The Willows and Beyond, William Horwood

 

Joenvarren ja Erämetsän loppu 

Olen viime aikoina uppoutunut melko täysipainoisesti Kenneth Grahamen (1859-1932) Kaislikossa Suhisee -teokseen (The Wind in The Willows, julk. 1908) ja sen moniin adaptaatioihin. Alkuperäisestä kirjasta ei ole ainakaan vielä tullut kirjoitettua täällä blogin puolella, mutta olen lukenut kyseisen teoksen läpi monta kertaa. Minusta se on yksi parhaista kirjoista, joita Iso-Britanniassa on koskaan julkaistu. Syy bloggauksen puuttumiseen piileekin ehkä juuri tässä. Kirja on liian hyvä ja rakas, että haluaisin tehdä sille ruumiinavauksen blogissani. Tulisi tunne, että en voi mitenkään tehdä sille oikeutta, ja minulla olisi liikaa sanottavaa.

Tämä rakkaus alkuperäistä kirjaa kohtaan johti minut lopulta myös William Horwoodin neliosaisen Tales of the Willows -kirjasarjan (1993-1999) pariin. Horwood on Grahamen perinnön jatkajista se menestynein ja tunnetuin. Ainakin, jos puhutaan puhtaasti kirjoista, eikä esimerkiksi animaatioista, joiden kohdalla Cosgrove Hall voittaa mennen tullen ihanilla stop motion -animaatioillaan.

The Willows and Beyond (1996) on kolmas Horwoodilta lukemani teos. Aiemmin olen jo tutustunut kohtuullisen hyvään Willows in the Winter-teokseen (1993), josta on tehty myös piirretty, sekä umpisurkeaan The Willows at Christmasiin (1999), jota en suosittele kenellekään. Yksi osa, Toad Triumphant (1995), on siis vielä odottamassa lukuvuoroaan.

Kuinka pitkälle adaptaatio saa mennä? 

(Spoilerit alkavat.)

The Willows and Beyond -kirjassa Rupikonna, Vesirotta, Myyrä ja Mäyrä ovat jo vanhoja ja uusi sukupolvi jyrää päälle. Jokaisella päähahmolla, Saukko mukaan lukien, on seuraaja valmiina, olipa se sitten oma poika, tai kaukaisempi sukulainen. Tämä uusien hahmojen paljous on toisaalta virkistävää, mutta ajoittain se aiheuttaa myös sekaannuksia, erityisesti kirjan lopussa. 

The Willows and Beyond on laadultaan epätasainen. Parhaimmillaan se nousee lähelle Grahamen taiturimaista ilmaisua, ja mukana on paljon suoria silmäniskuja alkuperäisteoksen suuntaan, kuten maininta Rotann klassisesta lausahduksesta "messing about in boats". Pidin myös siitä, että Horwood lähetti Rotan merille. Minua on aina hieman surettanut, että Myyrä esti Rotan matkustusaikeet alkuperäisessä tarinassa.

Mutta kun sitä vähiten odottaa, paljastuu karu syy kirjan nimelle. Ja tästä alkavat myös ne ristiriitaiset tunteet tarinaa kohtaan. Kaikessa lyhykäisyydessään: Horwood päättää tuhota koko Joenmutkan ja kaikki sen keskeiset asukkaat. Joenmutkaan tehdään avohakkuut, ja sen asukkaat joutuvat muuttamaan. Pian tämän jälkeen kaikki kuolevat. Ensin menetetään Mäyrä ja sen jälkeen kaikki muutkin, jonkinlaisessa unenomaisessa joukkotuhossa. Monet lukijat ovat kertoneet itkeneensä lukiessaan tätä kirjaa, eikä ihme. Osa myös suuttui, täysin perustellusti.

Tässä voidaan kysyä, onko adaptaation kirjoittajalla oikeutta mennä näin pitkälle? Itse pidän paljon enemmän esimerkiksi Cosgrove Hallin stop motion -animaatioiden lähestymistavasta, jossa tuttua tarinamaailmaa kunnioitetaan ja suojellaan. Myös siinä kyllä flirttaillaan ajatuksella, että Joenmutka tuhoutuisi junaradan rakentamisen takia. Jännitystä ja uhkaa lietsotaan usean jakson ajan. Tilanne kuitenkin ratkeaa parhain päin, kun rautatieyhtiö toteaa, että maapohja on liian epävakaa rautatielle useiden mäyränkolojen takia.

Horwood tarttuu tähän samaan ympäristötuhon teemaan, mutta toisin kuin Cosgrove Hall, hän todella tuhoaa kaiken. Eläimet kyllä löytävät uuden kodin, mutta se tuntuu ainakin minusta melko laihalta lohdulta. En tiedä, onko rakastetun lastenkirjan adaptaatio oikea paikka ottaa kantaa ympäristöpoliittisesti. Varsinkaan, kun ne tahot, jotka mahdollisista avohakkuista päättävät, tuskin lukevat tätä kirjaa. Ainoa asia, mitä tällainen juonenkäänne saa aikaan, on uskollisten fanien mielenrauhan järkkyminen.

Minusta tuntuu väärältä, että joku muu kuin alkuperäinen kirjailija saa tuhota luodun maailman ja sen hahmot. Aivan kuten kirjalle yhden tähden Goodreadsissa antanut Melanie puuskahti: "How dare he presume to kill off the Riverbankers!"

Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat, Meiju Paunu

 

Tarina Elämän Hevosesta ja sen menettämisestä

"Vieläkö sinulla on hevosia?" tämä ihminen kysyi. Vastattuani myöntävästi ja kertoessani niiden lukumäärän vain lisääntyneen hän totesi sillä kaikella yli 80 vuoden elämänkokemuksellaan, että "No, pitäähän sitä elämässä jotain harmin aiheita olla."

Varasin Meiju Paunun kirjan Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat -elämänmakuinen matka pienen merenneidon kanssa ja vähän ajasta sen jälkeenkin (julk. 2024) itselleni hetken mielijohteesta. Työkaverini aikoi lukea kyseisen muistelmateoksen, ja niinpä minäkin kiinnostuin. Ja koska olen ollut hevosen(/ponin)omistaja 31 vuoden ajan, voitti kirjan kansi minut välittömästi puolelleen. Kaiken kukkuraksi Meiju Paunu on satakuntalainen, aivan kuin minäkin. Meillä on varmasti yhteisiä tuttavia, vaikka emme toisiamme tunnekaan.

Hevosnaisen muistelmat alkaa hieman oudosti. Alkusanoissa Paunu kertoo vihaavansa ihmisiä. Sama aihe välähtelee kirjan sivuilla myös myöhemmin, mutta sitä ei missään vaiheessa avata kunnolla. Ilmeisesti Paunua on herjattu Hevostalli.netin pahamaineisella sennupalstalla (vertaa Vauva av), mutta tämäkin mainitaan vain nopeasti. 

On aivan totta, että verkon anonyymit keskustelupalstat ovat omiaan lietsomaan epäasiallisia kommentteja. Jos tarvitsee sen sijaan esiintyä omalla nimellä ja naamalla, se suitsii käytöstä välittömästi. Tämä on fakta, jonka verkkokeskusteluista väitelleenä allekirjoitan. Se tuli esiin myös oman väitöskirjani tutkimusaineistoissa. Mutta: miksi liittää tällainen sivupolku osaksi hevosaiheista kirjaa? Onko tämä oikea kanava? Paunulle itselleen tämä lienee tärkeä asia, mutta ulkopuolisen silmiin ihmisvihateema tuntuu hassulta lisältä tässä yhteydessä, kun tarkoitus on kertoa itselle rakkaasta hevosesta, jonka menetti liian pian. 

Jos minä olisin kirjoittanut tämän kirjan, olisin alkusanoissa ehkäpä avannut länsimaisen nykyihmisen ja (kesy)hevosen suhdetta yleisellä tasolla. Tosin se olisi ehkä ollut liian kuiva aloitus tälle nimenomaiselle teokselle. Toimivampi vaihtoehto olisi ehkä ollut vauhdikas, suoraan tapahtumien ytimeen iskevä prologi.

Lukukokemuksena Hevosnaisen muistelmat oli vangitseva, hauska ja kuten kirjan nimikin kertoo: elämänmakuinen. Paunu ei turhia kainostele: kirosanat sinkoilevat ja läski tummuu. Tämän teoksen sivuilta jokainen suomalainen hevosenomistaja (ja harrastaja) löytää takuuvarmasti itsensä. Itselleni Hevosnaisen muistelmat toi mieleen erityisesti Poni-Haan perustaja Chrisse Fagerströmin kirjat, joissa kerrotaan Fagerströmin vauhdikkaasta arjesta muun muassa ratsastuskoulun pitäjänä. Kuten Paunu, myös Fagerström on suomenhevosihminen. Itselleni suomenhevoset ovat tuntuneet aina sympaattisilta, mutta raskailta ratsastaa. Niinpä oma valintani onkin ollut astetta ketterämpi islanninhevonen.

Erityismaininnan Paunu ansaitsee herkullisesta kielikuvien käytöstään. Se toi mieleeni Suomen ykköstubettaja Juufinin, joka niin ikään käyttää milloin mitäkin roskaviihdettä kommentoivissa videoissaan ylitsepursuavan värikästä kuvakieltä. Sekä Juufinilla että Paunulla näyttää myös olevan erityinen suhde Sami Kuroseen ja Temppareihin.

Tilannekomiikka on Paunulla niin ikään erinomaisesti hallussa. Esimerkiksi seuraavassa sitaatissa kuvaillaan Ariel-tamman ja Pomppis-varsan "herkkää" suhdetta:

Joka tapauksessa Ariel vaikutti olevan onnensa kukkuloilla, kun se pääsi hetkeksi lapsestaan oikein näköyhteyden ulkopuolelle. Kun saavuimme takaisin talliin, Pomppis riemastui "Äiti äiti äiti sä tulit takas äiti äiti äitiiiii!", mutta Äitee vastasi kylmän viileästi sille vain, että "No vittu terve, oot sittenkin vielä täällä."

Hevosnaisen muistelmissa on läsnä vahvasti myös suru. Paunu menetti elämänsä hevosen, Arielin, vain yhdeksänvuotiaana. Tästä seurasi jonkinlainen traumaperäinen stressihäiriö, ja hetkellinen kiinnostuksen menettäminen hevosharrastukseen. Sittemmin Paunu on onneksi pystynyt jatkamaan eteenpäin, eikä vähiten Arielin varsan ansiosta. Itseäni mietityttää, miten minulle mahtaa käydä, kun minulla 31 vuotta ollut new forestin poni kuolee. Ehkä pitäisi yrittää teettää mittatilausvarsa ponin tammavarsalla, jonka myin aikoinaan.. Kyseinen tamma on itse asiassa parhaillaan tiineenä, mutta varsa on jo varattu muualle. -Pahus.

Suosittelen Paunun kirjaa kaikille (kirosanoja pelkäämättömille) hevosihmisille, jotka pitävät vauhdikkaista käänteistä, tilannekomiikasta ja sisukkaista protagonisteista, olivatpa nämä sitten ihmisiä tai hevosia.

Aivan kuten Paunu, myös allekirjoittanut on kasvattanut
elämänsä aikana yhden varsan. Kuvassa Minpeve (Tilli) ja 
Princess of Rock (Roci) vuonna 2006.

Tie nimeltä Yin, Jouni Hallikainen

 

Pieni, elegantti kirja yinjoogasta

Olen harrastanut joogaa noin 20 vuotta. Silti opin edelleen jatkuvasti uutta, eikä vähiten joogan useiden eri suuntausten ansiosta. 

Yinjooga on yksi viimeaikaisista kiinnostuksen kohteistani. Joogaopettaja Jouni Hallikaisen pieni ja kompakti teos Tie nimeltä yin (2022) toimii mainiona johdatuksena tähän joogamuodoista lempeimpään, jossa kirjaa lainatakseni "yhdistyvät kiinalainen taolaisuus ja intialainen joogaperinne". Tämän teoksen luettuani olen sittemmin tehnyt myös Hallikaisen ohjaamia online-tunteja ja pitänyt niistä melko lailla. Lisäksi pöydänkulmallani lukemista odottavat myös kaksi muuta Hallikaisen kirjoittamaa, huomattavasti kookkaampaa ja seikkaperäisempää yin-kirjaa (Yinjooga - Olemisen taito & Total Yin - Terveyttä, tyyneyttä ja tyytyväisyyttä yinjoogalla).

Tie nimeltä yin sisältää sekä filosofista, monin paikoin jopa runollista pohdintaa yinin olemuksesta, kuin myös vaihe vaiheelta etenevän joogaharjoituksen. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että jooga vaatii ohjausta, jotta asanat voi toteuttaa turvallisesti ja juuri itselle parhaalla mahdollisella tavalla. Erityisesti joogapolun alussa osaavan opettajan henkilökohtainen opastus avustuksineen on paikallaan. Tämän kirjan sisältämä helppo ja rauhallinen harjoitus on kuitenkin sellainen, että se onnistuu mainiosti myös kirjan välityksellä. Tässä kun ei nyt varsinaisesti mitään päälläseisontoja tai rajuja taaksetaivutuksia tai kiertoja tehdä. Enemmänkin käännytään sisäänpäin, ollaan ja hengitetään. Ja juuri tätä moni ihminen todella tarvitsee.

Kirjan kauniit kuvat ovat Iida 
Ojanperän käsialaa.

Tatko, Nina Gimishanova

 

Kirja nöyrtymisestä ja elämänmittaisesta muutoksesta

Nina Gimishanovan suomalaisen ja bulgarialaisen kulttuurin yhteentörmäystä käsittelevä esikoisteos Tatko (2021) oli juuri luettavana vetämässäni lukupiirissä. Kirja jakoi mielipiteitä lukijoiden keskuudessa. Paikalla ollut bulgarialainen natiivi kiitteli erityisesti pieniä, osuvia yksityiskohtia, jotka muistuttivat häntä hänen kulttuuristaan. Samoin kirjassa mukana olleet bulgarialaiset myytit ihastuttivat. 

Suomalainen lukupiiriläinen taas moitti tapaa, jolla kirjailija kuvasi tarinan päähenkilön suomalaista äitiä. Hänestä äidin hahmo oli turhan yksiulotteinen, ja lisäksi pahasti nyrkin ja hellan välissä. 

Molemmat näkökulmat ovat valideja. Tämä teos on raju ja provosoiva, mutta myös kiehtova ja monisyinen. Kontrastit ovat voimakkaita: bulgarialainen räiskyvyys kohtaa suomalaisen hiljaisuuden, pelko myötätunnon ja väkivalta buddhalaisuuden. Buddhalaisuuden mukaantulo tarinan loppupuolella lämmitti joogin sydäntäni aivan erityisesti. Se tasapainotti kirjaa täydellisesti ja itse asiassa kaipasin sen kaltaista elementtiä osaksi päähenkilön tarinaa jo ensisivuilta asti. Niinpä kun Elena sitten todella menikin buddhalaiseen luostariin, tuli minulle tunne, että kirjailija oli lukenut ajatukseni.

Itse pidin Tatkosta kovasti, sillä se muistutti minua siitä, että maailma ei ole mustavalkoinen ja ihmisetkin voivat muuttua ja kehittyä. Tämä oli minulle yksi parhaista lukupiirikirjoistamme pitkään aikaan. Se piti otteessaan koko ajan ja erityisesti loppu oli kauniin katharttinen. Tulin jopa todenneeksi lukupiirin aikana, että minusta Tatko olisi ansainnut Finlandia-ehdokkuuden.

Time Shelter, Georgi Gospodinov

 

Oliko ennen kaikki paremmin?

 

Somewhere in the Andes, they believe to this very day that the future is behind you. It comes up from behind your back, surprising and unforeseeable, while the past is always before your eyes, that which has already happened.. We walk forward and enter the endless Elysian fields. I walk forward and become past.

Bulgarialaisen Georgi Gospodinovin populismia ja nationalismia satiirin varjolla kritisoiva Time Shelter voitti viime vuonna Booker-palkinnon. Teos on ensimmäinen alun perin bulgariaksi kirjoitettu Booker-voittaja. Kirjan lukeneena en ihmettele voittoa tippaakaan. Tämä on huikea teos, jonka lukemista suosittelen kaikille huumorin, poliittisen satiirin ja historian ystäville. 

Tarina lähtee liikkeelle Alzheimer-potilaiden vallankumouksellisesta hoitomuodosta, jossa nämä saavat viettää aikaa heidän nuoruudestaan muistuttavissa tiloissa. Aloitus on vahva ja puhutteleva. Nostalgia myy, onhan se ollut viime vuosina myös vahva megatrendi. Kun ei ole tulevaisuutta, menneisyys tuntuu turvalliselta ratkaisulta. Niinpä pian klinikoille alkaa saapua myös terveitä ihmisiä, jotka haluavat asua menneisyydessä.

Välikohtauksilta ei tietenkään vältytä. Yksi potilas esimerkiksi epäilee, että John Lennon aiotaan murhata, ja karkaa klinikalta varoittamaan poliisia. Toinen potilas taas regressoituu takaisin keskitysleirille, ja hoito on keskeytettävä.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua, mitä Time Shelteriin tulee. Pian nostalginen liikehdintä nimittäin valtaa kokonaisia maita. Tarina eskaloituukin lopulta kirjaimellisesti radikaaleihin mittasuhteisiin. 

Itselleni parasta antia kirjassa olivat sen alku ja loppu, kaikkine aikaa, muistia ja kuolemaa käsittelevine pohdintoineen. Keskivaihe jäi hieman etäiseksi. Sanoisinkin, että jos kirja alkaa alun jälkeen tökkiä, jatka sinnikkäästi, sillä parempaa on tulossa. 

Time Shelter on niitä teoksia, jotka kannattaa lukea pienissä erissä. Itse kahlasin tämän läpi vuorokaudessa, mikä oli sisällön painokkuuden ja monikerroksisuuden huomioon ottaen liian nopea tahti. Tarina nimittäin kuhisee mielenkiintoisia anekdootteja, historiallisia viittauksia ja potentiaalisia sitaatteja. Aionkin mitä suurimmalla todennäköisyydellä palata tähän vielä uudelleen, ajan kanssa. 

Ei saa elvyttää, Heidi Mäkinen

 

Kun elämänilo loppuu, jää jäljelle hirtehishuumori

Eläköitynyt lääkäri, lääketieteen tohtori ja kirjailija Heidi Mäkinen oli minulle uusi tuttavuus, kun tartuin hänen Ei saa elvyttää -teokseensa (2020). Tarina kuolemasta haaveilevasta hammaslääketieteen professori emerita Auri Aarrosta voitti minut kuitenkin välittömästi puolelleen. Itse samaistuin varsinkin Aurin Tekla-tyttäreen, joka oman raskaan arkensa keskellä yrittää huolehtia vanhenevasta, kärttyisestä äidistään parhaiden taitojensa mukaan. Olen itsekin omaishoitaja ja tunnistin itseni lääkedosetteja täyttelevästä ja hoidettavan omaisen lääkärikäynneillä liikaa äänessä olevasta Teklasta. 

Uskon, että Ei saa elvyttää kuvaa vanhuutta osuvasti. Itse ainakin aloin ymmärtämään paremmin sitä, miksi omaishoidettavani on vanhoilla päivillään alkanut kiroilemaan, aivan kuten Aurikin. Kyllähän se nyt ottaisi päähän ketä tahansa, jos kroppa prakaisi ja ei pystyisi enää suoriutumaan arkisista toimista kuten ennen.

Yksi kirjan keskeinen teema on myös nähdyksi tulemisen ja inhimillisen yhteyden tarve, olipa kyseessä sitten pieni lapsi, parikymppinen nainen, tai vanha rouva. Tarinassa tytär Tekla muistelee lapsuuttaan, jolloin tämän kiireinen uraäiti Auri ei antanut hänelle lainkaan huomiota. Nuori Natalia taas saa lähinnä vääränlaista tai vähintäänkin yksipuolista huomiota miesystävältään (suorastaan puuduttavaksi kliseeksi asti). Päähenkilö, Auri, on puolestaan muuttunut rakkaassa työyhteisössään pelkäksi taakaksi ja joutunut luopumaan työhuoneestaan. Hän tuntee itsensä näkymättömäksi. On ironista, että kun Tekla oli pieni, hän ei saanut koskaan hellyyttä äidiltään, ja kun Auri sitten vanhenee, osat kääntyvät toisin päin. Auri kaipaa kosketusta, mutta Tekla vain säikähtää, jos hän yrittää halata. 

Lukukokemuksena Ei saa elvyttää on raskaistakin teemoistaan huolimatta kevyen soljuva ja sujuva. Mukana oli myös paljon tilannekomiikkaa. Tähän tarinaan jää koukkuun.

Lopuksi haluan antaa erityismaininnan tavalle, jolla Mäkinen kirjoittaa akateemisesta maailmasta. Itse vasta väitelleenä tohtorina luin suurella mielenkiinnolla kuvauksia Aurin urasta tutkijana ja professorina. Intohimo ja rakkaus jota Auri tunsi uraansa kohtaan resonoi vahvasti. Erityisesti pidin kohdasta, jossa Auri kuvaili akateemisia esiintymisiä euforisiksi kokemuksiksi, joita voi verrata lähinnä rakastumiseen tai tonnin lottovoittoon. Näinhän se on. Ainakaan humanistipiireissä kyse ei ole rahasta, kuten moni tuntemani akateeminen pätkätyöläinen voi todistaa. Tosin ehkä kovempien tieteiden puolella rahahanat ovat paremmin auki, ainakin tämä romaani selvästi vihjailee siihen suuntaan.

Tuplapostaus: Erään kissan tutkimuksia, Katja Kettu & Välikausia, Hanna Velling

Sylvia-kissa ja Taivaiden Tutkimustoimiston
Etsivä.

Kissatarinat vertailussa

"Time spent with cats is never wasted." 

                                        -Sigmund Freud 

Kissat ovat kiehtoneet ihmisiä muinaisen Egyptin ajoista asti. Vaikka nykyään emme enää palvo kissoja jumalina kuten egyptiläiset aikoinaan, ovat kissat silti säilyttäneet mystisen vetovoimansa ja niiden sanotaankin liikuskelevan samanaikaisesti reaalimaailmassa ja henkimaailmassa. Kirjallisuudessa lempikattini on jo vuosia ollut Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon (1966-1967) Begemot-kissa. Minun silmissäni sitä ei ylitä mikään. Joskin Katja Ketun Taivaiden Tutkimustoimiston Etsivä pääsi jo ehkä jokseenkin lähelle. 

Päätin tehdä yhteispostauksen kahdesta uudehkosta kotimaisesta romaanista, eli Hanna Vellingin Välikausista (2022) ja Katja Ketun Erään kissan tutkimuksista (2023), sillä molemmissa välittäjänä ja tarkkailijana toimii kissa. Tai no, Ketun Kissa ei ole varsinaisesti kissa, vaan kissan muodon ottanut Henkiopas. Tästä johtuen Ketun kirja lukeutuukin maagisen realismin piiriin. Maagista realismia tarinassa edusti Kissan ohella muun muassa myös vaikuttava, mutta pienempään rooliin jäänyt hornan hevonen.

Kissan ottaminen välittäjäksi oli loistava valinta. Eläimellisen näkökulman käyttö nimittäin freesasi ja kevensi kirjojen yleistunnelmaa melko lailla. Lisäksi Sylvia ja Henkiopas olivat tärkeä osa juonia, tietynlaisia katalyyttejä molemmat. Suosittelenkin näitä teoksia kaikille kissojen ystäville.

Kirjoina Välikausia ja Erään kissan tutkimuksia olivat varsin erilaisia, joskin (kissojen ohella) perhe-elämän kiemuraisuudet, juonien monikerroksisuus ja huumori yhdistivät niitä. 

Vellingin teos oli episodimainen välipalakirja, jonka parissa viihtyi, mutta josta ei välttämättä jäänyt hirveästi muistikuvia. Hahmoja ja tarinoita oli mukana paljon, ja osa niistä jäi hieman etäisiksi. Eniten pidin ensimmäisestä tarinasta (uusioperhe) ja neljännestä tarinasta (Ranskassa kissansa kanssa asuva miespari). Sen sijaan esimerkiksi kolmas tarina (ex-malli) ei jaksanut kiinnostaa minua. Eniten nautin Vellingin humoristisesta otteesta ja kyvystä kuljettaa kertomuksia eteenpäin.

Erään kissan tutkimuksia nousi yhdeksi parhaista kotimaisista romaaneista, joita olen hetkeen lukenut. Kuten pitkälti kaikki muutkin Ketun uutuusteoksen lukeneet ovat todenneet, on Kettu (edelleen) kielellisesti aivan omaa luokkaansa. Ainoa kirjailija, joka on noussut omissa lukukokemuksissani samalle tasolle viime aikoina on Raimo O. Kojo, jolta luin juuri teoksen nimeltä Heittiö vaellus (1979). Tuota kirjaa lukiessa mietin välillä, onko Kettu kenties Kojon reinkarnaatio, niin lähellä kerrontatyyli ja hersyvä kieli olivat toisiaan. Suosittelenkin Heittiön vaellusta kaikille Ketun faneille. Lukekaa ja yllättykää! 

Erään kissan tutkimuksissa kunniamaininnan ansaitsee tapa, jolla Kettu kuvasi Kirjailijan pyrkimyksiä tulla äidiksi. Kissan näkökulma pehmensi sinällään hyvin rankat tapahtumat ja toi niihin mukaan ripauksen taikaa, sekä antoi kaikelle laajemman, universaalin näkökulman. Ajoittain kerronta oli jopa sadunomaista. Tämä teos on jälleen uusi osoitus siitä, miten fantasia auttaa käsittelemään raskaitakin tosielämän ilmiöitä. Lähes kaikissa muissa arvosteluissa Ketun omaelämänkerrallinen lapsisuru on sivuutettu ja keskitytty enemmänkin välirikkoon kustantamon kanssa, mitä kertomuksen nykyajan aikatasoon tulee. Minusta tämä on sääli.

Pitkälti kaikki muut näyttävät myös nostaneen Erään kissan tutkimuksien parhaaksi aikatasoksi vuodet 1910-1940, jotka kertovat Kirjailijan isoisoäidin elämästä. Minulle varhaisempi aikataso ei kuitenkaan ollut ykkönen, koska en jaksa innostua sotakuvauksista, ja historiallisten tarinoidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Toki Ketun tasoisen kertojan kirjoittamana luen niitäkin.

Lopuksi todettakoon, että soisin kissoja käytettävän romaaneissa enemmänkin. Kuten vanha eläinlääkärien sanonta kuuluu: "Jos kissan laittaa samaan huoneeseen murtuneiden luiden kanssa, luut parantuvat". Vastaavasti, kun kissan laittaa romaaniin, tarinasta tulee parempi. Fiktiiviset kissat sitovat ihmiset ja tapahtumat yhteen ja tekevät rankoistakin käänteistä vähemmän painostavia.

Eija Ahvo oli täydellinen lukija
tälle äänikirjalle.