja todellisuuden (arkinen parisuhde) yhteentörmäystä. Valitettavasti en itse vain voi allekirjoittaa tässä esitettyä "valitsen sinut, koska en jaksa tavoitella muuta" -rakkausparadigmaa. En, vaikka olen about saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö, ja vietän pian kolmivuotishääpäivääni. Ilmeisesti Hornby on kirjoittanut Robin ja Lauran suhteen tarkoituksella överikyyniseksi ja latteaksi hakiessaan kontrastia popmusiikin "harhaanjohtavalle" romanttisuudelle. 

Lukukokemuksena Uskollinen äänentoisto on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen teos, joka käsittelee monia raskaitakin teemoja sen enempää dramatisoimatta. Olipa kyseessä sitten pettäminen, abortti, ero, tai perheenjäsenen kuolema, asiasta ei tehdä sen suurempaa numeroa. Tämä lakoninen tapa lähestyä asioita muistutti minua vahvasti Hornbyn astetta uudempaan romaaniin pohjautuvasta elokuvasta nimeltä About a Boy, jossa aiheet ovat niin ikään rankkoja, mutta kuiva brittihuumori kukkii silti joka käänteessä. Tuon adaptaation alkuperäisteosta en ole vielä lukenut, mutta voisin ottaa sen seuraavaksi työn alle.