Mahdottomien rakkauksien talo, Cristina López Barrio

En ole pitkään aikaan nähnyt näin kaunista kansikuvaa.

Espanjalaisnaisen itsetuhoinen kosto

Cristina López Barrion Mahdottomien rakkauksien talo (La Casa De Los Amores Imposibles 2010/2012) on kirja, josta kenenkään ei kannata (ruuanlaittoa lukuun ottamatta) ottaa oppia elämäänsä. Katkerien ja tulisieluisten Lagunan suvun naisten elämä on aivan uskomatonta sekoilua alusta loppuun:

Hän halusi heidän supisevan hänestä ja Lagunan naisten kirotusta rodusta, joka ei näyttänyt katoamisen merkkejä vaan lisääntyi loputtomana hylkäämisten, onnettomuuden ja tyttölasten sarjana. Kirous oli kenties vienyt Claran sielun, mutta hän veisi puolestaan kylän miehet.

..Tytär peri äidiltään menestyvän ilotalon, kroonisen vastenmielisyyden toisen ihmisen kosketusta kohtaan sekä koston taakan.

Psykoemotionaalinen kuormitus pysyi aisoissa

Minun ei oikeastaan pitäisi pitää tästä kirjasta. Syy on yksinkertainen: tämä on espanjalainen versio Inka Nousiaisen Kirkkaat päivät ja ilta -kirjasta, joka sai minut taannoin ärsyyntyneeksi ja surulliseksi. Kirjoitin blogiini näin:

Itseäni taas rasitti herkät, auliit ja helpot naiset yhdistettynä tunneongelmaisiin ja katoileviin pelimiehiin -kombinaatio.

Kuten jo Barrion kirjan nimestä voi päätellä, oli tämä kirja tuossa suhteessa vielä pahempi. Potenssiin tuhat. Tällä kertaa "päätit näköjään antaa heti ja sitten mies katosi" -elementti ei kuitenkaan ärsyttänyt minua. Syy on todennäköisesti se, että pystyin etäännyttämään itseni kyllin tehokkaasti, koska tarina ei sijoittunut kotimaahani, ja se oli sopivan överi; Sain astua toiseen, värikkään räiskyvään ja huikentelevaiseen maailmaan, jolla ei ollut mitään tekemistä oman arkielämäni kanssa. Tunnereaktioiden kannalta siinä on todellakin eroa, sijoittuuko kirjan tarina naapurikylään, tai vaikkapa Pandora-planeetalle.

Kauniit ja rohkeat -henkiset ihmissuhdekuviot nopeasti vaihtuvine päähenkilöineen olivatkin minulle vain kaukaista taustahälyä, kun keskityin ihastelemaan ylitsepursuavan runsaita ja eksoottisia maisemia, makuja, värejä, ja tuoksuja, ja nautin mukavan lisäsäväyksen antaneesta mystiikasta. Monesti mieleeni nousi taannoinen Espanjan-matkani Costa Del Solille. Niinpä Mahdottomien rakkauksien talo olikin mitä piristävin lukukokemus näin harmaan loska-ajan keskellä.

Ja siis todellakin: Kerrankin tyhmät ja surulliset ihmiskohtalot peittyivät ihan aidosti taidokkaan kerronnan alle. Minun ei tarvinnut todeta: "pidän siitä miten kerrotaan, mutta en siitä mitä kerrotaan". Barrio osasi kirjoittaa unenomaisen kauniisti jopa väkivaltaisesti kuolleen ihmisen jäätyneestä ruumiista:

Pojan vatsan päälle kertynyt lammikko välkehti, ja toiseen hänen huulistaan oli puhjennut unikon nuppu. Kallosta vuotanut veri ja osa aivoja lepäsi jäätyneinä sammalella kuin aamukaste. Pojan avoimista silmistä heijastui yhä yötä piiskannut myrsky. 

- Olenko ainoa, jolle tulee mieleen Damien Hirst?

Elokuvasuositus

Kun luin Mahdottomien rakkauksien taloa, mieleeni muistui joitakin vuosia sitten katsomani Volver-elokuva (2006). Voisi todeta, että jos pidät toisesta, pidät hyvin suurella todennäköisyydellä myös toisesta. Itse suosittelen molempia. Kuten Barrion kirjassa, myös tässä Pedro Almodóvarin elokuvassa ovat pääosassa kauniit ja vihaiset espanjalaisnaiset, joiden suhde vastakkaiseen sukupuoleen on kyseenalainen. Leffatykki.com:in sivuilla Volverista todettiin: 

Volver on elokuva äideistä ja tyttäristä.

Volverin (naisten) todellisuus tuoksuu hyvälle kotiruualle, mehevälle mullalle ja puutarhakukille.

Nämä toteamukset voisivat helposti kertoa myös Barrion kirjasta. Mitä esimerkiksi ruokaan tulee, oli Mahdottomien rakkauksien talo poikkeuksellisen stimuloiva lukuelämys, josta ei ilman kauppareissua selvitty. Ruoka ei todellakaan ollut vain polttoainetta tämän sukutarinan hahmoille. Sen sijaan ruuan valmistus ja syöminen linkittyi vahvasti hahmojen tunne-elämään, ja aistillisuuteen:

Santiago avasi sitruunoita sisältävän verkkopussin ja raastoi yhden hedelmän kuorta kunnes raaste muodosti pienen kummun, niin kiharaisen ja yksinäisen, että se näytti kultaiselta hävyltä. Mies katseli sitä palvoen, aivan kuin hän olisi katsellut maisemaa, jota saattoi hypistellä käsissään, imeskellä, haistella. Ja juuri niin hän teki. Sitten hän lisäsi raasteen taikinaan, kaulitsi massan työtasolla levyksi ja maalasi siihen kananmunalla Ursulan kasvot. Nainen ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista ruuanlaittoa: Santiagon leipominen oli rituaali, jota seuratessa hän tunsi, kuinka hänen vatsaansa kouraisi halu syödä leipuri piirakan sijaan. 

- En tiedä teistä, mutta minä voisin nyt ottaa palasen sitruunapiirakkaa.

(www.imdb.com)

P.S. Mitä tulee kirjan sisältämään opetukseen, on se lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna tämä:

Ajattoman kaupungin varjot, Enrique Moriel

Tylsin vampyyrikirja ikinä

Lähdin lukemaan tätä Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot -kirjaa (julk. 2010) selkeästi vääristä lähtökohdista. Odotin nimittäin pelottavaa vampyyritarinaa, kuten niteen kansitekstit ("..janoaa verta".."mestarillinen seikkailukertomus..") ja kirjastoni luokittelu (84.2 KAUHU) lupasi. Niskakarvat jo valmiiksi hieman pörhöllään kannoin tämän kirjan lainaustiskille, ja valmistauduin kauhun sävyttämään fantasiatrippiin. 

- Mutta mitä sain? Loputtoman, satoja vuosia kestävän turistikierroksen Barcelonassa. Turistioppaanani toimi aneeminen, umpitylsä vampyyri, joka ei tietenkään halunnut tehdä mitään pahaa kenellekään. Elellä vain omaa hiljaista pikku elämäänsä, juoda eläinten verta silloin tällöin, ja käydä töissä. 

Kiinnostukseni kirjaa kohtaan laski tasaisesti lukemisen edetessä. Alussa olin vielä innoissani, ja luin mielenkiinnolla. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen luku oli hyvin kiehtova ja taidokkaasti kirjoitettu. Valitettavasti tämä hurma ei kestänyt, kun minulle kävi selväksi, että kirjan päähenkilö on maailman ikävin möllikkä ikinä, ja hänestä tehtiin vampyyri vain siksi, että Moriel voisi esitellä Barcelonaa yhden ja saman ihmis.. öh, hahmon silmin pitkältä ajanjaksolta. Sinällään tämä lähestymiskulma oli itselleni melko uusi ja innovatiivinen, mutta ilmaisu "vampyyrin väärinkäyttö" hiipi silti mieleeni.

Kirjan pääosassa eivät siis olleetkaan hiuksianostattavat verenimijät, vaan Barcelona. Jossain sivun 200 kohdalla aloin jopa harkitsemaan kirjan jättämistä kesken, mikä ei ole lainkaan tapaistani. Tämä on todellakin lähinnä historiallinen teos Katalonian pääkaupungista, ja pystyynkuollut vampyyri on pelkkä päälleliimattu statisti. Minulla ei sinällään ole mitään Barcelonaa vastaan, mutta tältä kirjalta hain jotain aivan muuta. Minun pitänee tarttua seuraavaksi vaikkapa Anne Ricen Veren vangit -teokseen. Ehkä saan siitä sen, mitä toivoin alun perin tältä kirjalta.

Juuri nyt tunnen itseni petetyksi. Minun on ehdottomasti keskusteltava kirjastonhoitajani kanssa tämän teoksen uudelleenluokittelusta. Ajattoman kaupungin varjot kuuluu YKL:n luokittelussa minun kokemukseni perusteella lähinnä luokkaan 9: HISTORIA. Tai no, fiktiivisenä tarinana se kyllä kuulunee luokkaan 84.2, mutta tuo alaluokitus KAUHU on kyllä täyttä liioittelua. Itse kauhistuin nimittäin lähinnä teoksen pitkäveteisyyttä ja sitä tosiasiaa, että hukkasin sen lukemiseen aikaani.

P.S. 

Kannattaa käydä lukemassa myös Morren loistava arvio tästä kirjasta.