Hyvä tarjous, Suvi Ratinen

Lukupiiriläiset rakastivat Hyvää tarjousta!
Mikään kirja ei ole pitkään aikaan herättänyt
näin vilkasta keskustelua.

Kirja, joka osuu suomalaisen sielun ytimeen

Tartuin tähän kirjaan, koska se valikoitui vetämäni lukupiirin lukupiirikirjaksi. Suvi Ratinen jätti äänestyksessä taakseen muun muassa John Williamsin Stonerin. Ja vielä lukematta jäänyttä Stoneria yhtään parjaamatta voin sanoa, että onneksi tartuimme tähän Hyvään tarjoukseen (2021).

Hyvässä tarjouksessa oli paljon samaa, kuin Kari Hotakaisen Finladia-palkitussa Juoksuhaudantiessä. Molemmissa tarinoissa päähenkilö elää äärimmäisen askeettisesti, jotta pystyisi ostamaan itselleen talon. Matti on menettänyt perheensä, mutta toivoo saavansa sen takaisin talon avulla, Kati taas reagoi (uusio)perheensä menetykseen päättämällä ostaa talon, jossa saa asua yksin, kaikessa rauhassa. Talon osto on siis keino selvitä erosta, sijaitsipa talo sitten Helsingissä tai Keski-Suomessa, ja enemmän tai vähemmän intensiivinen mania toimii kaiken moottorina. Joutuipa sitten myymään kaiken irtaimistonsa tai vaikka itsensä, talo on saatava!

Ratisen teos hurmasi minut paitsi jouhevalla tarinankuljetuksellaan, myös mitä osuvimmalla kuvauksellaan suomalaisesta sielunmaisemasta, jonka taustalla vielä kaikuvat menneiden sukupolvien koettelemukset sota-aikoineen. Me suomalaiset olemme sitkeitä selviytyjiä, joiden geeneihin iskostunut selviytymisvietti muuntautuu toisinaan myös kitsasteluksi ja epäterveeksi hamstraamiseksi. Kukapa meistä ei olisi joskus pohtinut, että ei halua heittää hyvää tavaraa roskiin, vaikka ei tarvitse sitä, tai laskeskellut kaupassa, paljonko punalapputuotteen hinnaksi jää alen jälkeen. 

Ero tosielämän ja fiktion maailmaan sijoittuvan satiirin välillä on liioittelussa: esimerkiksi Katin vanhempien pakastin on täynnä kuudenkymmenen prosentin alennuksella ostettuja kakkuja. "Kaikki kuusikymppisiä!" ilmoittaa Katin äiti ylpeänä. Tunsin tämän kohdan tarinasta henkilökohtaisella tasolla, sillä ostin pari viikkoa sitten itsekin kaupasta kakun, koska se oli juurikin kuudenkympin alennuksessa. Jostain syystä en voinut vastustaa kiusausta, vaikka en todellisuudessa edes syö kakkua juuri koskaan. Tarjous oli liian hyvä. 

Kirjan surullisin osuus liittyy menneiden huutolais- ja evakkosukupolvien kovien kohtaloiden ohella juuri Katin vanhempiin. He eivät nimittäin nuukaile vain rahan, vaan myös rakkauden kanssa. Erityisesti Katin äidin tunnekylmyys tytärtään kohtaan yhdistettynä lannistuneeseen "me olemme pohjasakkaa, joka ei ansaitse hyvää " -asenteeseen alkoi aidosti ärsyttämään kirjan edetessä kohti loppuaan. Enää ei naurattanut. On lopultakin varsin ankeaa, jos kaikki pyörii rahan ympärillä. Oli myös kuvaavaa, että Kati ei kutsunut äitiään äidiksi, vaan etäisesti aina tämän etunimellä. 

Hyvän tarjouksen huonoin puoli oli minusta loppuratkaisun loputon venyttäminen. Arvasin jo hyvissä ajoin, kuten varmasti muutkin lukijat, mitä on tulossa. Loputon loppuratkaisun rakentaminen alkoi tuntua paikallaan polkemiselta. Toisaalta myös viime metreillä saatiin toki vielä mainio lopputwisti ja tarina päättyi lopultakin napakasti, joskin kaoottisesti, kuten realistiseen kuvaukseen sopii. Nyt ei välttämättä eletä onnellisena elämän loppuun asti ja rahatkin taisi tulla käytettyä väärin.

Hyvä tarjous muistuttaa siitä, että omien rahallisten tavoitteiden eteen työskentely on inspiroivaa, mutta jatkuva kituuttaminen ja nuukailu vain masentaa ja laskee omanarvontuntoa (ja/tai on merkki siitä). Vaikka kerskakulutus on haitaksi sekä pankkitilille että ympäristölle, voi myös äärimmilleen viety nuukailu olla, muotitermiä käyttääkseni, toksista. Minulle kirjan hienoin hetki oli, kun punalappuhaukkana tunnettu, rahojensa kanssa ylitunnollinen Kati vihdoin ostaa ei paitsi täysihintaisen, mutta myös vitriinin kalleimman leivän. Siinä oli jotain kauniin katarttista.

P.S.

Suosittelen tämän kirjan oheislukemistoksi Juha Ketolan ja Katleena Kortesuon loistavaa Älä syötä ruokahukkaa -teosta (2019). Siinä on oikeasti fiksuja säästövinkkejä, mitä ruokaan tulee. Kannattaa siis lukaista se läpi, ennen kuin säntää täyttämään pohjatonta arkkupakastintaan aleruualla. Vaikka kyseessä olisikin se maaginen kuudenkympin ale.

Valentine Crow and Mr. Death, Jenni Spangler

 

"Things are about to get Grim"

Brittikirjailija Jenni Spangler oli minulle ennestään tuntematon nimi, kun tartuin hänen uudehkoon Valentine Crow and Mr. Death -nuortenromaaniinsa (2023). Kirja osui käsiini sattumalta ja hurmasi minut alun perin hienolla kannellaan. Kuitenkin myös sisältö teki nopeasti vaikutuksen, sillä kirja ei jäänyt kesken tai hautautunut muiden lukupuolissa olevien niteiden alle, kuten monelle teokselle hyllyssäni ja yöpöydälläni nykyisin käy. Pidin Spanglerin jouhevasta kerrontatyylistä, joka oli vieläpä kaiken hyvän päälle kuivan brittihuumorin sävyttämää. 

Valentine-kirjan jokainen luku oli esimerkiksi otsikoitu erilaisella kuolemisen kiertoilmaisulla, kuten "In Eternal Slumber", "Wearing a Wooden Overcoat " ja "Kicked the Bucket". Tämä toi mieleeni erään aiemman työni ennen kirjastoa, joka liittyi eläimiin. Tuolloin tuli kuultua monia, kielellisesti rikkaita ilmaisuja tilanteesta: "lehmäni (tai muu kotieläin) on kuollut". Tässä muutama esimerkki:

• "Lehmä kuule pötkähti"
• "Vasikka pätkähti"
• "Pikkuvasikka kitkahti"
• "Sonnivasikka kääkähti tänä aamuna"
• "Vasikan nimi oli korko, mut on vissiin lama-aika, kun ei alkanut kasvamaan"
• "Hieho otti lopputilin"
• "Hiehoni teki itsemurhan"
• "Vasikka keikahti"
• "Vasikka kömmähti"
• "Sonni kuolla nytkähti viime yönä"
• "Täällä yksi mötköttäisi navetan takana"
• "Tuolla on vasikka sorkat suorana navetan takana"
• "Vasikka on navetan takana kötällään"
• "Vanha rouva veti viimeiset virret"
• "Taas perhana meni lehemä"
• "Täällä olis lehmätruppi"
• "Tähänkö sai ilimoottaa, jos on neljä jalkaa ylähäpäin?"
• "Täällä olisi vuotinen sonni, joka kuivi poikhen"
• "Ilmoittaisin yhden hiehon lehmien taivaaseen"
• "Lehmä on koikahtanu yön aikana"
• "Yksi mansikki on nukahtanu"
• "Pää kallellaan ja korva lerpallaan"
• "Täällä olis tällainen pikkuryysä"

Yllä olevaa listaa katsoessa mieleeni nousee väistämättä kysymys: onko meillä suomalaisilla kenties yhtä monta ilmaisua kuolemalle, kuin inuiiteilla lumelle? Sekä Valentine Crow -kirjassa, että yllä olevissa lausahduksissa näkyy myös ihmisen monitahoinen suhde kuolemaan: mukana on paitsi surua ja pohdintaa tuonpuoleisesta, myös mustaa huumoria. Kuoleman kohdatessa hieman ronskikin asenne saattaa joskus olla paikallaan, jos se auttaa käsittelemään tapahtunutta. 

Valentine Crow-kirjassa (kirjan nimi)päähenkilö, 12-vuotias orpopoika, päätyy sattuman oikusta paikallisen viikatemiehen oppipojaksi. Käy ilmi, että herra Kuolema on itse asiassa aivan tavallinen tyyppi, joka yrittää vain tehdä työnsä hyvin ja selviytyä nipottavan pomonsa valvovan silmän alla. Mokaaminen töissä saattaisi nimittäin merkitä, että herra Viikatemies joutuisi jatkossa raapimaan kuolleiden kissojen raatoja irti asfaltista. Kaikki onneksi sujuu varsin mallikkaasti, ainakin kunnes Valentine saa tehtäväkseen kuljettaa ystävänsä Philomenan sielu tuonpuoleiseen. Siitä alkaa kilpajuoksu lopullista tuhoa vastaan.

Valentine Crow on hurmaava kirja, jota voin suositella täydestä sydämestäni niin aikuis- kuin lapsilukijoillekin (yhdeksästä ikävuodesta ylöspäin). Extrapisteet siitä, että tarina sijoittuu viktoriaaniseen Lontooseen, huokuen näin dickensiläistä tunnelmaa.

Kuolema koskettaa meistä jokaista, halusimmepa tai emme. Valentine Crowin seurassa tämä kosketus on onneksi hellävarainen ja kauniin vivahteikas, säpäkkää huumoria unohtamatta. Vaikeiden ja pelottavienkin aiheiden tarinallistaminen tekee niistä siedettävämpiä ja helpommin kohdattavia. Tämä on hyväksi kaiken ikäisille lukijoille.

Juhlat alkakoon, Niccoló Ammaniti

Näitä juhlia et halua missata

Niccoló Ammanitin Juhlat alkakoon (Che la festa cominci, 2009) on kirja, joka vaati tulla blogatuksi. Siitä huolimatta, että kyseessä ei ole uutuusteos ja tätä kirjoittaessa omastakin lukukerrasta on jo hetki aikaa. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäkittävät sitkeästi kirjapinossani, yhä huomiota vaatien. Kieltäytyen palautumasta kirjastoon ennen hetkeään valokeilassa. Ja totta tosiaan: Suomen sateinen, kurainen ja harmaa syystalvi kaipaakin kontrastikseen juuri tällaista värikästä ja äänekästä piristysruisketta suoraan aurinkoisesta Roomasta. Kun tarkemmin ajattelen, ei tällainen pläjäys sovi kuin kahteen lokaatioon: Italiaan tai Las Vegasiin (vrt. Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, jossa on monia samoja teemoja ja elementtejä). Joten tässä sitä ollaan. Puhukaamme hetki Juhlista.

Juhlat alkakoon ei ole Ammanitin kuuluisin kirja. Esimerkiksi Minä en pelkää -teos (lo non ho paura, 2001), on saanut maailmalla paljon enemmän suitsutusta. Itselleni Ammanitiin tutustuminen alkoi kuitenkin astetta vieraammasta kirjasta, Juhlat alkakoon -satiirista. Siinä kuuluisa kirjailija, saatananpalvoja ja miljardööri tavoittelevat kukin paikkaansa osana yhteisöään omalla tavallaan, keinoja kaihtamatta. Kaikki huipentuu absurdeihin juhliin, joissa maailma nyrjähtää hetkellisesti jopa yliluonnollisen tai ainakin oudon puolelle. 

Pidin Ammanitin tavasta kuljettaa tarinaa ja kertoa (anti)sankareidensa lennokkaista edesottamuksista. Minulle tulivat tästä mieleen Miika Nousiainen ja Tuomas Vimma. Ja Vimmahan itse asiassa aikoi kirjoittaa jokunen vuosi sitten fantasiaromaanin, mutta valitettavasti luopui ajatuksesta koiran tuhottua hänen lähdeaineistonsa. Onneksi Ammaniti paikkasi tätä puutetta omalla vimmaisen absurdilla tavallaan, vieläpä etukenoisesti.

Main character sydrome kahdella tavalla:
kirjassa ja koirassa. 
P.S. Tätä fantasiakirjaa ei koira onneksi tuhonnut.

Nelinkontin, Miranda July

 

Pelkoa ja inhoa Monroviassa

Miten voisin kuvata Miranda Julyn Nelinkontin-uutuusteosta (All Fours, 2024)? Ensimmäisenä mieleeni tulee: Henriikka Rönkkönen yhdistettynä Hiljaisiin siltoihin ja (päälle liimattuun) wokeen. Jos joku tai kaikki näistä kiinnostavat, tämä kirja on mahdollisesti sinua varten. Itselleni Nelinkontin oli lukukokemuksena kuitenkin kuin jyrkkä rotko. Alku oli tasaista peruspullaa, sitten pudottiin ihmismielen alimpaan kuiluun ja lopuksi kavuttiin hölmistyneenä takaisin maan pinnalle, kysellen: "Mitä ihmettä juuri tapahtui..?". 

En ole pöllämystyneen reaktioni kanssa yksin. Goodreadsissa moni lukija kertoi vihanneensa tätä kirjaa, ja eräs tietty tamponi-kohtaus oli ollut minun lisäkseni myös toiselle lukijalle se piste, jossa kirja meni kiinni, ja loppuun lukeminen tuntui mahdottomalta. Rajansa cringellä ja ruumiineritteilläkin. Jos July halusi shokeerata, siinä hän todella onnistui. 

En oikein tiedä, mitä aiemmin huonosti tuntemaltani Julylta odotin. Takakansitekstin perusteella kai lähinnä jotain hauskaa ja kevyttä, mukaansatempaavaa. Tai korkeintaan jotain Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen -kirjan kaltaista, astetta synkempää, mutta silti arkijärjellä tajuttavaa ja jonkinlaisen sopivaisuuden rajoissa pysyvää. 

Mutta ei. Päähenkilö valehteli järjestelmällisesti läheisilleen, masturboi suurimman osan ajasta, ja käytti 20 000 dollaria random-hotellihuoneen sisustamiseen, jota hän ei omistanut (tosi samaistuttavaa näinä talousaikoina, kun ostovoima on ihmisillä nollassa.. not). Kaikki tämä selittyi ilmeisesti itseään etsivän naisen keski-iän kriisillä ja pre-menopaussilla. 

Tarina oli lähinnä turhauttava, vastenmielinen ja outo. Juoni junnasi paikoillaan, nimettömäksi jäävä päähenkilö teki outoja valintoja jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa ja hakkasi päätään seinään. Syy, miksi luin kirjan loppuun, oli kertomuksen hienoinen parantuminen loppua kohti, yleinen jääräpäisyyteni, sekä halu päästä avautumaan tästä lukukokemuksesta täällä blogissa. Jos hyvän kirjan mittarina käytetään herätettyjen tunteiden määrää ja voimakkuutta, Nelinkontin on mestariteos. 

Return to the Willows, Kelly Young

 

Räiskyvä kunnianosoitus Kenneth Grahamille

Wind in the Willows -adaptaatiot ovat viime aikoina olleet vahvasti läsnä kirjallisessa elämässäni. Uusin lisäys kokoelmaani on yhdysvaltalaisen Kelly Youngin Return to the Willows (2012).

Youngin kirja oli varsin mukiinmenevä, eikä edes kovin pieni tai vaatimaton jatko-osa brittiläiselle kulttiklassikolle. Teos on nimittäin kookas ja täynnä varsin herkullisia kuvia, jotka olivat videopelialallakin työskennelleen Clint Youngin käsialaa. Youngin pelitausta näkyi vauhdikkaissa kuvissa selvästi ja loi kontrastin niihin klassisiin mustavalkoisiin piirroksiin, joita yleensä löytyy Willows-romaanien sivuilta, puhuttiinpa sitten alkuperäisteoksesta tai adaptaatioista.

On helppo uskoa, että tällaisten kuvien tekijällä on videopelitaustaa.

Verrattuna muiden kirjailijoiden Willows-adaptaatioihin oli Youngin teos varsin suoraviivainen. William Horwoodille ja Kij Johnsonille tunnusomainen hidas tunnelmointi oli sivuosassa ja juoni eteni yleensä reipasta tahtia. Ainoa kerronnan rytmiä puurouttanut aspekti oli toisinaan liiallisen polveileva dialogi. 

Ja mitä puheeseen tulee, en voinut olla harmistumatta, kun yhdysvaltalaisen kirjailijan brittienglanti rakoili ja hahmot puhuivat ajoittain kuin 2010-luvun jenkkiläiset realitytähdet (tyyliin: "you have to keep yourself together, man!"). Young kun selvästi yritti kirjoittaa brittiläisittäin. Tästä kertoivat muun muassa alaviitteisiin laitetut selitykset brittiläisille ilmaisuille, joita amerikkalainen lukija ei välttämättä tajuaisi. Toki olisi epäreilua odottaa, että 2000-luvulla elävä teksasilainen kirjoittaisi samalla tavalla, kuin sata vuotta sitten elänyt britti. Minun silmissäni tämä on joka tapauksessa miinusta, sillä rakastan Wind in the Willowsia muun muassa juuri sen brittiläisyyden takia.

Lempiosuuteni Youngin kirjasta oli Rupikonnan päähän saama isku, jonka seurauksena hänestä kuoriutui akateeminen nero. Pian Rupikonna sitten löysikin itsensä Cambridgesta, professorin virkaa toimittamasta. Hänen tutkimusintressinsä käsittelivät muun muassa ikiaikaista kysymystä siitä, miksi voileipä tippuu lattialle aina voipuoli alaspäin ("the jam-side-down concurdum"). Sivumennen mainiten: tätä ilmiötä on todella tutkittu yliopistossa. 

Lisäksi Vesirotan ja Myyrän soutelu joella oli herätetty hienosti henkiin ja myös lopun taistelukohtaus näätiä vastaan oli jokseenkin hykerryttävä. Siinä tavoitettiin mielestäni näätien kiero olemus mitä osuvimmin. Näädät ovatkin aiemmin olleet ikävän aliedustettuina useissa lukemissani Willows-adaptaatioissa. Ne kun kuitenkin tuovat mukavaa jännitettä ja kontrastia hahmokavalgadiin.

Kaiken kaikkiaan Young kunnioitti alkuperäistä tarinaa ja vei juonta eteenpäin juuri sopivan uskollisesti ja hienotunteisesti. Kaikesta näki, että Young rakastaa Grahamen alkuperäisteosta. Return to the Willowsin lopussa Myyrä jopa lukee Wind in the Willows -kirjaa ja mainitsee sen myös suosikkiteoksekseen. Tätä voi toki pitää kerrontateknisesti hieman hämmentävänä ratkaisuna (onko kyseessä päiväkirja, vai..?). Oli miten oli, tämä Myyrän lukuhetki päättää Return to the Willowsin kauniisti:

"Look here," he said to the baby. "Here's my favorite*. It's about a couple of dear old friends and their sunny days together spent messing about in boats. -- "

*Tämän sanan kirjoitusasu ilman u-kirjainta on yksi esimerkki amerikanenglannista.

Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens, David Mitchell

 

Vuoden 2023 lempikirjani on tässä

You love people from the past, don't you Mark. Like Napoleon!

- Sophie Chapman (Peep Show, series 9, episode 5, Kid Farm)

Brittiläisen Peep Show -komediasarjan Mark Corrigan rakastaa historiaa yli kaiken. Hän on ikuisesti katkera, että opiskeli yliopistossa historian sijaan liiketaloutta ja muutama vuosi valmistumisensa jälkeen hän jopa ujuttautuu hetkellisesti takaisin vanhan yliopistonsa historian laitokselle ja "varastaa ilmaista koulutusta". Lisäksi Mark tietenkin julkaisee ikonisen teoksensa Business Secrets of the Pharaohs. 

Markia sarjassa näytellyt David Mitchell on puolestaan toden totta opiskellut historiaa yliopistossa, joskin näytteleminen vei hänet sivu-urille varsin nopeasti. Jotain silti tarttui mukaan, kuten Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens (2023) osoittaa.

Itse kuuntelin Unrulyn äänikirjana, jonka lukijana toimi kirjailija itse. Ja mikäs sen parempaa, kun Mitchell sattuu olemaan Bafta-palkittu näyttelijä, joka saisi puhelinluettelonkin kuulostamaan kiinnostavalta. Toki haalin myös printtiversion itselleni (toivoin joululahjaksi), mutta parhaimman kokemuksen Unrulysta saa silti äänikirjamuodossa, jos minulta kysytään. 

Itselleni Unruly on täydellinen kirja monestakin syystä: sen lisäksi että olen David Mitchell-fani ja anglofiili, on myös brittihovilla aina ollut lämmin paikka sydämessäni. The Tudors, The Crown, Musta Kyy.. olen nähnyt ne kaikki. Ei siis ihme, että Unruly onkin tullut kuunneltua läpi enemmän kuin kerran. Mielestäni se on kerrassaan hypnoottinen. Huonon nimimuistini takia vanhemmat brittimonarkit (pre-Tudorit, pois lukien suuret persoonat kuten Rikhard III) ehkä sekoittuvat päässäni iloisesti, mutta se ei haittaa. Minulle pelkkä yleinen tunnelma ja Mitchellin samanaikaisesti nokkela ja letkeän jutusteleva kerrontatyyli on tarpeeksi suuri motivaattori painaa play-nappulaa. Siitä kuuluisasta brittihuumorista puhumattakaan.

Yhdestä asiasta haluan huomauttaa. Mitchell nimittäin väittää, että kaikkien hänen kirjansa lukijoiden on "pakko" tietää, kuka oli Vilhelm Valloittaja:

England was a word that gradually gained currency, like mansplain or staycation, and it was fully in use by the time William the Conqueror was king of it. I expect you've heard of him. Most people know that, in 1066, William the Conqueror (not at that point so named) won the Battle of Hastings and became king of England. When it comes to the likely readership of this book, that 'most' must rise to 'all'. If there is anyone reading this book who didn't already know that, I would love to hear from you because you are genuinely reading in a genre that was previously of no interest. You, if you exist, and I bet you don't, are an absolute confounder of the algorithms. It would be like someone reading a biography of Elvis Presley who did not already know that he was a singer. What you are doing is probably more statistically remarkable than what William the Conqueror did.

Voin myöntää saman tien, että en muista koulussakaan lukeneeni juuri mitään Hastingsin taistelusta. Mutta minäpä en olekaan britti, vaan suomalainen. Meille suomalaisille ehkä hieman vastaava tapahtuma, joka on iskostunut kaikkien mieliin ja joka sijoittuu suunnilleen samalle aikakaudelle, lienee Pähkinäsaaren rauha (1323). Kysyin jopa eräältä historian maisterilta, tietääkö hän, kuka voitti Hastingsin taistelun. Ei tiennyt. 

Only Say Good Things: Surviving Playboy and Finding Myself, Crystal Hefner

 

Hugh Hefnerin myrkyllinen perintö

 

"He always likes the broken ones."

          -Hugh Hefnerin sihteeri Hefnerin naismausta. 

Vuonna 2017 kuollut Hugh Hefner oli kuin komodonvaraani. Esihistoriallinen ilmestys istuttaa uhriinsa tappavia bakteereja, jotka tekevät myyräntyönsä hitaasti. Tämä, toki varsin groteski vertauskuva nousi mieleeni, kun luin Hefnerin viimeiseksi jääneen vaimon, Crystal Hefnerin Only Say Good Things -muistelmat (2024), ja seurasin aiempien puolisoiden reaktioita teokseen. Hefnerin myrkyllinen hajota ja hallitse -psykologia näyttää nimittäin toimivan edelleen, seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin.

Esimerkiksi Hefneristä aiemmin hyvin vastaavan sisältöisen kirjan "Down the Rabbit Hole" (2015) kirjoittanut Holly Madison, Crystalin edeltäjä, on kritisoinut Crystalin kirjaa voimakkaasti, ja muun muassa todennut, että teos on fiktiivinen. Aikoinaanhan Hefner sanoi Madisonin kirjasta samaa. Historia siis toistaa itseään. 

Madison myös epäilee, että Crystal käytti Hefnerin heikentynyttä terveydentilaa hyväkseen Hefnerin viimeisinä elinvuosina, esimerkiksi tekemällä muutoksia testamenttiin. Vaikka Madison tuntee Hefnerin taidon kääntää naiset toisiaan vastaan, hän ei silti vaikuta tuntevan sympatiaa Crystalia kohtaan. Samoin Crystalia edeltänyt vaimo Kimberley Conrad on syyttänyt Crystalia muun muassa uhriintumisesta. Hefner voi siis levätä kryptassaan kaikessa rauhassa. Enemmän ja vähemmän manipuloidut ja kaltoinkohdellut ex-kumppanit puolustavat häntä edelleen, ja tappelevat keskenään.

Lukukokemuksena Only Say Good Things oli vangitseva. En tiedä, kuka toimi haamukirjoittajana, mutta hän teki paljon parempaa työtä, kuin esimerkiksi Britney Spearsin uunituoreen Nainen minussa -elämänkerran kirjoittaja. 

Crystalin kirjassa on mukana elokuvamaisia kohtauksia, osuvaa vertauskuvallisuutta, sekä paljon tunnetta. Pidin myös siitä, että Crystal toimi itse äänikirjansa kertojana. Se toi tiettyihin kohtiin ihan omanlaistaan syvyyttä. Crystal on sanonut, että hän ei rakastanut Hefneriä. Tätä on kuitenkaan vaikea uskoa, kun kuulee, miten hän lähestulkoon murtuu kyyneliin lukiessaan kohtaa, jossa Hefner kuolee 91-vuotiaana. Crystalin rakkaus ei ehkä ollut romanttista, mutta rakkautta se oli joka tapauksessa.