Likka, äite ja rouva Obama, Sinikka Nopola

Äänikirja, josta tein kaukolainapyynnön, ennen kuin se oli edes ilmestynyt

Sinikka Nopolan Likka, äite ja rouva Obama -kirja (2013) on niin uusi, että siitä ei löydy vielä arvioita oikein mistään, mitä nyt Elina Piki oli ehtinyt kirjoittamaan siitä oman, pääsääntöisesti kirjan sisältöä kuvailevan juttunsa joitakin päiviä sitten. Tyytyväisenä voin siis todeta, että kerrankin olen ajan hermolla mitä suurimmissa määrin! Syy tähän on hyvin yksinkertainen: Olen Sinikka Nopola -fani. 

Rakkauteni Nopolan tuotantoon, jota Maukkis on kuvannut osuvasti muikean arkiseksi, syttyi jo vuonna 2007, kun kirjoitin kirja-arvion Nopolan kirjasta Miksi emme totu pystyasentoon erästä lehteä varten. Tämän jälkeen olen lukenut kaiken Nopolan aikuisille suunnatun tuotannon, mitä vain suinkin olen käsiini saanut. Nopolan nokkela sanailu ja sukkelat havainnot ympäröivästä maailmasta saavat minut hymyilemään kerta toisensa jälkeen. Hänen kirjoissaan on aivan omanlaisensa, leikkisän ihmettelevä tunnelma. Ne ovat todellisia hyvän mielen teoksia.

Melankolinen filkandi

Tässä uusimmassa, episodimuotoisessa ja paljon dialogeja sisältävässä kirjassaan Nopola heittäytyy poikkeuksellisen vakavaksi. Lapsen saaminen ajaa likan, tuon sympaattisen filkandin melkoiseen eksistentiaalisen tuskan pyörteeseen. Myös hänen tutkijamiehensä Pirkka jakaa saman maailmantuskan ja toteaa muun muassa, että lapsia on turha tehdä maailmaan, koska maailmanloppu kuitenkin tuhoaa lopulta koko sivilisaation. Mitään ei tule jäämään jäljelle. 

Likka on toki aikaisemmissakin Nopolan teoksissa väläytellyt tätä synkempää ja syvällisempää puoltaan, mutta nyt se dominoi tarinaa melko lailla erityisesti tarinan keskivaiheilla. En erityisemmin pitänyt tästä, vaikka järjen äänenä toiminut Eila yrittikin omaan tarmokkaaseen tapaansa kiskoa likkaansa pois depression ammottavasta kidasta. 

Mielestäni Erlend Loe on käsitellyt tätä "sympaattinen päähenkilö kärsii maailmantuskasta" -aihetta paremmin teoksessaan Supernaiivi (1996). Reiluuden nimissä on todettava, että minun silmissäni Supernaiivia olisikin hyvin vaikea päihittää. Se on nimittäin yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. 

Nopolan kirjasta ei nauramatta selviä. Koskaan.

Nopola on mielestäni parhaimmillaan osuvien arkisten pikku sattumusten ja oivallusten kuvaajana. Sellaisiakin tästä teoksesta toki löytyi ilahduttavissa määrin. Huomiota saivat muun muassa sohvan kokoaminen, epäilyttävältä tuoksuva lampaanpaisti, ja kyseenalainen talvipäähine.

Loppuun vielä varsin hulvaton pätkä, joka oli aivan pakko litteroida tähän:

Kuusitoistavuotiaana. Puolisoa ei pidä valita itse. 

Seurakuntanuorissa sanottiin, että "Jeesus osoittaa meille tulevan puolisomme.". 
-Mistä mää tunnistan sen pualison, jonka Jeesus on mulle valinnu, mää kysyin. 
"Ehkä hän tykkää vähän samantapaisista henkilöistä kuin hän itse on", mää sitten tuumin. Jeesuksella on maalauksissa pitkä tukka ja tummat kulmakarvat ja pitkät ripset, ja hänellä on kaapu päällä.. 

Mää menin kielikurssille Skotlantiin, ja Jeesuksen tyylinen poika lähesty mua puistossa. Se sano että mää voin ottaa sauhut sen tupakasta. Mää vedin henkeen kaks kertaa, ja tulin ihan hirveen iloseks. Mää hyppelin Skotlannin nummilla ja lauloin...

-Kiitos tästä, Sinikka!

Huomaa hyllyssä oleva Supernaiivi-kirja.