"Hautausmaalleko asti minun pitää odottaa, että pääsen jonkun alle tai päälle?"
Finlandia-palkitun Riikka Ala-Harjan nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, kun hänen keltakantinen novellikokoelmansa Reikä (2013) osui silmiini kirjaston uutuustelineessä. Epäilyttävä kansikuva hyppi kuitenkin silmiini siinä määrin, että päätin tutustua kirjaan lähemmin. Ja kun sitten olin poiminut niteen käteeni ja lukaissut otteen kirjan keskeisen hahmon, Tarmon ajatuksista, vakuutuin entisestään. Myös Like Kustannus Oy:n logo herätti luottamukseni. Like kun on mielestäni aina julkaissut melkoisen hyviä kirjoja. Reikä lähti mukaan. Mainittakoon tässä kohtaa, että kirjan nimi viittaa muun muassa avantoon.
Tee nyt jotain ittelles, Tarmo! Älä oo tommonen.
Ala-Harja ei selvästikään usko vanhaan kikkaan, jonka mukaan heikoin materiaali (jos sellaista on) kannattaa sijoittaa puoleen väliin, ja parhaat jutut iskevästi alkuun ja loppuun. Tässä novellikokoelmassa paras tarina (nähtävästi monenkin lukijan mielestä) oli nimittäin keskellä, osassa kaksi. Viidenkympin ikäkriisiä poteva, ujo ja yksinäinen Tarmo oli kaikessa saamattomuudessaan kerrassaan herkullinen tuttavuus. Sivuja oli vain pakko kääntää samalla hiljaa naurahdellen:
Selkäni takana joku rapistelee e-pilleripakettia.
Tässä apteekissa kaikilla muilla paitsi minulla on kourat täynnä ehkäisyvälineitä.
Aivan sama.
Maksakaa ja käyttäkää, tuhlatkaa! Perkeleen nuoriso, minulla on enemmän rahaa kuin teillä!
Satakunnan Kansan Noora Vaarala luonnehti omassa kirja-arvostelussaan Tarmoa hyvin osuvasti mielensäpahoittajamaiseksi.
En kuulunut kohderyhmään
Myönnän: En ole koskaan ollut novellien suuri ystävä. Minä kun tarvitsen aina hieman aikaa päästäkseni sisälle tarinan tyyliin ja tunnelmaan. Niinpä novellit loppuvat usein liian nopeasti, juuri kun itse olen vasta lämpenemässä kunnolla.
Tämän teoksen kohdalla eläytymistä ei myöskään helpottanut se tosiasia, että novellit olivat kovin heterogeenisiä. Puutteessa elävästä Kirjastonhoitaja-Tarmosta oli minun makuuni liian pitkä matka esimerkiksi Saari-novellin dramaattiseen ja lohduttomaan tarinaan, jossa pettävälle jäälle eksynyt hevonen hukkuu (- Ei hevosia saa hukuttaa!). Lukukokemuksesta jäikin hieman hämmentynyt olo, eikä kannessa komeillut tykki osunut aivan maaliinsa.
Mari A:n neuvoa noudattaen minun pitäneekin seuraavaksi lukea Ala-Harjalta romaani. Uskon, että täyspitkässä kertomuksessa Ala-Harjan kirjoittajankyvyt pääsevät paljon paremmin oikeuksiinsa, ja minäkin ehdin innostua kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti