Täällä Pohjantähden alla, Osa III, Väinö Linna

Takana pitkä ja vaiherikas matka Väinö Linnan seurassa

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on nyt kuunneltu läpi! Tarkkaa kestoa ei yhdessäkään kolmesta 24:n cd:n boksissa ilmoitettu, mutta pienen verkossa tehdyn selvittelyn ja nopean laskutoimituksen perusteella arvioisin, että olen viettänyt äänikirjat tulkinneen Veikko Sinisalon seurassa yhteensä noin 90 tuntia, eli hieman vajaat neljä vuorokautta. Tänä aikana ollaan kahlattu läpi noin 70 vuoden ajanjakso (1880-1950) pentinkulmalaisten elämää, ja tutuksi on tullut kolme sukupolvea, sekä suuri joukko Suomen historiallisia käännekohtia. Aika huimaa.

Mihin tällaista historiallista supertrilogiaa voisi edes verrata? On sanottu, että harvoilla mailla on mitään vastaavaa. Äkkiseltään tulee mieleen lähinnä Amerikan historian traumaattisia solmukohtia (Vietnamin sota, Watergate..) ja kulttuurihistoriaa viattoman ja rehdin miehen elämäntarinaan yhdistänyt Forrest Gump. Winston Groomin luoma yhden miehen elämäntarina ei kuitenkaan ole läheskään yhtä kunnianhimoinen, kuin Linnan trilogia, jossa kymmeniä merkityksellisiä hahmoja. Ei ihme, että monet suomalaiset kertovat lukeneensa nämä teokset useasti, ja löytäneensä joka kerta jotain uutta.

Kolmas, vuonna 1962 julkaistu osa oli hieman erilainen, kuin odotin. Luulin, että tapahtumat pyörisivät enemmän sodan ympärillä. Lopulta esimerkiksi talvisota käytiin kirjassa kuitenkin varsin nopeasti läpi. Toisaalta: miksipä Linna olisikaan kirjoittanut jo kahdeksan vuotta aikaisemmin ilmestynyttä Tuntematonta sotilasta uudelleen? Nytkin sotatapahtumat jo limittyivät hetkellisesti tuon omalla tahollaan erittäin kuuluisan tarinan kanssa.

"Kun minä makasin toverieni kanssa Hämeen hangilla.."

Näin lähes sata vuotta kirjan tapahtumien jälkeen on sen ajan poliittisista kuvioista hankala sanoa mitään varmaa, joten pyrin tarinaa kuunnellessani keskittymään enemmänkin Linnan luomiin henkilöhahmoihin, ja heidän persooniinsa. Ihmisen perusluonne kun sentään säilyy melkolailla samana aikakaudesta toiseen.

Tässä osassa inhokikseni nousi ruustinna Ellen Salpakarin sijaan Pentinkulman uusi opettaja, Pentti Rautajärvi. Hänen loputon hurmahenkinen suojeluskuntalaisuutensa ja nationalisminsa oli yksinkertaisesti aivan liian kuluttavaa. Kansanomaisesti ilmaistuna: joka kerta, kun Rautajärvi ilmestyi tarinaan pitämään loputtomia palopuheitaan, ajattelin aina hiljaa mielessäni: "Oh crap, not him again!". Arvostan toki asiaansa uskovia ihmisiä, mutta ääri-ilmiöt eivät ole mieleeni.

Lempihahmoikseni taas nousivat Elina ja Akseli, joiden rauhaisaa yhteiseloa oli ilo seurata. Linnan hienovireinen ja lämmin kuvaus sai minut hymyilemään, ja uskomaan ihmisluonnon pohjimmaiseen hyvyyteen.

Hieman yllättäen pidin lisäksi Ilmari Salpakarin ja ronskin Rautalan välillä tapahtuneesta malebondingista. Kerrassaan loistava parivaljakko! Nämä jatkosodan tapahtumat toivat mieleeni brittiläisen Musta Kyy -komediasarjan, joka niin ikään perustuu rujoon ja räävittömään miesten väliseen ystävyyteen toinen toistaan ankeammissa historiallisissa ympäristöissä.

Keskustelua suomalaisesta jäyhyydestä

Täällä Pohjantähden alla -trilogia on siitä poikkeuksellinen romaanisarja, että siitä on lähes mahdotonta löytää kriittisiä ja negatiivisia kommentteja. Kovin moni ei ole tästä blogannut, ja he jotka ovat, kehuvat sitä säännönmukaisesti, ja myös kommenttiosioissa ylistys jatkuu. Tämä on täysin ymmärrettävää ja loogista, mutta hieman tylsääkin. Hegemonia on niin kovin hallitsevaa.

Poikkeuksen teki Sallan lukupäiväkirjan TPA-bloggausta kommentoinut Mari A. Häntä Linnan luomat hahmo eivät puhutelleet. Jäyhyys, hiljaisuus, jääräpäisyys ja pihiys tuntuivat ankeilta luonteenpiirteiltä. Mari A. totesi: "Musta kirja kertoo yhden suomalaisuuden tarinan, ja mun suomalaisuuteeni se ei oikein mene yksi yhteen.".

Minusta on hienoa, että Mari A. uskalsi uida vastavirtaan. Itsekin huomasin äänikirjaa kuunnellessani ajoittain miettiväni, että suomalaisuus on kokenut monia muutoksia sitten Linnan aikojen, ja esimerkiksi kirjan naisten roolit ovat vanhahtavia ja sangen yksiulotteisia: voit olla joko nöyrä, arvostettu ja pyhimysmäinen perheenäiti (vrt. Elina), ärsyttävä päsmäröijä (vrt. Ellen Salpakari) tai moraalitonta pohjasakkaa (vrt. Aune Leppänen). Kompleksisuudelle tai persoonallisuudelle ei juuri ole tilaa. Naiset ovat joko pyhimyksiä tai huonoja naisia. Siinäpä ne vaihtoehdot.

Mutta mitä jäyhyyteen, hiljaisuuteen ja pihiyteen tulee, ovat monet suomalaiset tällaisia yhä edelleen. Eikä se välttämättä ole huono juttu. Siteeraan kotikunnassani Siikaisissa kasvanutta dekkarikirjailija Reijo Mäkeä:

Suomalaiset
-talven lapset

Sekä monet muualta tulleet että aina itsekriittiset suomalaisetkin ovat innokkaita kritisoimaan tätä meikäläistä vilun ja nälän koulimaa ihmistyyppiä. Suomalaiset ovat rytmitajuttomia vakavikkoja ja käytökseltään tympeitä, totisia torvensoittajia. Me emme osaa ottaa elämää niin kuin se pitäisi, coolisti ja löysin rantein. Suomalaiset eivät ole niinku sillai real. Meissä ei ole sykettä - soulia.. 

..On myönnettävä, että lumihangen, kaamoksen ja pakkasen vuoksi suonissamme saattaa virrata vähän jähmeämpi veri, joka on voinut tehdä meistä hieman mörököllejä - sellaisia, joita lämpimämmistä maista tulleet rennonoloiset ihmiset katsovat usein pitkään ja säälivästi.. 

Mutta ei pidä myöskään unohtaa, että me talven lapset olemme kehittäneet sisullamme ja uutteruudellamme maailman ehkä tasa-arvoisimman yhteiskuntajärjestelmän, tarkastellaan sitä sitten melkein miltä kantilta tahansa. Pohjoisen ihmisille ominainen tulevaan varautumisen ja etukäteissuunnittelun ja huolenpidon perinne juontaa varmaankin juurensa juuri pimeistä talvistamme. Meikäläisten olosuhteissa ei veren perinnön jatkuminen ole ollut mahdollista ilman sellaista luonnetta, joka kantaa huolta huomisesta. Se on luonnon laki.

- Ote kirjasta Yhden tähden mies (2009).

Linna kosketusnäytöllä.

Täällä Pohjantähden alla, Osa II, Väinö Linna

Se Suomen historian astetta synkempi luku

Väinö Linnan (1920-1992) Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen osa (1960) oli pysäyttävää kuunneltavaa. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa talollisten ja torpparien välille muodostuneet jännitteet purkautuivat nyt verisesti. Hahmoja ei todellakaan säästelty tai säälitty. Huomasin selkeästi, että astetta kevyempien fiktiivisten kertomusten jäljiltä odotin tuon tuostakin turhaan, että "hyvät tyypit pelastuisivat viime hetkellä" jollakin mielikuvituksellisella ja cinemaattisella tavalla. Nyt ei kuitenkaan ratsastettu kepeästi auringonlaskuun, vaan joko kaaduttiin joukkohautaan, tai onnuttiin luurangonlaihoina ja yhteiskunnan hylkääminä takaisin kotiin. Kaukana oli kepeä Hollywood-viihde.

Yleensä en ole kiinnostunut sotatarinoista. Esimerkiksi joitakin vuosia sitten silloinen poikaystäväni yritti saada minua katsomaan palkittua, Tom Hanksin tähdittämää Pelastakaa Sotamies Ryan -elokuvaa, mutta ei. Ei vaan napannut, koska sota ei ole minun juttuni. Nyt huomasin kuitenkin liikuttuvani, ja todella kiinnostuvani siitä, miten taisteluissa käy. Tämä johtui paitsi Linnan kertojanlahjoista, myös tapahtumien henkilökohtaisesta koskettavuudesta. Pysähdyin toistuvasti pohtimaan, miltä omista sukulaisistani on mahtanut tuntua vuonna 1918. Jos isoiso-vanhempani olisivat vielä elossa, haluaisin mennä kysymään heiltä, miten he kaiken kokivat, ja millä puolella vankileirin piikkilanka-aitaa he seisoivat. Tietojeni mukaan suonissani virtaa niin talollisten, kuin torpparienkin verta.

Viime aikoina mediassa on uutisoitu laajasti Pohjois-Korean vankileirien oloista. Miten ihmiset ovat olleet niin nälkäisiä, että he ovat syöneet jopa ruohoa. Niinpä olikin jokseenkin kiusallista kuulla, miten Linna kuvaili suomalaisten punavankien leirioloja pitkälti samanlaisiksi. Väkivaltaa oli huomattavasti vähemmän, mutta nälkään näännyttäminen kuului täälläkin nähtävästi asiaan, ja jopa iholla kiipeilevät syöpäläiset kelpasivat luurangonlaihojen miesten ravinnoksi, jos Linnaa on uskominen.

Torppariperheen kasvattina Linna tietenkin painotti ennen kaikkea valkoisten pahoja tekoja, mutta tästä ymmärrettävästä puolueellisuudesta huolimatta punavankien järkyttävät olot saivat minut häpeämään. Ajattelin hiljaa mielessäni: "Ei voi olla totta, että vieraat valtiot todella kritisoivat suomalaisten punavankien oloja samassa hengessä, kuin nyt kritisoidaan Pohjois-Korean vankileirejä! Miksi tästä ei aikoinaan puhuttu koulun historiantunneilla enempää? Enpä olisi uskonut..".

Koskettavin kohtaus oli minusta pentinkulmalaisten punaisten pahaenteinen lähtö Tampereelle sisällissodan alkaessa. Tavassa, jolla ensimmäistä kertaa junassa olleet, huonosti varustautuneet nuoret sotilaat jännittivät tulevaa matkaa, oli jotain todella liikuttavaa ja karmivaa. Kaikki oli kiinnostavaa ja uutta, ja he olivat vielä niin kovin viattomia. Ihan kuin olisivat olleet teuraalle menossa; eivät ymmärtäneet, mikä heitä perillä odotti.. Kunnioitan tapaa, jolla Linna kuvasi sotilaat kasvottomien tappokoneiden sijasta tuntevina ja ajoittain hyvin herkkinäkin ihmisinä. Ihmisinä, joita odotettiin takaisin kotiin.

Ei ihme, että vuoden 1918 tapahtumia pidetään Suomen historian ristiriitaisimpina, ja kollektiivisen trauman jäljet ulottuvat pitkälle. Olisi mielenkiintoista lukea Linnan punanäkökulman jälkeen vastapainoksi vaikkapa Frans Eemil Sillanpään Hurskas Kurjuus -teos (1919), joka käsittelee tapahtumia puolestaan valkoisten perspektiivistä käsin.

Loppukevennys

Linnaa on kritisoitu naisnäkökulman sivuuttamisesta. Itse olen kuitenkin löytänyt Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta useita persoonallisia naishahmoja, joista muodostin mielessäni hyvinkin selkeät ja tunnepitoiset kuvat.

Räväkästä Elma Laurilasta pidin yli kaiken, kun taas takakireä Ellen Salpakari sai niskakarvani pystyyn. Värikäs Aune Leppänen herätti puolestaan sympatiani: hänen moraalikäsityksensä eivät istuneet kyläyhteisöön kovinkaan hyvin, ja hän sai kärsiä siitä. Nykymaailmassa Aunella olisi helpompaa. Ja lopuksi: Elina Koskela oli herttainen, mutta hieman liiankin kiiltokuvamainen, ja siksi tylsähkö. Rakkaustarina Akselin kanssa pelasti kuitenkin paljon, ja toi hahmoon kaivattua lisäsyvyyttä. Näin minä heidät sieluni silmin näin:

Elma Laurila

(www.theguardian.com)

Ellen Salpakari

(www.thefancarpet.com)

Aune Leppänen

(www.laineysgossip.com)

Elina Koskela (os. Kivivuori)

(www.mtv.fi)

Täällä Pohjantähden alla: Osa 1, Väinö Linna

Väinö Linna -kammo selätetty

Olen lukenut Väinö Linnaa viimeksi yläasteella. Koulutehtävät olivat päässeet hieman kasaantumaan, ja niinpä kahlasin Tuntemattoman sotilaan läpi yhdessä yössä, jotta voisin palauttaa äidinkielen tehtäväni ajoissa. Tämä tuskaisa kokemus vieroitti minut Linnan tuotannosta samalla tavalla, kuin jotkut muut alkavat karsastamaan hiihtämistä peruskoulun liikuntatuntien seurauksena. ..Miten häpeällistä. Valitsivathan suomalaiset kirjabloggaajatkin Täällä Pohjantähden alla -trilogian viime vuonna kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi.

Lopulta rohkaisin mieleni, ja lainasin koko Linnan sukutrilogian yksin tein.  Aika monta kertaa nuo lainat ehdittiin uusimaan, mutta nyt, lainanuusintakiellon hönkiessä jo niskaani: ensimmäinen osa on kuunneltu! Väinö Linna -kiroukseni on viimein murtunut.

Vuonna 1959 julkaistun Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa oli äänikirjaksi poikkeuksellisen pitkä (24 cd:tä), mutta tarina oli onneksi vetävä, ja eskaloitui varsinkin loppua kohti mukavasti. Kyllä tähän kannatti perehtyä. Erityisesti hyvin elävästi kerrottu Akselin ja Elinan rakkaustarina kaikkine hienovireisine nyansseineen herätti mielenkiintoni. Lisäksi mukana ollut torpparin häätö aiheutti kylmiä väreitä. 

Suurimmaksi haasteeksi minulle muodostui äänikirjan lukija, Veikko Sinisalo. Tupakkakröhäinen, vanhempi mieslukija sopi kyllä erinomaisesti kirjan varttuneempien ukkojen tulkitsijaksi, mutta kun Sinisalo yritti keinotekoisen kimittävällä äänellä matkia kosijaehdokkaidensa lähentelyitä torjuvia tyttösiä, alkoi olla pokassa pitelemistä. Niinpä suosittelenkin tämän teossarjan kohdalla ennemmin painettuun niteeseen kuin äänikirjaan tarttumista. Paitsi tietenkin, jos olet itsekin vanhempi mieshenkilö; Silloin olosi on varmasti kotoisa Veikko Sinisalon seurassa. Eikä Veikko siis huono ole, mutta hän on vain niin kovin.. omaleimainen.

Tänä päivänä ei pelätä häätöä, vaan EU-tarkastajaa

Täällä Pohjantähden alla -trilogia kuvaa aikaa, jolloin Suomessa siirryttiin sääty-yhteiskunnasta kansalaisyhteiskuntaan. Tämän ensimmäisen osan aikana maaorjuus oli vielä voimissaan.

Maatilan kasvattina en voinut olla vertaamatta tuon ajan torppareita nykyajan maanviljelijöihin; Nykyään ei enää tehdä taksvärkkiä ja pelätä häätöä torpasta, mutta toisaalta pitää ottaa miljoonalainat pankista, vaikka tuottajahinnat ovat liian alhaiset, ja EU hönkii niskaan. Kuten eräs tuohtunut maanviljelijä taannoin minulle sähähti: "imekööt EU veretkin lehmäni suonista!".

-Jokainen aikakausi tarjoaa maasta leipänsä ottavalle omat haasteensa. Jos Linna kirjoittaisi trilogiastaan uuden version näinä meidän päivinämme, hän saattaisi hyvinkin antaa sille nimeksi "Täällä lomakevuoren alla".

Pentinkulman rehdin maalaiselämän kuvaus tukinajoineen ja peltotöineen sai minut nostalgiseksi. Niinpä selailin hieman äitini vanhoja valokuva-albumeja:

Kuortaneella sijaitseva mummolani vuonna 1962, jolloin julkaistiin
myös Linnan trilogian kolmas osa.

Isovanhempani nuorimman tyttärensä kanssa kotinsa edustalla.
He ehtivät kuolla, ennen kuin tutustuimme kunnolla, mutta
olen aina kunnioittanut heitä suuresti. Vaariltani perin innostuksen
hevosiin, sekä erinomaiset länget, jotka ovat yhä käytössä.

Sukuni lehmiä 1960-luvun alussa: Tapuna, Nippu, Helinä ja Nippa.

Äitini ja tätini lehmähaassa.

Enoni yhdessä Virkku-työhevosen kanssa. Vaarini käytti hevosia
maatöissä tavallista pidempään, traktorien jo yleistyessä.