Ei saa elvyttää, Heidi Mäkinen

 

Kun elämänilo loppuu, jää jäljelle hirtehishuumori

Eläköitynyt lääkäri, lääketieteen tohtori ja kirjailija Heidi Mäkinen oli minulle uusi tuttavuus, kun tartuin hänen Ei saa elvyttää -teokseensa (2020). Tarina kuolemasta haaveilevasta hammaslääketieteen professori emerita Auri Aarrosta voitti minut kuitenkin välittömästi puolelleen. Itse samaistuin varsinkin Aurin Tekla-tyttäreen, joka oman raskaan arkensa keskellä yrittää huolehtia vanhenevasta, kärttyisestä äidistään parhaiden taitojensa mukaan. Olen itsekin omaishoitaja ja tunnistin itseni lääkedosetteja täyttelevästä ja hoidettavan omaisen lääkärikäynneillä liikaa äänessä olevasta Teklasta. 

Uskon, että Ei saa elvyttää kuvaa vanhuutta osuvasti. Itse ainakin aloin ymmärtämään paremmin sitä, miksi omaishoidettavani on vanhoilla päivillään alkanut kiroilemaan, aivan kuten Aurikin. Kyllähän se nyt ottaisi päähän ketä tahansa, jos kroppa prakaisi ja ei pystyisi enää suoriutumaan arkisista toimista kuten ennen.

Yksi kirjan keskeinen teema on myös nähdyksi tulemisen ja inhimillisen yhteyden tarve, olipa kyseessä sitten pieni lapsi, parikymppinen nainen, tai vanha rouva. Tarinassa tytär Tekla muistelee lapsuuttaan, jolloin tämän kiireinen uraäiti Auri ei antanut hänelle lainkaan huomiota. Nuori Natalia taas saa lähinnä vääränlaista tai vähintäänkin yksipuolista huomiota miesystävältään (suorastaan puuduttavaksi kliseeksi asti). Päähenkilö, Auri, on puolestaan muuttunut rakkaassa työyhteisössään pelkäksi taakaksi ja joutunut luopumaan työhuoneestaan. Hän tuntee itsensä näkymättömäksi. On ironista, että kun Tekla oli pieni, hän ei saanut koskaan hellyyttä äidiltään, ja kun Auri sitten vanhenee, osat kääntyvät toisin päin. Auri kaipaa kosketusta, mutta Tekla vain säikähtää, jos hän yrittää halata. 

Lukukokemuksena Ei saa elvyttää on raskaistakin teemoistaan huolimatta kevyen soljuva ja sujuva. Mukana oli myös paljon tilannekomiikkaa. Tähän tarinaan jää koukkuun.

Lopuksi haluan antaa erityismaininnan tavalle, jolla Mäkinen kirjoittaa akateemisesta maailmasta. Itse vasta väitelleenä tohtorina luin suurella mielenkiinnolla kuvauksia Aurin urasta tutkijana ja professorina. Intohimo ja rakkaus jota Auri tunsi uraansa kohtaan resonoi vahvasti. Erityisesti pidin kohdasta, jossa Auri kuvaili akateemisia esiintymisiä euforisiksi kokemuksiksi, joita voi verrata lähinnä rakastumiseen tai tonnin lottovoittoon. Näinhän se on. Ainakaan humanistipiireissä kyse ei ole rahasta, kuten moni tuntemani akateeminen pätkätyöläinen voi todistaa. Tosin ehkä kovempien tieteiden puolella rahahanat ovat paremmin auki, ainakin tämä romaani selvästi vihjailee siihen suuntaan.