maanantai 24. marraskuuta 2014

Elena, Joel Haahtela



Beigeä, niin kovin beigeä


Joel Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin ollut Elena-pienoisromaani (julk. 2003) on kirja, jota monet kirjabloggarit ovat kehuneet ylisanoja säästämättä: kaunis, vähäeleinen, hauras, pakahduttava.. Olisin toki mielelläni samaa mieltä, mutta suoraan sanottuna tämä teos oli lähinnä pakahduttavan väritön ja laimea. Vähän kuin Pentikistä ostettu kahvikuppi: tyylipuhdas ja asiallinen, mutta ei mitenkään erityisen persoonallinen tai säväyttävä. 

Olisin kaivannut enemmän kontrasteja ja särmää. Nyt molemmat päähahmot olivat lähinnä häilyviä kangastuksia, jotka haahuilivat sinne tänne, toinen toista stalkkaillen. Teoksen kiinnostavin vaihe oli minusta se, kun päähenkilön yli äyräidensä mennyt urkinta meinasi johtaa poliisioperaatioon. Mutta puheeksihan sekin lupaava actioninpoikanen sitten jäi. Valitettavasti. 

Ainoa vahvan yksilöllinen piirre Elenassa olivat poikkeuksellisen lyhyet luvut, mutta tämäkin särmä lähinnä hiersi. Liian minimalistiset kohtaukset kun tekivät kuuntelukokemuksesta kovin pintaraapaisumaisen; en päässyt uppoutumaan ja eläytymään kunnolla. Esimerkiksi kohta, jossa päähenkilö katseli merta, oli minusta nautinnollista kuunneltavaa, mutta Haahtela pilasi kokemukseni kertomalla tilanteesta aivan liian lyhyesti. Varsinkin äänikirjan muodossa lyhyet kohtaukset häiritsivät: "Luku 36.. kaksi lausetta, Luku 37.. kolme lausetta.. Tuntui, että suurin osa lukija Petteri Hynösen ajasta kuluikin fraasin "Luku se ja se" -toistelemiseen.

Yleisesti ottaen olen yllättynyt, että en nauttinut Haahtelan sinällään ihan haikeankauniista kertomuksesta, koska monesti unenomaiset tarinat yksinäisistä ihmisistä puhuttelevat minua suuresti. Esimerkiksi Sofia Coppolan Lost in Translation -pätkä, ja Jack Nicholsonin tähdittämä, juonellisesti Haahtelan Elenaa muistuttava About Schmidt -draama kuuluvat suosikkifilmeihini. 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Koljatti, Jari Tervo




Vapaa lehdistö kaksiteräisenä miekkana


En ole erityisen kiinnostunut politiikasta, mutta muutamien harvojen kirjailijoiden käsittelyssä tämäkin aihe viihdyttää minua erinomaisesti; Viime viikon autostereoissani viihtynyt Jari Tervo kuuluu tähän harvalukuiseen ryhmään ilman pienintäkään epäilystä. Tervo sanailee politiikasta osuvasti, asiantuntevasti, ja sopivan vinksahtaneesti, välillä jopa maagisen realismin puolelle liukuen. 

Vuonna 2009 ilmestyneessä Koljatissa Tervo seurasi Susan Ruususen jalanjälkiä, ja kirjoitti kirjan pääministeri Matti Vanhasesta. Tai noh, kirjassa tämä kuivakka pääministeri kantaa nimeä Pekka Lahnanen, mutta yhteys Vanhaseen on kuitenkin niin ilmeinen, ettei arvailuille Koljatin keskushahmon esikuvan suhteen jää sijaa. Se kertoo myös aika paljon, että kirja tarkistutettiin juristeilla ennen julkaisemista Ruususen kohtalon välttämiseksi.

Kirjan ydinajatus siitä, miten "politiikka ei ole viihteellistynyt, se on viihdettä", sai minut miettimään sitä, kuinka suuren osan ajastaan poliitikot lopulta käyttävätkään työnsä kannalta epäoleelliseen oman imagonsa kiillottamiseen, ja kuinka jokainen ajaa lopultakin vain omaa etuaan. Koljatin pääosassa tasapainoileva Lahnanenkin lähti politiikkaan pää täynnä hyviä aikeita, mutta päätyi lopulta vain loputtomaan taisteluun keltaista lehdistöä vastaan. Ei siinä paljon ehdi maan parasta ajatella, kun pitää vain kädet täristen lehteillä uusinta Seiskaa sen pelossa, että siellä on taas joku hirveä nolo juttu ministeristä itsestään. 

Enemmän kuin kerran tätä lukiessani tulivat mieleeni erään yliopistoaikaisen journalismin oppikirjani sanat siitä, miten nykyajan media on omalta osaltaan vieraannuttanut kansan politiikasta. Poliitikkojen jatkuva mustamaalaaminen kun on omiaan luomaan tilanteen, jossa kansa menettää luottamuksensa koko demokraattiseen oikeusvaltioon. Ja sitten taas toisaalta: vapaa lehdistö on demokratian toteutumisen edellytys.. Yritä tässä nyt sitten mitään.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Painajainen piparitalossa, Juha Vuorinen




There's a book out there for everyone


Yli 1,5 miljoonaa kirjaa myynyt Juha Vuorinen ei valtaisasta menestyksestään huolimatta juurikaan näy kirjablogeissa. Huomasin tämän, kun yritin etsiä muita bloggauksia juuri kuuntelemastani Painajainen piparitalossa -äänikirjasta (julk. 2009). Aika hiljaista oli..

Syy vaatimattomaan bloginäkyvyyteen lienee varsin yksinkertainen: Poikkeuksellisen suuri osa Vuorisen lukijoista on miehiä, jotka eivät kirjoita lukemastaan kirjablogeihin, vaan korkeintaan Suomi24:n keskustelupalstoille.  Kyllä, nyt puhutaan kirjailijasta, joka on erään lähteen mukaan "Suomen vankiloiden suosituin kirjailija". Voisi siis sanoa, että siinä missä J. K. Rowling sai kirjoja hylkivät pikkupojat innostumaan lukemisesta, on Vuorinen tehnyt saman Suomen kirjoja vieroksuville miehille.
- Hieno saavutus! There's a book out there for everyone..

Kuuntelukokemuksena Painajainen piparitalossa oli kuin aamuöinen kebab-annos: ei mitään gurmeeta, mutta maistuvaa harvoin ja kohtuudella nautittuna. Varsinkin, jos osaa jättää ne huonoimmat palat, kuten viimeiset, hieman nuhjaantuneet ja vetiset ranskalaiset syömättä. Ihan kaikkea ei siis pidä niellä.

Itse esimerkiksi viihdyin hyvin eksentrisen Käpperssin seurassa, koska hän toi mieleeni paitsi brittikomediasarja Little Britainin Ray McCooneyn, myös erään kerran tuntemani helsinkiläis-intellektuellin, ja jopa itse Hunter S. Thompsonin. Sanoisinkin, että aina yhtä sanavalmis ja yllättävä Käppers oli minulle se teoksen mehukkain osa. 

Sen sijaan huomattavan epäsuhdan Händikäppers-parivaljakon toinen osapuoli, Händi, oli lähinnä epäuskottava, ärsyttävä ja vastenmielinen. Ja nyt kun nuo kolme adjektiivia nousivat esille, niin mainittakoon, että ne kuvaavat melko hyvin myös kirjan välittämää naiskuvaa, jonka ydinajatus on, että naisten ihmisarvo määritellään lähes pelkästään ulkonäön perusteella, ja heidän tärkein ominaisuutensa on kyltymätön seksuaalivietti. Ja juuri tätä tarkoitin kun sanoin, että Vuorisen kirjoja ei pidä niellä ihan sellaisenaan. 

Mutta noh, tuskinpa kovinkaan moni otti aikoinaan myöskään Uuno Turhapuro -elokuvia tosissaan. Viihde viihteenä. Ja niinhän se on, että samoilla palikoilla näissä molemmissa leikitellään: kolmihenkinen, enemmän ja vähemmän fiksu miesporukka nautiskelee ruuasta, naurattaa naisia, toteuttaa erilaisia projekteja ja tekee kolttosia. Mitä keskeisiin hahmoihin tulee, näkisin Händikäpperssit tiivistettynä versiona Uunosta, Härski Hartikaisesta ja Sörsselssönistä. Itse päähenkilö, Tapsa Mäkinen, on puolestaan minun silmissäni raitistunut, myöhempi versio huippuhauskan Juoppohullun päiväkirjan päähenkilöstä, Juha Bergistä.

Uuno oli räävittömään Vuoriseen verrattuna vielä sangen kiltti ilmiö, mutta molemmat ovat joka tapauksessa onnistuneet viihdyttämään oman aikansa kohdeyleisöä erinomaisesti.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita, Vladimir Hulpach





Hetki leirinuotion äärellä


Kun ystäväni näki tämän, Vladimir Hulpachin kokoaman intiaanitarinakokoelman, Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita (julk. 1968/2009) autoni ovilokerossa, totesi hän ykskantaan: "Kaikkea säkin sieltä kirjastosta raahaat. Taitaa kohta loppua kuunneltava kesken, kun oot jo näin alas vajonnut". Kommentti voi kuulostaa oudon tylyltä, mutta syy on yksinkertaisesti se, että tämä äänikirja on ulkonäöltään ja kooltaan poikkeuksellisen pieni ja nuhjuinen; Ei jykevää äänikirjaboksia, jonka sisällä vaikuttava määrä muovitaskuihin sujautettuja levyjä odottelee kuuntelijaansa, vaan vain yksi hassu CD-levy, joka on pakattu normaaliin, jo parhaat päivänsä nähneeseen CD-boksiin.

- Mutta ei anneta ulkonäön hämätä! Tässähän on kuitenkin kyseessä tietynlainen miniversio amerikkalaisten intiaanien ikiomasta Kalevalasta. Ja millaisia myyttejä intiaaneilta löytyykään! Tarinat olivat täynnä muodonmuutoksia, taikuutta, dramaattisia käänteitä, ja yliluonnollisia tapahtumia. Ne eivät hävinneet paremmin tuntemilleni slaavilaisille ja germaanisille mytologioille piiruakaan.

Kun tämä huima sisältö vielä yhdistettiin nopeaan, kaikenlaisen selostuksen ja kuvailun minimiin jättävään kerrontaan, oli pääni pyörällään tuon tuostakin. Ei siinä paljoa taivaanrantaa ehditty katselemaan, kun piti taistella eloonjäämisestä Amerikan villissä luonnossa. Milloin olivat puhvelit kadonneet, milloin taas ei saatu sadetta.. 

Näin nopeatempoisen äänikirjan kuuntelu on aina omanlaisensa keskittymisharjoitus: yksikin missattu lause, ja saatat olla pihalla kuin lumiukko. Tämän äänikirjan kohdalla voin kuitenkin todeta, että jos jaksoi keskittyä, tarinat olivat sangen kiehtovia ja tunnelmallisia. Pidin erityisesti intiaanien panteistisesta, hyvin kiinteästä luontosuhteesta ja heidän pelottomasta asenteestaan. Oman lisäsäväyksensä kuunteluun toivat harvinaisen onnistuneet äänitehosteet, jotka myös paikkasivat kuvailun niukkuutta.

Näkisin tämän lyhyehkön (kesto 70 min.) äänikirjan tietynlaisena introna, joka tarjoaa mahdollisuuden tutustua nopeasti ja vaivattomasti laajaan ja mielenkiintoiseen tarinaperinteeseen. 


"Every seed is awakened and so is all animal life. It is trough this mysterious power that we too have our being and we therefore yield to our animal neighbours the same rights as ourselves, to inhabit this land. "

- Sitting Bull


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Tohtoriopinnot alkakoon!




Back to Campus


Kun maisteriopintoni kaksi vuotta sitten olivat loppusuoralla Vaasan yliopistossa, tunsin haikeutta. Olin nauttinut viestintätieteiden opinnoista siinä määrin, että pelkkä ajatus siitä, että en enää voisi tulla yliopistolle, tuntui surulliselta; Joutuisin luopumaan kaltaisteni seurasta, enkä saisi tehdä sitä, mistä nautin ja missä menestyn. Se tosiasia, että opintoni Tampereen avoimessa yliopistossa Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laajan sivuaineen parissa tulisivat jatkumaan vielä kaksi vuotta, oli laiha lohtu. Ja kuten aiemmin täällä kerroin, nuokin opinnot saivat jo päätöksensä.

Paatuneena opiskeluintoilijana, joka on haalinut yliopistopuolen opintopisteitä lähes yhtäjaksoisesti viimeiset kymmenen vuotta, milloin päivälinjalla ja milloin taas avoimessa, en tyytynyt kohtalooni tiedeyhteisön ulkopuolisena kansalaisena sitten millään. Niinpä olen omistanut viimeiset puoli vuotta elämästäni tohtoriopintojen suunnittelulle, ja väitöskirjan tutkimussuunnitelman kirjoittamiselle.

Keväällä käynnistynyt "ottakaamutsisäänpliis" -projektini saikin tänä syksynä onnellisen päätöksensä, kiitos Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen. Neuvottelin väitöskirjasta myös muutaman muun yliopiston kanssa, mutta poikkitieteellinen lähestymistapani istui lopulta parhaiten Jyväskylään. 

Paikkana Jyväskylän yliopisto on minulle jo tuttu ja kotoisa, olenhan suorittanut siellä paitsi Taidekasvatuksen perusopinnot lukuvuotena 2006-2007, myös Journalistiikan perusopinnot vuosina 2007-2008. Nuo Journalistiikan opinnot tein Alkio-opiston journalismin linjan opintojen yhteydessä Korpilahdella.
- Mukava opisto muuten, suosittelen lämpimästi!

Mutta nykyhetkeen: Ensimmäinen ohjaajatapaaminen ja tutkijaseminaari ovat nyt onnellisesti ohitse, ja väitöskirjani kantaa tällä hetkellä nimeä "There is not a single original thought in Eragon" - Verkon intertekstuaaliset fantasiakirjakeskustelut romantiikan ja postmodernismin taistelukenttänä. Se jatkaa graduni "Did J.K. Rowling rip of Tolkien?" - Taru Sormusten Herrasta -trilogian ja Harry Potterin yhtäläisyydet lukijoiden verkkokeskusteluissa, narratologisesti ja intertekstuaalisesti  aihetta verkkokeskusteluihin painottuen. Toki on huomattava, että tilanne elää koko ajan, ja tutkimukseni voi muuttaa sisältöään vielä moneen kertaan ennen väitöstilaisuutta. 

Olen tyytyväinen, että jo ennen gradun valmistumista syntynyt väitöskirjahaaveeni on vihdoin toteutumassa! :) Täällä kirjablogini puolella väitöskirjani ei välttämättä tule hirveästi näkymään, mutta välillä kirjapostaukset saattavat hieman viivästyä, jos väitöskirjan kanssa on intensiivisempi vaihe menossa.


Ensimmäinen seminaarini oli kulkuluvan
vaativissa tiloissa.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Kalevala, Elias Lönnrot





Hypnoottinen kansalliseepos


Elias Lönnrotin muinaissuomalaisista lauluista, loitsuista ja runoista kokoama Kalevala (julk. 1835) antoi minulle vihdoin syyn luoda blogiini tunnisteen "runous". Ja mikä voisikaan olla parempi ensikosketus lyriikan maailmaan, kuin Suomen oma kansalliseepos, joka on innoittanut lukemattomia taiteilijoita Jean Sibeliuksesta ja Akseli Gallén-Kallelasta aina CMX:n A. W. Yrjänään asti. On hassua, että en ole lukenut tätä jo aikaisemmin (mikäli Don Rosan sarjakuvaversiota ei lasketa), mutta toisaalta: eiväthän tamperelaisetkaan koskaan käy Särkänniemessä. Se olisi liian ilmeistä.

Paatuneena äänikirjaholistina kahlasin tämänkin teoksen läpi audion muodossa. Kalevalan kohdalla äänikirjaan turvautuminen oli myös enemmän kuin suotavaa, onhan kyseessä nimenomaan suulliseen perinteeseen pohjautuva teos. Ja millainen luenta kansalliseepoksellemme olikaan tehty! Antti Virmavirta hoiti hommansa sellaisella intensiteetillä, että minun alkoi tehdä mieli täydentää Pulkkisen tuotantokausiin pohjautuvaa Virmavirta-kokoelmaani tällä nimenomaisella äänitteellä mitä suuremmissa määrin. Monet kohdat olivat nimittäin sellaisia, että haluaisin kuulla ne vielä uudestaankin. Mieluiten monta kertaa.

Nautin erityisesti teoksen toiminnallisista osioista, kuten alun luomiskuvauksesta, Lemminkäisen seikkailuista ja kaikista kohdista, joissa Weylandiin ja Daidalokseen pohjautuva Ilmarinen takoo jotain, olipa se sitten Sampo, hevonen tai vaimo. Minua kiehtoi tapa, jolla esineet muuttivat muotoaan kerta toisensa jälkeen, monia yllätyksellisiä lopputuloksia tarjoten.
- Ihailtavaa käsityötaitoa!

Vaikka Kalevalan kieli on koukeroista, ja sisältö ajoittain liian toisteista (esimerkiksi keskivaiheen avioliitto-ohjeistukset puuduttivat), oli kuuntelukokemukseni yleisesti ottaen hyvin positiivinen, jopa meditatiivinen. Kyllä tähän uppoutui ihan omaksi ilokseen. Suosittelen!

Kalevala J. R. R. Tolkienin suurena innoittajana


Elias Lönnrotin 1800-luvulla tekemät runonkeruumatkat olivat suuri palvelus paitsi meille suomalaisille, myös myöhempien aikojen fantasiakirjallisuuden lukijoille kautta maailman. Kalevala oli nimittäin modernin fantasiakirjallisuuden isän, J. R. R. Tolkienin, suuri innoituksen lähde. Kansalliseepoksemme ja kielemme oli lähtölaukaus Tolkienin halulle kertoa tarinoita, ja lisäksi suomen kieli vaikutti merkittävästi Tolkienin itse luomiin kieliin. Tässä pieni katkelma nuoren, alkututkintoaan yliopistossa tehneen Tolkienin vaiheista hänen itse kertomanaan:

Gootin kielen jälkeen kaikkein tärkein tapahtuma oli kaiketi se, kun löysin Exeter Collegen kirjastosta - silloin kun minun olisi pitänyt opiskella alkututkintoani varten - suomen kieliopin. Tuntui kuin olisin löytänyt kokonaisen kellarin täynnä huikeaa viiniä, jollaista en ollut koskaan ennen maistanut. Juovuin siitä täysin, ja luovuin pyrkimyksestäni keksiä "kadonnutta" germaanista kieltä; minun "oma kieleni" - tai sarja keksittyjä kieliä - sai äänneasuunsa ja rakenteeseensa vahvoja suomalaisvaikutteita.  

..Mainitsin suomen kielen, sillä se käynnisti tarinapuolen. Jokin Kalevalan tunnelmassa viehätti minua suunnattomasti, jopa Kirbyn kehnossa käännöksessä. Opin suomea vain sen verran, että kykenin kahlaamaan alkuperäisteosta läpi jonkin matkaa, hieman samaan tapaan kuin koulupoika Ovidiusta; lähinnä minua kiinnosti ottaa siitä vaikutteita "omaan kieleeni". Mutta tarustoni, josta siis trilogia on osa (loppu), sai alkunsa pyrkimyksestäni muokata osaa Kalevalasta uuteen uskoon - erityisesti tarinaa poloisesta Kullervosta.

(Tolkien kirjeessään W. H. Audenille 7. kesäkuuta vuonna 1955)

- Kukapa siis tietää, odottaisiko maailma parhaillaan henkeään pidätellen uusimman Hobitti-elokuvan joulukuista ensi-iltaa ilman meitä suomalaisia, ja meidän huikeaa tarustoamme? You're welcome, world!


(www.booksfromfinland.fi)

P.S.

The Battle of the Five Armies -elokuvaa katsellessa kannattaa myös muistaa, että Hobitti-elokuvien keskiössä olevan, Thorin Tammikilven himoitseman Arkkikiven esikuvana on hyvinkin saattanut toimia meidän oma, kotimainen Sampomme.

Monet tahot ovat nimittäin sitä mieltä, että Arkkikivi saattaa olla yksi kolmesta Silmarilista, ja yleisesti uskotaan, että Sampo innosti Tolkienia, kun hän loi Silmarilit, nuo Fëanorin takomat ja Melkorin varastamat, mittaamattoman arvokkaat jalokivet.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Light On Pranayama - The Yogic Art of Breathing, B.K.S. Iyengar




Hengitys ja mitä sillä voi tehdä


B.K.S. Iyengar (1918-1914), tuo joogan kuninkaaksikin nimetty, ja maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon valittu guru ehti julkaista elämänsä aikana yhteensä 14 jooga-aiheista kirjaa. Nyt lukemaani Light On Pranayamaa (julk. 1981/2012) pidetään yhtenä hänen pääteoksistaan, eikä syyttä.

Kyseessä on hyvin kattava ja asiantunteva katsaus pranayamaan, eli joogatraditioon kuuluviin hengitysharjoituksiin, joihin perehtymistä suositellaan, kun asana-harjoitus on tullut tutuksi. Tässä klassikkokirjassa jokainen pranayama-harjoitus esitellään vaihe vaiheelta, kohderyhmää, vaikutuksia ja mahdollisia riskejä unohtamatta. Monesti mukana on myös havainnollistavia valokuvia ja piirroksia.

"Pranayama is the bridge between the body and the Self"


Oikein tehtyjen pranayama-harjoitusten terveysvaikutukset ovat huomattavat. Iyengar mainitsee muun muassa nämä:

- Tyyneyden ja itsetuntemuksen lisääntyminen
- Keskittymiskyvyn ja muistin paraneminen
- Verenkierron ja aineenvaihdunnan vilkastuminen
- Keuhkojen vahvistuminen
- Uniongelmien helpottuminen
- Vastustuskyvyn ja elinvuosien lisääntyminen.

Kiinnostuin pranayamasta jo vuonna 2011, mutta toistaiseksi olen päässyt osallistumaan sangen harvoille pranayama-tunneille, niitä kun ei valitettavasti ole tarjolla samaan tapaan kuin joogatunteja. Pääasiassa olen saanut opetusta joogaretriittien yhteydessä. Niinpä tämä perinpohjainen ja käytännönläheinen teos on minulle kullan arvoinen; Light On Pranayama on ehdottomasti niitä kirjoja, joihin tehdään alleviivauksia, ja joihin palataan aina uudestaan.

Turvallisuus ennen kaikkea


Erityisesti arvostin Iyengarin harjoitusten turvallisuudelle ja tarkoituksenmukaisuudelle antamaa huomiota. Kerta toisensa jälkeen hän korostaa, että harjoituksen aiheuttamaa huonoa oloa ei saa jättää huomiotta.

Aiemmin tekemissäni pranayama-harjoituksissa en ole aina tajunnut kuunnella omaa kehoani tarpeeksi hyvin, ja tämä on johtanut muun muassa heikotukseen ja kehon turhaan jännittymiseen. Kerta toisensa jälkeen olen väen vängällä yrittänyt pysyä opettajan ja muiden kurssilaisten tahdissa, vaikka kapasiteettini ei olisikaan antanut myöden. Kiitos tämän kirjan, aion jatkossa kuunnella itseäni paremmin, ja unohtaa ryhmäpaineen.

Teksti hengitti monellakin tasolla


Paitsi hengitysharjoituksia, Light On Pranayama sisälsi myös melkoisen rautaisannoksen suorastaan runolliseksi yltyvää joogafilosofiaa. Runsaasti sanskritinkielisiä termejä sisältänyt teksti toi mieleeni välillä lähinnä spekulatiivisen fiktion, mutta oli lukukokemuksena kuitenkin hyvin rauhoittava ja kaunis:

"Where there is Yoga,
There is prosperity, success, freedom,
and bliss."