Tohtori Faustus, Thomas Mann

Alunperin vuonna 1947 ilmestyneen Tohtori Faustuksen
suomenkielinen painos vuodelta 2007 on upea. Näin
hienoa kirjaa pitää mielellään esillä. Lukeminen oli
kuitenkin työlästä pienen fontin ja raskaiden kappale-
jakojen takia. Myös marginaalit olivat kovin kapeat.

Poikkeuksellisen raskaslukuinen tragedia

Lainasin Tohtori Faustuksen kirjastosta jo viime vuonna. Lukeminen on edennyt hitaasti, pätkissä. Kiinnostuin tästä kirjasta alunperin Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -novellin ansiosta. Pidin Mannin unenomaisesta ja empaattisesta kerrontatavasta, ja halusin lisää. Toinen lukuvalintaan vaikuttanut seikka oli Tohtori Faustuksen klassikkoasema.

Teos kertoo säveltäjä Adrian Leverkuhnista, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa. Sopimus lupaa Adrianille menestystä taiteilijana, mutta kieltää häneltä rakkauden. Tarina päättyy traagisesti.

"On tullut aika, jolloin ei hurskaalla ja vilpittömällä mielellä, oikeilla keinoilla enää työ luonnistu eikä taidetta synny ilman Perkeleen apua ja helvetin tulta kattilan alla.."

Metatekstien loputon suo

Tämä 525-sivuinen tiiliskivi ei ollut sujuva ja helppo lukukokemus, kuten Kuolema Venetsiassa. Syynä tähän oli ensinnäkin tarinan kertojan loputtomat pohjustukset. Muistaakseni ensimmäiset kaksisataa sivua teoksesta oli vasta alkutilanteen kuvailua, varsinaisen tarinan petaamista. Lisäksi kertoja puhutteli lukijaansa vähän väliä suoraan, ja otti jopa kantaa noihin loputtomiin selontekoihinsa:

Käsitän kyllä, ettei minun olisi ensinkään pitänyt ottaa mukaan tällaisia mitättömyyksiä ja havaintojen murusia. Ei niistä ole kirjaan pantavaksi, naurettavia ne ehkä ovat lukijan silmissä, joka kenties harmittelee, että mokomalla hänen päätään vaivataan. 

Tällainen metatekstivyöry teki lukukokemuksesta raskaan, ja sai minut hyppimään tekstissä; Jättämään joitakin kohtia lukematta. Tämä on minulle lukijana erittäin harvinaista. Olen tainnut harrastaa tällaista viimeksi yläasteaikoina, kun yritin lukea Tuntematonta sotilasta yhdessä yössä äidinkielen tehtävää varten.

Haluan kuunnella musiikkia, en lukea siitä tekstejä

Toinen osa-alue, joka ei puhutellut minua, oli jatkuva klassisesta musiikista kirjoittaminen. Monesti juuri tällaiset kohdat saivat minut jättämään osan tekstistä väliin. En yllättynyt lainkaan kun sain tietää, että Mann opiskeli Tohtori Faustusta varten musiikkitiedettä ja musiikin teoriaa. Sen kyllä huomasi.

Kuuntelen klassista musiikkia jonkin verran. Minua ei kuitenkaan kiinnosta lukea siitä tehtyjä kaunokirjallisia tekstejä. Siinä menee raja.

Liian polveilevaa

Odotin Tohtori Faustukselta tiukkaa psykologista juonta, johon sekoittuisi yliluonnollisia elementtejä. Ehkäpä jotain samanlaista, kuin erinomaisen viihdyttävässä Mihail Bulgakovin teoksessa Saatana saapuu Moskovaan. Myös Keanu Reevesin tähdittämä elokuva Paholaisen asianajaja tuli mieleen.

Valitettavasti tämä Mannin faustilainen kauppa oli minun makuuni liian polveileva. Psykologiset elementit, joissa Mann on mestari, olivat liian pienessä osassa, samoin yliluonnolliset ainekset. Ne jäivät klassisen musiikin, saksan kansan vaiheiden kuvailun ja kertojan kommenttien jalkoihin.

Tarinassa olleet deskriptiot saksalaisen sivilisaation tuhosta ja niiden montaasimainen linkittäminen päähenkilön romahtamiseen toivat kirjalle toki lisää tasoja. Tällä kertaa kokonaisen kulttuurin kuvaus yhden ihmisen elämäntarinan kautta ei kuitenkaan puhutellut minua lukijana. Sen sijaan Nikolai Gogol onnistui siinä melko hyvin kirjassaan Kuolleet sielut.

Suosittelen tätä kirjaa kuitenkin paitsi kaikille musiikkialan ammattilaisille, myös saksalaisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Kuolema Venetsiassa, Thomas Mann

Reunoilla olevat Mannit odottavat lukemista, Tohtori Faustus
on jo aloitettu.

Taivaan himmeän kupolin alla levisi kaikkialla ympärillä meren suunnaton kiekko. Autiossa, rannattomassa avaruudessa meiltä katoaa myös ajan taju, me vaivumme mittaamattomuuteen.

Thomas Mann (1875-1955) on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotanto vetää minua puoleensa hyvin voimakkaasti. Haluan lukea kaiken mitä hän on kirjoittanut ihan jo sen perusteella, miten hyvä vuonna 1912 julkaistu Kuolema Venetsiassa -novelli on. Se on niin sulavasti ja ihanan viipyilevästi kirjoitettu (toi mieleeni Vladimir Nabokovin kirjoitustyylin), että lisää on pakko saada. Ei ihme, että Mann on saanut muun muassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon (http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/1929/), ja häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista.

Juonen puolesta Kuolema Venetsiassa toi mieleeni Erlend Loen noin sata vuotta uudemman teoksen Hiljaiset päivät Nigellan kanssa. Kummankin ydintarina on nimittäin seuraavanlainen: kirjoitusblokista kärsivä kirjoittaja lähtee matkalle, lankeaa nolostuttavan ihastuksen pauloihin (liian nuori ja kaunis poika- Nigella Lawson) ja sekoaa. Loen päähenkilö ei kuitenkaan kuole tarinan lopussa, kuten Mannin novellin päähenkilö Gustav von Aschenbach. En tiedä, onko Erlend Loe käyttänyt Mannia lähteenään, mutta yhtymäkohtia kuitenkin on. Tietysti voi myös olla, että Loe viittaa suoraan Mannin omiin innoituksen kohteisiin, kuten Platoniin ja Nietzscheen.

Mutta onko sattumaa, että Loe kaiken lisäksi sijoitti oman tarinansa juuri Mannin synnyinmaahan, Saksaan? Jos minulta kysytään, tässä on intertekstuaalinen yhteys. Kirjoittajina naivistina pidetty Loe ja runollisen rönsyilevä Mann ovat toki toistensa täydelliset vastakohdat, mutta juonissa on siinä määrin samaa, että se kiinnitti huomioni.

Mannin novellissa on mukana myös toisen asteen kertomus, joka tukee perusidealtaan pääkertomuksen tuhon teemaa: Venetsiassa alkaa levitä intialainen kolera, ja viranomaiset haluavat salata asian, koska se voisi tietää turistien rahavirran tyrehtymistä.

Tämä oli Venetsia, tuo liehittelevä ja petollinen kaunotar.

Häntä miellytti tuo kaupungin vaarallinen salaisuus, joka sulautui yhteen hänen oman salaisuutensa kanssa... Ajatus kotiinpaluusta, paluusta maltillisuuteen, järkevyyteen.. inhotti häntä.

Kuolema Venetsiassa on minusta ennen kaikkea menetetyn nuoruuden kaipaamisesta kertova tarina, joka muistuttaa myös yksinäisyyden ja liiallisen itsensä piiskaamisen vaaroista. Tarinan lopussa jo pahasti turmeltunut ja seonnut kirjan päähenkilö, Gustav von Aschenbach, katselee, miten hänen ihastuksensa kohde, nuori poika on tukehtua rantahiekkaan. Tämä symboloi ehkä sitä, että nuoret ja kauniitkaan eivät ole kuolemattomia. Tai sitten poika itse asiassa kuoli tukehtumalla, ja hän otti Gustavin mukaansa rajan yli. Novellin loppu on tarinan tyylille uskollinen: rauhallinen.

-Löysin YouTubesta tämän, novellista vuonna 1971 tehdyn elokuvan. Minusta siinä välittyy hyvin novellin tunnelma. Yksi käyttäjistä kertoi kommenttiosiossa, että Jackie Kennedy olisi nimennyt tämän kauneimmaksi elokuvaksi, jonka hän on koskaan nähnyt. En tiedä, pitääkö paikkaansa, mutta voi elokuvan perusteella hyvin pitääkin. Sen verran koskettava tämä oli. Varsinkin kohtaus, jossa Gustav laittautuu parturissa, oli samaan aikaan karmiva ja sympatiaa herättävä. Lisäksi loppukohtaus, jossa Gustav kuolee, oli hyvin liikuttava.