torstai 24. syyskuuta 2015

Revontultentie, Jari Tervo






Tervon toinen semi-autobiografia ei sytyttänyt


Tapahtui eilen metsässä: tuulihousuihin ja huomioliiviin pukeutunut lenkkeilijä käveli rivakoin askelin satakuntalaista metsätietä pitkin ja sadatteli: "Lopu jo! Mikset sä voi jo loppua..?". Syynä sadatteluun oli vyötäröllä keinahteleva Gollan laukku, jonka sisällä parhaat päivänsä nähnyt kannettava cd-soitin pyöritti Jari Tervon Revontultentie-äänikirjan (julk. 2014) viimeistä levyä. Matka teoksen kanssa oli ollut pitkä ja kivikkoinen. 

Aloitin tämän Esikoinen-romaanin (julk. 2013) jatko-osan kuuntelemisen moneen kertaan, mutta se tuntui niin laimealta, että vasta kolmannella tai neljännellä yrityksellä sain tarinasta otteen, enkä jättänyt sitä kesken ennen ensimmäisen cd:n puoliväliä. 

Syy nihkeyteeni on se, että vaikka Tervo taitava ja sanavalmis kirjailija onkin, eivät tämän nimenomaisen teoksen teemat vain yksinkertaisesti puhutelleet. Teinipojan seksuaalinen herääminen ja 1970-luvun politiikka kun eivät juurikaan kiinnosta minua. Lisäksi Revontultentiestä puuttui minulle paremmin uponneen Esikoisen maaginen magaberismi, josta nautin suuresti.

Lähinnä tarinan keskivaiheilla jaksoin kiinnostua Revontultentiestä, kun Jarin perhe teki varsin tapahtumarikkaan ja elämänmakuisen matkan Moskovaan Suomi-Neuvostoliitto -Seuran mukana. Siinä Tervo onnistui kuvaamaan neuvostoliittolaista atmosfääriä sangen mehukkaasti. Loppua kohti Revontultentie muuttui kuitenkin jälleen liian arkiseksi, enkä pettymyksekseni enää pystynyt tempautumaan mukaan tarinaan. Harmillista, koska yleensä olen pitänyt kaikesta, mitä Tervolta luen. 

torstai 17. syyskuuta 2015

Jääräpää, Mikko-Pekka Heikkinen





Ihastuttavan moniulotteinen lapinkomedia


Paljon kirjoja lukevana minua vaivaa usein tarinoiden ennalta-arvattavuus ja kaavamaisuus. Jo ensimmäisen luvun jälkeen tietää, miten kaikki tulee vielä päättymään, ja millainen kukin tarinan hahmo pohjimmiltaan on. Kaikeksi onneksi Mikko-Pekka Heikkisen kolmas teos, Jääräpää (julk. 2014), oli jotain aivan muuta. 

Tämä kaamosajan Muonioon sijoittuva komedia kun onnistui yllättämään minut iloisesti kerta toisensa jälkeen. Tästä piristävästä poikkeuksesta voidaan kiittää mukavan koukeroista juonta, sekä henkilöhahmojen oletetusta poikkeavia urapolkuja ja harrastuksia. Erityisesti pidin siitä, miten erilaiset populaarikulttuurin tuotteet sidottiin osaksi tarinakudosta. Mikäs sen mehevämpää, kuin Black Sabbathia moottorikelkkansa kaiuttimista hirveällä raivolla luukuttava poroukko, tai Notting Hillin pauloihin joutunut, piiloherkkä lappalaismies?

Näiden persoonallisten yksityiskohtien ohella Heikkinen onnistui keittämään läpi Suomen ajankohtaisesta kuntaliitoskysymyksestä mitä herkullisimman sopan, jonka ansiosta eri hahmojen välille kehittyi mielenkiintoisia jännitteitä. Ja kuten kunnon satiirissa kuuluukin, tapahtumat vedettiin iloisesti överiksi. Niin, ja ei tietenkään saa unohtaa myöskään perheväkivallasta kärsivien naisten jokseenkin rajuja ja omintakeisia kostokeinoja. "Where it hurts the most.."

Nautin tämän äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmassa määrin. Kerronta oli elävää ja jouhevaa, tarina tempaisi mukaansa, ja henkilöhahmot menivät suoraan ihon alle.

- Tällaista lisää, kiitos!



sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kevyt liha, Riikka Ala-Harja (Spoilerivaroitus)





"Mä kuvittelin että se olisi ollut semmoinen kevyt ja mutkaton juttu, mutta ei se sitten ihan ollut"


Jo vuonna 2013 tulin luvanneeksi tässä blogissa, että aion vielä lukea Riikka Ala-Harjalta täyspitkän kirjan. Tuolloin käsissäni kului Reikä-niminen novellikokoelma, josta jäi hieman epätasainen vaikutelma. Nyt tuo romaanilupaus on vihdoin lunastettu, luin nimittäin juuri yhdeltä istumalta läpi Ala-Harjan uusimman kirjan, Kevyen lihan (julk. 2015). 

Syy nopeaan lukusuoritukseeni on kaksijakoinen: ensinnäkin tähän uutuusteokseen oli tullut varaus, ja siksi minun pitää palauttaa se kirjastoon viimeistään huomenna, ja toiseksi Kevyt liha oli hyvin vetävää luettavaa. Kansi oli tyylikäs, taitto ilmavan miellyttävä, ja tarina osuva ja mielenkiintoinen, joskin melko surullinen ja kyynisyyttä ruokkiva.

Kevyessä lihassa Saara, tuo oman elämänsä Jutta Gustafsberg, ajautuu tuhoontuomittuun (seksi)suhteeseen:

Kyllä, minä tiedän, ettei ole vain omien halujen tyydyttämistä. Ihmisen pitää ajatella kaikkia osapuolia ja koko rakkautta, kuunnella toista ja välittää, luottaa, pälä pälä, eikä vain toteuttaa omia tarpeitaan. Ei se ole pelkästään toisesta viehättymistä. Mutta ei minusta nyt ole noin hienoon ja kunnialliseen ajatteluun. Onko minusta siihen ollenkaan?

Kuten arvata voi, tämä juttu ei kestä. Pian elämäänsä alun perin vain seksiä kaivannut päähenkilö huomaakin kerran niin ihastuneelta vaikuttaneen miehen etääntyvän itsestään, ja samaan aikaan naisen omat oksitosiininhuuruiset aivot tekevät hänen elämästään helvettiä:

Me olemme rakastelleet, me puemme, kumpikaan ei sano mitään. Onko tunnelma Jarnonkin mielestä laimea vai kuvittelenko minä?..Miksi haluan esittää välinpitämätöntä, miksi haluan olla viileä ja rento?

Voi. Voi voi voi. Mikä siinä on, että useimmissa suomalaisissa romaaneissa kaikki menee aina päin helvettiä hyvinkin ennustettavalla tavalla? Sitä lukijana vaan seuraa tapahtumia sivusta päätään pudistellen ja huutaa päänsä sisällä päähenkilölle: "Ei! Senkin idiootti! Älä tee noin! Tuo tulee päättymään todella huonosti! Lopeta!" 

Se on sanottava, että vaikka tämä tarina tekikin minut ärtyneeksi, on Ala-Harjalle ehdottomasti annettava pisteet ajatuksia herättävästä ja teemoiltaan ajankohtaisesta romaanista, jonka ahmaisi helposti yhdeltä istumalta. 

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Takana puhumisen taito, Anna-Leena Härkönen





"Siteeraan vielä lopuksi Aila Meriluotoa: 'Miehet. Mitä paskasakkia. Entä naiset sitten? Voi jumalauta'."


On olemassa kirjailijoita, joiden tekstit ovat niin hyviä, että niitä lukiessa vaipuu transsiin, jota ei pysty häiritsemään juuri mikään. Ei televisio, ei puhelin, ei edes some. Sitä vain lukee, lukee ja lukee, koska nyt vaikka joku Facebook tuntuu äkkiä kovin lattealta ja tylsältä vaihtoehdolta kädessä olevaan, säkenöivän hauskaan ja osuvasti kirjoitettuun teokseen verrattuna. Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito (julk. 2014) kuuluu juuri tähän viihdekirjallisuuden eliittiryhmään. 

Olen lukenut useita Härkösen kolumnikokoelmia, ja tämä on niistä tähän mennessä paras. En tiedä, onko Härkönen alkanut kirjoittamaan paremmin, vai olinko nyt vain juuri oikeassa mielentilassa. Oli miten oli, tämä Kirjan ja ruusun päivä -erikoisteos oli mielestäni todellinen täysosuma. 

Pidän Härkösen kirjoista, koska hän osaa tarttua ihmiselämän pieniin outouksiin osuvan viihdyttävästi ja itsensä peliin laittaen, olipa kyse sitten kauneushoitoaddiktiosta, lääkkeistä, hotellin aurinkotuolin varaamisesta tai baarin valomerkistä. Enemmän kuin kerran Härkönen myöntää, että hän ei ole täydellinen, ja saa näin lukijankin rentoutumaan:

Onko tyhmä, jos ei tiedä tarpeeksi asioita? Selitä revontulien pointti! En osaa! Selitä globalisaatio! En pysty! Selitä vallan kolmijako! Unohtui jo! Miksi simpukat ja muut nilviöt kiinnittyvät koralliriuttaan? Koska niitä huvittaa!

On myös ehdottomasti mainittava, että eräs oleellinen osa Härkösen viehättävyyttä on hänen kykynsä käsitellä ihmiselämään luonnollisena osana kuuluvia negatiivisia tunteita vapauttavasti ja hauskasti. Omalla tavallaan hän onkin suomalainen vastine Grumpy Catille. 

tiistai 1. syyskuuta 2015

Raskausarpia - Juoppuhullun päiväkirja, osa 3, Juha Vuorinen






"Olen aina ollut sitä mieltä, että nainen on outo kapine. Raskaana olevista puhumattakaan."


Sirpa lopetteli syömistään ja mulla alkoi uni painaa simmua. Kuulin, kun tarjotin laskettiin lattialle. Sänky heilahti, kun pienen iltapalan nauttinut ryhävalas haki pikku masulleen sopivaa asentoa. Taas alkoi se helvetin hetkutus, kun Sirpa etsi patjasta sopivaa kohtaa kuin maanmittari.

Muistan yhä, miten luin ensimmäisen Vuoriseni vuosia sitten. Kyseessä oli tietenkin "Tuusulan Aleksis Kiven" huippusuosittu esikoisteos, Juoppohullun päiväkirja (julk. 1998) , jonka olin löytänyt poikaystävän laatikon pohjalta, ja mies sai toden totta vielä moneen kertaan katua, ettei ollut piilottanut kirjaa paremmin. Yönä jos toisenakin tuli nimittäin naureskeltua rappio-Juhalle peiton alla taskulampun valossa, ja näin häirittyä kirjan omistajan unta. Vaikka tuon kulttiteoksen lukemisesta onkin nyt jo vuosia, lasken sen vielä tänäkin päivänä lukemieni huumorikirjojen kirkkaimpaan kärkeen yhdessä TSH-parodian, Bored of the Ringsin  (julk. 1969) kanssa. On kirjoja, joille nauretaan. Ja sitten on kirjoja, joille huutonauretaan.

Viime vuonna palasin Vuorisen tuotannon pariin Painajainen piparitalossa -äänikirjan (julk. 2009) merkeissä, ja huomasin edelleen viihtyväni erinomaisesti. Niinpä lainauspäätöksen tekeminen oli sangen helppo, kun taannoisella kirjastoreissullani satuin törmäämään Raskausarpia - Juoppuhullun päiväkirja 3 -teokseen (julk. 2003). Jälkikäteen ajateltuna toinen juoppis, Tolppa-apina - Juoppohullun päiväkirja 2 (julk. 2002), olisi tietenkin kannattanut lukea ensin. Nyt kun teksti alkoi todella kaukaa ensimmäisen osan lopusta, ja minulta jäi joitakin detaljisia Tolppa-apina -viittauksia tajuamatta. 

Mutta noh, meni tämä toki näinkin. Nyt siis entisestä rappioalkoholistista oli tullut punaista lihaa välttelevä absolutisti, joka odotti ensimmäistä lastaan yhdessä avovaimonsa kanssa. Kyseessä on mitä selkeimmin antisankarin kasvutarina.

Raskausarpia oli aiempien Vuoristeni tapaan varsin nopeaa ja kepeää luettavaa, ja se jaksoi naurattaa useaan otteeseen. Mitä hahmoihin tulee, pidin erityisesti Juhan ystävästä, aina hieman hukassa olevasta Kristian-reppanasta, vaikka hän ei minun silmissäni vetänytkään vertoja Painajainen piparitalossa -kirjan eksentriselle Käpperssille.

Yleisesti ottaen varsin positiivisesta lukukokemuksestani huolimatta minun on sanottava, että huomasin nyt aiempaa selkeämmin, että minun ja Vuorisen huumorintajut eivät aina kohtaa. Aloin nimittäin todella väsymään jatkuvaan homofobiseen läppään, eivätkä kirjan rasistiset sävyt myöskään parantaneet lukukokemustani. Minua on yleensä melko helppo naurattaa, eikä huumorin tarvitse välttämättä olla edes erityisen älykästä. Mutta jos jutut ovat pahasti aikaansa jäljessä, ja alkavat tuntua rasistisilta tai homofobisilta, en enää oikein viihdy. 

Myös osa väärinkäsityksiin nojaavasta tilannekomiikasta ("Saako rautatabletteja rautakaupasta?") tuntui hieman väsähtäneeltä, enkä nähnyt mitään erityisen elähdyttävää siinäkään, kun raskaana oleva Sirpa tuon tuostakin pahoinpiteli tulevan lapsensa isää enemmän tai vähemmän aggressiivisesti. En, vaikka mies olikin kaksimetrinen karju, joka kesti iskut yleensä ilman verenvuotoa.

Krista totesi omassa arviossaan, että kolmosjuoppis on ehdottomasti Juoppohullun päiväkirjojen heikoin lenkki, enkä ihmettele tätä lainkaan. Omistakin Vuoris-kirjoistani tämä on ollut vähiten mieleeni. Tiedän, että Vuorinen pystyy parempaankin.