The Other Bennet Sister, Janice Hadlow

 

Mary Bennetin kasvutarina

Jane Austenin (1775-1817) maailmankuulu klassikko Ylpeys ja Ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811) on saanut lukuisia, muiden kirjoittamia jatko-osia, joista osa pyrkii jatkamaan alkuperäistä tarinaa, osa taas sijoittuu nykyaikaan (esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jones, 1996). Janice Hadlowin The Other Bennet Sister (2020), joka on sittemmin sovitettu myös tv-sarjaksi, sijoittuu näistä kategorioista ensimmäiseen. 

Ensimmäisen kolmanneksen ajan kirjassa käydään läpi Ylpeys ja Ennakkoluulo -teoksen tapahtumia Bennetin perheen keskimmäisen tyttären, Maryn, näkökulmasta käsin. Tämä on tuntunut joidenkin lukijoiden mielestä turhalta, mutta itse pidin ratkaisua hyvänä. Tämän alkuosion ansiosta tarinaan tuli mukava liukuvärjäys, joka alkoi Maryn lapsuudesta ja johti lopulta tuttujen tapahtumien uudelleenkerronnan kautta Maryn henkilökohtaiseen kehitystarinaan. 

BBC-pomonakin tunnetun Hadlowin kertojanääni on miellyttävä ja ennen kaikkea se sopii loistavasti  alkuperäisen tarinan tyyliin. Austenin kirjasta tutut hahmot heräsivät eloon silmieni edessä, nyt vain eri suunnasta valotettuna: rouva Bennet ei olekaan enää pelkkä höppänä kanaemo, vaan ilkeä ja tuomitseva, herra Bennet on etäinen, Elizabet korostetun huoleton ja energinen. Ainoa, jonka olemus ei juurikaan muuttunut, oli Lydia. Hän oli yhtä ärsyttävä, kuin aina ennenkin. Erityisesti minua riemastutti herra Collinsin uudelleentulkinta. Hadlow toden totta osasi tuoda tähän, Austenin kirjassa lähinnä rasittavaksi riippakiveksi kuvattuun hahmoon aivan uudenlaista syvyyttä. Oli myös erittäin mielenkiintoista nähdä,  miten Collinsin (järki)avioliitto Charlotte Lucasin kanssa oli sujunut. Minun silmissäni tämä oli tarinan paras osuus.

Luonnollisesti kirja käsitteli vahvasti Maryn sosioekonomista asemaa, joka kiertyi pitkälti mahdollisen avioliiton ja uhkaavan vanhan piian kohtalon ympärille. En halua spoilata kirjan loppua, mutta sanottakoon näin, että oli mukava nähdä, miten Maryn hahmo kehittyi tarinan edetessä ja miten hän paitsi löysi oman äänensä ja itsevarmuutensa, myös muutti omia mielipiteitään kerta toisensa jälkeen. Tältä näyttää hyvin kirjoitettu, pyöreä henkilöhahmo. Oli myös riemastuttavaa, että Mary sai nojata "nörtteyteensä" koko painollaan ja siitä tuli lopulta myös hänen viehättävyytensä ja kehitystarinansa keskeinen osatekijä. Tämä puoli hänestä myös takuulla puhuttelee monia tämän kirjan lukijoita, vaikkakaan Mary itse ei tykästynyt fiktioon yhtä paljon kuin tietokirjoihin. 

Nautin tämän loistavalla dialogilla höystetyn äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmissa määrin. Ennen kaikkea näen sen alkuperäisteokselle uskollisena kunnianosoituksena, joka on televisio-adaptaationsa ansainnut. Toivottavasti saamme tuon adaptaation pian vaikkapa YLE:n ohjelmistoon täällä Suomessa.

Meren ja veren liitto, Päivi Alasalmi

 

Vavahduttava teos Hailuodon murhaperjantaista

..Sanskerin saari oli matala kuin äidin leivinpöydälle taputtelema rieska. Mikään harjanne, kumpu tai kukkula ei noussut siltä toista korkeammaksi. Yksi suuri aalto saattoi pyyhkäistä sen yli, mutta silti saari paljastuisi uudestaan merestä.

Saari oli kuin Suomen kansa. Idän viikate saattoi yrittää niittää meidät, mutta seuraavana keväänä, kun auringonpaiste lämmittäisi maaperän ja kevätsade kastelisi sen, siemenet itäisivät ja nousisivat taas Pohjanmaasta.

Historialliset romaanit ovat pitkään olleet sydäntäni lähellä. Tästä huolimatta juuri Suomen historiaa käsittelevät teokset ovat jääneet jostain syystä viime aikoina sivuosaan lukulistoillani. Nyt tämäkin asia on onneksi korjattu, kiitos laajasti erityylisiä teoksia kirjoittaneen Päivi Alasalmen. Isovihan aikaisia tapahtumia käsittelevä Meren ja veren liitto (2024) nappasi minut otteeseensa heti alkusivuista lähtien, ja sama lukuinto kantoi (veriseen) loppuun asti. Hänen käsittelyssään jopa sota, aihe, josta en yleensä kiinnostu, herätti kiinnostukseni. Mielestäni tästä kirjasta saisi myös hyvän elokuvan.

Luimme Meren ja Veren liiton lukupiirikirjana, ja kaikki mukana olleet pitivät kirjasta, mitä ei ole tapahtunut sitten Suvi Ratisen. Eli tässäpä oiva tarjokas kaikille lukupiireille! Itse hieman arastelin tämän kirjan tarjoamista lukupiiriläisille nykyhetken poliittisen tilanteen takia, mutta lopultakin taisi olla niin, että venäläisiltä pakeneminen kirjan sivuilla oli kaikille vain terapeuttista, raakuuksista huolimatta. Ja olihan mukana myös romantiikkaa tasapainottamassa vaakakuppeja. Huomiotta ei myöskään voi jättää ajallisen etäisyyden vaikutusta, sillä onhan näistä tapahtumista on jo satoja vuosia (vaikkakaan väkivalta ei ole maailmasta loppunut).

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan juonen lisäksi pidin Meren ja veren liitossa erityisesti siitä, miten päähenkilö, 17-vuotias Christina Sundelin, kehittyy tarinan aikana ja nousee tilanteen tasalle ja sen yli. Kuten eräällä tekstaripalstalla juuri karrikoiden kirjoitettiin: "Naisten työt tekee nainen, miesten työt tekee nainen, mies ei tee mitään". Toki myös miespäähenkilöt tarjoavat monenlaisia yllätyksiä, juonesta tässä sen enempää paljastamatta.

Eräs minua koskettanut asia oli myös hevosten kuvaus, hevosenomistaja kun olen. Pidin siitä, että hevosista tehtiin tärkeitä toimijoita, jotka vaikuttivat monella tapaa asioiden kulkuun ja myös pelastivat omistajansa, kuka mitenkin. Tähän liittyen minun on kuitenkin pakko antaa hieman rakentavaa palautetta: hevosten elekieli ja viestintä ei ollut kirjassa täysin realistista. Kuten niin usein eri mediateksteissä, oli kyse sitten vaikkapa elokuvasta tai kirjasta, myös tässä tarinassa hevoset hirnuivat aivan väärissä tilanteissa ja ylipäätään aivan liian usein. Ei-hevosihmiset eivät tunnu ymmärtävän, epäilemättä osittain juuri median antamien, virheellisten kuvausten takia, miten harvoin hevoset oikeasti hirnuvatkaan. Erilainen puhina, pärinä tai pärskintä onkin sitten huomattavasti yleisempää. Tätä kirjaa kuunnellessa minulle tuli toistuvasti mieleen ajatus siitä, että historiallista romaania kirjoittaessa kirjailijan kannattaisi konsultoida historiantutkijoiden lisäksi myös hevosten käyttäytymiseen ja kommunikaatioon perehtyneitä ammattilaisia (esim. Tuire Kaimio). Tai antaa kirja koelukuun jollekin tuntemalleen hevosenomistajalle. 

Huonoimman hevoskerturin titteliä Alasalmi ei silti missään nimessä voittanut. Tuo arvonimi kuuluu edelleen J.R.R. Tolkienin kirjalle Lohikäärmevuori, jossa ponit "vikisevät" ja "rääkyvät". Toki en syytä näistä Hobitti-kirjan vanhan käännöksen oudoista sanavalinnoista Tolkienia, vaan kirjan suomentanutta Risto Pitkästä.

Tarinassa oli mukana myös sellaisia hevosyksilöitä, joiden kommunikaatiotavoista hevosenomistajatkaan eivät pääse pätemään. Nämä kirjan loppupuolella apuun tulevat (mielikuvitus)merihevoset kommunikoivat päähahmon kanssa nimittäin mitä ilmeisimmin joko suusannallisesti tai telepaattisesti:

Minulla ei ollut käsitystä oikeasta suunnasta, eikä merilintujakaan näkynyt missään. Silloin ne tulivat, pienet, pystypäiset merihevoset, sepän peukalon kokoiset, vihreät, harmaat ja kullanruskeat. Ne asettuivat veneen keulaan ja vierelle, niiden harja hulmusi kuohuvassa vedessä, kun ne laukkasivat rinnallani.

- Te tulitte, kuiskasin niille.

- Sinä kutsuit, ne sanoivat. - Me kuulimme kutsusi. 

Heitin päätäni taaksepäin ja nauroin. Ratsastin aallonharjalla tuhansilla pienillä merihevosilla kuin poseidon. Pyhä henki puhalsi etelästä, Vellamo antoi merivirran ja Ahti työnsi venettämme Sanskerin suuntaan.

Oli mahtavaa, että tämänkaltaiseen, historiallisiin tositapahtumiin perustuvaan romaaniin, on ujutettu mukaan ripaus yliluonnollista. Vaikka esimerkiksi Tolkien ei silti toki laskisi tätä fantasiaksi, sillä yllä oleva kohtaus on mitä ilmeisimmin väsymyksestä johtuva hallusinaatio (vrt. esimerkiksi Liisa Ihmemaassa -kirjan tarina, jossa fantastiset tapahtumat selitetään Liisan unena). Tämä, verrattain lyhyt kohta kirjan loppupuolella nousi silti itselleni tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Se oli kuin kurkistus verhon taakse.