Wild Wood, Jan Needle

 

Me vastaan ne

Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee (1908) on kirjablogini toistuva teema, kuten pidempään mukana olleet ovat varmasti huomanneet. Olen viime aikoina arvostellut useita eri Kaislikossa suhisee -jatko-osia. Nyt käsittelemäni Jan Needlen (1943-2023) Wild Wood (1981) ei kuitenkaan ole jatko-osa vaan eri näkökulmasta tehty mukaelma eli uudelleenkerronta alkuperäisestä tarinasta (engl. retelling). Fanifiktioksi tätä voisi myös kutsua. Needle kertoo tutun klassikkotarinan työväenluokkaisten näätien näkökulmasta, marxilaisittain. Kirja on hengeltään hyvin erilainen Grahamen alkuperäistekstiin verrattuna, ja se onkin suunnattu aikuisille. Wild Wood oli aikoinaan myynnissä vain Iso-Britanniassa. 

Jan Needle oli monipuolinen ja arvostettu kirjoittaja. Ei siis ihme, että tämänkin kirjan näkökulma on sangen kekseliäs ja mielenkiintoinen. Innostuinkin tästä teoksesta välittömästi kuultuani siitä. Pidin kirjan perusideasta, sillä näädät ovat aina olleet mielestäni sangen kiinnostavia hahmoja, varsinkin nähtyäni Cosgrove Hallin animaatiot. 

Ihailin myös Wild Woodin kuvitusta, joka oli Willie Rushtonin käsialaa. Mielestäni Rushtonin piirrosjälki muistuttaa Ralph Steadmanin rosoista tyyliä, joka on jäänyt mieleeni Hunter S. Thompsonin  Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa -kirjasta.

Näätien monet kasvot

Valitettavasti minun on todettava, että vaikka Needlen perusasetelma olikin mitä mainioin, ei toteutus ollut sitä mitä toivoin tai odotin. Wild Wood oli omaan makuuni liian vakava, paatoksellinen ja pitkäveteinen. Needle teki näädistä kunnollisia, kilttejä ja ahkeria työläisiä, joita "paha Konna" syrji. Tällainen ryppyotsainen uhriutuminen oli varsin raskasta seurattavaa. Päädyinkin lukemaan kirjan hyppimällä. Voi tietysti olla, että yksinkertaisesti vain missasin liikaa, koska Goodreadsissa kirjaa kutsutaan hauskaksi (joskin toisaalta sielläkin eräs lukija pitää itseni tavoin kirjaa tylsänä).

Grahamen näädät ovat saaneet vuosien saatossa monia erilaisia tulkintoja. Alkuperäisessä tekstissä näädät ovat juonikkaita ja ajoittain pelottaviakin. Sen sijaan esimerkiksi Monty Python -näyttelijöiden tähdittämässä ja ohjaamassa The Wind in the Willows -elokuvassa vuodelta 1996 näädät ovatkin ilkeitä bisnesmiehiä(/näätiä), jotka ovat perustamassa tehdasta, jossa kaikista Joenmutkan asukkaista tehdään koiranruokaa. Elokuvan alussa näädät myös jyräävät Myyrän kodin. Voisi siis sanoa, että Terry Jonesin näätäkuvaus on täysin päinvastainen Jan Needlen kanssa. Samaa molemmille tulkinnoille on toki yleinen ajatus, jonka mukaan raha korruptoi.

Useaan otteeseen mainitsemani ja ylistämäni Cosgrove Hall puolestaan kuvasi näädät (kuten muutkin hahmot) Grahamelle uskollisella tavalla, samalla hahmogalleriaa ja tarinan taustoja luontevasti laajentaen. Mukava lisäys alkuperäiseen kaanoniin oli varsinkin johtajanäädän kätyri, joka onnistui sähläämisellään torpedoimaan pomonsa katalat juonet kerta toisensa jälkeen. 

Konna, paha vai ei?

Grahamen klassikkoteoksessa Konna kuvataan typeräksi ja holtittomaksi eläimeksi, jolla on kuitenkin sydän paikallaan. Grahame toden totta korostaa erikseen, että Konna ei ole paha. Myös Cosgrove Hall jatkoi tällä linjalla, kuvaten Konnan ensisijaisesti höpsönä sählääjänä, jolla on liikaa perintörahoja käytettävissään. Konnan innoituksena toimi Kenneth Grahamen poika, Alastair Grahame (1900-1920) (Green, 1959, s. 269-270, 282).

Wild Woodissa Konna demonisoidaan. Paitsi näätien kohdalla, myös etuoikeutetun ja rikkaan Konnan hahmossa poliittinen kantaaottavuus ja brittiläisten yhteiskuntaluokkien kommentointi näkyy selkeästi. Omasta mielestäni Needlen näädät suhtautuvat Konnaan liiankin negatiivisesti alkutekstin huomioiden, sillä he kutsuvat Konnaa esimerkiksi ilkeäksi ja inhottavaksi. Tämä menee liian pitkälle ollakseen uskollinen alkuperäiselle tekstille. Siinä on iso ero, onko hahmo vain hölmö vai ilkeä ja paha hölmö. Needlen Konna onkin minusta täysin eri hahmo, kuin Grahamen alkuperäinen Rupikonna. Toki kyse on luovien vapauksien ottamisesta ja intentionaalisesta näkökulman vaihtamisesta poliittisen ja yhteiskunnallisen kommentaarin nimissä.

Näätien taustoista

Grahamen tarinassa näädät ovat alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvia antagonisteja, jotka asuvat pelottavassa Erämetsässä. Grahamelle itselleen he ovat todennäköisesti edustaneet edvardiaanisen ajan kapinoivia työläisiä tai dickensiläisiä rikollisia ("'miserable reality' of the urban poor") (Gauger, 2009, s. 64). 

Grahamella itsellään oli kokemusta poliittisista levottomuuksista. Hän esimerkiksi todisti Pall Mallin vasemmistolaista kapinaa vuonna 1885 ja lisäksi radikalisoitunut sosialisti yritti ampua hänet hänen työpaikallaan pankissa vuonna 1903. (Gauger, 2009, s. 65.) Tällä ampumatapauksella oli iso vaikutus siihen, miten Grahame näki yhteiskuntaluokat (emt. s. xxviii) ja se vaikutti osaltaan Grahamen päätökseen jäädä varhaiseläkkeelle ja muuttaa maalle. Kaislikossa suhisee -kirjassa Grahamen traumat näkyvät esimerkiksi synkkänä ja villinä Erämetsänä (joskin Grahame itse samaistui Mäyrään, joka asui siellä vailla pelkoa) sekä Konnakartanon valtaamisena (Green, 1959, s. 243; Gauger, 2009: s. 59). Grahamen elämäkerturi Peter Green (1959, s. 243) uskookin, että Kaislikossa suhisee on tietynlainen pakofantasia levottomasta nyky-yhteiskunnasta. Green kirjoittaa:

The social picture which The Wind in The Willows presents is not life as Grahame thought it was, or once had been: it is his ideal vision of what it should be, his dream of the true Golden Age.. The curious thing is that though Grahame set out to create a trouble-free Arcadia he could not stifle his private anxieties: the Wild Wood loomed menacingly across the River, stoats and weasels lurked ready to invade Toad's ancestral home. (Green, 1959, s. 244-245.)

Kuten tiedämme, näätien kartanonvaltaus kukistettiin, ja rauha palasi Joenmutkaan. Kun tähän vielä yhdistetään Grahamen esikuvan, Mäyrän, rohkeus, voitaneen todeta, että Kaislikossa suhisee -teos oli kirjoittajalleen varsin terapeuttinen projekti. Toivottavasti sama piti paikkansa myös Jan Needlen ja Wild Woodin kohdalla. 

Monty Python -jengin näkemys näätien
ja Konnan välisestä dynamiikasta. Kuvassa
johtajanäätä, jota näyttelee vuoden
1996 filmatisoinnissa Antony Sher.

Lähteet:

Gauger, A. (2009). The Annotated Wind in the Willows. W.W. Norton & Company.

Green, P. (1959). Kenneth Grahame. 1859-1932. A Study of His Life, Work and Times. John Murray.

Niin kuin muutkin herrat, Terhi Rannela

 

Raskas, mutta tärkeä elämäntyö

Viime aikoina Agnes oli ajatellut rohkeutta. Se oli jokin pieni kohta hänen sisimmässään, kahdeksanvuotiaan tytön kuiskaus: Eläinlääkäriksi eikä miksikään muuksi. Tärkeät päätökset kannatti tehdä varhain, sillä iän myötä ihminen muuttui araksi.

Kirjailija Terhi Rannela on tehnyt jotain erittäin tärkeää kirjoittaessaan tämän eläinlääkäri Agnes Sjöbergin (1888-1964) elämänkerran. Päällimmäinen ajatukseni Niin kuin muutkin herrat -teosta (2023) kuunnellessani oli: Miksi en ole jo aikaisemmin kuullut, että tiettävästi maailman ensimmäinen naispuolinen eläinlääketieteen tohtori on kotoisin Kauhajoelta, alle sadan kilometrin päästä kotoani? Itse olen muistikuvieni mukaan aikoinaan jopa asunut Agnes Sjöbergin mukaan nimetyllä kadulla Kauhajoen keskustassa. Sjöbergin mukaan on itse asiassa nimetty useita teitä ja katuja Suomessa. Mutta miksi hänellä ei ole omaa liputuspäivää? Ja miksi Sjöbergiä ei ylipäätään pidetä enempää esillä? Sen hän todellakin ansaitsisi! Agnes Sjöberg oli todellinen uranuurtaja, vaikka jotkin aikalaiskollegat kateuksissaan muuta väittivätkin. Huomionarvoista on, että nykyisin 90 prosenttia Suomen eläinlääkäreistä on naisia.

Suomen, ja samalla koko Euroopan ensimmäisen naiseläinlääkärin, Agnes Sjöbergin tarinaa käsittelevä Niin kuin muutkin herrat oli lukupiirikirjana vetämässäni lukupiirissä. Valinta osui nappiin, sillä osallistujilla oli Agnesin tarinasta niin paljon sanottavaa, että menimme yliajalle. Toin lukupiiriin mukanani myös Sjöbergin itsensä kirjoittaman omaelämänkerran vuodelta 1964, ja sekin lähti heti lainaan.

Agnes Sjöberg syntyi vuonna 1888. Tämä selittää monet hänen kohtaamistaan ongelmista miesten dominoimalla alalla. Oli karua seurata, miten törkeästi mieskollegat häntä kohtelivat kerta toisensa jälkeen, niin opiskellessa, kuin vielä sen jälkeenkin. Ei siis ihme, että raa'an syrjinnän kohteeksi joutunut Sjöberg oli vaikean ihmisen maineessa. Hänen oli pakko olla kova. Mieleeni jäi erityisesti välikohtaus, jonka aikana häntä yritettiin kirjaimellisesti heittää ulos luentosalista. Samoin tapaus, jossa hänen ei annettu puhua Eläinlääkäriliiton kokouksessa, oli pöyristyttävä. Omat haasteensa toivat myös ensimmäinen ja toinen maailmansota, jotka vaikeuttivat hänen oleskeluaan ulkomailla, kiitos Suomen poliittisten kytköksien. Toki ensimmäinen maailmansota antoi hänelle myös mahdollisuuden loistaa sillä välin, kun miespuoliset kollegat olivat sodassa, poissa tieltä.

Mieltäni lämmitti erityisesti Agnesin rakkaus hevosiin. Itse kolmen hevosen (/ponin) omistajana vaikutuin tavasta, jolla Agnes omistautui urallaan erityisesti hevosille ja vastusti niiden raakaa kohtelua jyrkästi. Ja 33-vuotiaan valkoisen senioriponin omistajana liikutuin varsinkin Agnesin hoitaman vanhan kimon tarinasta. Kyyneleet nousivat silmiini.

Kirjan etuliepeessä ollut sitaatti toi mieleeni maamme kansallisrodun, suomenhevosen:

Kun olen pohtinut menneitä vuosikymmeniä, olen huomannut seuranneeni erästä periaatetta. Mitä vaikeampi tie on ollut raivata, sitä lujempi tahtoni on ollut. Ehkä sitä kutsutaan myös suomalaiseksi sisuksi.

Suomenhevoset reagoivat paineeseen samoin kuin Sjöberg: ne menevät sitä kohti, eivätkä väistä. Tämä ominaisuus on myös syy sille, miksi suomenhevoset vetävät omaan painoonsa suhteutettuna painavampia kuormia, kuin useimmat muut hevosrodut. Suomenhevonen onkin yksi maailman parhaista työhevosista kokoonsa nähden. Siinä missä keskimääräinen hevonen pystyy vetämään 80 prosenttia painostaan, vetää suomenhevonen jopa 200 prosenttia. Ja kun katsoo Sjöbergin uraa ja saavutuksia, uskon hänenkin olleen saman tason suorittaja. Sjöberginhän kerrotaan muun muassa ruunanneen hevosia lähes puolta nopeammin, kuin seuraavaksi nopeimman eläinlääkärin. Ja tämäkös kollegoja ärsytti.

Niin kuin muutkin herrat -kirja oli nopealukuinen, tiivis paketti. Sivuja siinä oli vain 216. Aineistoa olisi varmasti riittänyt paljon pidempäänkin tarinaan. Ajoittain kerronta tuntui jopa turhankin hyppivältä. Toisaalta napakka kerrontatahti piti mielenkiintoani yllä. Suosittelen Agnesin tarinaan tutustumista kaikille eläinrakkaille ja historiasta kiinnostuneille lukijoille, sukupuoleen katsomatta.

Gallagher - Tuhkasta nousee Oasis, PJ Harrison

Kaivattu jatko-osa Oasiksen tarinalle

 

-Erityisesti Noelilla on hyvä syy tehdä kiertue juuri nyt. Hän on kuin eläköitymistä pohtiva gangsteri, joka suostuu tekemään vielä yhden keikan, koska hänellä on exit-strategiansa.

Neljä vuotta sitten bloggasin Simon Haftonin kirjoittamasta Oasis: Supersonic -elämänkerrasta (2021). Tuossa tekstissä pahoittelin, että kirjan tarina päättyi jo vuoteen 1996, jolloin Oasis soitti legendaariset Knebworthin keikkansa. Käsittelemättä jäi siis 13 vuotta, koska Oasis erosi vasta vuonna 2009. Onneksi viime vuonna julkaistu PJ Harrisonin kirjoittama Gallagher - Tuhkasta nousee Oasis (2025) paikkaa tämän aukon tehokkaasti. Ja siinä missä Supersonic päättyy Knebworthiin, Oasiksen uran suurimpaan voittoon, aloittaa Gallagher-teos sen sijaan bändin pahimmasta aallonpohjasta, Pariisissa tapahtuneesta erosta, jatkaen aina vuoden 2025 paluukonsertteihin asti.

Itseäni ilahdutti erityisesti, että Gallagher-kirja käsittelee Liamin ja Noelin soolouria kattavasti. Itselläni on vain pari Liamin soololevyä hyllyssä, mutta tämän kirjan ansiosta aion tutustua kummankin veljeksen soolotuotantoon kattavasti mitä pikimmin. Monia helmiä olenkin jo löytänyt. Soolouriin liittyen oli myös mielenkiintoista nähdä, miten ne ovat tahoillaan korostaneet Liamin ja Noelin yksilöllisiä puutteita ja vahvuuksia. Noel on verraton biisintekijä, mutta häneltä puuttuu Liamin karisma ja lavasäteily, eikä hän viihdy valokeilassa. Lisäksi hän kieltäytyi esittämästä yleisölle Oasis-hittejä uuden yhtyeensä kanssa ja vieraannutti näin osan vanhoista Oasis-faneista. 

Liam taas joutui kohtaamaan rajoitteensa biisintekijänä, joskin hän kehittyi siinä ajan myötä ja ohitti lopulta Noelin suosiossa. Rahan lisäksi yksi syy Oasiksen yhteen paluulle (keikkalavoilla) lieneekin rahan lisäksi se, että Noel huomasi, miten hyvin Liam menestyy soolourallaan. Harrison spekuloi lisäksi, onko sattumaa, että Oasiksen välirikko kesti pitkälti saman ajan kuin Noelin toinen avioliitto. Liam ja Noelin toinen vaimo, Sarah MacDonald, eivät tulleet toimeen. 

Oasis-faniksi ja bändin ystäväksi lukeutuva PJ Harrison kirjoittaa Liamista ja Noelista lämmöllä mutta kriittisesti, eikä hän peittele rahan merkitystä yhtyeen paluun kantavana voimana. Itseäni aineelliset motiivit yhteen paluun taustalla eivät haittaa. Lähinnä harmittelen, että Oasis ei näillä näkymin ole ulottamassa uusinta kiertuettaan meille Suomeen.

Jää, Ulla-Lena Lundberg

 

Sukukronikka parhaasta päästä

Ulla-Lena Lundbergin kaikkien aikojen Finlandia-voittajaksikin äänestetty Jää-teos (2012) oli meillä lukupiirikirjana hetki sitten. Ja vaikka teoksen nimi onkin viileä, ei se jättänyt ketään kylmäksi. Tästä kirjasta pitivät kaikki! Ei ihme, että olin jo aiemmin kuullut Jäästä useita suosituksia, varsinkin merihenkisiltä ihmisiltä.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoittuva saaristolaiskertomus on saanut innoituksensa Lundbergin omasta elämästä. Kirjailijan isä nimittäin toimi pappina Kökarissa ja ikävän välikohtauksen takia jäi lapselleen vieraaksi. Haastattelussa Lundberg on kertonut kirjoittaneensa tätä tarinaa mielessään jo 60 vuoden ajan. 

Marsipaanisotilaan (2001) tarinaa jatkava Jää on konstailematon, yhden aikatason romaani, jonka hahmot heräävät eloon vaivatta. Pappi ja hänen puolisonsa tuntuivat hyvin uskottavilta ja aloin aidosti välittämään heidän kohtaloistaan. Lisäksi tapa, jolla eläimiä ja saariston karuja oloja kuvattiin, kosketti. Samaistuin varsinkin kotieläimiään taidolla hoitavaan Monaan, joka löysi surun keskellä rauhan navetasta ja toimeliaana pysymisestä. Hänen asenteensa voisi tiivistää klassiseksi "Keep calm and carry on" -motoksi.

Itse lähdin lukemaan(/kuuntelemaan) tätä teosta ummikkona. Niinpä yllätyinkin kirjan tapahtumarikkaasta loppupuolesta melko tavalla. Vaikutuin myös suunnattomasti siitä, miten tarkasti ja elävästi Lundberg kuvasi synkkiäkin käänteitä. Tästä olisi enemmänkin sanottavaa, mutta en pysty tekemään sitä spoilaamatta juonta liikaa. Sanotaanko kuitenkin näin, että liika tunnollisuus voi olla kohtalokasta, ja kirjan kannen merkitys avautuu tarinan edetessä mitä synkimmällä tavalla.

Moni on Jää-teoksen varmasti jo lukenut. Mutta jos kuulolla kuitenkin on joku, jolle Jää ei ole vielä tuttu, suosittelen pikaista vierailua vaikkapa kirjastoon tai äänikirjapalveluun.

Sadannella sivulla kuolee koira, Laura Sola

Laura Sola Porissa elokuussa 2026.

 Porilaista satiiria parhaimmillaan

Laura Solan murhanhimoisesta lottovoittajasta kertova esikoisteos Sadannella sivulla kuolee koira (2026) on saanut kiitosta monelta suunnalta. Esimerkiksi kirjailija Jari Olavi Hiltunen totesi Satakunnan Kansan kirja-arviossaan, että Sola on löytänyt oman kertojanäänensä jo ensiteoksessaan. 

Itse luin Solan mustanpuhuvan romaanin työni puolesta, koska haastattelin häntä kirjastotapahtumassa (porilaisessa sellaisessa, vieläpä). Ja kyllä: Sadannella sivulla kuolee koira on mukaansatempaava teos. Siinä yhdistyy usea suosittu kirjallisuusgenre, kuten dekkari, chick-lit ja romantiikka(/dark romance). Lisäksi Koira-kirja porautuu syvälle porilaisuuden synkkään ja itseironiseen ytimeen. Tästä samasta mustan huumorin lähteestähän on tänä vuonna juonut myös Porin kaupungin markkinointiosasto, kuten kaikki Porittajat-sketsejä nähneet tietävät. Aivan kuten Sola itsekin haastattelussa totesi: tämä kirja ei voisi sijoittua mihinkään toiseen kaupunkiin.

Hengeltään Koira-kirjan tarina on mitä selkeimmin postmoderni, kuten jo kirjan nimikin antaa ymmärtää. Tuo teoksen nimeen viittaava tapahtuma toi muuten mieleeni brittikomediaklassikko Peep Shown jakson "Holiday", joskin siinä mennään vielä pidemmälle. Kannattaa ehdottomasti katsoa (toki omalla vastuulla). Kirjan nimi iskee tietenkin myös silmää legendaariselle Does The Dog Die -verkkosivustolle. Sieltä eri mediatekstien kuluttajat voivat tarkistaa kirjojen, elokuvien ja sarjojen triggerit.

Itselleni Koira-kirjan parasta antia oli paitsi hykerryttävän synkeä porilaisuus, myös juonen jouhevuus ja viihdyttävyys. Tyypillisenä sukupuoleni edustajana nautin rikkaiden luksuselämään kurkistamisesta ja lottovoittaja-Ellan tekemästä Euroopan kiertueesta suuresti. Tämä on kirjavastine YouTube-videoille, joissa ruoditaan influensserien ökykulutusta ja luksuselämää kriittisellä otteella. Näin katsoja saa kurkata rajan taa, mutta positio pysyy kriittisenä.

Haastattelumme aikana meille syntyi keskustelua siitä, onko Ella hyvä tyyppi vai ei. Itselleni Ella näyttäytyi varsin kyynisenä ja ennen kaikkea vaarallisen impulsiivisena hahmona. "Eat the rich" -mentaliteetti on ymmärrettävä. Toisaalta, rikkaat myös työllistävät paljon ihmisiä ja saattavat antaa rahaa esimerkiksi hyväntekeväisyyteen. Sola itse totesi haastattelussamme, että lopultakaan ei ole olemassa oikeutettua väkivaltaa, koska kaikella on aina kerrannaisvaikutuksensa. Yleisöstä toisaalta huomautettiin aivan oikeutetusti, että Ella oli kuitenkin hyvä ystävä läheisilleen, joten siinä mielessä hän ei ole läpeensä paha. Tämä onkin aivan totta, vaikka tilaisuus tekikin murhaajan. 

Ellan miesystävän luonteenlaadusta Sola taas totesi diplomaattisesti: "hän on hyvä mies Ellalle". Näinkin voi sanoa. Itselleni kirjan miessankarista jäi varsin ristiriitaiset tuntemukset. Oma dark romance -kokemukseni kun rajoittuu toistaiseksi pitkälti Stephenie Meyerin Houkutus-kirjoihin.

Kirjassa esiintyy lisäksi myös toinen naismurhaaja, joka keskittyy kostoretkessään ennen kaikkea naisia huonosti kohteleviin miehiin. Itselleni hänen tekonsa tuntuivat Ellan tekoja oikeutetummilta. Eräs työkaverini pyysi kysymään Solalta, oliko tämän hahmon inspiraationa kenties 1970-luvulta peräisin oleva Rape and revenge -elokuvagenre, jonka merkkiteoksiin kuuluvat esimerkiksi The Last House on the Left (1972) ja I Spit on Your Grave (2010)? Sola kertoi, että olimme osuneet oikeaan. 

Mutta entä mitä muuta taustatyötä Sola oli tehnyt kirjaansa varten? Oliko hän kenties lukenut Anna-Leena Härkösen kirjan Kaikki oikein, jonka pääosassa on niin ikään lotossa voittanut nainen, Eevi? Sola kertoi, että Koira-kirja oli jo hyvässä vauhdissa, kun hän vasta löysi Härkösen teoksen. Sen sijaan hän oli kyllä käynyt tekemässä loton, jotta tietäisi, miten homma toimii. Huomautin, että sen lottokupongin hinnan voikin sitten laittaa veroilmoitusta tehdessä tulonhankkimisvähennyksiin.

-Kiitos haastattelusta, Laura Sola. Kirjasi on mainio!

Kuolleiden jäljillä - Kokemuksia henkimaailman syvyyksistä, Mika Nikkilä

 

Harvasanaiset aaveet ja heidän sinnikkäät tulkkinsa

Pakkohan se oli kuunnella. Mika Nikkilän uusin aaveenmetsästys-kirja, Kuolleiden jäljillä (2025). Kuten edellisessä näitä kirjoja käsittelevässä postauksessanikin totesin, tästä aiheesta voisi saada niin paljon enemmän irti; kertoa tutkittavien kohteiden historiasta lisää, laittaa tekstin kielioppi ja lauserakenteet kuntoon ja yrittää keskustella jotain syvällisempää niiden aaveiden kanssa. Kuitenkin jälleen pisin lause, joka ghostboxista kuultiin, meni suunnilleen näin: "Näpit irti lapsistani!". Yleisin lausahdus lienee jo klassikoksi muodostunut "häivy!".

Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että näistä istunnoista saa eniten irti olemalla itse paikan päällä. Kyse on ennen kaikkea energian aistimisesta, fyysisistä tuntemuksista ja tunnelmasta. Kirjaksi nämä kokemukset kääntyvät melko vajavaisesti. Yksi asia mitä Nikkilä voisi ehkä jatkossa pohtia lisää kirjoissaan, olisi kysymys siitä, mikä "aave" itse asiassa on. Onko kyse henkiolennosta, rinnakkaistodellisuuksista, jälkeen jääneestä energiasta menneiltä ajoilta, vai mistä? Entä mitä sielu hänelle merkitsee? Apuna näissä pohdinnoissa voisi olla vaikka tutkimuksiin osallistuva meedio.

Minulle Kuolleiden jäljillä -teoksen parasta antia olivat Ihmisten omia kokemuksia -osiot. Ja toki oli mielenkiintoista lukea Aaveenmetsästystarinoita lähempää omaa asuinpaikkaa, kiitos Nikkilän uuden parisuhteen. Erityisen kiinnostava kohde oli M&R Lifestyle, Rauma. Kuitenkin, jälleen kerran, oloni jäi joiltakin osin pettyneeksi. Kevyenä viihteenä ja välipalakirjana tämä oli toki paikallaan.

Minä seuraamassa Aaveenmetsästäjien ja
aaveiden kommunikointia.

Happy Like Murderers - The True Story of Fred and Rosemary West, Gordon Burn

 

Tasokkain true crime -teos, jonka olen lukenut

What you hold in your hands is not merely a book: it is a haunted object, a litany of disgust: it is a helter-skelter ride down into Dante's inferno, an archaeological dig into England previously unseen.

-Benjamin Myers (esipuhe) 

 

Making and constructing. Working and making. Activities that always held more meaning for him than unmaking a person.

-Gordon Burn Fred Westistä, s. 176.

Silloin tällöin tulee vastaan kirjoja, joita ei kannattaisi lukea iltaisin, jos ei halua nähdä painajaisia. Gordon Burnin synkkä taidonnäyte, Happy Like Murderers (1998/2019), on yksi näistä teoksista. Kirjan esipuheessa myös kerrotaan, että kirjailija itse heräsi usein öisiin painajaisiin tätä teosta kirjoittaessaan.

Olen tänä keväänä jostain käsittämättömästä syystä johtuen kahlannut läpi viisi Fred & Rose Westiä käsittelevää kirjaa: Mae Westin Love as Always, Mum xxx, Howard Sounesin Fred & Rose sekä The Fred West Tapes ja Geoffrey Wansellin An Evil Love ja nyt uusimpana tämän Happy Like Murderers. 

Arvostettu, mutta valitettavasti jo edesmennyt Burn (1948-2009), jonka nimissä jaetaan nykyisin vuosittain myös kirjallisuuspalkinto, muistetaan erityisesti true crime- ja urheiluaiheisista kirjoista, jotka menevät pintaa syvemmälle ja haastavat lukijansa. 

Itse huomasin Burnin poikkeuksellisen laajan ja syväluotaavan lähestymistavan heti Happy Like Murderersin alussa. Meni kymmeniä sivuja, ennen kuin Burn edes mainitsi Frediä ja Rosea. Sen sijaan hän aloitti kirjansa 25 Cromwell Streetin historiasta ja tuon surullisenkuuluisan asunnon edellisistä asukkaista. Näin Burn antoi heti alusta asti kirjalleen paljon laajemman kontekstin, kuin kukaan muu Westeistä kirjoittanut. Happy Like Murderers ei kerrokaan vain Fredistä ja Rosesta, se on brittiläisen yhteiskunnan historiaan pureutuva, monipuolinen ajankuva. Lisäksi Burn kertoo Westien uhrien taustoista paljon enemmän kuin muut lukemani kirjailijat. Tämä paitsi lisää ymmärrystä siitä, miksi he päätyivät Westien uhreiksi, myös antaa heille ihmisyyden ja äänen. Tässä mielessä Happy Like Murderers toi ajoittain mieleeni Hallie Rubenholdin erinomaisen Viisi-teoksen, joka keskittyy Viiltäjä-Jackin uhrien elämäntarinoihin. 

Burnin erikoisuuksiin kuuluivat myös osuvat viittaukset esimerkiksi psykologiaan ja erilaisiin kulttuuriteksteihin (kuten kuvataideteokset ja kirjallisuus). Hän ei pelkästään luetellut karmivien tapahtumien kulkua, vaan nousi niiden yläpuolelle, analysoiden ja laajempia viittauksia tehden. Ja kuitenkin samaan aikaan hänen tekstinsä oli koko ajan hyvin soljuvaa ja sujuvaa luettavaa; sanalla sanoen hyvää proosaa. Tämä kirja ei ole pelkästään paras true crime -teos, jonka olen lukenut. Happy Like Murderers on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista ylipäätään. Kuten Guardianin kirjakriitikkokin totesi: "Burn's main justification for studying them like this is, it seems, simply to write his best book".

Happy Like Murderers osoittaa, että kirjallisuus voi olla laadukasta riippumatta siitä, mihin genreen se kuuluu. Burnin tekstin tasosta kertoo paljon esimerkiksi se, että kaksinkertainen Booker-voittaja, Dame Hilary Mantell (1952-2022) on todennut jo Burnin esikoisteoksesta Alma Cogan (1991) seuraavaa: "This is my book of the year, because it is the one I desperately wish I had written". Kuten arvata saattaa, on Alma Cogan minulla tilauksessa parasta aikaa. Toivottavasti saan sen pian käsiini.