perjantai 30. heinäkuuta 2021

Suon villi laulu, Delia Owens

 

Nappasin tästä teoksesta pikaisesti kuvan
hyödyntämällä työpaikkani varaushyllyssä ollutta
nidettä. Alueemme varausjonossa on tätä
kirjoittaessa edelleen kymmeniä lukijoita.


Kirja aisteille, ei niinkään aivoille


Eläintieteilijä ja esikoiskirjailija Delia Owensin Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing, 2018) on kasvanut todelliseksi ilmiöksi. Teosta on myyty miljoonia, ja se on kaikkien huulilla ympäri maailmaa. Itsekin tartuin Pohjois-Carolinan marskimaalla asuvan Kyan tarinaan kirjastoasiakkaani lämpimän suosituksen perusteella. Asiakas vieläpä heitti minulle ekstrasyötin sanomalla, että kaikki selviää vasta aivan kirjan viimeisillä sivuilla. Melkoista härnäystä.

Itselleni Suon villi laulu oli keskitason lukukokemus (tai oikeammin kuuntelukokemus). Tarinassa oli kiinnostavia elementtejä, kuten murhamysteeri ja upeaa luontokuvausta, jota jopa kirjaa kritisoivat lukijat kollektiivisesti kehuvat, mutta lopultakin minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi taustalla jäytävä, hienoinen pitkästyminen. Juoni nimittäin eteni hitaasti, ja asetelmasta olisi voinut saada irti niin paljon enemmänkin. Varsinkin teoksen loppupuolen oikeussalidraama oli varsin pitkäpiimäistä seurattavaa. Tästä samaa mieltä oli muun muassa Elina. 

Monet lukijat ovat kritisoineet Owensin kirjan juonta, todeten sen olevan epäuskottava. Samoin Suon villiä laulua on ajoittain kuvattu varsin "höttöiseksi" lukukokemukseksi, joka ei juurikaan eroa kioskikirjallisuudesta. Itse en kioskikirjallisuutta lue, mutta ymmärrän yhtäläisyysmerkkien vetäjiä, sillä itseäni tämä tarina muistutti Brooke Shieldsin tähdittämästä Sininen laguuni -elokuvasta (The Blue Lagoon, 1980). Eroottinen teinirakkaus tropiikissa, yhteiskunnan ulkopuolella, kuulostaako tutulta..?

Sinällään en näe mitään pahaa romanttisissa tai eroottisissa tarinoissa; niille kuuluu ehdottomasti oma ekologinen lokeronsa kirjamaailmassa. 

Luulen, että ne lukijat, jotka kritisoivat Owensin teosta pohjaten mielipiteensä kirjan kioskikirjamaisuudelle, eivät yksinkertaisesti tienneet, mitä tulevan piti. Sillä eihän tämä nyt mitään Dostojevskia ole, vaikka miten päin katsoisi. Suon villi laulu on viihdettä, ja sellaisena se kannattaa myös ottaa. 

torstai 22. heinäkuuta 2021

Eerika, Vera Miettinen

 



Kunpa tätä kirjaa ei olisi koskaan tarvinnut kirjoittaa


Jotkut kirjat haluaa ahmia nopeasti loppuun, koska ne on kirjoitettu niin taitavasti ja kauniisti. Sitten on kirjoja, kuten rikostoimittaja Vera Miettisen Eerika (2020), joiden lukemista ei voi lopettaa, koska tarina on liian piinaava ja surullinen. 

Kuuntelin vuonna 2012 murhatun, kuolinhetkellään 8-vuotiaan Eerikan tarinan äänikirjana, ja toisin kuin yleensä, en loikkinut monien eri äänikirjojen välillä, vaan keskityin parin päivän ajan sataprosenttisesti tähän tarinaan. 

Vaikka pitkälti kaikkien suomalaisten tapaan tiesin tapahtumien surullisen lopputuloksen, en voinut lopettaa kuuntelemista. Turhauduin, järkytyin ja suutuin moneen kertaan, ennen kuin kirja oli lopussa. Mielessäni pyöri ajatuksia, kuten: "Jos Sirpa Laamanen vielä kerrankin väistää vaatimusta todistaa henkilöllisyytensä vailla seuraamuksia, minulla palavat hihat lopullisesti" ja: "Miten tämä on mahdollista?!". Tämä tarina oli kuin Kafkan oikeusjutun käänteinen versio suoraan helvetistä: syylliset tiesivät tekonsa, mutta eivät jääneet kiinni, koska "byrokraatit" olivat täysin hampaattomia.

Eerikan tarinan saavuttua päätökseensä katsoin vielä YouTubesta Eerikan murhaajien haastattelupätkän, ja pöyristyin sitä kepeyttä, jolla he asiasta puhuivat. Kyyneleet nousivat silmiini. 

En juurikaan lue rikoksia käsitteleviä kirjoja, mutta tämän luin, ja suosittelen tämän lukemista myös vähintäänkin kaikille niille, jotka työskentelevät lasten parissa tavalla tai toisella. Kuten Miettinen kirjan lopussa toteaa: "Jos edes yksi lapsi säästyy samalta kohtalolta kuin Eerika, tämän kirjan tehtävä on suoritettu". Miettisen mukaan lastensuojelussa on myös todella tapahtunut joitakin positiivisia muutoksia Eerikan tapauksen jälkeen. On tärkeää, että tämä tarina ei unohdu, jotta saman toistuminen jatkossa voitaisiin välttää.

torstai 15. heinäkuuta 2021

Pohjoisen mytologia, Neil Gaiman

 



Edda gaimanilaisittain


Kun tartuin tähän Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia -teokseen (Norse Mythology, julk. 2017), en ollut varma, mitä odottaa. Tiesin vain, että kirjan kansi on hieno, nimi lupaava, ja sen on kirjoittanut legendan maineessa oleva fantasiakirjailija. Kun aloitin lukemisen, jätin johdannon väliin, ja hyppäsin ummikkona suoraan tarinoihin. 

Pian minulle selvisi, että kyseessä on Gaimanin uudelleentulkinta Runo-Eddasta (800-1000 -luku), ja Proosa-Eddasta (noin 1220). Petyin hieman, koska olin odottanut saavani lukea jotain aivan uutta. Mietin jopa, ovatko Gaimanilta loppuneet ideat kesken? Mutta taas toisaalta, onko mikään lopultakaan täysin uutta, ja jos siltä joskus vaikuttaakin, voiko sekin johtua vain siitä, että lähde on lukijalle sillä kertaa tuntematon? Tämä on klassinen ikuisuuskysymys. Kuten Christopher Booker on todennut kirjassaan The Seven Basic Plots - Why We Tell Stories: 


Without in any way wishing to detract from the genius of our great storytellers -- the stories told by even the greatest of them are not their own. Their skill lies in the power with which they manage to find new outward clothing in which to dress up a theme which is already latent, not only in their own minds but in those of their audience. (Booker, 2004, s. 543.)


Kokemuksena Gaimanin Edda-uudelleentulkinnat olivat sujuvaa, joskin ajoittain hieman pintaraapaisumaista ja asiasta toiseen hyppivää luettavaa. Tämä tarinoiden sekvenssimäisyys johtuu tietenkin pitkälti Gaimanin lähdemateriaalista, joka on toki sinällään ehdottomasti lukemisen arvoista itsessäänkin. Omiksi suosikeikseni Gaimanin uudelleentulkinnassa nousivat tarinat, joissa Loki oli keskeisessä roolissa (esimerkiksi "Mestarirakentaja"). Pidän Lokin moniselitteisyydestä, ilkikurisuudesta, ja tämän kyvystä muuttaa muotoa milloin miksikin. 


Sellainen Loki vain on. Häntä paheksui silloinkin, kun oli syytä olla kiitollinen, ja hänelle oli kiitollinen silloin, kun häntä olisi pitänyt vihata.


Ongelmallinen tekijyys

Kaiken kaikkiaan Pohjoisen mytologia pyrki minusta olemaan hieman liian "uskollinen" alkuperäiselle materiaalille, kun ottaa huomioon, ettei itse kirjan nimessä mainittu Eddaa lainkaan. Ehkä siksi tästä teoksesta jäi hämmentynyt fiilis. Kirja on Gaimanin, mutta toisaalta taas ei ole. Gaiman on tässä tapauksessa ennemminkin kuin nykyajan Elias Lönnrot tai Snorri Sturluson 2.0, mutta tuokaan vertaus ei tunnu ihan oikealta.

Pohjoisen mytologia vaikuttaakin pyörivän jonkinlaisessa tekijyyden liminaalitilassa, haastaen samalla käsitykseni fantasiakirjallisuuden ja muinaisten myyttien kompleksisesta suhteesta. Fantasiakirjailijat toki lainaavat myyteistä ja taruista materiaalia tuon tuostakin, mutta astetta harvemmin olen törmännyt tilanteeseen, jossa fantasiakirjailija päättää kertoa vanhat tarut uudestaan, täydennellen, tulkiten, ja uuden nimen alla. Kärjistäen voisi kysyä: onko tässä kirjamaailman Theseuksen laiva?

Tällaisissa uudelleenkerrontatilanteissa preferöisin tarinan tai myytin alkuperäisen nimen säilyttämistä tai vähintäänkin jonkinlaista korostamista myös uuden teoksen nimessä. Tämä osoittaisi ansaittua kunnioitusta alkuperäistä tarinaa kohtaan, ja potentiaaliset lukijat välttyisivät väärinkäsityksiltä. Näin, alkuperäistä tarun nimeä esiintuoden, toimittiin esimerkiksi Tolkienin postuumisti julkaistun The Legend of Sigurd & Gudrún:in (2009) kanssa.

Lukemisen arvoinen kirja tämä toki oli, ja ajoittain varsin viihdyttäväkin sellainen. Tarinoiden irrallisuuden ansioista tämä kirja sopi myös erinomaisesti osissa luettavaksi. Saatoin kahlata läpi esimerkiksi yhden kertomuksen per. päivä. Pohjoisen mytologiaa voi suositella myös nuoremmille lukijoille helposti avautuvaksi ensikosketukseksi Eddoihin. 


LÄHDE:

Booker, C. (2004). The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories. London & New York: Continuum.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta, Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala & Tanja Välisalo (toim.)






Mitä fantasia on?


Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pyysivät minua mukaan mielenkiintoiseen tietokirjaprojektiin, jonka aiheena on fantasia. Fantasiasta väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle kirjoittavana tutkijana lupauduin mukaan ilomielin. Kirjoitin teokseen luvun antifaniudesta, käyttäen esimerkkeinä muun muassa Christopher Paolinin, Twilightin ja Fifty Shades of Greyn antifaneja. Tekstini on vahvasti yhteydessä tulevaan väitöskirjaani, ja se on sivu mennen mainittuna myös ensimmäinen yksin kirjoittamani, vertaisarvioitu artikkeli. 

Nyt, vuosia myöhemmin, ja monen muokkauskierroksen jälkeen, kirjamme on vihdoin ulkona. Sivuja tässä suomalaisen fantasiatutkimuksen Magnum opuksessa on yli 500, ja kirjoittajia mukana 17. Kyseessä on siis todellinen joukkovoimannäyte.

Fantasia - Lajit, ilmiö ja yhteiskunta (2021) julkaistiin kesäkuussa, ja sen voi ostaa ainakin Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta. Lisäksi kirjastot palvelevat, luonnollisesti. Suosittelen tätä tietokirjaa kaikille alan tutkijoille, opiskelijoille, sekä jokaiselle fantasiasta kiinnostuneelle. Vaikka kirjoitusote on lähdeviitteineen ja vertaisarviointeineen akateeminen, on tekstit kuitenkin pidetty yleistajuisina. 




Fantasia-teoksen suurin vahvuus on ehdottomasti sen monipuolinen ja ajantasainen aihevalikoima, josta löytyy jokaiselle jotakin. Mukana on lukuisia eri teemoja, kuten suomalainen fantasia, uuskumma, kauhufantasia ja urbaani fantasia, fantasia ja politiikka, sekä sukupuoli ja seksuaalisuus fantasiassa. Luonnollisesti teoksesta löytyy myös katsaus fantasian historiaan, ja lukuisia tulokulmia fantasian tutkimukseen. 

Omalta osaltani haluan kiittää lämpimästi kaikkia kollegoitani, jotka ovat olleet mukana tässä hienossa kirjaprojektissa. Erityiskiitoksen haluan osoittaa kirjan toimittajille, Jyrkille, Tanjalle, Urpolle ja Irmalle.




P.S.


Myös Suomen virallinen Ankkatohtori, tutkijakollegani Katja Kontturi on blogannut tästä teoksesta. Katja kirjoitti kirjaamme luvun fantasiasta sarjakuvissa. 

torstai 18. maaliskuuta 2021

Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot, Gary Lachman




 

Elämäntarina, syvä ja mystinen kuin Loch Ness



Kerran huolestuneet munkit pyysivät häntä apuun, koska valkoinen bikkhu ei ollut päiväkausiin koskenut heidän tuomaansa veteen ja ruokaan. Kun Crowley lähti tutkimaan asiaa, hän näki, että Bennett leijui ilmassa. Tuuli keinutti hellästi levitoivan gurun liikkumatonta kehoa.


Jotkut elämänkerrat ovat kohteensa kokoisia, toiset tuntuvat venytetyiltä, ja sitten on niitä, jotka vaikuttavat kattavuudestaan ja laajuudestaan huolimatta raapaisevan vain kuvailemansa kohteen pintaa. Blondie-yhtyeestäkin tutun Gary Lachmanin Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot (Aleister Crowley: magick, rock and roll, and the wickedest man in the world, 2014), kuuluu näistä kategorioista viimeiseen. 

Hermetic Order of the Golden Dawnin jäsen, ja Thelema-uskonnon perustaja, Aleister Crowley (1875-1947) tuntuu eläneen lukuisia eri elämiä: hän oli vuorikiipeilijä, kirjailija, runoilija, joogi, (väitetty) vakooja, heroiiniriippuvainen, okkultisti ja (kuolemansa jälkeen) myös kultti-ikoni, joka kiinnosti muun muassa The Beatlesia, The Rolling Stonesia, Black Sabbathia, David Bowieta ja Led Zeppelinin Jimmy Pagea. Riskaabeleista ja tabuja rikkovista rituaaleistaan tunnettua Crowleyta on epäilty syyksi muun muassa Montaukin ufohavaintoihin ja Loc Nessin hirviöön

Tämä Crowleyn elämän suunnaton väriskaala ja moninaisuus on sekä tämän elämänkerran vahvuus, että heikkous. Lachmanin teos on kaikessa tapahtumakylläisyydessään kiinnostava, mutta toisaalta  nopealiikkeisen päähenkilön edesottamusten tunnollinen kertaaminen on ajoittain sekavaa seurattavaa, ja uusia nimiä vilisee teoksen sivuilla sellaisella tahdilla, että perässä on vaikea pysyä. Varsinkin, kun kirjassa ei, harmillista kyllä, ollut mukana elämänkerroille melko yleistä kuvaliitettä, joka olisi auttanut yhdistämään nimet kasvoihin (kuvaliitettä kaipaili myös Heini L.). 

Olenkin sitä mieltä, että Crowleyn kaltaisen hahmon kohdalla parhaiten saattaisi toimia keskittyminen vain tiettyyn ajanjaksoon tai aihealueeseen per. kirja. Tällainen teos on esimerkiksi Netherwood: Last Resort of Aleister Crowley (2012), joka fokusoituu Crowleyn viimeisiin aikoihin ennen kuolemaa. Tuon kirjan lukeminen saattaisi kiinnostaa itseäni, sillä huomasin liikuttuvani lukiessani vanhan, kuolemaa tekevän Crowleyn edesottamuksista. Hän ei ollut enää "Suuri Peto", vaan vanha ja hauras mies, joka ilahtui, kun joku tuli tervehtimään häntä. 

Eniten pidin tässä elämänkerrassa siitä, miten syvällisesti Lachman tunsi Crowleyn, ja analysoi tämän persoonaa ja elämää, sekä koko okkultistista kulttuuria ylipäätään. Kirjoitusote oli asiantunteva ja melko neutraali, olematta kuitenkaan liian kuiva. Varsinkin kirjan loppupään analyysi siitä, miten Crowley ja hänen ideologiansa näkyy populaarikulttuurissa, oli kiinnostavaa luettavaa:

En usko, että Jay-Z:n tai Lady Gagan kuunteleminen ajaa ketään saatananpalvojaksi. Vaarana on seikka, josta David Tibet huomautti vuosikymmeniä sitten: Crowley ja hänen kaltaisensa hahmot tarjoavat liiankin helpon mutta väkevän kuvaston mielikuvituksettomille ihmisille, jotka eivät kykene luomaan omaa kuvakieltään tai edes ymmärtämään, mihin mainittu kuvasto viittaa tai mihin sillä pyritään. 

Vielä kerran on todettava, että yhden yleisluontoisen elämänkerran lukeminen ei riitä, jos haluaa ymmärtää, mistä Crowleyssa pohjimmiltaan oli kyse. Varsinkaan, kun Lachmanin kirja ei keskittynyt Crowleyn filosofiaan spesifisti, vaan kurotteli moniin eri suuntiin, käyden läpi myös ystävyys- ja rakkaussuhteet, kulloisenkin terveydentilan muutoksen, matkan, julkaistun kirjan, tehdyn rituaalin ja nousseen kohun, taloudellista tilannetta myöskään unohtamatta. 

Oliko Crowley lopulta pelkkä kapinoiva, hedonistinen sekopää, vai väärinymmärretty nero? Kuka tietää. Ikoni hän joka tapauksessa on edelleen. 

Itse näen Crowleyssa paljon samaa kuin kirjailijana ja journalistina tunnetussa Hunter S. Thompsonissa. Molemmat olivat poikkeuksellisen vauhdikkaita ja vaikealuonteisia miehiä, joiden elintavat olivat kaikkea muuta kuin normaalit, saati suositeltavat. Toisaalta sekä Thompson että Crowley olivat myös älykkäitä ja aikaansa edellä olevia yksilöitä, jotka tekivät omilla aloillaan (journalismi, okkultismi, jooga..) uraauurtavia avauksia, joiden ansiosta heidät tullaan muistamaan vielä pitkään. 

tiistai 26. tammikuuta 2021

Onneksi oli maitoa, Neil Gaiman






Kuumailmapallon matkassa


Erityisesti Sandman-sarjakuvista tunnettu Neil Gaiman on jo pidempään ollut kiinnostukseni kohteena, mutta minulla on ollut vaikeuksia löytää aikaa hänen teostensa lukemiseen, koska lukujonossa on niin paljon muutakin. Nyt tämä ongelma kuitenkin ratkesi ainakin hetkellisesti, kiitos nopealukuisen Onneksi oli maitoa (Fortunately, the Milk.., 2013) nuortenkirjan. 

Tämä isän (lue: Neilin) oudosti pitkittyneestä maidonhakureissusta kertova tarina on kahlattu läpi hetkessä, kiitos runsaan kuvitukset, suurehkon tekstikoon, ja sopivan tärähtäneen tarinan, joka pitää otteessaan. Näin positiivisen lukukokemuksen jälkeen en voi kuin todeta, että aikuistenkin kannattaisi välillä lukea myös nuorten- ja lastenkirjoja. Se voi nimittäin olla varsin virkistävää ja palkitsevaa!

Tämä Gaimanin lennokas seikkailu toi mieleeni myös toisen lastenkirjaklassikon, Sven Nordqvistin Hurja hassu siskoni -kuvakirjan (2008). Molemmissa tarinoissa nimittäin liikutaan kuumailmapallolla seikkailusta toiseen. Erona teosten välillä on se, että Nordqvistin teos nojaa ennen kaikkea huikeaan visuaaliseen ilmeeseensä (Nordqvist piirsi kuvat ennen tarinan kirjoittamista), Gaimanin kirjassa taas on mukana myös paljon erilaisia sanaleikkejä, ja muita nokkeluuksia. 

- Ihania teoksia molemmat!


Hurja hassu siskoni on silkkaa psykedeliaa.

tiistai 19. tammikuuta 2021

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi, Elina Jokinen





Yksi vavahduttavimmista romaaneista pitkään aikaan


Yhtäkkiä en ollutkaan enää niin varma, että osaisin asettaa sanani oikein. Tai että ylipäätään pystyisin sanomaan ääneen sen, mikä Tienpäässä oli yöaikaan niin helppo huutaa ilmoille. Se, että todellinen tehtäväni oli lappaa muumikulhoja ja -mukeja tiskikoneeseen ja sieltä pois; että aineiston sijaan halusin itse asiassa lajitella kuhunkin säähän sopivat vaatekerrat - välikausihaalarit, villasukat, kumisaappaat, vedenpitävät hanskat ja kypärämyssyt - eteisen lattialle sopiviin pinoihin. Että tiedeyhteisössä käytävien merkitysneuvottelujen sijaan halusin nukkua patjalla lastenhuoneen lattialla parkkitalon vieressä, junaradan kaarteet selkäni alla - ja että minua ei haitannut lainkaan herätä hakemaan vatia ja puhtaita lakanoita siinä vaiheessa, kun yksi elämäntarkoituksistani oksensi päälleni. Tai että tulevan talven päivieni kohokohta olisi silkkihuivin vetäminen lattialla pötköttävän vauvan päältä ja "kukkuun" sanominen. Siinä olisi käsiteanalyysiä kerrakseen. 

Pääsen harvoin bloggaamaan teoksista, joiden kirjoittajan tunnen. Elina Jokisen Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (2020) on kuitenkin poikkeus, sillä Elina on yksi Jyväskylän yliopiston opettajista, joiden opissa minulla on ollut ilo olla tohtorikoulutukseeni liittyen. Tämä asetelma tekee tämän teoksen arvioimisen tietenkin astetta haastavammaksi, ja eturistiriitaa on enemmän ja vähemmän. Voin kuitenkin rehellisesti todeta, että pidin tästä esikoiskirjasta. Pidin niin paljon, että tulen todennäköisesti kahlaamaan tämän läpi vielä uudelleenkin. Ja tietenkin myös Stellan sisarteos, tietokirja Säröjen kauneus: Sisäisen tarinasi voima (2020), on luettava.

Perheenäidin, uskovaisen ja yliopistotutkijan elämänpolkuja törmäyttävän Stellan tarina nappasi minut otteeseensa alusta asti. Ajoittain ehkä hieman liikaakin. Yhdessä vaiheessa Stellan kohtaamat ja kokemat asiat nimittäin riipivät siinä määrin, että minun piti laskea kirja käsistäni, vetää henkeä, ja jatkaa myöhemmin äänikirjan parissa. Tähän liittyen tekisi myös mieli antaa jokunen triggerivaroitus kanssalukijoilleni, mutta koska se spoilaisi kirjan juonen, jääköön tällä kertaa. Mutta sanottakoon vaikka näin: tämän kirjan aiheet ovat ajoittain raskaita, ja lukemaan ryhtyessä kannattaa varautua laajaan ja primitiiviseen tunnekirjoon. 

Onneksi välillä sentään sukelletaan menneisyyteen, ja tutustutaan Stellan isoäitiin, Maariaan. Minulle Maarian tarina oli kuin pelottavan YouTube-videon kommenttiosio: siellä olin turvassa. Tosin, myönnettäköön, Maarian osuudet olivat samalla myös niitä vähemmän mielenkiintoisia kuunneltavia, tietynlaisia välisoittoja. Samoin, tämän sukutarinan vanhimpaan aikatasoon liittyen, myöskään Armas-isoisän sotakokemukset eivät olleet minulle sitä ominta luettavaa. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa sodalla on edelleen vankka jalansija, mutta minä en oikein enää jaksaisi paneutua aiheeseen.

Mitä näihin kirjan eri aikatasoihin tulee, oli niiden parasta antia ehdottomasti esiin piirtyvät kausaliteetit: miten Stellan isovanhemmat lapioineen, huuhkajineen, velkakirjoineen ja oravanpoikineen vaikuttavat Stellaan, ja tämän mielenmaisemaan. Tavat, joilla Julmalan suvun edustajien elämäntarinat punoutuvat yhteen, ovat kiehtovia.

Tähän tarinan sidosteisuuteen liittyen täytyy antaa myös yksi kunniamaininta: Pidin erityisesti kirjan loppupuolella olleesta kohtauksesta, jossa eri sukupolvien naiset tapaavat toisensa, ja ympyrä (sekä jokunen mentaalinen haava) sulkeutuu. Tuo kohtaaminen on jäänyt mieleeni erityisen hienona ja kauniina, ja on myös yksi syy sille, miksi haluan lukea Stellan tarinan vielä uudelleenkin. Vaikka tämä kirja onkin ajoittain synkkä ja armoton, vahvistaa se kuitenkin uskoa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen, ja elämän tarkoituksellisuuteen.