Isästä; Äidistä, Annie Ernaux

 Kirja, joka aktivoi muistot

 

Tutut eivät käyneet äitiä katsomassa, heille hän oli jo kuollut. Mutta äiti halusi elää. Hän yritti välillä ponnistaa pystyyn terveellä jalalla ja repiä liinaa pois vyötäisiltään. Hän kurotteli kohti kaikkea kohdalle osuvaa. Hänellä oli aina nälkä, kaikki hänen tarmonsa keskittyi suuhun. Hän piti siitä, että häntä suukoteltiin, ja hän suipisti huuliaan suukottaakseen itsekin. Hän oli pikkutyttö, joka ei kasvaisi isoksi.

Olen lukenut Annie Ernauxia ennenkin, mutta vasta nyt opin todella arvostamaan häntä. Aiemmin lukemani Tapaus (2000) oli kyllä hyvä, mutta se jätti jälkeensä kolkon tunteen. Puhdas intohimo (1996) taas on ollut minulla pitkään kesken. Kirja on hyvä, mutta jotenkin se on vain jäänyt muiden luettavien jalkoihin. Yhteisteos Isästä; Äidistä (La place, 1983; Une Femme, 1987) sen sijaan tempaisi minut mukaansa heti ja myös kosketti syvästi. Äidin osuuden aikana jouduin pyyhkimään kyyneleitä silmistäni, sillä myös oma äitini on kuollut Alzheimerin tautiin. Tunnistin itseni ja äitini tuosta tarinasta elävästi. Esimerkiksi kuvaukset hoitokodin kuumasta, seisovasta ilmasta aiheuttivat eläviä takaumia.

Kuten monet muutkin viime aikoina bloggaamani teokset, myös Isästä; Äidistä oli lukupiirikirja. Rankkojen teemojen takia kaikki eivät tästä pitäneet, mutta useimmat kyllä. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, miten Ernaux yhdistelee historiallisia tapahtumia ja yksittäisten ihmisten elämäntarinoita hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan (1959), joskin pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi pohdimme, miten yksi teoksen keskeisistä teemoista, luokkaetäisyydet, eivät välttämättä käänny suomeksi. Suomen kieli ja kulttuuri kun ei yksinkertaisesti taivu heijastamaan erilaisia yhteiskuntaluokkia kovinkaan hyvin. 

Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana ja harmittelin, kun se loppui. Olisin suonut tarinan jatkuvan pidempään. Ja se jos mikä on hyvän kirjan merkki.

Tapaus, Annie Ernaux

 

Pieni, mutta rankka kirja

Ranskalainen Annie Ernaux (s. 1940) voitti viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Tapaus (L'evénement, 2000).  Kirjassa omaelämänkerrallisesti käsitelty laiton abortti on jälleen ajankohtainen, kuten Yhdysvaltojen viimeaikaiset kehityskulut osoittavat. Eutanasian ohella abortti on yksi vaikeimmista lääketieteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä, ja omiaan luomaan voimakasta polarisaatiota.

Tapauksen kohdalla räjähdysherkkää aihetta onneksi tasapainottaa Ernauxin eleetön ja taitava kerrontatyyli. Alle 90-sivuisen kirja(sen) luki parissa tunnissa. Ja minä olen vieläpä melko hidas lukija. Piti aluksi katsahtaa vain hiukan alkua, mutta äkkiä huomasinkin, että olin jo viimeisillä sivuilla. Kirjan kesken jättäminen ei ollut vaihtoehto. En erityisemmin pitänyt 23-vuotiaasta päähenkilöstä (eli Ernauxista), sillä tämän käytös oli ajoittain varsin holtitonta ja manipuloivaa. Toisaalta Ernaux ei ainakaan yrittänyt silotella tai kaunistella tarinaansa.

Tällaisesta kirjasta bloggaaminen on vaikeaa. Ainakin jos ei halua alkaa ottamaan kantaa julkisesti. Kommentoinkin nyt vain sen verran, että olipa abortti kielletty tai ei, siihen linkittyy aina paljon hankalia kysymyksiä ja ilmiöitä. Laittomuus johtaa esimerkiksi Ernauxin kaltaisiin, monesti vaarallisiin tilanteisiin, joissa abortti haetaan muualta kuin lääkäriltä. Lisäksi Yhdysvalloissa esiintyy nykyisin tapauksia, joissa keskenmenon kärsineet naiset eivät saa asianmukaista hoitoa, koska heitä ja heidän lääkäreitään voitaisiin epäillä aborteista. Toisaalta taas herää kysymys, kuinka pitkälle kehittyneitä raskauksia on eettistä enää keskeyttää? Kuka osaa vetää rajan oikein tässä asiassa?

Ernauxin tapauksessa raskaus ehti pitkälle ennen aborttia, mikä teki kirjan lukemisesta astetta karmivampaa. Toki ironisesti syy abortin viivästymiseen oli Ernauxin kohdalla juurikin abortin kieltävässä lainsäädännössä. Sittemmin Ernaux on saanut kaksi poikaa. Kirjan lopussa hän toteaa:

Nyt tiedän, että minun oli käytävä läpi tuo koettelemus ja uhraus osatakseni haluta lapsia, voidakseni hyväksyä väkivallan, jota suvunjatkaminen keholleni tarkoittaa, ja ryhtyäkseni vuorostani sukupolvien läpikulkupaikaksi.

Serotoniini, Michel Houellebecq

Ensimmäinen, mutta takuulla ei viimeinen Houellebecqin kirjani

Michel Houellebecqiä kuvataan usein Ranskan kiistellyimmäksi nykykirjailijaksi. Tällä kohukirjailijan imagolla myydään myös nyt lukemaani Serotoniini-teosta (2019), sillä heti niteen etuliepeessä Houellebecqin nimeen kiinnitetään seuraavat ismit: nihilismi, rasismi, misogynia ja oikeistopopulismi. Kirsikkana kakun päältä löytyy vielä ranskalaiskirjailijaamme lätkäisty kyynikon leima. Melkoinen kattaus, sanoisin!

Tutustuin Houellebecqiin kirjastotyöni kautta. Osallistuin nimittäin jokin aika sitten koulutukseen, jonka ammatikseen lukeva puhuja kertoi Serotoniinin olleen paras kirja, jonka hän on lukenut kymmeneen vuoteen. Hän piti teosta suorastaan tajunnanräjäyttävänä. Pakkohan Serotoniini oli moisen mainospuheen jälkeen lukea itsekin. Varsinkin, kun kouluttaja totesi, että ei pidä Houellebecqiin kohdistettuja (ismi-)syytöksiä oikeutettuina, sillä Houellebecq yksinkertaisesti vain havainnoi tosielämän ilmiöitä. Oman lukukokemukseni perusteella sanoisin, että olen pitkälti samoilla linjoilla syytösten suhteen, joskin naishahmojen yksiulotteisuus ja yliseksualisointi latisti Serotoniinin kirjallisia ansioita silmissäni. Toisaalta, en usko, että Houellebecq piittaa. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, joka kirjoittaa juuri sen mitä haluaa, ja miten haluaa. 

Aistin Houellebecqissä Hunter S. Thompsonilta tuttua kapinahenkeä ja halua kommentoida ympäröivän yhteiskunnan epäkohtia vailla pidäkkeitä, ja pidän siitä. Esimerkiksi Serotoniini-kirjan keskeinen teema, maanviljelijöiden ahdinko, ja tästä seuraavat levottomuudet, oli varsin ajankohtainen, ja joiltakin osin jopa visionäärinen kommentaari: kirjassa vain palavat maatalouskoneet, todellisuudessa autonrenkaat ja heinäpaalit. 

Arvostan myös tarinan monitahoisuutta. Serotoniinissa Houellebecq nimittäin kuvaa epäonnistumista ja kaiken luhistumista monella eri tasolla: muun muassa päähahmon, 46-vuotiaan Florent-Clauden henkilökohtaisena, epäonnistuneiden ihmissuhteiden, masennuksen ja impotenssin siivittämänä romahduksena, kuin myös suurempana, koko Eurooppaa koskevana maatalouskriisinä. Päälle päätteeksi Florent-Clauden karjatilaa isännöivän Aymeric-ystävän tarinassa yleinen ja yksityinen tuho yhdistyvät mitä rajuimmalla tavalla. 

Mutta. Oliko Serotoniini myös minulle se "paras kirja kymmeneen vuoteen"? Ei missään nimessä. Teräväsanainen, ajankohtainen, ja lukijansa tiiviissä otteessa alusta loppuun asti pitävä tarina kaiken menettämisestä se sen sijaan oli. Tämä kirjailija ansaitsisi suosionsa ilman skandaalinkäryisiä myynti-ismejäkin.

Sukelluslaivalla maailman ympäri, Jules Verne

Science fictionin varhainen emoalus

Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri -teos (Vingt mille lieues sous les mers, julk. 1870) on pyörinyt autostereoissani jo kahdesti. Ensimmäisellä kuuntelukerralla kolme vuotta sitten olin lumoutunut: aivan kuin olisin katsonut Jacques Cousteau -dokumentin HC-versiota. Nytkin viihdyin, mutta huomasin myös tarkastelevani homeerisesti nimetyn kapteeni Nemon ja hänen Nautilus -sukellusveneensä seikkailuista kertovaa tarinaa ajoittain melko kriittisestikin.

Yli 140 vuotta sitten kirjoitettu kirja oli joiltakin osin auttamattomasti vanhentunut. Jos se julkaistaisiin nyt, kirjailijaa saatettaisiin hyvinkin syyttää muun muassa rasismista, ja luonnonsuojelurikoksiin yllyttämisestä. Esimerkiksi valaan verta himoitseva harppuunamestari Ned Land tuskin nousisi kovin suureen suosioon Greenpeacen kannattajien keskuudessa, ja eräiden maiden natiivit eivät varmastikaan pitäisi siitä, että heitä nimitellään Vernen kirjassa villeiksi. Mutta no, pitää muistaa, että tämä teos on oman aikansa tuote. 

Myönnän kuitenkin, että tätä kuunnellessani huomasin taustatiedoista huolimatta ajoittain ärtyväni  edellä mainittuun Ned Landiin melko lailla. Enemmän kuin kerran viattomat merinisäkkäät kelluskelivat aalloissa vatsa kohti taivasta ja elelivät omaa leppoisaa elämäänsä, kunnes kanadalainen harppuunamestari saapui silmät murhanhimosta kiiluen paikalle, ja pian Nautiluksen hyllyt jo notkuivatkin milloin minkäkin uhanalaisen luontokappaleen lihasta. Kerralla oli tietenkin pakko tappaa aina vähintään kymmenen eläintä, ja lihaa saatiin satoja kiloja. Hiljaa mietin mielessäni, että miten ihmeessä Nautiluksen miehistö edes jaksaa syödä kaiken sen. Mutta no, ehkä miehistö halusi karpata. 

Paitsi matalahiilihydraattisen ruokavalion, myös sukellusveneteknologian suhteen Verne oli aikaansa edellä. Täysin Nautiluksen kaltaista sukellusvenettä ei ole pystytty rakentamaan vielä tänäkään päivänä, vaikka jotkut sen ominaisuudet, kuten suuri nopeus ollaankin jo saavutettu.

Parasta tässä tarinassa olivat kuvaukset voittamattomasta Nautiluksesta mittaamattomine aarrekokoelmineen, ja sitä ympäröivä vedenalainen maailma. Henkilögalleria kompleksista ja salaperäistä kapteeni Nemoa lukuun ottamatta kun ei ollut kovinkaan kiehtova. Päähenkilö, sopuisa professori Pierre Aronnax oli pelkkä havainnoija, ja hänen vanavedessään lipuivat nöyrääkin nöyrempi Conseil-palvelija, & atavistinen valaanpyytäjä -Ned. Siinäpä se. Mutta ehkä jopa parempi niin, koska nyt merenalainen luonto sai loistaa pääosassa. 

Lukupäiväkirjamerkintä vuodelta 2010. Kuten lupasin, palasin
tämän pariin toisenkin kerran.