torstai 18. maaliskuuta 2021

Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot, Gary Lachman




 

Elämäntarina, syvä ja mystinen kuin Loch Ness



Kerran huolestuneet munkit pyysivät häntä apuun, koska valkoinen bikkhu ei ollut päiväkausiin koskenut heidän tuomaansa veteen ja ruokaan. Kun Crowley lähti tutkimaan asiaa, hän näki, että Bennett leijui ilmassa. Tuuli keinutti hellästi levitoivan gurun liikkumatonta kehoa.


Jotkut elämänkerrat ovat kohteensa kokoisia, toiset tuntuvat venytetyiltä, ja sitten on niitä, jotka vaikuttavat kattavuudestaan ja laajuudestaan huolimatta raapaisevan vain kuvailemansa kohteen pintaa. Blondie-yhtyeestäkin tutun Gary Lachmanin Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot (Aleister Crowley: magick, rock and roll, and the wickedest man in the world, 2014), kuuluu näistä kategorioista viimeiseen. 

Hermetic Order of the Golden Dawnin jäsen, ja Thelema-uskonnon perustaja, Aleister Crowley (1875-1947) tuntuu eläneen lukuisia eri elämiä: hän oli vuorikiipeilijä, kirjailija, runoilija, joogi, (väitetty) vakooja, heroiiniriippuvainen, okkultisti ja (kuolemansa jälkeen) myös kultti-ikoni, joka kiinnosti muun muassa The Beatlesia, The Rolling Stonesia, Black Sabbathia, David Bowieta ja Led Zeppelinin Jimmy Pagea. Riskaabeleista ja tabuja rikkovista rituaaleistaan tunnettua Crowleyta on epäilty syyksi muun muassa Montaukin ufohavaintoihin ja Loc Nessin hirviöön

Tämä Crowleyn elämän suunnaton väriskaala ja moninaisuus on sekä tämän elämänkerran vahvuus, että heikkous. Lachmanin teos on kaikessa tapahtumakylläisyydessään kiinnostava, mutta toisaalta  nopealiikkeisen päähenkilön edesottamusten tunnollinen kertaaminen on ajoittain sekavaa seurattavaa, ja uusia nimiä vilisee teoksen sivuilla sellaisella tahdilla, että perässä on vaikea pysyä. Varsinkin, kun kirjassa ei, harmillista kyllä, ollut mukana elämänkerroille melko yleistä kuvaliitettä, joka olisi auttanut yhdistämään nimet kasvoihin (kuvaliitettä kaipaili myös Heini L.). 

Olenkin sitä mieltä, että Crowleyn kaltaisen hahmon kohdalla parhaiten saattaisi toimia keskittyminen vain tiettyyn ajanjaksoon tai aihealueeseen per. kirja. Tällainen teos on esimerkiksi Netherwood: Last Resort of Aleister Crowley (2012), joka fokusoituu Crowleyn viimeisiin aikoihin ennen kuolemaa. Tuon kirjan lukeminen saattaisi kiinnostaa itseäni, sillä huomasin liikuttuvani lukiessani vanhan, kuolemaa tekevän Crowleyn edesottamuksista. Hän ei ollut enää "Suuri Peto", vaan vanha ja hauras mies, joka ilahtui, kun joku tuli tervehtimään häntä. 

Eniten pidin tässä elämänkerrassa siitä, miten syvällisesti Lachman tunsi Crowleyn, ja analysoi tämän persoonaa ja elämää, sekä koko okkultistista kulttuuria ylipäätään. Kirjoitusote oli asiantunteva ja melko neutraali, olematta kuitenkaan liian kuiva. Varsinkin kirjan loppupään analyysi siitä, miten Crowley ja hänen ideologiansa näkyy populaarikulttuurissa, oli kiinnostavaa luettavaa:

En usko, että Jay-Z:n tai Lady Gagan kuunteleminen ajaa ketään saatananpalvojaksi. Vaarana on seikka, josta David Tibet huomautti vuosikymmeniä sitten: Crowley ja hänen kaltaisensa hahmot tarjoavat liiankin helpon mutta väkevän kuvaston mielikuvituksettomille ihmisille, jotka eivät kykene luomaan omaa kuvakieltään tai edes ymmärtämään, mihin mainittu kuvasto viittaa tai mihin sillä pyritään. 

Vielä kerran on todettava, että yhden yleisluontoisen elämänkerran lukeminen ei riitä, jos haluaa ymmärtää, mistä Crowleyssa pohjimmiltaan oli kyse. Varsinkaan, kun Lachmanin kirja ei keskittynyt Crowleyn filosofiaan spesifisti, vaan kurotteli moniin eri suuntiin, käyden läpi myös ystävyys- ja rakkaussuhteet, kulloisenkin terveydentilan muutoksen, matkan, julkaistun kirjan, tehdyn rituaalin ja nousseen kohun, taloudellista tilannetta myöskään unohtamatta. 

Oliko Crowley lopulta pelkkä kapinoiva, hedonistinen sekopää, vai väärinymmärretty nero? Kuka tietää. Ikoni hän joka tapauksessa on edelleen. 

Itse näen Crowleyssa paljon samaa kuin kirjailijana ja journalistina tunnetussa Hunter S. Thompsonissa. Molemmat olivat poikkeuksellisen vauhdikkaita ja vaikealuonteisia miehiä, joiden elintavat olivat kaikkea muuta kuin normaalit, saati suositeltavat. Toisaalta sekä Thompson että Crowley olivat myös älykkäitä ja aikaansa edellä olevia yksilöitä, jotka tekivät omilla aloillaan (journalismi, okkultismi, jooga..) uraauurtavia avauksia, joiden ansiosta heidät tullaan muistamaan vielä pitkään. 

tiistai 26. tammikuuta 2021

Onneksi oli maitoa, Neil Gaiman






Kuumailmapallon matkassa


Erityisesti Sandman-sarjakuvista tunnettu Neil Gaiman on jo pidempään ollut kiinnostukseni kohteena, mutta minulla on ollut vaikeuksia löytää aikaa hänen teostensa lukemiseen, koska lukujonossa on niin paljon muutakin. Nyt tämä ongelma kuitenkin ratkesi ainakin hetkellisesti, kiitos nopealukuisen Onneksi oli maitoa (Fortunately, the Milk.., 2013) nuortenkirjan. 

Tämä isän (lue: Neilin) oudosti pitkittyneestä maidonhakureissusta kertova tarina on kahlattu läpi hetkessä, kiitos runsaan kuvitukset, suurehkon tekstikoon, ja sopivan tärähtäneen tarinan, joka pitää otteessaan. Näin positiivisen lukukokemuksen jälkeen en voi kuin todeta, että aikuistenkin kannattaisi välillä lukea myös nuorten- ja lastenkirjoja. Se voi nimittäin olla varsin virkistävää ja palkitsevaa!

Tämä Gaimanin lennokas seikkailu toi mieleeni myös toisen lastenkirjaklassikon, Sven Nordqvistin Hurja hassu siskoni -kuvakirjan (2008). Molemmissa tarinoissa nimittäin liikutaan kuumailmapallolla seikkailusta toiseen. Erona teosten välillä on se, että Nordqvistin teos nojaa ennen kaikkea huikeaan visuaaliseen ilmeeseensä (Nordqvist piirsi kuvat ennen tarinan kirjoittamista), Gaimanin kirjassa taas on mukana myös paljon erilaisia sanaleikkejä, ja muita nokkeluuksia. 

- Ihania teoksia molemmat!


Hurja hassu siskoni on silkkaa psykedeliaa.

tiistai 19. tammikuuta 2021

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi, Elina Jokinen





Yksi vavahduttavimmista romaaneista pitkään aikaan


Yhtäkkiä en ollutkaan enää niin varma, että osaisin asettaa sanani oikein. Tai että ylipäätään pystyisin sanomaan ääneen sen, mikä Tienpäässä oli yöaikaan niin helppo huutaa ilmoille. Se, että todellinen tehtäväni oli lappaa muumikulhoja ja -mukeja tiskikoneeseen ja sieltä pois; että aineiston sijaan halusin itse asiassa lajitella kuhunkin säähän sopivat vaatekerrat - välikausihaalarit, villasukat, kumisaappaat, vedenpitävät hanskat ja kypärämyssyt - eteisen lattialle sopiviin pinoihin. Että tiedeyhteisössä käytävien merkitysneuvottelujen sijaan halusin nukkua patjalla lastenhuoneen lattialla parkkitalon vieressä, junaradan kaarteet selkäni alla - ja että minua ei haitannut lainkaan herätä hakemaan vatia ja puhtaita lakanoita siinä vaiheessa, kun yksi elämäntarkoituksistani oksensi päälleni. Tai että tulevan talven päivieni kohokohta olisi silkkihuivin vetäminen lattialla pötköttävän vauvan päältä ja "kukkuun" sanominen. Siinä olisi käsiteanalyysiä kerrakseen. 

Pääsen harvoin bloggaamaan teoksista, joiden kirjoittajan tunnen. Elina Jokisen Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (2020) on kuitenkin poikkeus, sillä Elina on yksi Jyväskylän yliopiston opettajista, joiden opissa minulla on ollut ilo olla tohtorikoulutukseeni liittyen. Tämä asetelma tekee tämän teoksen arvioimisen tietenkin astetta haastavammaksi, ja eturistiriitaa on enemmän ja vähemmän. Voin kuitenkin rehellisesti todeta, että pidin tästä esikoiskirjasta. Pidin niin paljon, että tulen todennäköisesti kahlaamaan tämän läpi vielä uudelleenkin. Ja tietenkin myös Stellan sisarteos, tietokirja Säröjen kauneus: Sisäisen tarinasi voima (2020), on luettava.

Perheenäidin, uskovaisen ja yliopistotutkijan elämänpolkuja törmäyttävän Stellan tarina nappasi minut otteeseensa alusta asti. Ajoittain ehkä hieman liikaakin. Yhdessä vaiheessa Stellan kohtaamat ja kokemat asiat nimittäin riipivät siinä määrin, että minun piti laskea kirja käsistäni, vetää henkeä, ja jatkaa myöhemmin äänikirjan parissa. Tähän liittyen tekisi myös mieli antaa jokunen triggerivaroitus kanssalukijoilleni, mutta koska se spoilaisi kirjan juonen, jääköön tällä kertaa. Mutta sanottakoon vaikka näin: tämän kirjan aiheet ovat ajoittain raskaita, ja lukemaan ryhtyessä kannattaa varautua laajaan ja primitiiviseen tunnekirjoon. 

Onneksi välillä sentään sukelletaan menneisyyteen, ja tutustutaan Stellan isoäitiin, Maariaan. Minulle Maarian tarina oli kuin pelottavan YouTube-videon kommenttiosio: siellä olin turvassa. Tosin, myönnettäköön, Maarian osuudet olivat samalla myös niitä vähemmän mielenkiintoisia kuunneltavia, tietynlaisia välisoittoja. Samoin, tämän sukutarinan vanhimpaan aikatasoon liittyen, myöskään Armas-isoisän sotakokemukset eivät olleet minulle sitä ominta luettavaa. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa sodalla on edelleen vankka jalansija, mutta minä en oikein enää jaksaisi paneutua aiheeseen.

Mitä näihin kirjan eri aikatasoihin tulee, oli niiden parasta antia ehdottomasti esiin piirtyvät kausaliteetit: miten Stellan isovanhemmat lapioineen, huuhkajineen, velkakirjoineen ja oravanpoikineen vaikuttavat Stellaan, ja tämän mielenmaisemaan. Tavat, joilla Julmalan suvun edustajien elämäntarinat punoutuvat yhteen, ovat kiehtovia.

Tähän tarinan sidosteisuuteen liittyen täytyy antaa myös yksi kunniamaininta: Pidin erityisesti kirjan loppupuolella olleesta kohtauksesta, jossa eri sukupolvien naiset tapaavat toisensa, ja ympyrä (sekä jokunen mentaalinen haava) sulkeutuu. Tuo kohtaaminen on jäänyt mieleeni erityisen hienona ja kauniina, ja on myös yksi syy sille, miksi haluan lukea Stellan tarinan vielä uudelleenkin. Vaikka tämä kirja onkin ajoittain synkkä ja armoton, vahvistaa se kuitenkin uskoa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen, ja elämän tarkoituksellisuuteen. 

lauantai 14. marraskuuta 2020

Henkien saari, Ina Westman

 




Mikä on harhaa, mikä totta?


Tutustuin Ina Westmanin Henkien saari -teokseen (2018) kirjastovirkailijan työni takia. Kyseessä oli nimittäin kirja, jonka kollegani oli valinnut minun vedettäväkseni osuneeseen lukupiiriin. Niinpä, poikkeuksellisesti, en voi sanoa hakeutuneeni tämän teoksen pariin omaehtoisesti. Olen kuitenkin iloinen siitä, että Westmanin teos osui monien sattumien seurauksena reitilleni, ja päädyin kuuntelemaan sen äänikirjana minulle varsin tiiviissä tahdissa, arviolta vuorokaudessa. 

Tätä bloggausta kirjoittaessani osa minusta on nimittäin edelleen tuossa aste asteelta mielenkiintoisemmaksi muuttuvassa, pirstaleisessa ja unenomaisessa, mutta toisaalta myös selkeässä ja taitavasti kootussa tarinamaailmassa. Näen sumuisen meren, ja siitä nousevan mökkisaaren selkeänä edessäni. Jos katson tarkkaan, saatan jopa nähdä vanhan miehen meditoivan rantakalliolla.. 

Uskon tämän vahvan immersion johtuvan paitsi intensiivisestä kuuntelutahdistani, myös Westmanin kertojantaidoista.

Tässä kirjassa oli monia haastavia, mutta onneksi taiten kuvattuja teemoja, kuten rasismi, adoptiolapsen ja tämän vanhempien välinen suhde, luonnonsuojelu, ja avioliiton haasteet. Itselleni mielenkiintoisimmaksi aihepiiriksi nousi kuitenkin kirjan päähenkilön, Emman, poikkeava tapa aistia maailmaa. Syyksi Emman oudoille kokemuksille annettiin päävamma.

Tarinan edetessä Emma näkee koko ajan enemmän ja enemmän kuolleita ihmisiä. Minulle jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa Emma rakentaa kivimuuria mökkisaarelle pyrkiviä henkiä vastaan. Tämä toi mieleen omat kokemukseni muistisairaan läheiseni kanssa, joka niin ikään halusi pitää tietyn oven suljettuna, koska siitä kuulemma kulki jatkuvasti suuri määrä ihmisiä; kyseessä oli ruokavaraston ovi omakotitalossa. Ehkä se oli portti kahden maailman välillä? Kuka tietää.

Minusta on mielenkiintoista pohtia tällaisten aivonsa onnettomuudessa vaurioittaneiden ja muistisairaiden ihmisten tekemien yliluonnollisten havaintojen kohdalla, ovatko nämä "normaalien ihmisten" havainnoista poikkeavat kokemukset totta vai eivät. On sanottu, että lapset ja eläimet havaitsevat aikuisia herkemmin erilaisia yliluonnollisia ilmiöitä, koska ovat niille avoimempia. Voisiko sama pitää joissakin tapauksissa paikkansa myös sellaisten aikuisten kohdalla, joiden aivot vamman tai sairauden takia toimivat poikkeavalla tavalla? Henkien saaren loppu antaa tälle kysymykselle oman, kiehtovan vastauksensa. 

Kirsi totesi omassa bloggauksessaan, että Henkien saari on erityisesti kesäkirja. Yllä kirjoittamani pohjalta väitän kuitenkin, että Henkien saari sopii lisäksi mitä erinomaisimmin myös Halloweenin(/Samhainin) lukemistoksi. Sekä Halloweenin aikaan, että tässä teoksessa, huntu tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä on nimittäin tavallista ohuempi.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Diana: hänen tarinansa, Andrew Morton






Elämänkertaklassikko, jonka kirjoittaja haluttiin sulkea Lontoon Toweriin


Näin joulun alla kaikki kynnelle kykenevät suoltavat markkinoille elämänkertoja. Tällä hetkellä esimerkiksi meillä Suomessa luetaan ainakin Wallu Valpion, Riitta Uosukaisen, Jorma Uotisen, Jari-Matti Latvalan, Tero Pitkämäen, Matti Nykäsen, Leo-Pekka Tähden, Frederikin, Kikan,  Kari Tapion ja Laura Huhtasaaren tuoreita elämänkertoja. Näiden, todennäköisesti jokseenkin monenkirjavien uutuusbiografioiden ristitulessa haluaisin kuitenkin nostaa esiin yhden elämänkertaklassikon, johon jokaisen elämänkerroista kiinnostuneen kannattaa takuuvarmasti tutustua. 

Tämä teos aiheutti aikoinaan poikkeuksellisen suurta kohua, ja laittoi omalta osaltaan liikkeelle tapahtumasarjan, joka päättyi maailman rakastetuimman kuninkaallisen ennenaikaiseen kuolemaan. Kyseessä on Andrew Mortonin kirjoittama Diana: hänen tarinansa (Diana: Her True Story, 1992).

Prinsessa Dianan kuolemasta tullut kuluneeksi jo 23 vuotta. Silti tämä kuninkaallinen on edelleen säännöllisesti lehtien otsikoissa; Milloin Camilla on antanut herttuatar Catherinelle lahjan, joka rienaa Dianaa, milloin taas The Crown -sarjassa Dianaa esittävä näyttelijätär näkee hälyttäviä yhtäläisyyksiä Dianan ja Meghanin välillä.  Dianan muisto elää yhä vahvana, ja hän on edelleen ajankohtainen. Itse olen lisäksi aina pitänyt Dianasta, ja kuten niin monille muillekin, myös minulle Diana tulee aina olemaan se suosikkikuninkaallinen. 

Huomautan, että tämän postauksen kuvituksessa käyttämäni kirja on itse asiassa (joiltakin osin) eri kirja, kuin se, mistä kirjoitan. Kuvassa on nimittäin uusittu painos vuodelta 1997, mutta itse kuuntelin äänikirjana alkuperäisen version vuodelta 1992. Näiden kahden version välillä Mortonilta ilmestyi myös elämänkertateos nimeltä Diana - Hänen uusi elämänsä (Diana - Her New Life, 1995). 

Mutta, asiaan. Vuonna 1992, kun nyt käsittelemäni Diana: hänen tarinansa -teos julkaistiin (ensimmäisen kerran), Diana oli yhä naimisissa Walesin prinssi Charlesin kanssa, mutta liitto oli pahoissa ongelmissa. Maailma ei tätä kuitenkaan vielä tiennyt. Juuri tämä elämänkerta paljasti karun totuuden, ja sai aikaan mittavan skandaalin. Kaikki eivät halunneet uskoa kirjan sisältöä todeksi, ja tämä johti muun muassa siihen, että jotkut kirjakaupat kieltäytyivät myymästä teosta, Canterburyn arkkipiispa tuomitsi sen, ja päälle päätteeksi Morton haluttiin sulkea Lontoon Toweriin. Reaktiot tuovat joiltakin osin mieleeni Salman Rushdien tapauksen. Alkujärkytyksen laannuttua lopputulema oli kuitenkin se, että Diana sai kansan tuen ja sympatiat puolelleen.

Vielä samana vuonna kirjan ilmestymisen jälkeen Diana ja Charles päätyivät asumuseroon. Asiasta tiedotti silloinen pääministeri, John Major. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1995, Diana heitti vielä lisää bensaa liekkeihin maailmankuulun Panorama-haastattelunsa myötä. Dianan ja Charlesin avioero tuli voimaan tämän jälkeen, vuonna 1996, ja vuosi myöhemmin Diana joutui kohtalokkaaseen "onnettomuuteen". 

Näin 27 vuotta tämän elämänkerran julkaisun jälkeen saattaa unohtua, millainen pommi teos ilmestyessään oli; Kohua herättivät muun muassa Dianan bulimia, itsemurhayritykset ja viiltely, joihin prinssi Charles suhtautui Mortonin kirjan mukaan välinpitämättömästi. Lisäksi Camilla Parker Powlesin läsnäolo varjosti Dianan ja Charlesin avioliittoa. Toki tulee muistaa, että tästä kirjasta oli sopivasti jätetty pois esimerkiksi Dianan omat syrjähypyt. Tämä teos ei siis kerro koko totuutta, kuten ei varmasti mikään muukaan brittihovia käsittelevä elämänkerta. Tarinan puolueellisuus ei kuitenkaan tee tätä biografiaa yhtään vähemmän mielenkiintoiseksi ja merkittäväksi. Morton on taitava elämänkerturi, joka saa lukijansa (ja kuulijansa) koukkuun. Varsinkin kaltaiseni brittifanin, joka rakastaa kuunnella tarinoita brittiaristokraattien ja -kuninkaallisten elämästä menneiltä vuosikymmeniltä.

Kirjan loppupuolelta löytyi jotain hyvin mielenkiintoista. Mukana oli nimittäin ennuste siitä, mitä tapahtuisi, jos Diana ja Charles ottaisivat avioeron. Tässä sitaatti liitteestä, jossa haastatellaan oikeustieteen asiantuntijaa, Michael Nashia: 

Voisiko prinssi Charles avioitua uudestaan? 
Voisi, mutta olisi eri asia, voisiko hän erottuaan ja uudelleen avioiduttuaan nousta valtaistuimelle -- Voidakseen avioitua uudelleen prinssi Charlesin olisi todennäköisesti luovuttava oikeudestaan kruunuun, ja asemastaan kruununperimysjärjestyksessä. -- Englannin valtionkirkko ei virallisesti hyväksy avioeroa, ja koska hallitsija on anglikaanisen kirkon pää, hallitsijan olisi äärimmäisen vaikea antaa kruununperijälle suostumuksensa uuteen avioliittoon avioeron jälkeen. Toiseksi syntyisi suuria ongelmia, jos eronnut henkilö olisi nousemassa valtaistuimelle, tai hallitsija harkitsisi avioliittoa eronneen henkilön kanssa. 


Nämä brittikuninkaallisia koskevat avioliittosäädökset kuulostavat nykyihmisen korvaan vanhanaikaisilta. Syy vanhahtavuuteen löytyykin säädöksien syntyajankohdasta: ainakin vielä 90-luvulla ne pohjautuivat vuonna 1772 tehtyyn lakiin. Tuon lain säätämisen jälkeen kukaan eronnut henkilö ei ole noussut briteissä valtaistuimelle. Muutenkin tähän sääntöön on Nashin mukaan vain yksi poikkeus,  Yrjö I (1660-1727).

Korviini osui erityisesti kohta, jossa sanottiin, että Charlesista ei todennäköisesti voisi koskaan tulla kuningasta, jos hän ottaisi avioeron, ja menisi uudelleen naimisiin. Kuten kaikki tietävät, Diana kuitenkin sittemmin kuoli "onnettomuudessa", ja tämä muutti tilanteen piakkoin valtaistuimelle nousevan Charlesin eduksi. Tätä sivutaan myös aiemmin lukemassani teoksessa The Murder of Princess Diana. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Maa on syntinen laulu, Timo K. Mukka

 




Kun rujous ja runollisuus kohtaavat


Kaikki klassikkokirjat eivät vanhene hyvin. Jotkut niistä yksinkertaisesti lakkaavat puhuttelemasta uusia lukijasukupolvia, kun yhteiskunta, kieli, ja kulttuurin muuttuvat. Niinpä jotkut, kerran ylistetyt teokset, painuvat hitaasti unholaan. Timo K. Mukan  vain 19-vuotiaana julkaisema Maa on syntinen laulu (1964) ei kuitenkaan kuulu näihin teoksiin.  Ei ainakaan minun silmissäni. Toki Goodreadsissa muistettiin nostaa esiin se, miten "päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä, ettei mitään rajaa", mutta muuten Mukka on edelleen kerronnallisesti ajan hermolla. 

Lukukokemus lähtee aina lukijasta; Uskonnollinen lukija provosoituu Mukan synkästä ja kieroutuneesta saarnamies-kuvauksesta, kirjan päähenkilön, Martan, kanssa samanikäinen lukija taas voi kiinnostua erityisesti Martan kokemasta seksuaalisesta heräämisestä. Ja tietenkin tämä mestariteos antaa myös erinomaiset kehykset korkealentoiselle ja runolliselle analyysille. Mukka nimittäin osaa olla samaan aikaan kaunis ja ruma, runollinen ja rujo. 

Itse koin erityisen rumiksi monet eläimiin liittyvät kohtaukset. Tapa, jolla Mäkelän sokeaa Panu-koiraa ajoittain kohdeltiin (lue: pahoinpideltiin), särähti korvaani todella pahasti. Toisaalta eri hahmojen toisistaan poikkeavat tavat kohdella Panua paljastivat heidän persoonastaan ja mielialastaan paljon. Jonkinlainen kirjallinen motiivi, ehkä? Niin tai näin, Panu oli mielestäni koko tarinan kovaonnisin hahmo. 

Ja mitä taas tulee porojen teurastamiseen, sietokykyni ylittyi. Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja teurastuskohtauksen kohdalla taisin hieman skippailla. Pulttipistooli on olemassa ihan syystä; Ei tarvitse antaa tajuissaan olevan eläimen hoiperrella ympäriinsä, ja vuotaa kuiviin. Pelkästään tästä asiasta kirjoittaminen puistattaa minua. 

Kauneimmaksi osaksi tätä teosta puolestaan nousivat Mukan hypnoottiset Lapin luonnon kuvaukset vuodenajan vaihteluineen. Olisin voinut kuunnella niitä loputtomiin. Perheeni ja sukuni ovat täynnä lapinhulluja, joten ehkä minunkin on aika myöntää tosiasiat, ja lukea seuraavaksi vaikkapa A. E. Järvistä..? 

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena.

Kirjoitan tätä kirjabloggausta marraskuussa, joten tässä vielä vuodenaikaan sopiva sitaatti talven tulosta:

Ilmat kävivät kylmiksi; kalavehkeet nostettiin Siskonjärven vesistä navettain ylisille ja talojen vinteille talveksi. Öiset pakkaset yllättivät tienoon yhä useammin. Ne jäätivät vesilätäköt teillä ja poluilla ruusupintaisiksi läikiksi. Aamuisin mustat maahan varisseet koivunlehdet olivat rapeita ja myrskiä jäisine suonineen. Oli ennustettu aikaista talvea. Navetanvieruksilla kaadettiin tukkireet maahan. Useilta pihoilta kuului miesten ahne kilkutus ja manailu heidän korjatessaan rekiä talven ajoja silmälläpitäen. 

 

Tämä Mukan esikoisteos on niin ilmaisuvoimainen ja sävähdyttävä, että jos et tunne mitään sitä lukiessasi, kannattaa tarkistaa, löytyykö sinulta ylipäätään pulssia.

maanantai 17. elokuuta 2020

Vieraat, Johanna Sinisalo

 


Omaperäinen tarina ihmiskehon salaisuuksista


Vuosia sitten luin ahmimalla Johanna Sinisalon Finladia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen. Se on kaikessa mieleenpainuvuudessaan edelleen yksi parhaista fantasiakirjoista, joihin olen koskaan tutustunut. Fantasian ei aina tarvitse tarkoittaa perustrooppien, kuten sankariksi paljastuvan orpolapsen, lohikäärmeiden, pahojen ruhtinaiden ja yli-inhimillisten haltioiden kierrättämistä tutun sankarin matka -kaavan mukaisesti, kuten Sinisalo jo esikoisteoksellaan osoitti.

Sittemmin olen sekä ilahtunut, että pettynyt Sinisalon tuotannon parissa. Nyt oli jälleen aika ilahtua. Kariston kauhuromaanikilpailun voittanut Vieraat (2020) on kekseliäs, asioita tuoreesta näkökulmasta tarkasteleva, ja ennen kaikkea koukuttava tarina sateenkaariperheen "toisista aivoista". Vaikutuin tavasta, jolla Sinisalo yhdisteli Vieraiden juonessa tiedettä, perhedynamiikkoja ja hienovireisiä fantasia- ja kauhuelementtejä. Plussaa myös hauskoista uudissanoista, kuten "sisähipinä" (näin ainakin muistelen, kuuntelin äänikirjan). 

Juuri tällaiset teokset saavat minut olemaan ylpeä fantasiakirjallisuuden puolestapuhuja.