Sielut kulkevat sateessa, Pasi Ilmari Jääskeläinen

"Käsi, josta hän piti kiinni, on lonkero"

Sielut kulkevat sateessa -kirja (julk. 2013) on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, näkökulmasta riippuen), kun sitä lukee yksin sateisena syysviikonloppuna. Kirjan syksyinen julkaisuajankohta oli siis mitä loogisin. Sain todeta tämän viime viikonvaihteessa, jolloin ahmin teosta maanisesti jäätyäni kiinni Pasi Ilmari Jääskeläisen huolella virittelemiin koukkuihin. Luin, luin ja luin vielä vähän lisää. Nautin monisäikeisestä tarinasta suunnattomasti ja totesin, että en ole hetkeen lukenut näin hyvää kirjaa, mutta teoksen synkästä luonteesta johtuen muutuin myös hetki hetkeltä vainoharhaisemmaksi.

Lopputulos: Heräilin kylmässä hiessä pitkin maanantainvastaista yötä pelokkaasti ovelleni vilkuillen: Onko siellä joku epäinhimillinen, pahansuopa hahmo, joka aikoo mahdollisesti syödä raajani..? Kuulinko oudon äänen..?

Viimeksi olen nukkunut näin huonosti katsottuani the Ringin! Silloin en uskaltanut sammuttaa valoa koko yönä. Tuota yötä voidaan pitää median aiheuttamien pelkotilojen henkilökohtaisena zeniittinäni, mutta nämä kokemukseni Jääskeläisen uusimman teoksen kanssa eivät jääneet kauas taakse. Muun muassa the Walking Dead -maratonin aiheuttamat post-traumaattiset stressireaktiot olivat kevyempiä.

Tämä voidaan siis huoletta laittaa kategoriaan "vaikuttavat lukukokemukset".

Mielenmaisemani siinä sivun 300 paikkeilla.

Siirtyminen kauhusta fantasiaan

Loppua kohti tarina sävy muuttui. Silloin uhkaavat vihjaukset ja haparoivat spekulaatiot saivat väistyä ajoittain jopa psykedeeliseksi yltyvän fantasiavyörytyksen tieltä. Painostava tunnelma muuttui ihmettelyksi ja kummasteluksi: Mikä on totta? Mikä unta tai harhaa? Mieleeni tuli ranskalaisen Tzvetan Todorovin fantastic-kirjallisuuden määritelmä:

The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event.

- Tuo lause kuvaa Jääskeläisen teosta täydellisesti.

Da Vinci -koodi Lovecraftilla höystettynä

En ole aikaisemmin lukenut yhtään Jääskeläisen teosta, mutta tämän kirjan perusteella tämä ei tule jäämään viimeiseksi. Fantasian, kauhun ja trillerin yhdistelmä toimi erinomaisesti.

Jos Sielut kulkevat sateessa -teosta pitäisi verrata johonkin aikaisemmin lukemaani, niin esimerkiksi Dan Brownin Da Vinci -koodissa on jonkin verran samaa. Vai mistä esimerkiksi tämä kohta muistuttaakaan:

Kummipoikasi on yllättävän hyvin perillä ihmiskunnan suurimmasta ja synkimmästä salaisuudesta, jonka periaatteessa tietää vain Vatikaani, Järjestön johtoporras ja joukko tarkasti valikoituja valtiollisia ja uskonnollisia johtajia.

Kirjan miespäähenkilö, Leo Moreau, on yhdistelmä Robert Langdonia (vaarallisissa piireissä liikkuva ateistinen akateemikko, jolla uskomattomat tietovarastot), Dumbledorea (ylimaallisen viisas vanhus, joka "selittää kaiken" tarinan sankarille & omistaa mystisen linnun) ja Bruce Waynea (rikas oman tiensä kulkija, jonka vanhemmat murhattiin, kun hän oli pieni).

Jääskeläinen oli selvästi yrittänyt tehdä miehestä myös seksikästä hopeakettua. Minun kohdallani tämä ei kuitenkaan onnistunut. Aina kun Moreau oli esillä, näin sieluni silmillä vain Jurassic Parkista tutun Richard Attenboroughin. Niinpä en voi sanoa suuremmin pitäneeni kirjan seksikohtauksista.

Varsinainen päähenkilö, sairaanhoitajana toimiva Judit taas oli paljon Moreauta arkisempi. Pelkästään se kertoi paljon, että juuri Juditia analysoitiin raadollisesti, ja hänestä käytettiin läpi kirjan pelkkää etunimeä, kun taas arvovaltaisempaa ja etäisempää Moreauta kutsuttiin kunnioittavasti sukunimellä. Tämä ei takuulla ollut sattumaa. Hahmona Judit oli toki paikallaan: inhimilliseen Juditiin oli helppo samaistua, ja hän toimi ankkurina, joka yritti pitää koukkunsa kiinni todellisuudessa kaikin keinoin. Kuten Judit yhdessä kohtaa totesikin: "Hohhoijaa näitä Herran tutkimattomia teitä ja kaikkea tätä ihmepaskaa."

Jääskeläinen teki kirjassaan ennätyksellisen paljon suoria viittauksia erilaisiin kirjallisuusklassikoihin ja niissä esiintyviin hahmoihin. Tästä kollaasimaisesta tarinanjuonteesta mieleeni tuli The Beatlesin legendaariset Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -levyn kannet vuodelta 1967, joihin oli niin ikään koottu valtaisa määrä kuuluisuuksia, mukaan lukien monia merkittäviä kirjailijoita:

Tarkkasilmäinen voi bongata tästä kuvasta muun muassa Edgar
Allan Poen, H.G. Wellsin, Lewis Carrolin, Aldous Huxleyn
 ja Oscar Wilden.

Tiettyyn pisteeseen asti nämä jatkuvat viittaukset muihin teoksiin olivat ok, mutta loppua kohti alkoi tulla pieniä ähkyn oireita. Liian suuri referenssien määrä harhautti huomion pois itse tarinasta. Erityisesti fan fiction -henkisiin Lovecraft-viittauksiin alkoi väsähtää. Olisin kuitenkin hyvin kiinnostunut kuulemaan, millainen lukukokemus Sielut kulkevat sateessa on todelliselle Lovecraft-fanille. Uskoisin, että erittäin antoisa.