Ystävällisyys, John Ajvide Lindqvist

 

Inhottava kirja, joka oli pakko lukea

Luen nykyään vain harvoin yhtä kirjaa kerrallaan. John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys (Vänligheten, 2021) pakotti minut kuitenkin keskittymään itseensä sataprosenttisesti. Tämä yli 700-sivuinen järkäle ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin takakansi oli suljettu. Erityisesti kirjan alkupää suorastaan piinasi minua. Yksi yö tuli jopa nukuttua valot päällä, kun Norrtäljen pikkukaupungin (ja erään kontin) tapahtumat tulivat uniini asti. Maija totesi omassa kirja-arviossaan, että Ystävällisyys ei ollut erityisen pelottava, mutta itse olen toista mieltä. Tosin "pelottava" ei ehkä olekaan oikea sana kuvaamaan tätä tarinaa, ennemminkin Ystävällisyys on raskas, painostava ja piinaava, ajoittain jopa kuvottava kertomus synkistä tapahtumista ja huonoista energioista. 

En ole aiemmin lukenut Lindqvistiltä yhtään kirjaa. Upea Ystävät hämärän jälkeen -elokuva (2008) on toki elokuvana tuttu, ja se onkin tullut katsottua useaan otteeseen. Kertojanäänen tunnistaa samaksi kuin tässäkin, ilman muuta. 

Ystävällisyys -kirjan lähtökohtana ollut idea kaupunkiin saapuvasta salaperäisestä kuljetuksesta, joka sitten alkaa terrorisoida yhteisöä, toi mieleeni Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus-trilogian. Toki Lindqvistin tarina on huomattavasti hitaammin etenevä, pirstaleisempi ja hienovireisempi, kuin Del Toron ja Hoganin verenmakuinen kauhuspektaakkeli. Toisaalta sen minkä Lindqvist häviää vauhdissa ja näyttävyydessä, hän voittaa ajankohtaisuudessa ja painostavan tunnelman luomisessa. Puhuttiinpa sitten maahanmuutosta, naisten kehonkuvasta tai videopeleistä, Lindqvist on tiiviisti ajan hermolla, ja provosoi lukijaansa takuuvarmasti.

Huhtikuun noita, Majgull Axelsson

Maagista realismia ruotsalaisittain

Tämä kirja tuli minun tielleni aivan sattumalta. Nykyisessä kirjastovirkailijan työssäni käsittelen suuren määrän lainakirjoja päivittäin, ja eräänä päivänä yksi näistä kirjoista sattui olemaan Majgull Axelssonin Huhtikuun noita (Aprilhäxan, julk. 1997). Teos kiinnitti huomioni poikkeuksellisen kauniin ja mystisen kantensa ansiosta, ja takakannen esittelytekstin luettuani päätin kuunnella sen e-äänikirjana. Tämä on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha teos, mutta syystä tai toisesta se osui tielleni juuri nyt, ja tempaisi minut mukaansa.

Huhtikuun noita -kirjan nimi viittaa kehitysvammaisena syntyneeseen Desiréehen, joka ei pysty kävelemään tai puhumaan, mutta hänellä on sen sijaan toisenlaisia, harvinaisempia voimia. Sanotaan vaikka näin, että hänellä on keinonsa kontrolloida ympäristöään. Hahmona Desirée olikin kaltaiselleni fantasian ystävälle se mielenkiintoisin osa tätä kertomusta, ja minua jäi harmittamaan, ettei Desiréen tarinaa viety vielä pidemmälle. Tarinan kolme muuta päähenkilöä, Desiréen äidin kasvattityttäret, kun eivät olleet läheskään yhtä kiinnostavia. 

Christina ja Margareta olivat minusta jokseenkin mitäänsanomattomia, ja minusta heidän tehtävänsä tarinassa oli lähinnä tasapainottaa päihdeongelmien kanssa painivan Birgitan hahmoa, jonka edesottamuksia oli ajoittain varsin ahdistavaa seurata. Sanoisinkin, että Huhtikuun noidassa oli maagisen realismin ohella myös aimo annos inhorealismia. Vähän kuin Johanna Sinisalo ja Sofi Oksanen olisivat kirjoittaneet yhteisteoksen. Sofi Oksanen tuli inhorealismin ohella mieleeni myös siksi, että Oksasen tapaan myös Axelsson kommentoi lähihistoriaa kriittisin äänenpainoin.

Lukukokemuksena (/kuuntelukokemuksena) Huhtikuun noita oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, ajoittain jopa hypnoottinen. Varsinkin kirjan alku imaisi minut mukaansa poikkeuksellisella voimalla, ja loppu oli myös hyvin koukuttava. Keskivaiheilla oli hienoista tyhjäkäyntiä, mutta muuten pidin tarinasta. Lisäpisteitä haluan myös antaa mukana olleista yhteiskunnallisista kannanotoista, sekä ennen kaikkea sujuvasta, elävästä kielestä, joka toi hahmot lähelle ja teki heidät eläviksi.

Pilvilinna joka romahti, Stieg Larsson

Jälkipuinti joka pitkästytti

Kaikkihan tietävät, miten action-elokuvissa ja trillereissä tarina loppuu yleensä siihen, kun suuren välienselvittelyfinaalin jälkeen poliisit saapuvat paikalle, vievät pahikset asemalle, ja sankarit saavat vihdoin hengähtää? Noh, siihen on syynsä, ja Stieg Larssonin Millenium-trilogian kolmatta osaa, Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, julk. 2008), voidaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos tätä sääntöä rikotaan. Lyhyesti voisin todeta, että kolmososassa lähinnä vain märehdittiin kakkososan tapahtumia. Juuri mitään uutta ja yllättävää ei tapahtunut. 

Nyt koko Millenium-trilogian äänikirjoina kuunnelleena sanoisin, että jos teosten kiinnostavuutta pitäisi kuvata käyränä, näyttäisi se kolmiolta. Ykkösosa oli pääasiassa tylsää jumittelua ja rönsyilyä, kakkososassa kiinnostavuustaso ampaisi hetkellisesti huippulukemiin, ja kakkososan tapahtumilla ratsastavan kolmososan kanssa tehtiin jälleen uusi, melkoisen jyrkkä mahalasku. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että kolmososassa lähinnä vietettiin aikaa kokouksissa, surffailtiin netissä, ja istuttiin oikeussalissa? Niin, ja Mikael Blomkvist iski tietenkin jälleen uuden naisen, mutta tämähän nyt ei yllätä enää ketään.

Alkumetreille ja aivan loppuun oli toki saatu ympättyä pari sangen kiinnostavaa tapahtumaa, mutta ne eivät yksinään pystyneet pitämään tätä aivan liian pitkäksi venytettyä tarinaa kiinnostavana, kun suurimman osan ajasta ne persoonalliset pääpahiksetkin olivat joko a) sairaalassa, b) jo kuolleita, tai c) kadoksissa. Varsinkaan, kun pääjuoneen mitenkään liittymätön Mikael Blomkvistin avoin sekundaarisuhde, Erika Berger, roikkui mukana pääjuonta hidastavine lehtikuvioineen. Tunnustan, että toisinaan tuli skippailtua Erikasta kerrottuja osuuksia, koska ne eivät kerta kaikkiaan jaksaneet innostaa minua.

Se, mitä haluan kiitellä, on koko Millenium-trilogian ääneen lukeneen Kari Ketosen tulkinta. Hänen tasainen, eleetön ja sopivan tyly äänensä sopi erinomaisesti Larssonin luomaan synkkään, tunteettomaan ja pahaenteiseen maailmaan. 

What could have been..

Viisikymppisenä sydänkohtaukseen kuollut Stieg Larsson oli suunnitellut Millenium-sarjastaan alun perin kymmenosaista. Tämän huomasi kolmososasta selvästi, sen verran langanpätkiä jäi vielä pyydystämättä. 

Esimerkiksi Lisbethin salaperäisen kaksoissisaren, Camilla Salanderin, olemassaoloa väläyteltiin tuon tuostakin, mutta häntä ei vielä marssitettu mukaan tarinaan. Lisäksi Lisbethin isän omaisuuteen ja hämäräpuuhiin liittyi paljon epäselvyyksiä, jotka eivät vielä saaneet vastausta. Harmi, että kirjailijan kuollessa työn alla ollut nelososa ei koskaan ehtinyt valmistua, koska jos vanhat merkit olisivat pitäneet paikkansa, se olisi ollut kakkososan tapaan hemmetin hyvä. Kyseessä olisi nimittäin väistämättä ollut uuden toimintasyklin käynnistys. 

Viitososa (aka. "Neloskirjan jälkipuinti") taas olisi todennäköisesti kannattanut skipata, koska se olisi arvattavasti sisältänyt lähinnä Lisbethin ja hänen kauan kadoksissa olleen kaksoissisarensa välisiä oikeuskiistoja, ja jonkinlaisen uuden, entistä epäkiinnostavamman Erika Berger -keissin. Ehkäpä lehtitalofuusion tällä kertaa? We will never know.

Tyttö joka leikki tulella, Stieg Larsson

Kakkososasta polvi paranee

Olen Stieg Larssonin hengästyttävien Millenium-elokuvien suuri ihailija. Filmien taustalta löytyvien teosten suhteen en kuitenkaan ole ollut yhtä haltioitunut. Ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia, oli minusta niin hidastempoinen ja rönsyilevä, että melkein palautin trilogian kaksi seuraavaa osaa takaisin kirjastoon kuuntelemattomina. Pari kuukautta nuo massiiviset äänikirjaboksit matkustivatkin autoni ovilokerossa koskemattomina, ja pölyä keräten.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Aloitin kakkososan, Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006/2007), kuuntelun lopulta kaikesta huolimatta, ja äkkiä kaikki vaan klikkasi. Mikä onni! Nyt tarina rullasi paljon suuremmalla energialla eteenpäin, ja verkossa tempoili juuri sopiva määrä enemmän ja vähemmän epämääräisiä ja epäilyttäviä hahmoja: salaperäinen Zala, äärimmäistä individualismia edustava Lisbeth Salander, uhkaava valkoinen jättiläinen, kaiken keskellä luoviva, aina yhtä kevytkenkäinen ja jokseenkin turhautunut Mikael Blomkvist.. Toimii.

 Salla kritisoi omassa arviossaan hahmojen pitkälle vietyä mustavalkoisuutta ja äärimmäisyyttä. Ymmärrän täysin, mistä Salla puhuu; osa hahmoista vaikutti lähinnä piirroselokuvasankareilta, joista tuli mieleen milloin Harry Potter -kirjojen Voldemort, milloin taas Marvelin sarjakuvista ja elokuvista tuttu Hulk. Esimerkiksi Lisbethin yli-inhimilliset kyvyt lähes kaikessa mihin hän ryhtyi, ja pitkälle viety nihilismi olivat kieltämättä kombinaatio, joka sai minunkin kulmani ajoittain kohoamaan epäuskosta. Melkein sitä jo odotti, milloin Larsson paljastaa, että Salanderia on purrut radioaktiivinen hämähäkki, tai tyttö on nuorena tippunut taikajuomapataan.

Toisaalta Lisbethin taustoja ja geeniperimää valottanut juoni kyllä selittikin naisen poikkeavia henkisiä ja fyysisiä attribuutteja melko tyhjentävästi. Äärimmäiset hahmot eivät muutenkaan minun silmissäni syöneet tarinan nautittavuutta, koska mielestäni ne sopivat hyvin jo itsessäänkin äärimmäiseen tarinaan.

Aika on tehnyt tehtävänsä

Yksi, melkoisen triviaali seikka minua kuitenkin häiritsi: ajan hammas ei ollut kohdellut alun perin nykyaikaan jämäkällä otteella sijoitettua tarinaa kovinkaan hellästi. Ajat sitten haudattu, nyt jo jokseenkin vaivaannuttava Millenium-hype muistutti itsestään tuon tuostakin, kiitos Mikaelin kökösti nimetyn Millenium-lehden.
- It might have seemed like a good idea at the time..

Lisäksi vahvasti uusimpaan ja hienoimpaan teknologiaan nojaava juoni herättää vuoden 2014 kuuntelijassa ajoittain lähinnä huvittuneisuutta. Varsinkin Lisbethin monimutkaiset langaton netti -viritykset vain naurattivat, ja muuttivat parin tiukan kohtauksen tunnelman ikävän surkuhupaisaksi, vieden huomion itse tapahtumilta. Lisäksi Lisbethin ostama, "peräti" 18-tuumainen, tuliterä televisio sai pokkani pettämään totaalisesti. Nämä toistuvat viitteet vanhentuneeseen teknologiaan tuottivat samanlaisen ummehtuneen olon kuin ne hetket, kun kirjaston poistohyllyä silmäillessä katse sattuu osumaan Windows 98 -käyttöjärjestelmän opaskirjaseen.

Kaiken kaikkiaan Tyttö joka leikki tulella oli kuitenkin niin addiktoiva kuuntelukokemus, että aloitin heti sen loputtua kolmannen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelun. Juoni yksinkertaisesti jäi liian kiinnostavaan kohtaan, jotta voisin edes harkita minkään muun äänikirjan valitsemista. Elokuvien katselustakin on onneksi jo sen verran aikaa, että en muista enää, miten kaikki menikään. 

Lukutaidoton joka osasi laskea, Jonas Jonasson

Hieman erilainen migranttitarina

Afrikkalainen, äärimmäisen köyhiin oloihin syntynyt ja vanhojen miesten ahdistelema tyttö, joka ajautuu paperittomana Ruotsiin.. Kuulostaa pahaenteiseltä. Kaikkihan sen tietävät, miten tällaiselle päähenkilölle yleensä käy, ja mihin sävyyn tällainen tarina aina kerrotaan..

Tai niinhän sitä luulisi. Jonas Jonassonin Lukutaidoton joka osasi laskea -teoksen (julk. 2014) päähenkilö, etelä-afrikkalaisesta Soweton slummista kotoisin oleva Nombeko Mayeko, on nimittäin kaikkea muuta kuin avuton uhri, ja vähintäänkin persoonallinen tarina kerrotaan humoristisella otteella, kieli poskessa. Tummia sävyjä on toki pohjalla, mutta niiden ei anneta ottaa valtaa. Tästä tuttujen aineksien raikkaasta käyttötavasta annan Ruotsin ykköshumoristiksi nimetylle Jonassonille ison plussan. Lisäksi Jonasson tekee rohkean vedon ottaessaan pilailun kohteeksi myös Ruotsin kuninkaalliset, jotka ovat osalle ruotsalaisista humoristeista enemmän tai vähemmän tabu. Freesi, erilainen ja rohkea kirja siis. 

Jos tätä Jonassonin kirjaa johonkin pitäisi verrata, niin mainittakoon, että jokseenkin persoonallisia missioitaan eteenpäin vieneet valtavirrasta poikkeavat päähenkilöt (joista kaksi oli todella ärsyttäviä) toivat mieleeni Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen -kirjan kajahtaneen keskushahmon, Mikon/Mikaelin. Samoin suosikkihumoristini Erlend Loen teoksista voi löytää useita tämän kategorian omaperäisiä sankareita, joista esimerkkinä mainittakoon metsään erakoituva, huippusympaattinen Doppler. Niin, ja tietenkään ei pidä myöskään unohtaa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantietä, ja sen eeppistä päähahmoa, Matti Virtasta. Olen aina pitänyt omaperäisistä henkilöhahmoista, jollaisia Jonassoninkin kirjasta löytyy.

Men jag måste säga..

On kuitenkin todettava, että minun silmissäni Jonasson ei yltänyt edellä mainitsemieni verrokkien tasolle. Päähenkilöiden sisäinen maailma, joka on minulle lukijana hyvin tärkeä osa lukukokemusta, jäi nimittäin tässä tapauksessa liiaksi paitsioon. Niinpä hahmot tuntuivat ajoittain liian ohuilta ja mekaanisilta. Kyllä, he tekivät hassuja, rohkeita ja yllättäviä juttuja, mutta.. mitä sitten? Myönnän suoraan, että mielenkiintoni ei ajoittain meinannut pysyä yllä. 

Asiaa ei auttanut, että tarinan rytmi teki melkoista haitariliikettä. Välillä tapahtumat polkivat paikallaan, kun taas toisinaan huomasin tippuvani vimmatusti eteenpäin poukkoilevan juonen jäljiltä, kun erehdyin äänikirjan kuuntelemisen lomassa keskittymään liiaksi fyysiseen maailmaan kuuntelun sijaan. Nämä juonen rytmittämiseen liittyvät kompastelut nostettiin esille myös Helsingin Sanomien yleisesti ottaen positiivisessa arviossa. 

Kirjan huonoimpina hetkinä minusta tuntui, että pitkästyttävän yksiulotteiset ja litteät hahmot vain rymistelivät eteenpäin sinällään eriskummallisesta, mutta kuitenkin melko yhdentekevästä tilanteesta toiseen. Mieleeni välähteli jopa epämiellyttäviä Artemis Fowl -flashbackeja: kauheasti tapahtuu, mutta mistään ei saa otetta..

Lukutaidoton joka osasi laskea oli minusta kaiken kaikkiaan rempseä kirja, joka käsitteli vaikeita asioita terveellä ja tuoreella tavalla. Siitä saisi varmasti myös hyvin viihdyttävän elokuvan. Mitään kovin koskettavaa tai syvällistä lukukokemusta on kuitenkaan turha odottaa. Jos haluaa huumorin ja tunteen samassa paketissa, kannattaa kääntyä vaikkapa juuri Erlend Loen puoleen.

Miehet jotka vihaavat naisia, Stieg Larsson

Elokuva pieksee kirjan, kerrankin

Katsoin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ruotsalaiset elokuvasovitukset joitakin vuosia sitten hyvin intensiivisessä tahdissa. Muistan elävästi, miten jatkoin katsomista aina vain, vaikka koko kroppa oli jo aivan jumissa loputtomasta paikallaanolosta ja ruudun tuijottamisesta. Olin täysin koukussa, jonkinlaiseen Larsson-transsiin vaipuneena. 

Niinpä odotukseni olivat varsin korkealla, kun löysin Miehet jotka vihaavat naisia -teoksen (Män som hatar kvinnor, julk. 2005/2006) äänikirjaversion läheisestä kirjastosta. Uskoin, että koukuttuisin myös kirjaan hyvin nopeasti. Varsinkin, kun en enää muistanut, miten elokuvat päättyivät.

Toisin kuitenkin kävi. Huomasin tuon tuostakin tuskastuvani juoneen, joka mateli minun mielestäni liian hitaasti eteenpäin. Tarina oli hyvin toisteinen ja rönsyilevä. Tämän saman seikan on huomannut myös Kirsi.  

Lisäksi kirjan tunnelma ja henkilöt olivat minun makuuni liian kylmiä ja sulkeutuneita. Olisin kaivannut edes hiukan enemmän huumoria ja lämpöä, jotta paikallaan seisoskeleva juoni ei olisi kylmettänyt jäseniäni. Ja ei, kirjan päähenkilöiden polyamorinen suhde, joka onneksi oli poistettu elokuvaversioista, ei voittanut minua puolelleen. Mikael ja Lisbeth ovat kyllä hyvä työpari, mutta heidän fyysisestä suhteestaan kemiat puuttuvat totaalisesti. Väkinäistä, niin kovin väkinäistä.. Ihan kuin Larsson olisi luonut heidän välilleen sutinaa vain siksi, että niin "on tapana tehdä", kun tarinan pääosassa ovat mies ja nainen.

Kuuntelin tämän äänikirjan loppuun kolmesta syystä: 1. pidin Millenium-elokuvista, 2. Kari Ketonen teki erinomaisen lukusuorituksen, ja 3. kaiken vitkastelun ja rönsyilyn alla piileskellyt ydintarina, mystisesti kadonneen Harriet Wagnerin arvoitus, oli kiinnostava, ja se myös päättyi onnistuneesti.

Lyhyesti: suosittelen skippaamaan tuskastuttavasti matelevan kirjan, ja keskittymään timanttiseen elokuvaversioon. 

Tchandala, August Strindberg

Karmeeta, karmeeta, karmeeta

Jotkut kirjat vain ovat väärällä tavalla makaabereja. August Strindbergin (1849-1912) Tchandala (julk. 1889) on yksi näistä. Siinä päähenkilö, jota kutsutaan nimellä Maisteri, asustelee epämääräisissä olosuhteissa, ja joutuu erinäisiin pikku kahnauksiin asuinpaikkansa petollisen henkilökunnan kanssa. Inhokkifilosofini Friedrich Nietzschen innoittamasta yli-ihminen vs. ali-ihminen -tarinasta jäivät ensisijaisesti mieleen ankeat henkilöhahmot, ja loputtomat kuvaukset kaltoinkohdelluista kotieläimistä. Vaikka tarina olikin fiktiivinen, tunsin silti huonoa oloa eläinten takia. Tällaista inhorealismia en kaipaa.

En saanut tästä tarinasta oikein mitään hyvää irti, ja niinpä minun onkin todettava, että Tchandala oli pettymys. Harmi, koska pidin kovasti edellisestä Strindberg-kirjastani, Kaksi miesmonologia. 

Huonoin äänikirjan tulkinta kautta aikojen

Vaikka niin voisi luulla, ei kurja tarina itsessään kuitenkaan ollut Tchandalan negatiivisin puoli. Voin nimittäin vailla pienintäkään epäilyksen häivää todeta, että Tchandala-äänikirjan tulkinnut Hannu Paananen veti kaikkien aikojen pohjat. En ole koskaan kuunnellut yhtä huonosti luettua äänikirjaa. En milloinkaan.

Paananen ei niinkään lukenut tai tulkinnut, vaan ennemminkin vain mutisi tarinan masentuneesti läpi latistaen sen täysin. Suoritus oli niin rytmitön, lattea ja vaivaantunut, että tarinan seuraaminen oli hyvin työlästä. Varsinkin, kun Paanasen lukuvirheet, yskähdykset ja tuskaiset "miksi mä joudun lukeen tätä" -henkiset huokaukset oli jätetty editoimatta. Arviolta puolet tarinan kestosta lähinnä vain odotin, milloin Paananen seuraavan kerran tekee jotain ärsyttävää, ja unohdin itse juonen seuraamisen tykkänään. Jos tietäisin Paanasen kotiosoitteen, lähettäisin hänelle välittömästi pari pakettia Prozacia. Hänen ryytyneen Tchandala-lukusuorituksensa perusteella pieni piristys voisi tehdä ihan hyvää.

(aspazia.puzznet.com)

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Linda Olsson

"Vanha Astrid asuu pienessä kylässä lähes erakoituneena..
Eräänä talvisena päivänä kylään muuttaa Veronika, kolme-
kymppinen kirjailija, joka kirjoittaa mökissään ja yrittää
toipua suuresta menetyksestä. Lettujen ja mansikkahillon
ääressä käytyjen keskustelujen myötä naiset löytävät toisistaan
lohdun ja sielunkumppanin."

Naisten välisestä ystävyydestä

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -äänikirja toi minulle mieleen kaksi vuotta aiemmin kirjoitetun, ranskalaisen Viiniä keittiössä -teoksen (Anna Gavalda, 2003), jonka kuuntelin äänikirjana jokin aika sitten. Siinä on hyvin samankaltainen asetelma, kuin Olssonin vuonna 2005 ilmestyneessä kirjassa: Eri ikäpolvia edustavat ihmiset puhuvat menneestä elämästään ja erityisesti kariutuneista ihmissuhteistaan keittiössä, ruuan ääressä.

Gavaldan Viiniä keittiössä -kirjassa avautuivat nuori nainen ja vanhempi mies, Olssonin teoksessa taas nuori nainen ja vanhempi nainen. Molemmat kirjat olivat ihan kuunneltavia, mutta muistaisin pitäneeni Gavaldan teoksesta enemmän, koska se oli hengeltään positiivisempi ja räiskyvämpi. Olssonin kirja oli loppua lukuun ottamatta turhan synkkä, ja käynnistyi alussa melko laiskasti.

Toisin kuin esimerkiksi Karoliina ja Kirsi, minä en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Kerronta oli toki elävää, ja monia ihania ruokia kuvailtiin niin että tuli suorastaan nälkä. Minun on kuitenkin todettava, että menneisyyden kurjissa tapahtumissa piehtarointi, joka muodosti tarinan ytimen, ei antanut minulle mitään.

Kun kenelläkään ei ole kivaa

Päähenkilöistä vanha Astrid on selkeästi uhri. Hänen "vihaan maailmaa ja koko elämäni on mennyt hukkaan" -asenteensa oli minulle liian negatiivinen, enkä pystynyt samaistumaan häneen. En, vaikka hän tarinan lopussa muuttikin asennettaan. Astrid oli yksinkertaisesti liian masentava ja lohduton hahmo. Hänen tarinansa oli itseasiassa jopa epäuskottavan surullinen ja ikävä. Liian pateettinen.

Veronikaa ymmärsin jo hieman paremmin. Hän on itsenäisempi ja pyrki tavoittelemaan onnea, mutta kohtalo puuttui peliin.

Se, mitä olisin kaivannut tähän kirjaan, on vahva ja määrätietoinen henkilöhahmo. Peruskallio. En pitänyt siitä, että kaikki tarinan ihmiset olivat hukassa itsensä kanssa, eikä mukana ollut edes huumoria pehmentämässä asetelmaa. Loppua kohti tarinan tunnelma toki parani, mutta liian myöhään minun makuuni.

 Jos vaikkapa Astrid olisi voinut olla niin sanottu "viisas vanhus", se olisi antanut tarinaan lisää jämäkkyyttä ja tasoja. Olisin saanut jonkun hahmon, johon tukeutua kuuntelijana.
-Missä on Gandalf, kun häntä eniten tarvittaisiin?

Yksiulotteista

Tämä kirja on kirjoitettu selkeästi naisnäkökulmasta, ja se pyörii tiiviisti päähenkilöidensä, Astridin ja Veronikan muistojen ympärillä. Kaikki Astridin ja Veronikan elämän miehet ovat pelkkiä yksiulotteisia statisteja, niin sanottuja litteitä henkilöhahmoja: paha isä, hyvä isä, enkelimäisen täydellinen ja aina yhtä iloinen surffari, Astridin mitätön ja vastenmielinen aviomies ja sitten se tyyppi, joka ei kelvannut Veronikalle. Jokaisen mieshahmon olemuksen voi redusoida yhteen adjektiiviin: paha, hyvä, ei-haluttava, pyhimys, vastenmielinen..

Anteeksi, Seela Sella!

Lukijana toimi Seela Sella. Vuonna 1936 syntynyt Sella luki tarinan ammattitaitoisesti, selkeällä ja miellyttävällä äänellä. Jokin harasi kuitenkin vastaan. Mielestäni Sella sopisi paremmin vaikkapa satujen tai humoristisempien tarinoiden lukijaksi. Nyt tämä ei oikein toiminut minulle: Sellan ääni etäännytti minua tarinasta entisestään.

Ehkä koin tahtomattanikin tunnetasolla, että en kuulu kohderyhmään, kun lukija on yli 70-vuotias. Ikäväkseni joudun siis toteamaan, että ajauduin sukupolvien välisen kuilun toiselle puolelle. Lisäksi nuoremman hahmon, noin 30-vuotiaan Veronikan, minä-muodossa luetut osuudet eivät tuntuneet Sellan suusta kuultuina luontevilta. Kuuntelukokemus olisi ollut parempi, jos Sella olisi lukenut vain ikätoverinsa Astridin osuudet, ja joku 30-vuotiaalta kuulostava taas Veronikan osuudet.
-Kiitokset kuitenkin Sellalle erinomaisesta ääntämyksestä. Hän selvästi osaa asiansa.

Kaksi miesmonologia; Yksin, Harjannostajaiset, August Strindberg

Tätä kirjaa ei saanut lainaksi yhdestäkään
Satakunnan kirjastosta. Se ei tosin haitannut, koska
näin hyvän teoksen omistaa mielellään.

..vaivuin kaiken häivyttävään uneen, vapaana toiveista, haluista, tahdosta

August Strindberg (1849-1912) on yksi Ruotsin kuuluisimmista kirjailijoista, ja hänet tunnetaan erityisesti ongelmallisesta suhteestaan naisiin. Kolme avioeroa kuultavatkin selvästi läpi tämän kirjan teksteistä, jotka julkaistiin pian Strindbergin viimeisenkin avioliiton kariutumisen jälkeen. Mitään hilpeää luettavaa buddhalaista "älä toivo mitään, niin et joudu pettymään" -elämänasennetta henkivä Yksin ja katkeran surullinen Harjannostajaiset eivät siis olleet. 

Kaikeksi onneksi Strindberg sai kuitenkin vältettyä pateettisuuden puolelle ajautumisen, ja lopputulos oli sen sijaan puhutteleva ja koskettava. Aika-ajoin Strindberg toi mieleeni Thomas Mannin ja Virginia Woolfin. Tässä on kirjailija, jonka tuotantoa voisin lukea enemmänkin!

Harjannostajaiset (Taklagsöl, 1906)

Dramaattisesti päättyvässä Harjannostajaiset-tarinassa käydään läpi sitä, miten avioliitto vääjäämättä tuhoutuu:

Aurinko oli noussut ja värisimme aamun viileydessä. "Miten kauan sinä luulet tämän onnen kestävän?" vaimoni kysyi. "Hys, hiljaa ettei kukaan vaan kuule! Kunpa koston jumalatar ei kuulisi!" vastasin. -"Kuuleeko vai ei, sehän riippuu meistä itsestämme!" hän väitti vastaan. -"Eikä riipu! Me tahdomme olla rauhassa, pysyä yhdessä, ja silti joku tulee väliin ja erottaa meidät!" (s.128.)

Niin oli muutos käynnissä. Kahdessa viikossa vaimoni oli vaihtanut puolta, makuaan, taipumuksiaan, sympatioitaan, tapojaan. (s. 141.)

Millaista juonimista elämä ja kanssakäyminen onkaan! (s.161.)

Luther sanoo: "Tämä elämä on niin kurjaa, että rakkaimmatkin aiheuttavat meille kärsimystä. Lemmenhaluiset kiduttavat meitä öin ja päivin, ja jos ihastuttava nainen taluttaa heitä narusta, he seuraavat tottelevaisesti kuin naudat. Sanalla sanoen ihmisen elämä on pelkkää surkeutta ja järjettömyyttä." (s.168.)

Naislukijana minua kiehtoi päästä miehen pään sisälle, "vastapuolelle". Sieltä löytyi yllättävää herkkyyttä. Strindbergiä ollaan syytetty misogyniasta, ja en ihmettele sitä lainkaan tämän tekstin perusteella. Kaikeksi onneksi naisviha ei kuitenkaan ollut liian dominoiva elementti, ja kontekstin takia annoin sen anteeksi. Lisäksi sain selville, että aikaisissa teksteissään Strindberg on muun muassa kritisoinut oman aikansa ruotsalaisen yhteiskunnan perinteisiä sukupuolirooleja.

Yksin (Ensam, 1903)

Tämä teksti oltiin sijoitettu kirjassa ensimmäiseksi, ilmeisesti aiemman julkaisuajankohdan perusteella. Tarinoiden sisäisen logiikan kannalta ajateltuna tämä olisi kuitenkin pitänyt sijoittaa tietenkin vasta toiseksi, Harjannostajaisten jälkeen. Nyt kirjassa käsitellään ensin avioeron jälkeistä yksinoloa, sitten vasta itse eroa. 

Hankin tämän niteen alunperin juuri lukeakseni Yksin-tekstin, jota suositeltiin Facebookissa. Koko kirjailija oli minulle alunperin tuntematon, mutta alla oleva, hyvin valittu lainaus herätti mielenkiintoni siinä määrin, että tilasin kirjan itselleni, eikä se pettänyt odotuksiani:

Yksinäisyys on loppujen lopuksi tätä: ihminen kehrää ympärilleen oman sielunsa silkin, koteloituu ja odottaa muodonmuutosta, eikä se jää koskaan tulematta. Koteloitunut jatkaa aiempien kokemustensa varassa ja samalla hän elää telepaattisesti toisten elämää. Tapahtuu kuolema ja ylösnousemus, uusi kasvaminen uuteen tuntemattomaan.

Lopulta sitä hallitsee yksin omaa persoonaansa. Kenenkään toisen ajatukset eivät pidä omiani otteessaan, kenenkään mieltymykset tai oikut eivät rasita minua. Sitten sielu alkaa kasvaa vastikään saavutetussa vapaudessa ja kokee ennen kuulumatonta sisäistä rauhaa ja hiljaista iloa, varmuuden ja oman vastuun tunnetta. (s.31.)

-Näinhän se on. Yksin eläminen on turvallisempaa, koska jos päästät toisen ihmisen lähellesi, annat hänelle samalla mahdollisuuden haavoittaa itseäsi. Asetat pääsi pölkylle. Tai kuten Billy Corgan muotoili asian vuonna 1998, hieman oman avioeronsa jälkeen:

You'll be a lover in my bed

and a gun to my head

-Ava Adore/ The Smashing Pumpkins