Ei saa elvyttää, Heidi Mäkinen

 

Kun elämänilo loppuu, jää jäljelle hirtehishuumori

Eläköitynyt lääkäri, lääketieteen tohtori ja kirjailija Heidi Mäkinen oli minulle uusi tuttavuus, kun tartuin hänen Ei saa elvyttää -teokseensa (2020). Tarina kuolemasta haaveilevasta hammaslääketieteen professori emerita Auri Aarrosta voitti minut kuitenkin välittömästi puolelleen. Itse samaistuin varsinkin Aurin Tekla-tyttäreen, joka oman raskaan arkensa keskellä yrittää huolehtia vanhenevasta, kärttyisestä äidistään parhaiden taitojensa mukaan. Olen itsekin omaishoitaja ja tunnistin itseni lääkedosetteja täyttelevästä ja hoidettavan omaisen lääkärikäynneillä liikaa äänessä olevasta Teklasta. 

Uskon, että Ei saa elvyttää kuvaa vanhuutta osuvasti. Itse ainakin aloin ymmärtämään paremmin sitä, miksi omaishoidettavani on vanhoilla päivillään alkanut kiroilemaan, aivan kuten Aurikin. Kyllähän se nyt ottaisi päähän ketä tahansa, jos kroppa prakaisi ja ei pystyisi enää suoriutumaan arkisista toimista kuten ennen.

Yksi kirjan keskeinen teema on myös nähdyksi tulemisen ja inhimillisen yhteyden tarve, olipa kyseessä sitten pieni lapsi, parikymppinen nainen, tai vanha rouva. Tarinassa tytär Tekla muistelee lapsuuttaan, jolloin tämän kiireinen uraäiti Auri ei antanut hänelle lainkaan huomiota. Nuori Natalia taas saa lähinnä vääränlaista tai vähintäänkin yksipuolista huomiota miesystävältään (suorastaan puuduttavaksi kliseeksi asti). Päähenkilö, Auri, on puolestaan muuttunut rakkaassa työyhteisössään pelkäksi taakaksi ja joutunut luopumaan työhuoneestaan. Hän tuntee itsensä näkymättömäksi. On ironista, että kun Tekla oli pieni, hän ei saanut koskaan hellyyttä äidiltään, ja kun Auri sitten vanhenee, osat kääntyvät toisin päin. Auri kaipaa kosketusta, mutta Tekla vain säikähtää, jos hän yrittää halata. 

Lukukokemuksena Ei saa elvyttää on raskaistakin teemoistaan huolimatta kevyen soljuva ja sujuva. Mukana oli myös paljon tilannekomiikkaa. Tähän tarinaan jää koukkuun.

Lopuksi haluan antaa erityismaininnan tavalle, jolla Mäkinen kirjoittaa akateemisesta maailmasta. Itse vasta väitelleenä tohtorina luin suurella mielenkiinnolla kuvauksia Aurin urasta tutkijana ja professorina. Intohimo ja rakkaus jota Auri tunsi uraansa kohtaan resonoi vahvasti. Erityisesti pidin kohdasta, jossa Auri kuvaili akateemisia esiintymisiä euforisiksi kokemuksiksi, joita voi verrata lähinnä rakastumiseen tai tonnin lottovoittoon. Näinhän se on. Ainakaan humanistipiireissä kyse ei ole rahasta, kuten moni tuntemani akateeminen pätkätyöläinen voi todistaa. Tosin ehkä kovempien tieteiden puolella rahahanat ovat paremmin auki, ainakin tämä romaani selvästi vihjailee siihen suuntaan.

Tuplapostaus: Erään kissan tutkimuksia, Katja Kettu & Välikausia, Hanna Velling

Sylvia-kissa ja Taivaiden Tutkimustoimiston
Etsivä.

Kissatarinat vertailussa

"Time spent with cats is never wasted." 

                                        -Sigmund Freud 

Kissat ovat kiehtoneet ihmisiä muinaisen Egyptin ajoista asti. Vaikka nykyään emme enää palvo kissoja jumalina kuten egyptiläiset aikoinaan, ovat kissat silti säilyttäneet mystisen vetovoimansa ja niiden sanotaankin liikuskelevan samanaikaisesti reaalimaailmassa ja henkimaailmassa. Kirjallisuudessa lempikattini on jo vuosia ollut Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon (1966-1967) Begemot-kissa. Minun silmissäni sitä ei ylitä mikään. Joskin Katja Ketun Taivaiden Tutkimustoimiston Etsivä pääsi jo ehkä jokseenkin lähelle. 

Päätin tehdä yhteispostauksen kahdesta uudehkosta kotimaisesta romaanista, eli Hanna Vellingin Välikausista (2022) ja Katja Ketun Erään kissan tutkimuksista (2023), sillä molemmissa välittäjänä ja tarkkailijana toimii kissa. Tai no, Ketun Kissa ei ole varsinaisesti kissa, vaan kissan muodon ottanut Henkiopas. Tästä johtuen Ketun kirja lukeutuukin maagisen realismin piiriin. Maagista realismia tarinassa edusti Kissan ohella muun muassa myös vaikuttava, mutta pienempään rooliin jäänyt hornan hevonen.

Kissan ottaminen välittäjäksi oli loistava valinta. Eläimellisen näkökulman käyttö nimittäin freesasi ja kevensi kirjojen yleistunnelmaa melko lailla. Lisäksi Sylvia ja Henkiopas olivat tärkeä osa juonia, tietynlaisia katalyyttejä molemmat. Suosittelenkin näitä teoksia kaikille kissojen ystäville.

Kirjoina Välikausia ja Erään kissan tutkimuksia olivat varsin erilaisia, joskin (kissojen ohella) perhe-elämän kiemuraisuudet, juonien monikerroksisuus ja huumori yhdistivät niitä. 

Vellingin teos oli episodimainen välipalakirja, jonka parissa viihtyi, mutta josta ei välttämättä jäänyt hirveästi muistikuvia. Hahmoja ja tarinoita oli mukana paljon, ja osa niistä jäi hieman etäisiksi. Eniten pidin ensimmäisestä tarinasta (uusioperhe) ja neljännestä tarinasta (Ranskassa kissansa kanssa asuva miespari). Sen sijaan esimerkiksi kolmas tarina (ex-malli) ei jaksanut kiinnostaa minua. Eniten nautin Vellingin humoristisesta otteesta ja kyvystä kuljettaa kertomuksia eteenpäin.

Erään kissan tutkimuksia nousi yhdeksi parhaista kotimaisista romaaneista, joita olen hetkeen lukenut. Kuten pitkälti kaikki muutkin Ketun uutuusteoksen lukeneet ovat todenneet, on Kettu (edelleen) kielellisesti aivan omaa luokkaansa. Ainoa kirjailija, joka on noussut omissa lukukokemuksissani samalle tasolle viime aikoina on Raimo O. Kojo, jolta luin juuri teoksen nimeltä Heittiö vaellus (1979). Tuota kirjaa lukiessa mietin välillä, onko Kettu kenties Kojon reinkarnaatio, niin lähellä kerrontatyyli ja hersyvä kieli olivat toisiaan. Suosittelenkin Heittiön vaellusta kaikille Ketun faneille. Lukekaa ja yllättykää! 

Erään kissan tutkimuksissa kunniamaininnan ansaitsee tapa, jolla Kettu kuvasi Kirjailijan pyrkimyksiä tulla äidiksi. Kissan näkökulma pehmensi sinällään hyvin rankat tapahtumat ja toi niihin mukaan ripauksen taikaa, sekä antoi kaikelle laajemman, universaalin näkökulman. Ajoittain kerronta oli jopa sadunomaista. Tämä teos on jälleen uusi osoitus siitä, miten fantasia auttaa käsittelemään raskaitakin tosielämän ilmiöitä. Lähes kaikissa muissa arvosteluissa Ketun omaelämänkerrallinen lapsisuru on sivuutettu ja keskitytty enemmänkin välirikkoon kustantamon kanssa, mitä kertomuksen nykyajan aikatasoon tulee. Minusta tämä on sääli.

Pitkälti kaikki muut näyttävät myös nostaneen Erään kissan tutkimuksien parhaaksi aikatasoksi vuodet 1910-1940, jotka kertovat Kirjailijan isoisoäidin elämästä. Minulle varhaisempi aikataso ei kuitenkaan ollut ykkönen, koska en jaksa innostua sotakuvauksista, ja historiallisten tarinoidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Toki Ketun tasoisen kertojan kirjoittamana luen niitäkin.

Lopuksi todettakoon, että soisin kissoja käytettävän romaaneissa enemmänkin. Kuten vanha eläinlääkärien sanonta kuuluu: "Jos kissan laittaa samaan huoneeseen murtuneiden luiden kanssa, luut parantuvat". Vastaavasti, kun kissan laittaa romaaniin, tarinasta tulee parempi. Fiktiiviset kissat sitovat ihmiset ja tapahtumat yhteen ja tekevät rankoistakin käänteistä vähemmän painostavia.

Eija Ahvo oli täydellinen lukija
tälle äänikirjalle.