Maahan viilletty raja, Anne Vuori-Kemilä

  

Hengästyttävä tarina ahtaajanaisista

Finlandia-ehdokkaanakin ollut Anne Vuori-Kemilä on kertonut haastatteluissa, että ahtaajanaisten elämistä kertova Maahan viilletty raja (2023) on saanut innoituksensa hänen aviomiehensä sukututkimuksessa sattumalta paljastuneista ihmiskohtaloista. Kun tähän vielä lisätään runsas taustatyö ja psykiatrisen sairaanhoitajan koulutus, on lopputulos vähintäänkin koskettava ja mielenkiintoinen. 

Ainoa asia, joka jäi minua mietityttämään, oli suvun historian hyödyntäminen ilman keskustelua elossa olevien suvun jäsenten kanssa. Kirjailija nimittäin mainitsi eräässä haastattelussa, että hän ei ollut kertonut miehensä suvulle sukututkimuksen käytöstä romaaninsa pohjana. Tämä hätkähdytti, vaikka oikeisiin ihmisiin pohjautuvien päähenkilöiden nimet olikin toki vaihdettu. Mainittakoon, että esimerkiksi kirjastossa emme enää säilytä sukukirjoja yleisölle avoimissa hyllyissä tietosuojan takia. Ja jos tämä teos olisi ollut jonkun yliopiston alaisuudessa tehty akateeminen tutkimus, olisi yliopiston eettinen toimikunta älähtänyt. Toki konkreettinen haitta suvun jäsenille lienee olematon ja päähenkilöiden esikuvat eivät ole enää elossa, joten heidän kunniaansa ei voi enää loukata.

Luimme tämän Eeva Joenpelto -palkinnollekin ehdolla olleen teoksen vetämässäni lukupiirissä. Itse suorastaan ahmin kirjan, vaikka ajoittain sen kuunteleminen äänikirjana olikin hieman haastavaa monien eri päähenkilöiden takia. Lukupiirissämme monet totesivat, että teoksen alku oli hieman töksähtelevä, mutta sitten tapahtumat veivät mukanaan. Ja toden totta: jos lukija kaipaa vauhtia ja dramatiikkaa, niin sitä tässä kirjassa riittää! Eräälle asiakkaalleni kuvailin kirjan käänteitä suorastaan saippuasarjamaisiksi.

Toki Maahan viilletyssä rajassa oli myös syvempiä, yleismaailmallisesti puhuttelevia teemoja liittyen esimerkiksi puhumattomuuteen ja huono-osaisuuteen sekä näiden periytymiseen sukupolvelta toiselle. Ja aivan kuten kirjailija on itsekin todennut, nämä ilmiöt ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia yhteiskunnassamme, vaikka toki nykyisin esimerkiksi kaikille yhteinen ja tasapäistävä koululaitos on parantanut tilannetta (tämän viimeisemmän kommentin teki lukupiirissämme mukana ollut opettaja). Kaiken kaikkiaan Maahan viilletty raja on onnistunut katsaus sellaiseen osaan Suomen historiaa, josta ei monikaan suomalainen paljoa tiedä. -Lämmin lukusuositus!

Kiilto, Raven Leilani

 

Pieni kirja, jolla on paljon sanottavaa

Yhdysvaltalaisen Raven Leilanin moninkertaisesti palkittu esikoisteos Kiilto (Luster, 2020) on kirja, jonka lukemista voin suositella kaikille suomalaisille. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin huomauttaa, että syntyperäiselle pohjoisen kasvatille tämä teos ei välttämättä ole ymmärrettävissä samoin, kuin värillisille yhdysvaltalaisille, joihin kirjan kirjoittaja kuuluu. Me emme voi koskaan täysin tajuta, miltä tuntuu tulla syrjityksi esimerkiksi etnisyyden tai yhteiskuntaluokan takia, tai millaista on, kun ei pääse lääkäriin, koska ei ole sairausvakuutusta. Mutta tästä huolimatta ja juuri tämän takia tämä kirja on syytä lukea. 

Vedin lukupiirin, jossa käsittelimme Kiiltoa ja ennen kaikkea nämä eriarvoisuuden teemat tulivat puheeksi. Itse nostin tapaamisessamme kirjan mahdollisesti tärkeimmäksi kohtaukseksi poliisiselkkauksen, jossa tulee havainnollisesti ilmi, miten eri tavalla Yhdysvaltojen virkavalta kohtelee mustaihoisia ja valkoihoisia kansalaisia; Black Lives Matter. Rotukysymykseen liittyen luin myös ääneen seuraavan kohdan, jossa Edie keskustelee kollegansa Arian kanssa työmaailmasta:

"Luulet, että kun lorvit etkä osoita minkäänlaista impulssikontrollia, edustat vähän niin kuin black poweria. Haistatat valkoisille tai jotain. Mutta olet juuri sitä, mitä he odottavat. Kyllä minä ymmärrän halun vastustaa heidän vaatimuksiaan. Mutta heillä on varaa olla keskinkertaisia. Meillä ei."

"Keskinkertaisia?"

"Meitä ei saa yhdistää keskinkertaisuuteen. Katsos kun joskus vielä tulee sellainen lyhyt hetki, että he eivät osaa sanoa, miten musta olet, ja siihen hetkeen on päästävä."

Kiillossa 23-vuotias, itseään levottomasti etsivä Edie tulee irtisanotuksi, ja päätyy asumaan vanhemman rakastajansa, Ericin, perheen luo. Tämän myötä hän tutustuu myös tämän vaimoon Rebeccaan ja tummaihoiseen adoptiolapseen, Akilaan. Itselleni Edien tarina näyttäytyi ennen kaikkea selviytymistaisteluna täynnä ristiriitoja ja yllättäviä kohtaamisia. Ihmettelin tarinan alussa Edien repivää elämäntyyliä ja itsetuhoisia valintoja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin ja tunsin sympatiaa.  

Loppupeleissä tarinan tärkeimmiksi ihmissuhteiksi muodostuivat naisten väliset ystävyys- ja avunantosuhteet Ericin jäädessä vain pieneen (ja sangen epämiellyttävään) sivurooliin. Rebeccan kanssa Edie muodostaa sanalla sanoen mielenkiintoisen suhteen, jota on luonnehdittu muun muassa synkän intiimiksi pseudo-ystävyydeksi. Akila taas saa Ediestä itselleen isosiskomaisen liittolaisen, joka auttaa Akilaa muun muassa hiusten kanssa. 

Minulle kirjan ydinteemaksi nousi paitsi itsensä etsiminen ja selviytyminen, myös näkeminen ja nähdyksi tuleminen. Työkseen ruumiinavauksia tekevä Rebecca lukee ihmisruumista kuin avointa kirjaa; kehoon jääneet jäljet ovat merkki eletystä elämästä ja virheetön ruumis on Rebeccalle surullisempi näky kuin loppuun asti kulutettu tomumaja: "Kuvittele että eläisi niin varovaisesti, ettei jää mitään jälkeä siitä, että on ylipäätään elänyt". 

Edie on puolestaan taiteilija, joka haluaa nähdä ja myös tulla nähdyksi taiteen kautta: 

Ja yksi ollessani odotan että joku tekisi saman minulle, vangitsisi minut kankaalle armottomin, harkitsevin käsin, jotta minusta jäisi jälki, todiste että olin täällä. 

Kiilto (eräs lukupiiriläinen muuten kritisoi kirjan nimen käännöstä) on nopealukuinen ja takuulla paljon ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Suosittelen tietyin varauksin (mukana K-18 -sisältöä) myös lukupiirikirjaksi. Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla myös Leilanin seuraavaa teosta, joka kantaa nimeä Material (2027).

Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa, Maire Lankinen & Nazzareno Sifo

 

Jokaisen anglofiilin must-read

Maire Lankinen lähti 1960-luvun alussa töihin Iso-Britanniaan, koska sodanjälkeinen Suomi tuntui nuoresta naisesta jo niin kovin nähdyltä. Britteihin päästyään hän työskenteli ensin Windsorissa erään arkkitehtiperheen kotiapulaisena, mutta pian veri alkoi vetämään Lontooseen. Ja niinpä, suorastaan satumaisen helpon rekrytointiprosessin myötä, Maire löysikin itsensä Buckinghamin palatsista. Tämä siitä huolimatta, että koulutusta tai edes kielitaitoa ei ollut mitenkään liiaksi. Hovissa Maire myös oli ainoa ulkomaalainen. Hänen piti viettää briteissä alun perin vain vuosi, mutta lopulta hovissa vierähtikin pitempi aika. 

Suomeen palattuaan Maire ei halunnut antaa kokemuksistaan haastatteluja lehdille, ja pakeni toimittajia joskus jopa ikkunan kautta. Jokin kuitenkin muuttui, kun Elizabet II kuoli vuonna 2022, ja niinpä pääsimme lukemaan tämän kerrassaan ihastuttavan Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa -elämänkerran (2024). Teos oli suunnattu ensisijaisesti Mairen lapsenlapsille, mutta kaikeksi onneksi se saatiin myös laajempaan levitykseen.

Mairen uskomattoman tarinan salaisuus piilee mielestäni paitsi hyvässä tuurissa, myös erinomaisessa asenteessa. Maire itsekin korostaa toistuvasti kirjan kuluessa, että jos elämässä haluaa jotain, pitää saada suunsa auki. Näinhän se on. 

Tämä pirskahteleva ja rohkea elämänkerta sai minut liikuttumaan syvästi. Kyynelehdin jo kirjan alussa, kun 87-vuotias Maire on menossa tapaamaan Suomessa vierailulla ollutta Prinssi Williamia. Tämä kirja on monella tapaa kuin todeksi tullut satu. Vai kuinka moni pääsee palatsiin töihin vain piipahtamalla nopeasti työvoimatoimistossa vastaamassa yhteen kysymykseen, ja heti ensimmäisenä työpäivänä on vieläpä kuninkaalliset häät? Voisipa meistä jokainen kokea edes kerran elämässään jotain näin maagista.

Viime vuodet skandaaleineen, kuolemineen ja sairastapauksineen ovat olleet brittien kuninkaallisille rankkaa aikaa. Tällä hetkellä moni jopa kyseenalaistaa, tuleeko monarkia selviämään. Mairen kirja kuitenkin muistuttaa, että joskus on ollut aika, jolloin kaikki oli hyvin, ja Andrewkin oli vain suloinen lapsi, joka juoksenteli palatsin käytävillä ihastusta herättäen. 

The Other Bennet Sister, Janice Hadlow

 

Mary Bennetin kasvutarina

Jane Austenin (1775-1817) maailmankuulu klassikko Ylpeys ja Ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811) on saanut lukuisia, muiden kirjoittamia jatko-osia, joista osa pyrkii jatkamaan alkuperäistä tarinaa, osa taas sijoittuu nykyaikaan (esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jones, 1996). Janice Hadlowin The Other Bennet Sister (2020), joka on sittemmin sovitettu myös tv-sarjaksi, sijoittuu näistä kategorioista ensimmäiseen. 

Ensimmäisen kolmanneksen ajan kirjassa käydään läpi Ylpeys ja Ennakkoluulo -teoksen tapahtumia Bennetin perheen keskimmäisen tyttären, Maryn, näkökulmasta käsin. Tämä on tuntunut joidenkin lukijoiden mielestä turhalta, mutta itse pidin ratkaisua hyvänä. Tämän alkuosion ansiosta tarinaan tuli mukava liukuvärjäys, joka alkoi Maryn lapsuudesta ja johti lopulta tuttujen tapahtumien uudelleenkerronnan kautta Maryn henkilökohtaiseen kehitystarinaan. 

BBC-pomonakin tunnetun Hadlowin kertojanääni on miellyttävä ja ennen kaikkea se sopii loistavasti  alkuperäisen tarinan tyyliin. Austenin kirjasta tutut hahmot heräsivät eloon silmieni edessä, nyt vain eri suunnasta valotettuna: rouva Bennet ei olekaan enää pelkkä höppänä kanaemo, vaan ilkeä ja tuomitseva, herra Bennet on etäinen, Elizabet korostetun huoleton ja energinen. Ainoa, jonka olemus ei juurikaan muuttunut, oli Lydia. Hän oli yhtä ärsyttävä, kuin aina ennenkin. Erityisesti minua riemastutti herra Collinsin uudelleentulkinta. Hadlow toden totta osasi tuoda tähän, Austenin kirjassa lähinnä rasittavaksi riippakiveksi kuvattuun hahmoon aivan uudenlaista syvyyttä. Oli myös erittäin mielenkiintoista nähdä,  miten Collinsin (järki)avioliitto Charlotte Lucasin kanssa oli sujunut. Minun silmissäni tämä oli tarinan paras osuus.

Luonnollisesti kirja käsitteli vahvasti Maryn sosioekonomista asemaa, joka kiertyi pitkälti mahdollisen avioliiton ja uhkaavan vanhan piian kohtalon ympärille. En halua spoilata kirjan loppua, mutta sanottakoon näin, että oli mukava nähdä, miten Maryn hahmo kehittyi tarinan edetessä ja miten hän paitsi löysi oman äänensä ja itsevarmuutensa, myös muutti omia mielipiteitään kerta toisensa jälkeen. Tältä näyttää hyvin kirjoitettu, pyöreä henkilöhahmo. Oli myös riemastuttavaa, että Mary sai nojata "nörtteyteensä" koko painollaan ja siitä tuli lopulta myös hänen viehättävyytensä ja kehitystarinansa keskeinen osatekijä. Tämä puoli hänestä myös takuulla puhuttelee monia tämän kirjan lukijoita, vaikkakaan Mary itse ei tykästynyt fiktioon yhtä paljon kuin tietokirjoihin. 

Nautin tämän loistavalla dialogilla höystetyn äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmissa määrin. Ennen kaikkea näen sen alkuperäisteokselle uskollisena kunnianosoituksena, joka on televisio-adaptaationsa ansainnut. Toivottavasti saamme tuon adaptaation pian vaikkapa YLE:n ohjelmistoon täällä Suomessa.

Meren ja veren liitto, Päivi Alasalmi

 

Vavahduttava teos Hailuodon murhaperjantaista

..Sanskerin saari oli matala kuin äidin leivinpöydälle taputtelema rieska. Mikään harjanne, kumpu tai kukkula ei noussut siltä toista korkeammaksi. Yksi suuri aalto saattoi pyyhkäistä sen yli, mutta silti saari paljastuisi uudestaan merestä.

Saari oli kuin Suomen kansa. Idän viikate saattoi yrittää niittää meidät, mutta seuraavana keväänä, kun auringonpaiste lämmittäisi maaperän ja kevätsade kastelisi sen, siemenet itäisivät ja nousisivat taas Pohjanmaasta.

Historialliset romaanit ovat pitkään olleet sydäntäni lähellä. Tästä huolimatta juuri Suomen historiaa käsittelevät teokset ovat jääneet jostain syystä viime aikoina sivuosaan lukulistoillani. Nyt tämäkin asia on onneksi korjattu, kiitos laajasti erityylisiä teoksia kirjoittaneen Päivi Alasalmen. Isovihan aikaisia tapahtumia käsittelevä Meren ja veren liitto (2024) nappasi minut otteeseensa heti alkusivuista lähtien, ja sama lukuinto kantoi (veriseen) loppuun asti. Hänen käsittelyssään jopa sota, aihe, josta en yleensä kiinnostu, herätti kiinnostukseni. Mielestäni tästä kirjasta saisi myös hyvän elokuvan.

Luimme Meren ja Veren liiton lukupiirikirjana, ja kaikki mukana olleet pitivät kirjasta, mitä ei ole tapahtunut sitten Suvi Ratisen. Eli tässäpä oiva tarjokas kaikille lukupiireille! Itse hieman arastelin tämän kirjan tarjoamista lukupiiriläisille nykyhetken poliittisen tilanteen takia, mutta lopultakin taisi olla niin, että venäläisiltä pakeneminen kirjan sivuilla oli kaikille vain terapeuttista, raakuuksista huolimatta. Ja olihan mukana myös romantiikkaa tasapainottamassa vaakakuppeja. Huomiotta ei myöskään voi jättää ajallisen etäisyyden vaikutusta, sillä onhan näistä tapahtumista on jo satoja vuosia (vaikkakaan väkivalta ei ole maailmasta loppunut).

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan juonen lisäksi pidin Meren ja veren liitossa erityisesti siitä, miten päähenkilö, 17-vuotias Christina Sundelin, kehittyy tarinan aikana ja nousee tilanteen tasalle ja sen yli. Kuten eräällä tekstaripalstalla juuri karrikoiden kirjoitettiin: "Naisten työt tekee nainen, miesten työt tekee nainen, mies ei tee mitään". Toki myös miespäähenkilöt tarjoavat monenlaisia yllätyksiä, juonesta tässä sen enempää paljastamatta.

Eräs minua koskettanut asia oli myös hevosten kuvaus, hevosenomistaja kun olen. Pidin siitä, että hevosista tehtiin tärkeitä toimijoita, jotka vaikuttivat monella tapaa asioiden kulkuun ja myös pelastivat omistajansa, kuka mitenkin. Tähän liittyen minun on kuitenkin pakko antaa hieman rakentavaa palautetta: hevosten elekieli ja viestintä ei ollut kirjassa täysin realistista. Kuten niin usein eri mediateksteissä, oli kyse sitten vaikkapa elokuvasta tai kirjasta, myös tässä tarinassa hevoset hirnuivat aivan väärissä tilanteissa ja ylipäätään aivan liian usein. Ei-hevosihmiset eivät tunnu ymmärtävän, epäilemättä osittain juuri median antamien, virheellisten kuvausten takia, miten harvoin hevoset oikeasti hirnuvatkaan. Erilainen puhina, pärinä tai pärskintä onkin sitten huomattavasti yleisempää. Tätä kirjaa kuunnellessa minulle tuli toistuvasti mieleen ajatus siitä, että historiallista romaania kirjoittaessa kirjailijan kannattaisi konsultoida historiantutkijoiden lisäksi myös hevosten käyttäytymiseen ja kommunikaatioon perehtyneitä ammattilaisia (esim. Tuire Kaimio). Tai antaa kirja koelukuun jollekin tuntemalleen hevosenomistajalle. 

Huonoimman hevoskerturin titteliä Alasalmi ei silti missään nimessä voittanut. Tuo arvonimi kuuluu edelleen J.R.R. Tolkienin kirjalle Lohikäärmevuori, jossa ponit "vikisevät" ja "rääkyvät". Toki en syytä näistä Hobitti-kirjan vanhan käännöksen oudoista sanavalinnoista Tolkienia, vaan kirjan suomentanutta Risto Pitkästä.

Tarinassa oli mukana myös sellaisia hevosyksilöitä, joiden kommunikaatiotavoista hevosenomistajatkaan eivät pääse pätemään. Nämä kirjan loppupuolella apuun tulevat (mielikuvitus)merihevoset kommunikoivat päähahmon kanssa nimittäin mitä ilmeisimmin joko suusannallisesti tai telepaattisesti:

Minulla ei ollut käsitystä oikeasta suunnasta, eikä merilintujakaan näkynyt missään. Silloin ne tulivat, pienet, pystypäiset merihevoset, sepän peukalon kokoiset, vihreät, harmaat ja kullanruskeat. Ne asettuivat veneen keulaan ja vierelle, niiden harja hulmusi kuohuvassa vedessä, kun ne laukkasivat rinnallani.

- Te tulitte, kuiskasin niille.

- Sinä kutsuit, ne sanoivat. - Me kuulimme kutsusi. 

Heitin päätäni taaksepäin ja nauroin. Ratsastin aallonharjalla tuhansilla pienillä merihevosilla kuin poseidon. Pyhä henki puhalsi etelästä, Vellamo antoi merivirran ja Ahti työnsi venettämme Sanskerin suuntaan.

Oli mahtavaa, että tämänkaltaiseen, historiallisiin tositapahtumiin perustuvaan romaaniin, on ujutettu mukaan ripaus yliluonnollista. Vaikka esimerkiksi Tolkien ei silti toki laskisi tätä fantasiaksi, sillä yllä oleva kohtaus on mitä ilmeisimmin väsymyksestä johtuva hallusinaatio (vrt. esimerkiksi Liisa Ihmemaassa -kirjan tarina, jossa fantastiset tapahtumat selitetään Liisan unena). Tämä, verrattain lyhyt kohta kirjan loppupuolella nousi silti itselleni tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Se oli kuin kurkistus verhon taakse.

Maailman viimeinen eläin, Suvi Auvinen

 

Karhukaiset, nuo eläinmaailman hobitit

Toimittaja ja tietokirjailija Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin -teos (2025) kiinnitti huomioni aluksi outoudellaan. Kirjan kansi näytti lähinnä Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjan postuumisti julkaistulta esiosalta: "Hiekkamatojen nuoruusvuodet". Valitettavasti tästä ei kuitenkaan ollut kyse, joskin minun on silti spekulatiivisen fiktion ystävänä pakko sanoa, että mielestäni Auvisen ihailemissa pikku karhukaisissa ja Tolkienin hobiteissa on paljon samaa. Molemmat ovat pieniä, pyöreitä ja huomaamattomia ja juuri siksi ne myös selviytyvät vaikeissakin olosuhteissa. Kumpikin laji säilyy todistettavasti hengissä vaikka tulivuoren sisuksissa. 

Mutta leikki sikseen. Aktivistiksi tunnustautuva Suvi Auvinen on kirjoittanut puhuttelevan ja mukaansatempaavan kirjan, jonka lukemista suosittelisin kaikille, joita ihmiskunnan tekemien virheiden esiin nostaminen ja lajimme lähestyvä sukupuutto ei ahdista liikaa. Itselläni teki kieltämättä ajoittain tiukkaa. Roikuin kuitenkin matkassa mukana, sillä sen verran veikeästi Auvinen karhukaisista kirjoitti. Erityisen kiinnostavia olivat karhukaisten löytöhistoriaa käsittelevät kohdat, joissa huonosta terveydestä kärsinyt pappi Johann Goeze päätti kauas matkustamisen sijaan katsoa lähelle (tätä voisi suositella myös Elon Muskille). 

Erityisen toimivan kirjasta teki sen kansanomainen, ei-akateeminen tulokulma: Auvinen on itsekin maallikko ja niinpä hän osaa tehdä kysymyksiä, joita myös keskivertolukija voisi karhukaisista esittää. Auvinen toimikin läpi kirjan lukijansa tasaveroisena, joskin ajoittain synkkänä kanssakulkijana.  

Maailman viimeinen eläin -kirjassa liikutaan taitavasti mikrotason ja makrotason, yksityisen ja yleisen, lokaalin ja globaalin välillä, universaalia unohtamatta. Pidin tavasta, jolla Auvinen laittoi meidät omalle, varsin pienelle paikallemme tämän planeetan ja universumin historiassa. Maailman viimeinen eläin on pökerryttävän hienoa luettavaa.

Spontaani karhukaislöytö lapsille suunnatusta
1000 Uskomatonta faktaa -teoksesta (Andrea
Mills, suom. Tapani Lahtinen, 2024)

Voita, Asako Yuzuki

 

Romaani, jonka viestin Taija Somppikin allekirjoittaisi

Voin maku oli verrattain raikas, mutta siinä oli samanlaista auringonpaisteen mieleen tuovaa lämpöä ja syvyyttä kuin kaikissa niissä eri maitotuotteissa, joita Rika oli maistellut Niigatassa. Soijakastike sulautui voihin, mikä korosti yhdellä rykäyksellä perunan makeutta ja suutuntumaa, eikä Rika saanut enää haarukkaansa pysähtymään.

Eräällä tutullani oli tapana sanoa anopilleen, että tämän käyttämä rypsiöljy kuuluu korkeintaan talon isännän konepajalle voiteluaineeksi. Ymmärrettävästi anoppi ei tästä pitänyt. Meillä Suomessa voi vastaan kasvirasva -leirit muodostuivat jo 1970-luvulla. Itse kuulun voi-leiriin ja siellä pysyn. Lisäksi rakastan ruuanlaittoa ja hyvää kirjallisuutta. Niinpä tämä Asako Yuzukin (muun muassa) voita ylistävä Voita (julk. 2017, suom. 2026) on minulle pitkälti täydellinen kirja. Niinkin täydellinen, että päädyin jopa ensimmäistä kertaa ikinä päivittämään äänikirjasopparini kalliimpaan, kun pitkähkö Voita oli kuluttanut kuuntelutuntini loppuun, enkä halunnut odottaa uusien tuntien avautumista päivääkään. Tätä kuunnellessani ajattelin monesti, että "vihdoinkin kirja, jossa on tarpeeksi ruokakuvauksia!".

Viimeksi olen nauttinut ruoka-aiheisen kirjan lukemisesta näin paljon kahlatessani läpi Tuomas Vimman huikeaa Gourmet -teosta.  Mainittakoon, että ruuan lisäksi myös feminismi yhdistää molempia kirjoja. 

Yuzukin tositapahtumiin perustuva teos nostaa selkeästi esiin japanilaisnaisten kompleksisen suhteen omaan kehoonsa ja painoonsa. Kirjan asetelma, jossa toimittaja käy toistuvasti haastattelemassa oletettua, kulinaristisesti valveutunutta murhaajaa vankilassa, toi mieleeni takavuosien kauhuklassikon, kaikille varmasti tutun Uhrilampaat-elokuvan. Ja siinä missä Uhrilampaiden Hannibal Lecteristä oli tehty kannibaali, jotta katsojan kiinnostus heräisi, riittää tässä japanilaiskirjassa se, että murhaaja on, kauhistus sentään, lihava aasialaisnainen. Lisäksi teos käsittelee muun muassa äitiyttä ja kotivaimon roolia mielenkiintoisilla tavoilla. Näennäisesti keskeisessä roolissa olevat murhat jäävät lopultakin sivuosaan.

Eräs Goodreadsin lukija oli antanut Voita-kirjalle vain yhden tähden, koska kirjan viimeisessä luvussa "vain paistetaan kalkkuna". Itse taas annan samasta syystä johtuen tälle kirjalle täydet viisi tähteä. Voita on hypnoottinen mestariteos, johon haluan palata vielä monta kertaa. 

Äkkiä yksi asia näkyi kirkkaana hänen mielessään. Ennen viimeistä päiväänsä hän tahtoi käyttää kaikki voimansa valmistaakseen jotakuta varten upean aterian. Samanlaisen kuin kuvakirjassa, jonka hän oli lukenut lapsena: kokonaisena paistettu kalkkuna sekä sokerikuorrutusta valuva kakku. Pelkkä ajatus sai hänen sydämensä pamppailemaan täyttymyksestä. Toisesta ihmisestä huolehtiminen kunnon kotiruoan avulla ei oikein sopinut hänen luonteeseensa. Hän oli kuitenkin jo lopen kyllästynyt tekemään ruokaa vain itseään varten.

Mielenkiintoista lisälukemista ja -katsomista:

• Parantavat rasvat, Taija Somppi & Jani Somppi (2012/2025)
• Yhdysvaltojen uudet ravitsemussuositukset
• Kitchen confidential, Anthony Bourdain  (2000)
• Gourmet, Tuomas Vimma (2008)
• Hyvän ruoan kirja, Hannamari Rahkonen (2021, tästä löytyy upea burgundinpadan resepti, kyseinen ruokahan on Voita-kirjassa keskeisessä roolissa) 
• Julie & Julia -elokuva (2009)
• Uhrilampaat -elokuva (1991)
• Gary Eats -Youtube -kanava
• Greeno Eats -Youtube -kanava 
• Dollar Tree Dinners - Youtube -kanava
• Japan Eat -Youtube -kanava