maanantai 19. elokuuta 2019

Esko - Stripparin tarina, Antto Terras







Voi sen elämänkerran näinkin kirjoittaa


Jokin aika sitten tyrmäsin täällä blogissani Antto Terraksen Tauskista kirjoittaman elämänkerran totaalisesti. Tämä ei kuitenkaan (nähtävästi) estänyt minua tarttumasta toiseenkin Terraksen kirjoittamaan elämänkertaan. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Hunkseista ja reality-tv:stä tutun Esko Eerikäisen elämänkerta: Esko - Stripparin tarina (julk. 2016). 

Syy siihen, että annoin tälle kirjalle mahdollisuuden, piilee pitkälti taannoisessa, varsin positiivisessa kuuntelukokemuksessani, jonka tarjosi Terraksen Pilkkuun asti- Baarimestarin muistelmat -kirja. Valitettavasti tuo teos ei kuitenkaan koskaan selvinnyt tänne blogiin asti, koska minulla ei tuolloin, noin 1,5 vuotta sitten, ollut aikaa kirjoittaa kirja-arvosteluita työkiireiden takia.

Mutta eli sanottakoon nyt näin jälkikäteen, että oman kokemukseni perusteella Pilkkuun asti on yksi Terraksen parhaista teoksista. Siinä hän ei ainoastaan roustaa muita, vaan laittaa myös itsensä ja oman elämänsä tulilinjalle.

Mutta se Esko. Tätä elämänkertaa lähdin lukemaan aivan eri lähtökohdista, kuin Tauskin tarinaa. Tiesin jo, mitä odottaa. Niinpä myös lukukokemukseni oli positiivisempi, joskin jälleen varsin levoton. Terraksen tapa kirjoittaa kun on poikkeuksellisen nopeatempoinen. Sitä voisi ehkä parhaiten verrata stand-up -keikan seuraamiseen. Mukana on nimittäin huikea määrä enemmän ja vähemmän mustaa huumoria, kuten nämä lausahdukset:

Naisia karkeloihin ei huolittu eikä hommattu, koska Hunkseille on juhlaa kun saa olla ilman. 

Ei se elämä ole Eerikäisellekään ollut näköjään pelkkää lentoa kukasta kukkaan - aina välillä on tullut laskeuduttua myös kaktukseen.

Olipa Terraksesta mitä mieltä tahansa, yksi asia on pakko myöntää: hän on nokkela kynäniekka, jolla on sana hallussa. Mikään suuri kaunokirjallinen elämys Stripparin tarina ei ollut, mutta kyllä sen parissa viihtyi, kun lähestyi teosta kirjailijan tarkoittamalla tavalla, eli kaikkea muuta kuin vakavasti.

Iltalukemiseksi tämä teos ei kuitenkaan sovi, sen verran hengästyttävä se on. Kirjan kanssa nukahtamista ei myöskään helpottanut, että kaltaiseni juoruhaukka tunsi vähän väliä tarvetta googlettaa kirjassa mainittuja ihmisiä ihan vain, että tarinassa esiintyvät henkilöt saisivat kasvot. Lyhyet ja napakat kappaleet provosoivine otsikkoineen viimeistelivät "vielä yksi aukeama" -syndrooman syntymisen. Kyllä tämä aina Seiskan voittaa.

maanantai 12. elokuuta 2019

10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT, Jaron Lanier







"Miksi niin monet tunnetut twiitit päättyvät toteamukseen 'surullista'?"


Luin jokin aika sitten Pekka Vahvasen varsin puhuttelevan Kone kaikkivaltias -teoksen, jossa sivuttiin myös sosiaalisen median haitallisuutta ihmiselle. Vahvanen itse kertoi käyttävänsä somea hyvin vähän, ja boikotoivansa älypuhelimia. Nyt lukemani Jaron Lanierin  10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018) jatkaa samoilla linjoilla, nyt vain keskitytään puhtaasti sosiaalisen median ongelmiin, eikä puututa esimerkiksi supertietokoneiden aiheuttamiin uhkiin. Näkökulma on siis rajatumpi.

Lisäksi Lanier on huomattavasti teknologiamyönteisempi kuin Vahvanen, onhan hän tehnyt pitkän uran teknologian parissa, ja häntä pidetään muun muassa virtuaalitodellisuus-käsitteen keksijänä. Niinpä kyseessä on todellinen sisäpiiriläisen puheenvuoro, eikä tavoitteena ole enempää eikä vähempää kuin nykyisten somekanavien romahduttaminen, jotta tilalle voitaisiin luoda jotain parempaa. Lanierin mukaan ainoa keino saavuttaa tämä tavoite on saada ihmiset äänestämään jaloillaan, aivan kuten tämän poleemisen kirjan nimikin jo kertoo. Niinpä Piilaaksossa ei taidettu paljoa Lanierin päätä silitellä, kun tämä teos ilmestyi.

Lanier nostaa kirjassaan esiin useita erittäin painokkaita näkökulmia, jotka allekirjoitan pitkälti itsekin. Ainoa miinus omissa silmissäni tulee siitä, että Lanier kirjoittaa ehkä liiankin teknologiakeskeisesti, ja kattamatta jäävät esimerkiksi somen nuoriin kohdistamat paineet, huijarien aiheuttamat ongelmat, ja algoritmien syrjivät toimintatavat, sekä somen perhe-elämää häiritsevät piirteet. Itse olisin mielelläni lukenut lisää näistä kaikista.

Lanierin ydinsanoma on, että some addiktoi käyttäjänsä, ja tuo heidän pimeimmät puolensa esiin, synnyttäen näin esimerkiksi trollauksen ja someraivon kaltaisia ilmiöitä. Lyhyesti: some tekee ihmisistä itsekeskeisiä, laumasieluisia ja riidanhaluisia kusipäitä. Lisäksi, aivan kuten useimmat varmasti jo tietävätkin, yksityinen ihminen ei ole sosiaalisessa mediassa asiakas, vaan manipuloitava tuote, jolla käydään kauppaa.  Näitä kirjan pääargumentteja avaa erinomaisesti myös Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, kannattaa käydä katsomassa.

Mielestäni kaikkien sosiaalista mediaa käyttävien kannattaisi lukea tämä teos, olipa sen kanssa lopulta samaa mieltä tai ei. Vahvasen kirjan päädyin ostamaan omaan hyllyyni, tämän teoksen kohdalla saatan toimia samoin. Viimeistään tämä Lanierin kirja todistaa, että muutaman vuoden takainen Facebook-skandaali liittyen käyttäjien mielialan tietoiseen manipulointiin oli vain jäävuoren huippu.




lauantai 1. kesäkuuta 2019

Kitchen Confidential: Adventures in the Culinary Underbelly, Anthony Bourdain






Kirja, joka sinetöi Anthony Bourdainin uran julkkiskokkina


Aloitin Kitchen Confidential:in (julk. 2000) kuuntelemisen Audiblen äänikirjana vuosi sitten, kun uutinen Anthony Bourdainin kuolemasta tuli julki. Tähän liittyen mainittakoon, että minun on vaikea uskoa, että kyseessä olisi todella ollut itsemurha. Mutta foliohattuilut sikseen. 

Kitchen Confidential on yksi oman aihealueensa kuuluisimmista kirjoista, ja niinpä olenkin itseeni hieman pettynyt, että hyvin alkanut kuuntelu-urakka jostain syystä tyssäsi kesken, ja jatkui vasta paljon myöhemmin. En tiedä, ehkä odotin mehevämpiä ja laadultaan erilaisia paljastuksia. Odotushorisonttini oli siis vinoutunut kirjan todelliseen sisältöön nähden.

Kyllä, Bourdain kertoo tässä teoksessa omista päihdeongelmistaan ja siitä, miksi kalaa ei kannata tilata ravintoloissa maanantaisin. Puuttumaan jäivät kuitenkin kaikki ne skandaalit, mitä monien muiden julkkisten elämänkerroista yleensä löytyy. Bourdain kun oli ihan aidosti kokkaamista ja ruokaa rakastava työnarkomaani, joka hädin tuskin ehti nähdä vaimoaan, koska vietti kaiken ajan keittiöissä, joissa hän työskenteli kirjaimellisesti kädet ruvella. Kunnon kokin kun tunnistaa Bourdainin mukaan kädenpuristuksesta, jossa tuntuu lukuisa määrä arpia ja kovettumia.

Kaiken kaikkiaan Kitchen Confidential on täynnä jouhevaa kerrontaa, ja siitä välittyy voimakkaasti rakkaus ruokaan. Ja vaikka itselläni menikin kauan tämän läpikahlaamiseen, oli kokonaisvaikutelma kuitenkin positiivinen, ja sai minut pitämään Bourdainista entistä enemmän. Plussaa myös siitä, että Audiblen äänikirja oli Bourdainin itsensä lukema. Hänen ääntään oli ilo kuunnella.

Kenelle tämä kirja sopii: hyvää työmoraalia ihaileville, ravintolakulttuurista kiinnostuneille ja pannunhoito-ohjeita halajaville.


Kenelle tämä kirja ei sovi: kasvissyöjille ja julkkisjuoruja metsästäville skandaalihaukoille (köh köh..).

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Coraline varjojen talossa, Neil Gaiman







Liisa Ihmemaassa kauhutwistillä



Jokin, jota Coraline oli luullut osaksi eteisen sohvan alla olevaa varjoa, tuli esiin sohvan alta ja syöksähti hurjaa vauhtia kohti etuovea pitkillä, valkeilla jaloillaan. Coralinen suu loksahti auki kauhusta ja hän astui kiireesti pois tieltä, kun olento kipitti hänen ohitseen juosten rapumaisesti liian monilla napsuvilla ja vilistävillä jaloillaan.

Hän tiesi mikä se oli ja hän tiesi, mitä se oli tullut hakemaan. Hän oli nähnyt sen liiankin usein viime päivien aikana hamuamassa ja tarttumassa ja sieppaamassa ja työntämässä tottelevaisesti mustia koppakuoriaisia toisen äidin suuhun. Se oli viisijalkainen, punakyntinen ja luunvalkoinen. 

Se oli toisen äidin käsi.


Neil Gaimanin etupäässä lapsille ja nuorille suunnattua Coraline varjojen talossa -kirjaa (Coraline, 2002) pidetään hänen läpimurtoromaaninaan, ja se on voittanut myös useita kirjallisuuspalkintoja. Niinpä tämä teos oli sangen looginen valinta kaltaiselleni lukijalle, jolle Gaiman on toistaiseksi ollut sangen vieras tuttavuus, vaikka toki taannoin luinkin yhden Sandman -sarjakuvateoksen. Nyt jatkoin tutustumistani Gaimanin tuotantoon hieman Sandmania kevyemmissä tunnelmissa. Luin Coralinen itse asiassa myös ihan jo työnikin puolesta, koska toimin nykyisin kirjastovirkailijana, ja tarkoitukseni on vinkata tätä kirjaa lapsille. Yleensä en ole ehtinyt jakamaan tänne blogini puolelle näitä kirjavinkkauskirjojani, mutta nyt tein kaikesta huolimatta poikkeuksen, koska mielestäni tämä teos oli sen verran mainio tapaus.

Tässä teoksessa on melko klassinen porttifantasian kaava, saahan tarina alkunsa siitä, että päähenkilö löytää kodistaan umpeen muuratun oven, jonka takaa paljastuu toinen, aavemainen koti, ja toiset, aavemaiset vanhemmat. Itse sain tätä kirjaa lukiessani todella vahvat Tim Burton -vibat, varsinkin Coralinen toisten vanhempien mustista nappisilmistä, valkeasta ihosta ja pitkistä sormista. Samoin pyöreät naapurinrouvat olivat synkässä rinnakkaistodellisuudessa hoikkia ja mustasilmäisiä. Nightmare Before Christmas, anyone..? Parasta Coralinen tarinassa olivatkin makaaberit yksityiskohdat, goottilainen tunnelma ja kauhuelementit, jotka lisääntyivät mukavasti loppua kohden.

Koska en aikuislukijana kuulu täysin tämän teoksen kohderyhmään, kesti minulla hetken aikaa lämmitä tarinalle. Loppua kohti kertomus sai kuitenkin mukavasti twistiä, ja se vain parani paranemistaan. Niinpä uskallan suositella tätä teosta myös aikuisille lukijoille.


P.S. 

Coralinen tarinasta on tehty myös animaatioelokuva:



perjantai 3. toukokuuta 2019

Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan, Pekka Vahvanen







"Ihmislaji teknologian kanssa on aivan kuin alkoholisti viinitynnyrin äärellä"



Nykyisin en kovinkaan usein osta kirjoja omaksi. Jotta minä ostaisin jonkun teoksen pysyvästi hyllyyni, sen pitää olla joko poikkeuksellisen informatiivinen tai tavallista paremmin kirjoitettu. Tämä kirja oli molempia, ja niinpä lainakirjan eräpäivän umpeuduttua (ja teoksen lähdettyä seuraavalle sitä jonottaneelle) päädyin ostamaan itselleni oman kappaleen.

Erityisesti toimittajana ja televisiojuontajana tunnetun Pekka Vahvasen teknologiakriittinen Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (julk. 2018) on teos, jonka soisin kaikkien lukevan. Myös niiden, jotka uskovat olevansa Vahvasen kanssa eri mieltä. Itselleni tämä kirja tarjosi ennen kaikkea hyvän tiivistelmän ja monia tarkennuksia jo tiedossani olleista digitalisaation ja loputtoman teknologin palvomisen uhista.

Kone kaikkivaltiaan ydinsanoma on, että jatkuva teknologinen kehitys ei välttämättä ole hyväksi, vaan voi johtaa globaaliin katastrofiin, joka on verrattavissa ilmastonmuutokseen. Ainoa ero on vain siinä, että toisin kuin ilmastonmuutoksen kohdalla, ei loputonta teknologista innovointia koeta ongelmana, tai pyritä hillitsemään juuri mitenkään riskeistä huolimatta. Syy on yksinkertainen:


Teknologiaa palvotaan intensiivisemmin kuin mitään muuta jumalaa. Ajassamme tuskin on suurempaa totuutta kuin digitalisaation välttämättömyys. Siihen uskovat miljardit ihmiset, jotka ovat lumoutuneina älypuhelimistaan ja takertuneet internetiin. Siihen uskovat poliitikot niin oikealla kuin vasemmalla: he näkevät teknologian kehittämisen ainoaksi keinoksi pitää kansakuntansa elossa.


Vahvanen haluaa kyseenalaistaa tämän paradigman, eikä usko olevansa yksin:


Mutta usko teknologian autuaaksi tekevään voimaan on alkamassa horjua. Vaikuttaa siltä, että teknologinen kehitys ei enää muovaakaan yhteiskuntia paremmiksi. Tässä kirjassa kerron, kuinka kehitys on kääntymässä tarkoituksiaan vastaan. Meillä on jo liikaa edistystä, se ei enää palvele inhimillistä hyvinvointia. Samat asiat, jotka johtivat meitä kohti parempaa huomista, ovat nyt heikentämässä elämän mielekkyyttä. Hiljainen vastarinta teknologian kyllästämää elämää vastaan on herännyt. Tietotekniikkayhtiö Intelin tutkimusosasto Intel Labsin laajan kyselyn mukaan 61 prosenttia nuorista aikuisista kokee, että teknologia tekee maailmasta epäinhimillisemmän. Kahdeksan maata kattavassa kyselyssä selvisi, että juuri nämä niin kutsutut milleniaalit korostavat muita sukupolvia useammin teknologian huonoja puolia.


Vahvanen nostaa teoksessaan esiin muun muassa älylaitteiden ihmisten kognitiivisia kykyjä heikentävän vaikutuksen, kansalaisten yksityisyyden vaarantumisen, ja ihmisen oman aivokapasiteetin peittoavan tekoälyn, joka saattaa "jäädä ihmiskunnan viimeiseksi keksinnöksi". Tätä kirjaa voisi luulla synkäksi dystopiaksi, jos se ei sijoittuisi tietokirjagenreen. Massatyöttömyyttä ja robottisotilaiden hyökkäystä odotellessa..

Lukukokemuksena Kone kaikkivaltias muistuttaa kaikkine tutkimustuloksineen ja lähdeviitteineen akateemista julkaisua, joskin se on astetta populaarimmin kirjoitettu. Eikä ihme, se nimittäin syntyi Vahvasen keväällä 2014 aloittamasta väitöskirjaprojektista, joka sai toimittajantyön myötä uuden suunnan yleistajuisena teoksena. Kuten Vahvanen toteaa: "..jos kirjoitan ei-akateemisen kirjan aihepiiristä, joku saattaisi sen lukeakin". Heh heh..

Pakko nyt näin tohtorikoulutettavana huomauttaa, että kyllä väitöskirjatkin saavat mediassa huomiota, varsinkin, jos tutkija osaa brändätä itsensä ja tutkimuksensa hyvin. Kyllä meitä tutkijoitakin haastatellaan lehtiin tuon tuostakin. Mutta leikki sikseen, kyllä Vahvanen tämän varmasti tietää, hän nyt vain halusi viedä tekstinsä yleistajuisempaan suuntaan, ja lopputulos on mitä onnistunein.

Tästä kirjasta olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta nyt taidan sulkea läppärini, ja lähteä metsään kävelylle. Jokin sisälläni nimittäin kertoo, että tämä koneella istuskelu ei ole minulle hyväksi. Hassu juttu..

torstai 18. huhtikuuta 2019

Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen, Marianne Power






Ihmiskoe, jota ei voi suositella kenellekään


Huh, tässäpä teos, jonka kansi ja nimi antavat lukijalle todellista kepeämmän mielikuvan siitä, mitä on tulossa. Marianne Powerin nimihirviökirja Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen (Help me - One woman's quest to find out if self-help really can change her life, 2018) vaikuttaa äkkivilkaisulla kepeältä ja hauskalta naljailulta self-help -trendin kustannuksella. Ja tätäkin on toki mukana, mutta todellisuudessa tässä yli 400-sivuisessa omaelämänkerrallisessa tarinassa uidaan hyvin syvissä vesissä. 

Kirjan idea on yksinkertainen: 12 kuukautta, 12 self-help -kirjaa, joiden neuvojen mukaan todella eletään. Tavoitteena on parantaa omaa elämänlaatua. Todellisuudessa projektista tulee pidempi ja katkonaisempi. Muun muassa masennukseen ja moniviikkoiseen flunssaan sairastuminen häiritsevät toteuttamista, ja uhkaavat sen jatkumista. Lopulta paras apu löytyy terapiasta, ei self-helpistä, vaikka toki esimerkiksi Eckhart Tolle tekee vaikutuksen myös Marianneen.



Mukana on paljon self-help -klassikoita.


Luin tämän kirjan varsin lyhyessä ajassa, ja hyvin intensiivisesti, sen verran mukaansatempaava kirjoittaja brittiläinen Power on. En ihmettelekään yhtään, että tämän tarinan tv-oikeudet on jo myyty. Mietinkin, että vaikka Power valittikin Rhonda Byrnen Salaisuus -kirjaa käsitellessään, että hänen itse itselleen kirjoittama 100 000:n punnan shekki ei ole vielä saanut katetta, ja näin ollen hän on yhä skeptinen Salaisuuden vetovoiman lain toimimisen suhteen, lienee asia muuttunut tv-diilin allekirjoittamisen myötä. Ehkä Powerilta pitäisikin nyt kysyä uudestaan, auttoiko Salaisuus häntä saamaan lisää rahaa vai ei..?

Tunsin tai tiesin ennestään osan Powerin läpikäymistä oppaista, mikä teki tästä teoksesta entistä mielenkiintoisemman (tosin itse olen lukenut enemmän buddhalaisuuteen pohjautuvia elämäntaito-oppaita). Salaisuudesta olen pitkälti samoilla linjoilla Powerin kanssa. Kyseinen teos löytyy minunkin hyllystäni, mutta en usko siihen sellaisenaan, vaikka siinä toki onkin joitakin hyviä huomioita. Pidän Powerin tapaan epäuskottavana ajatusta, jonka mukaan ihminen voi manifestoida elämäänsä mitä tahansa pelkällä ajatuksenvoimalla. 

Eckhart Tollea kunnioitan erittäin paljon, ja samoin tunsi myös Power. Tony Robbinsia taas en kestä, koska tapa, jolla hän esiintyy, on liian aggressiivinen, ja lisäksi Robbins tuntuu jättimäisine kurssihintoineen liian kaupalliselta. Power sen sijaan lähti mukaan Robbins-hurmokseen suorastaan pelottavalla intensiteetillä. Alla new age -sketseistään tunnetun JP Searsin Tony Robbins -kokemus, hän osallistui Powerin tapaan Unleash the Power Within -tapahtumaan. Videolla kuittaillaan myös Rhonda Byrnelle:




Kaikkein vähiten Power piti Doreen Virtuen enkeli-kirjoista. Tämä luku oli samasta syystä johtuen myös koko teoksen hauskin:

Rupesin liittämään kirjojen sivuille viimeisen päälle kehittyneitä kirjallisuushuomioitani tyyliin: "Mitä vittua?!!!"
"Mitä vittua" -otteisiin lukeutui se, jossa Doreen ehdottaa pyytämään enkeleiltä "mukavan, empaattisen palveluhenkilön, kun soitat lentoyhtiöön ja varaat matkan" (ilmeisesti enkeleitä voi käyttää myös check-in -jonojen välttämiseen), sekä kohta, jossa hän kertoo nähneensä "muutaman hevosen ja jopa marsun leijailevan suojelusenkeleinä ilmassa".  Tämän rinnalla Salaisuus vaikutti järkevältä. Mietin jokaisen kääntämäni sivun kohdalla: "Elämästäni hupenee taas viisi minuuttia, joita en koskaan saa takaisin."

Mutta. Tällaista ihmiskoetta ei voi suositella kenellekään. En varsinkaan Powerin kaltaiselle ihmiselle, jolla on masennushistoriaa, ja lukemani perusteella hyvin negatiivinen minäkuva. Juuri tämä Powerin lähes loputon itseinho yhdistettynä muihin mielenterveysongelmiin oli koko kirjan ahdistavin ja raskain osa, jota en pirteän kannen ja hilpeän ensivaikutelman perusteella osannut lainkaan odottaa. Sinällään on toki hyvä, että mielenterveysasioista uskalletaan nykyään puhua avoimemmin, ja stigmatisaation aika alkaa jäädä taakse hitaasti mutta varmasti.

Tarinan kuluessa kävi myös hyvin selväksi, että Powerin lähipiiri ei pitänyt tätä self-help -rupeamaa lainkaan terveenä ratkaisuna, eikä ihme. Käytännössä terapeutti ja läheiset joutuivat nimittäin kokoamaan Powerin psyykeen uudelleen self-help -sillisalaatin aiheuttaman tuhon jäljiltä. 

Sinällään osa Powerin käyttämistä teoksista vaikutti häneen positiivisesti, mutta homma hajosi käsiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Power kävi peräkkäin läpi keskenään täysin ristiriidassa olevia teoksia, jotka kumosivat toisensa. Vähemmästäkin ihminen saa hermoromahduksen. Vaikka lopun itsensähyväksymispohdiskelu oli jo varsin tasapainoista luettavaa, oli tämä teos huonoa mainosta self-help -kirjallisuudelle, ja jätti minulle lukijana jokseenkin hämmentyneen olon. Samansuuntaisiin ajatuksiin päädyttiin myös Lintusen kirjablogissa.

P.S.

Kustantaja, mikäli luet tätä: kirjan sivuilla 349-350 tapahtuu jotain hyvin outoa. Kaikesta päätelleen taittovaiheessa osa tekstistä on jäänyt kokonaan välistä pois. Teksti hyppää nimittäin todella oudosti tarinassa eteenpäin, ja kerrontaan jää ammottava aukko. En usko, että kyseessä on tyylillinen tehokeino. Tämä kannattaa tarkistaa ja korjata seuraaviin painoksiin.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Katsokaa miten onnellinen olen, Holly Bourne






Se synkempi, some-ajan Bridget Jones


Tunnen kateuden kiehuvan suonissani. Minusta se ei ole reilua. Minusta he tuskin tuntevat toisiaan. Kuulostaa kauhealta myöntää tätä, mutta minä ajattelin aina, että minä menisin naimisiin ennen Deetä. Olin Tomin kanssa, ja me olimme vakaita ja sitoutuneita, kun taas Dee oli se, jolla oli paskoja suhteita. Ja nyt.. nyt. Helvetti! Kolmekymppisyys on kuin Käärmeet ja tikapuut -peli. Voi kuvitella voittavansa kaikki, mutta onkin vain yhden nopanheiton päässä putoamasta käärmeen päälle ja jäämästä yhtäkkiä viimeiseksi. Ja se joka on jumissa nelosruudussa saattaa sattumalta pudota tikapuille ja yhtäkkiä päihittää kaikki muut tässä pelissä, jossa kaikki täytyy saada kuntoon ennen kuin munasarjat ovat kaput.


Nykyisin en lue läheskään kaikkia aloittamiani teoksia loppuun (tälläkin hetkellä minulla on kesken kaksinumeroinen luku kirjoja), mutta tämä Holly Bournen chick lit -uutuus Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018) jaksoi pitää mielenkiintoni yllä loppuun saakka, ja peittosi hetkellisesti kaiken muun juuri nyt kesken olevan. Niinpä voisin sanoa tästä kirjasta pari sanaa täällä bloginkin puolella.

Monille muille Bourne on tuttu ennen kaikkea nuortenromaaneistaan. Itselleni hän oli kuitenkin ennen tätä teosta täysin vieras nimi, ja kirja tarttui käteeni pääasiassa siksi, että teosta on kommentoitu lauseella "Tämän sukupolven Bridget Jones". Olen aina pitänyt Bridget Jonesista, joten lainauspäätös oli erittäin helppo.

Nyt kirjan luettuani voin todeta, että Bridget Jones -vertaus ei ollut mitenkään erityisen kaukaa haettu. Tässä uudessa versiossa sähköpostit on korvattu Facebookilla, ja maailmaa jäsennetään päiväkirjan sijaan Instagram-päivitysten avulla, mutta huumoria ja räväkkyyttä löytyy edelleen. Uutena mausteena mukaan tuotu some-näkökulma oli erinomainen lisä, joka puhuttelee vahvasti suurinta osaa nykyajan lukijoista.

Rakkausrintamalla sankarittaren panokset ovat koventuneet, eivätkä vodka ja pikalaihdutuskuuri olekaan enää ratkaisu kaikkeen. Päähenkilö, kolmekymppinen kirjailija Tori Bailey, ei etsiskele poikaystävää, vaan elää naimisiin menevien ja lapsia saavien ystäviensä ympäröimänä pahasti ahdistuneena, eroa pohtien. Hänen oma avoliittonsa on nimittäin täydellisen jumissa. Välillä tämä huonossa parisuhteessa roikkuminen alkoi jo ärsyttämäänkin. Tähän liittyen voisinkin lopuksi todeta, että kaikille lukijoille tällainen syvissä vesissä vellominen ei sovi, mutta itselleni Bournen ajoittain synkkäkin kerronta toimi, sen verran realistinen ja psykologisesti osuva tämä tarina oli.