Täällä Pohjantähden alla: Osa 1, Väinö Linna

Väinö Linna -kammo selätetty

Olen lukenut Väinö Linnaa viimeksi yläasteella. Koulutehtävät olivat päässeet hieman kasaantumaan, ja niinpä kahlasin Tuntemattoman sotilaan läpi yhdessä yössä, jotta voisin palauttaa äidinkielen tehtäväni ajoissa. Tämä tuskaisa kokemus vieroitti minut Linnan tuotannosta samalla tavalla, kuin jotkut muut alkavat karsastamaan hiihtämistä peruskoulun liikuntatuntien seurauksena. ..Miten häpeällistä. Valitsivathan suomalaiset kirjabloggaajatkin Täällä Pohjantähden alla -trilogian viime vuonna kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi.

Lopulta rohkaisin mieleni, ja lainasin koko Linnan sukutrilogian yksin tein.  Aika monta kertaa nuo lainat ehdittiin uusimaan, mutta nyt, lainanuusintakiellon hönkiessä jo niskaani: ensimmäinen osa on kuunneltu! Väinö Linna -kiroukseni on viimein murtunut.

Vuonna 1959 julkaistun Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa oli äänikirjaksi poikkeuksellisen pitkä (24 cd:tä), mutta tarina oli onneksi vetävä, ja eskaloitui varsinkin loppua kohti mukavasti. Kyllä tähän kannatti perehtyä. Erityisesti hyvin elävästi kerrottu Akselin ja Elinan rakkaustarina kaikkine hienovireisine nyansseineen herätti mielenkiintoni. Lisäksi mukana ollut torpparin häätö aiheutti kylmiä väreitä. 

Suurimmaksi haasteeksi minulle muodostui äänikirjan lukija, Veikko Sinisalo. Tupakkakröhäinen, vanhempi mieslukija sopi kyllä erinomaisesti kirjan varttuneempien ukkojen tulkitsijaksi, mutta kun Sinisalo yritti keinotekoisen kimittävällä äänellä matkia kosijaehdokkaidensa lähentelyitä torjuvia tyttösiä, alkoi olla pokassa pitelemistä. Niinpä suosittelenkin tämän teossarjan kohdalla ennemmin painettuun niteeseen kuin äänikirjaan tarttumista. Paitsi tietenkin, jos olet itsekin vanhempi mieshenkilö; Silloin olosi on varmasti kotoisa Veikko Sinisalon seurassa. Eikä Veikko siis huono ole, mutta hän on vain niin kovin.. omaleimainen.

Tänä päivänä ei pelätä häätöä, vaan EU-tarkastajaa

Täällä Pohjantähden alla -trilogia kuvaa aikaa, jolloin Suomessa siirryttiin sääty-yhteiskunnasta kansalaisyhteiskuntaan. Tämän ensimmäisen osan aikana maaorjuus oli vielä voimissaan.

Maatilan kasvattina en voinut olla vertaamatta tuon ajan torppareita nykyajan maanviljelijöihin; Nykyään ei enää tehdä taksvärkkiä ja pelätä häätöä torpasta, mutta toisaalta pitää ottaa miljoonalainat pankista, vaikka tuottajahinnat ovat liian alhaiset, ja EU hönkii niskaan. Kuten eräs tuohtunut maanviljelijä taannoin minulle sähähti: "imekööt EU veretkin lehmäni suonista!".

-Jokainen aikakausi tarjoaa maasta leipänsä ottavalle omat haasteensa. Jos Linna kirjoittaisi trilogiastaan uuden version näinä meidän päivinämme, hän saattaisi hyvinkin antaa sille nimeksi "Täällä lomakevuoren alla".

Pentinkulman rehdin maalaiselämän kuvaus tukinajoineen ja peltotöineen sai minut nostalgiseksi. Niinpä selailin hieman äitini vanhoja valokuva-albumeja:

Kuortaneella sijaitseva mummolani vuonna 1962, jolloin julkaistiin
myös Linnan trilogian kolmas osa.

Isovanhempani nuorimman tyttärensä kanssa kotinsa edustalla.
He ehtivät kuolla, ennen kuin tutustuimme kunnolla, mutta
olen aina kunnioittanut heitä suuresti. Vaariltani perin innostuksen
hevosiin, sekä erinomaiset länget, jotka ovat yhä käytössä.

Sukuni lehmiä 1960-luvun alussa: Tapuna, Nippu, Helinä ja Nippa.

Äitini ja tätini lehmähaassa.

Enoni yhdessä Virkku-työhevosen kanssa. Vaarini käytti hevosia
maatöissä tavallista pidempään, traktorien jo yleistyessä.