Kevyt liha, Riikka Ala-Harja (Spoilerivaroitus)

"Mä kuvittelin että se olisi ollut semmoinen kevyt ja mutkaton juttu, mutta ei se sitten ihan ollut"

Jo vuonna 2013 tulin luvanneeksi tässä blogissa, että aion vielä lukea Riikka Ala-Harjalta täyspitkän kirjan. Tuolloin käsissäni kului Reikä-niminen novellikokoelma, josta jäi hieman epätasainen vaikutelma. Nyt tuo romaanilupaus on vihdoin lunastettu, luin nimittäin juuri yhdeltä istumalta läpi Ala-Harjan uusimman kirjan, Kevyen lihan (julk. 2015). 

Syy nopeaan lukusuoritukseeni on kaksijakoinen: ensinnäkin tähän uutuusteokseen oli tullut varaus, ja siksi minun pitää palauttaa se kirjastoon viimeistään huomenna, ja toiseksi Kevyt liha oli hyvin vetävää luettavaa. Kansi oli tyylikäs, taitto ilmavan miellyttävä, ja tarina osuva ja mielenkiintoinen, joskin melko surullinen ja kyynisyyttä ruokkiva.

Kevyessä lihassa Saara, tuo oman elämänsä Jutta Gustafsberg, ajautuu tuhoontuomittuun (seksi)suhteeseen:

Kyllä, minä tiedän, ettei ole vain omien halujen tyydyttämistä. Ihmisen pitää ajatella kaikkia osapuolia ja koko rakkautta, kuunnella toista ja välittää, luottaa, pälä pälä, eikä vain toteuttaa omia tarpeitaan. Ei se ole pelkästään toisesta viehättymistä. Mutta ei minusta nyt ole noin hienoon ja kunnialliseen ajatteluun. Onko minusta siihen ollenkaan?

Kuten arvata voi, tämä juttu ei kestä. Pian elämäänsä alun perin vain seksiä kaivannut päähenkilö huomaakin kerran niin ihastuneelta vaikuttaneen miehen etääntyvän itsestään, ja samaan aikaan naisen omat oksitosiininhuuruiset aivot tekevät hänen elämästään helvettiä:

Me olemme rakastelleet, me puemme, kumpikaan ei sano mitään. Onko tunnelma Jarnonkin mielestä laimea vai kuvittelenko minä?..Miksi haluan esittää välinpitämätöntä, miksi haluan olla viileä ja rento?

Voi. Voi voi voi. Mikä siinä on, että useimmissa suomalaisissa romaaneissa kaikki menee aina päin helvettiä hyvinkin ennustettavalla tavalla? Sitä lukijana vaan seuraa tapahtumia sivusta päätään pudistellen ja huutaa päänsä sisällä päähenkilölle: "Ei! Senkin idiootti! Älä tee noin! Tuo tulee päättymään todella huonosti! Lopeta!" 

Se on sanottava, että vaikka tämä tarina tekikin minut ärtyneeksi, on Ala-Harjalle ehdottomasti annettava pisteet ajatuksia herättävästä ja teemoiltaan ajankohtaisesta romaanista, jonka ahmaisi helposti yhdeltä istumalta. 

Reikä, Riikka Ala-Harja

"Hautausmaalleko asti minun pitää odottaa, että pääsen jonkun alle tai päälle?"

Finlandia-palkitun Riikka Ala-Harjan nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, kun hänen keltakantinen novellikokoelmansa Reikä (2013) osui silmiini kirjaston uutuustelineessä. Epäilyttävä kansikuva hyppi kuitenkin silmiini siinä määrin, että päätin tutustua kirjaan lähemmin. Ja kun sitten olin poiminut niteen käteeni ja lukaissut otteen kirjan keskeisen hahmon, Tarmon ajatuksista, vakuutuin entisestään. Myös Like Kustannus Oy:n logo herätti luottamukseni. Like kun on mielestäni aina julkaissut melkoisen hyviä kirjoja. Reikä lähti mukaan. Mainittakoon tässä kohtaa, että kirjan nimi viittaa muun muassa avantoon.

Tee nyt jotain ittelles, Tarmo! Älä oo tommonen.

Ala-Harja ei selvästikään usko vanhaan kikkaan, jonka mukaan heikoin materiaali (jos sellaista on) kannattaa sijoittaa puoleen väliin, ja parhaat jutut iskevästi alkuun ja loppuun. Tässä novellikokoelmassa paras tarina (nähtävästi monenkin lukijan mielestä) oli nimittäin keskellä, osassa kaksi. Viidenkympin ikäkriisiä poteva, ujo ja yksinäinen Tarmo oli kaikessa saamattomuudessaan kerrassaan herkullinen tuttavuus. Sivuja oli vain pakko kääntää samalla hiljaa naurahdellen:

Selkäni takana joku rapistelee e-pilleripakettia.

Tässä apteekissa kaikilla muilla paitsi minulla on kourat täynnä ehkäisyvälineitä.

Aivan sama.

Maksakaa ja käyttäkää, tuhlatkaa! Perkeleen nuoriso, minulla on enemmän rahaa kuin teillä!

Satakunnan Kansan Noora Vaarala luonnehti omassa kirja-arvostelussaan Tarmoa hyvin osuvasti mielensäpahoittajamaiseksi. 

En kuulunut kohderyhmään

Myönnän: En ole koskaan ollut novellien suuri ystävä. Minä kun tarvitsen aina hieman aikaa päästäkseni sisälle tarinan tyyliin ja tunnelmaan. Niinpä novellit loppuvat usein liian nopeasti, juuri kun itse olen vasta lämpenemässä kunnolla. 

Tämän teoksen kohdalla eläytymistä ei myöskään helpottanut se tosiasia, että novellit olivat kovin heterogeenisiä. Puutteessa elävästä Kirjastonhoitaja-Tarmosta oli minun makuuni liian pitkä matka esimerkiksi Saari-novellin dramaattiseen ja lohduttomaan tarinaan, jossa pettävälle jäälle eksynyt hevonen hukkuu (- Ei hevosia saa hukuttaa!). Lukukokemuksesta jäikin hieman hämmentynyt olo, eikä kannessa komeillut tykki osunut aivan maaliinsa.

Mari A:n neuvoa noudattaen minun pitäneekin seuraavaksi lukea Ala-Harjalta romaani. Uskon, että täyspitkässä kertomuksessa Ala-Harjan kirjoittajankyvyt pääsevät paljon paremmin oikeuksiinsa, ja minäkin ehdin innostua kunnolla.