perjantai 23. helmikuuta 2024

Ei saa elvyttää, Heidi Mäkinen

 



Kun elämänilo loppuu, jää jäljelle hirtehishuumori



Eläköitynyt lääkäri, lääketieteen tohtori ja kirjailija Heidi Mäkinen oli minulle uusi tuttavuus, kun tartuin hänen Ei saa elvyttää -teokseensa (2020). Tarina kuolemasta haaveilevasta hammaslääketieteen professori emerita Auri Aarrosta voitti minut kuitenkin välittömästi puolelleen. Itse samaistuin varsinkin Aurin Tekla-tyttäreen, joka oman raskaan arkensa keskellä yrittää huolehtia vanhenevasta, kärttyisestä äidistään parhaiden taitojensa mukaan. Olen itsekin omaishoitaja ja tunnistin itseni lääkedosetteja täyttelevästä ja hoidettavan omaisen lääkärikäynneillä liikaa äänessä olevasta Teklasta. 

Uskon, että Ei saa elvyttää kuvaa vanhuutta osuvasti. Itse ainakin aloin ymmärtämään paremmin sitä, miksi omaishoidettavani on vanhoilla päivillään alkanut kiroilemaan, aivan kuten Aurikin. Kyllähän se nyt ottaisi päähän ketä tahansa, jos kroppa prakaisi ja ei pystyisi enää suoriutumaan arkisista toimista kuten ennen.

Yksi kirjan keskeinen teema on myös nähdyksi tulemisen ja inhimillisen yhteyden tarve, olipa kyseessä sitten pieni lapsi, parikymppinen nainen, tai vanha rouva. Tarinassa tytär Tekla muistelee lapsuuttaan, jolloin tämän kiireinen uraäiti Auri ei antanut hänelle lainkaan huomiota. Nuori Natalia taas saa lähinnä vääränlaista tai vähintäänkin yksipuolista huomiota miesystävältään (suorastaan puuduttavaksi kliseeksi asti). Päähenkilö, Auri, on puolestaan muuttunut rakkaassa työyhteisössään pelkäksi taakaksi ja joutunut luopumaan työhuoneestaan. Hän tuntee itsensä näkymättömäksi. On ironista, että kun Tekla oli pieni, hän ei saanut koskaan hellyyttä äidiltään, ja kun Auri sitten vanhenee, osat kääntyvät toisin päin. Auri kaipaa kosketusta, mutta Tekla vain säikähtää, jos hän yrittää halata. 

Lukukokemuksena Ei saa elvyttää on raskaistakin teemoistaan huolimatta kevyen soljuva ja sujuva. Mukana oli myös paljon tilannekomiikkaa. Tähän tarinaan jää koukkuun.

Lopuksi haluan antaa erityismaininnan tavalle, jolla Mäkinen kirjoittaa akateemisesta maailmasta. Itse vasta väitelleenä tohtorina luin suurella mielenkiinnolla kuvauksia Aurin urasta tutkijana ja professorina. Intohimo ja rakkaus jota Auri tunsi uraansa kohtaan resonoi vahvasti. Erityisesti pidin kohdasta, jossa Auri kuvaili akateemisia esiintymisiä euforisiksi kokemuksiksi, joita voi verrata lähinnä rakastumiseen tai tonnin lottovoittoon. Näinhän se on. Ainakaan humanistipiireissä kyse ei ole rahasta, kuten moni tuntemani akateeminen pätkätyöläinen voi todistaa. Tosin ehkä kovempien tieteiden puolella rahahanat ovat paremmin auki, ainakin tämä romaani selvästi vihjailee siihen suuntaan.

lauantai 3. helmikuuta 2024

Tuplapostaus: Erään kissan tutkimuksia, Katja Kettu & Välikausia, Hanna Velling



Sylvia-kissa ja Taivaiden Tutkimustoimiston
Etsivä.



Kissatarinat vertailussa


"Time spent with cats is never wasted." 

                                        -Sigmund Freud 



Kissat ovat kiehtoneet ihmisiä muinaisen Egyptin ajoista asti. Vaikka nykyään emme enää palvo kissoja jumalina kuten egyptiläiset aikoinaan, ovat kissat silti säilyttäneet mystisen vetovoimansa ja niiden sanotaankin liikuskelevan samanaikaisesti reaalimaailmassa ja henkimaailmassa. Kirjallisuudessa lempikattini on jo vuosia ollut Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon (1966-1967) Begemot-kissa. Minun silmissäni sitä ei ylitä mikään. Joskin Katja Ketun Taivaiden Tutkimustoimiston Etsivä pääsi jo ehkä jokseenkin lähelle. 

Päätin tehdä yhteispostauksen kahdesta uudehkosta kotimaisesta romaanista, eli Hanna Vellingin Välikausista (2022) ja Katja Ketun Erään kissan tutkimuksista (2023), sillä molemmissa välittäjänä ja tarkkailijana toimii kissa. Tai no, Ketun Kissa ei ole varsinaisesti kissa, vaan kissan muodon ottanut Henkiopas. Tästä johtuen Ketun kirja lukeutuukin maagisen realismin piiriin. Maagista realismia tarinassa edusti Kissan ohella muun muassa myös vaikuttava, mutta pienempään rooliin jäänyt hornan hevonen.

Kissan ottaminen välittäjäksi oli loistava valinta. Eläimellisen näkökulman käyttö nimittäin freesasi ja kevensi kirjojen yleistunnelmaa melko lailla. Lisäksi Sylvia ja Henkiopas olivat tärkeä osa juonia, tietynlaisia katalyyttejä molemmat. Suosittelenkin näitä teoksia kaikille kissojen ystäville.

Kirjoina Välikausia ja Erään kissan tutkimuksia olivat varsin erilaisia, joskin (kissojen ohella) perhe-elämän kiemuraisuudet, juonien monikerroksisuus ja huumori yhdistivät niitä. 

Vellingin teos oli episodimainen välipalakirja, jonka parissa viihtyi, mutta josta ei välttämättä jäänyt hirveästi muistikuvia. Hahmoja ja tarinoita oli mukana paljon, ja osa niistä jäi hieman etäisiksi. Eniten pidin ensimmäisestä tarinasta (uusioperhe) ja neljännestä tarinasta (Ranskassa kissansa kanssa asuva miespari). Sen sijaan esimerkiksi kolmas tarina (ex-malli) ei jaksanut kiinnostaa minua. Eniten nautin Vellingin humoristisesta otteesta ja kyvystä kuljettaa kertomuksia eteenpäin.

Erään kissan tutkimuksia nousi yhdeksi parhaista kotimaisista romaaneista, joita olen hetkeen lukenut. Kuten pitkälti kaikki muutkin Ketun uutuusteoksen lukeneet ovat todenneet, on Kettu (edelleen) kielellisesti aivan omaa luokkaansa. Ainoa kirjailija, joka on noussut omissa lukukokemuksissani samalle tasolle viime aikoina on Raimo O. Kojo, jolta luin juuri teoksen nimeltä Heittiö vaellus (1979). Tuota kirjaa lukiessa mietin välillä, onko Kettu kenties Kojon reinkarnaatio, niin lähellä kerrontatyyli ja hersyvä kieli olivat toisiaan. Suosittelenkin Heittiön vaellusta kaikille Ketun faneille. Lukekaa ja yllättykää! 

Erään kissan tutkimuksissa kunniamaininnan ansaitsee tapa, jolla Kettu kuvasi Kirjailijan pyrkimyksiä tulla äidiksi. Kissan näkökulma pehmensi sinällään hyvin rankat tapahtumat ja toi niihin mukaan ripauksen taikaa, sekä antoi kaikelle laajemman, universaalin näkökulman. Ajoittain kerronta oli jopa sadunomaista. Tämä teos on jälleen uusi osoitus siitä, miten fantasia auttaa käsittelemään raskaitakin tosielämän ilmiöitä. Lähes kaikissa muissa arvosteluissa Ketun omaelämänkerrallinen lapsisuru on sivuutettu ja keskitytty enemmänkin välirikkoon kustantamon kanssa, mitä kertomuksen nykyajan aikatasoon tulee. Minusta tämä on sääli.

Pitkälti kaikki muut näyttävät myös nostaneen Erään kissan tutkimuksien parhaaksi aikatasoksi vuodet 1910-1940, jotka kertovat Kirjailijan isoisoäidin elämästä. Minulle varhaisempi aikataso ei kuitenkaan ollut ykkönen, koska en jaksa innostua sotakuvauksista, ja historiallisten tarinoidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Toki Ketun tasoisen kertojan kirjoittamana luen niitäkin.

Lopuksi todettakoon, että soisin kissoja käytettävän romaaneissa enemmänkin. Kuten vanha eläinlääkärien sanonta kuuluu: "Jos kissan laittaa samaan huoneeseen murtuneiden luiden kanssa, luut parantuvat". Vastaavasti, kun kissan laittaa romaaniin, tarinasta tulee parempi. Fiktiiviset kissat sitovat ihmiset ja tapahtumat yhteen ja tekevät rankoistakin käänteistä vähemmän painostavia.



Eija Ahvo oli täydellinen lukija
tälle äänikirjalle.


lauantai 20. tammikuuta 2024

Verityn varjo, Colleen Hoover

 


Sopivan kylmäävää viihdettä


Colleen Hoover on yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista maailmalla, erityisesti BookTokin puolella. Itselleni hän on kuitenkin ollut vielä toistaiseksi vieras suuruus. Nyt päätin kuitenkin korjata tämänkin aukon sivistyksessäni, ja tutustua tähän kirjamaailman Taylor Swiftiin.

Kuvailisin Verityn varjoa (Verity, 2018) ennen kaikkea eroottiseksi trilleriksi, jossa on mukana myös hieman kauhuelementtejä. Minkäänlaiseksi uudeksi suosikkikirjaksi tämä ei minun kohdallani noussut, mutta kun tarinalle antoi hieman aikaa, alkoi se viedä mukanaan. Tunnustan myös järkyttyneeni kirjan nimikkohahmon mielenliikkeistä ja toiminnasta niin pahoin, että teos meinasi jäädä kesken. Onneksi en kuitenkaan luovuttanut, sillä loppu selitti paljon (joskin jätti muuten hieman toivomisen varaa).

Parasta Hooverin kirjassa olivat jouheva kirjoitustyyli ja sopivan vinksahtaneet hahmot. Kukaan heistä ei ollut yksiulotteinen pyhimys, tai myöskään läpeensä paha. Itse kuuntelin Verityn varjon Anniina Piiparisen lukemana äänikirjana, ja sellaisena se toimikin erinomaisesti. Liian vakavasti ei Verityn varjoa kannata ottaa, mutta koukuttavana välipalakirjana se puolustaa paikkaansa.

lauantai 13. tammikuuta 2024

Ennen kuin olimme sinun, Lisa Wingate

 





"Modernin adoption äidin" uhrit


It's hard to understand, without being 
immersed
in the poisonous air of then.

-Doris Lessing, Under My Skin, Vol. 1

Lisa Wingaten Ennen kuin olimme sinun (Before We Were Yours, 2017) on esimerkki historiallisesta kaunokirjallisuudesta parhaimmillaan. Itse olen jokseenkin laiska historiallisen fiktion lukija, mutta kun vastaan tulee tällaisia helmiä, jopa minä terästäydyn. 

Parhaimmillaan historiallinen fiktio sekä liikuttaa ja tempaa mukaansa, että myös opettaa jotain uutta ja mielenkiintoista. Ennen kuin olimme sinun onnistui erinomaisesti molemmissa tehtävissä. Tätä kirjaa kuunnellessa liikutuin, turhauduin, mutisin ääneen omia kommenttejani, sain kylmiä väreitä ja pidättelin kyyneleitä. Ja kun kirja oli tullut päätökseensä, siirryin aiheeseen liittyvien tositarinoiden pariin. 

Ennen kuin olimme sinun kertoo liian vähän huomiota saaneesta skandaalista, joka sijoittuu Yhdysvaltojen Tenneseen osavaltioon. Hyvästä perheestä tulleen Georgia Tannin arvioidaan kaapanneen ja myyneen eteenpäin yli 5000 lasta. Rikokset alkoivat 1920-luvulla, ja stoppi niille saatiin vasta 1950-luvulla, kun osavaltion kuvernööri vaihtui, ja uusi tulokas haistoi palaneen käryn. Toiminta oli erittäin räikeää, sillä lapsia saatettiin kirjaimellisesti kaapata keskellä kirkasta päivää ja myydä eteenpäin kylmän rauhallisesti.

Mukana tässä ihmiskaupassa oli monia poliitikkoja ja viranomaisia, ja hyväveli-järjestelmän ansiosta ketään ei tuomittu sen jälkeenkään, kun kaikki selvisi vuonna 1950. Tann kuoli kohtusyöpään vain muutama päivä kiinnijäämisensä jälkeen. (Kanssarikollisten suojelemiseksi..?) Tannin arkistot avattiin uhreille vasta vuonna 1995, mitä pidän täysin kohtuuttomana. Mutta minkäs teet, kun myös silmäätekevät poliitikot ja viranomaiset itse olivat ostaneet lapsia Tannilta..

Wingaten tarina on kuvitteellinen, mutta se myötäilee tiiviisti historiallisia faktoja. Kidnapattu sisarussarja ja heidän tarinansa edustaa Tannin tyypillisiä uhreja: köyhän nuoren perheen kultakutrinen sisarussarja, jonka äiti on sairaalassa synnyttämässä. Sairaalassa tuleekin sitten hädän hetkellä laitettua nimi johonkin mystiseen paperiin, jonka sisällöstä vanhemmille valehdellaan, ja kotiin palatessa lapset on viety. Ja koska viranomaiset ovat mukana rikollisessa toiminnassa, ja bisnes on miljoonaluokkaa jopa sen ajan rahassa mitattuna, on lapsia pitkälti mahdotonta saada takaisin.

Tannin asiakkaina oli myös Hollywood-julkkiksia, kuten näyttelijä Joan Crawford, joka adoptoi Tannin avulla kaksoset. Samoin Eleanor Roosevelt ihaili Tannia, ja kyseli tältä lastenhoitoneuvoja.

Nykyaikana lapsivarkaudet ja adoptiolasten mustan pörssin kauppa on siirtynyt kehittyviin maihin, kuten Intiaan, Indonesiaan, Samoalle ja Kambodzaan. Takavuosina nousi kohu Angelina Jolien Maddox-pojan adoptiosta, joka tapahtui juurikin Kambodzassa. Väitettiin, että Maddox olisi mustan pörssin lapsi, ja adoption hoitanut taho joutuikin tuomiolle muun muassa rahanpesusta ja viisumipetoksesta. Käytetyt keinot olivat väitetysti hyvin samanlaisia, kuin Georgia Tannilla kymmeniä vuosia aiemmin: valehtelua vanhemmille, paperien väärentämistä.. Mitä Joan Crawford edellä, sitä Angelina Jolie (ja Madonna) perässä. Vaikka varmoja ei toki voida olla, mitä juuri tiettyjen adoptoitujen lasten kohdalla on tapahtunut. 

Mutta takaisin käsillä olevaan kirjaan. Kuten Wingaten romaaneille (ja historiallisille romaaneille ylipäätään) on tyypillistä, liikutaan teoksessa kahdella eri aikatasolla, 1930-luvulla ja nykyhetkessä. Näistä nykyhetki kertoo paitsi kaapattujen lasten, myös heidän jälkeläistensä tarinaa, onneksi astetta leppoisammissa merkeissä 1930-lukuun verrattuna. Tässä aikatasossa pidin erityisesti vanhojen, jo hoitokodeissa asuvien Mayn ja Judyn osuuksista, ne oli kirjoitettu kauniisti ja koskettavasti. Lapsenlapsi Averyn rakkauskuviot taas olivat turhan ennalta-arvattavia, mutta eivät kuitenkaan pilanneet muuten toimivaa kokonaisuutta. Huomionarvoista on, että kumpikin aikataso toimi yhtä hyvin, eikä tullut tunnetta, että vain toinen taso kiinnostaa. Näinkin on joskus historiallisten romaanien kanssa käynyt.

Olen tähän mennessä lukenut kaksi Wingaten kirjaa, ja vaikka Kadonneiden rakkaiden kirjakin oli kerrassaan erinomainen, vie Ennen kuin olimme sinun silti ykkössijan minun silmissäni. - Lämmin suositus!

P.S.

Olisi mielenkiintoista lukea myös tähän tapaukseen liittyviä tietokirjoja, mutta niitä näyttää olevan huonosti saatavilla meillä Suomessa ainakaan kirjastojen kautta. Toki Google Books, Amazon ja muut vastaavat tahot palvelevat laajalla kattauksella. Myös Lisa Wingate on kirjoittanut tästä adoptioskandaalista tietokirjan yhdessä Judy Christien kanssa. Fiktiivisen romaanin jälkeen julkaistu tietokirja kantaa nimeä Before and After: The Incredible Real-Life Stories of Orphans who survived the Tennessee Children's Home Society (2019).




lauantai 6. tammikuuta 2024

Elolliset, Iida Turpeinen

 




Surumielinen ekoromaani



Nainen jatkaa matkaansa. Askelten ääni kaikuu huoneissa, sekoittuu toisesta salista kantautuvaan valaan lauluun, ja äkkiä kaikki seisahtuu. Sade taukoaa, Stellerin kynä jäykistyy muistikirjan ylle, Constance laskee säämiskää pitelevän kätensä, Grönvallin sivellin pysähtyy paperilla ja museon seinissä piileskelevät myrkkyhämähäkit jähmettyvät aloilleen, pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaiken nielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa.

Iida Turpeisen esikoisteos Elolliset (2023) nimettiin hetki sitten Finlandia-ehdokkaaksi, eikä syyttä. Kirja oli mukaansatempaavaa, koskettavaa ja ajoittain myös järkyttävää luettavaa. Tässä on teos, jossa on kohdillaan sekä juoni että kieli, eettisestä ja filosofisesta sanomasta puhumattakaan. Monissa muissakin arvioissa esiin nostettu kiitos-osio, jossa luetellaan kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleita lajeja on ilman muuta pysäyttävä. Tämä on dystopia, joka on jo tapahtunut.

Tarinan keskiössä on 1700-luvulla sukupuuttoon kuollut stellerinmerilehmä, milloin elollisena, milloin elottomana. Varsinkin kirjan ensimmäinen osa on vavahduttavaa luettavaa. Siinä arviolta 4000 kiloa painava ja seitsemän metriä pitkä, lempeä ja kesy sireenieläin kohtaa ihmisen, kuolettavin seurauksin. Aluksi metsästys tapahtuu tieteen varjolla, mutta pian huomataan, miten käyttökelpoisia eläimen liha ja rasva ovatkaan. En muista koskaan lukeneeni yhtä sydäntä särkeviä kuvauksia eläimen metsästyksestä. Jouduin pitämään taukoa äänikirjan kuuntelussa, koska en pystynyt ottamaan enempää kärsimystä vastaan. Tähän liittyen minua järkytti merilehmien tappamisen ohella erityisesti villikettujen tarpeettoman julma kohtelu. 

Tätä nykyä esimerkiksi meillä Suomessa metsästys on tarkoin säädeltyä, ja siinä noudatetaan muun muassa luonnonsuojelulakia ja metsästyksen eettisiä ohjeistuksia. Elollisista löytyy syy sille, miksi metsästystä säädellään nykyisin tarkasti. 

Toisin kuin stellerinmerilehmän kohtalonhetkinä 1700-luvulla, nykyisin ihmisen aiheuttaman sukupuuton käsite tunnetaan ja sitä pyritään estämään. Toki vaihtelevalla menestyksellä. Joitakin jo sukupuuttoon kuolleita lajeja yritetään myös herättää uudelleen henkiin geeniteknologian avulla, joskaan Elollisissa näille yrityksille ei hurrata. 


Iida Turpeinen ja stellerinmerilehmän luuranko.
Kuva: Susanna Kekkonen.

sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Suomen aavemetsästäjät, Mika Nikkilä

 



Kummituksia on olemassa, mitä seuraavaksi?


"Montako elävää henkilöä istuu nyt täällä yläkerrassa?" Välittömästi kysymyksen jälkeen nainen vastasi: "Kolme." Meitä todellakin oli kolme. Uskomatonta mutta totta, nainen todellakin taisi meidät siis nähdä, koska miten muuten hän olisi voinut tietää, montako meitä on. 

Skeptikot, jotka eivät tunnusta varmaan edes omaa olemassaoloaan ilman, että se on tieteellisesti todistettu, olisi hyvä joskus saada mukaan näihin tutkimuksiin...

Mika Nikkilän Suomen aavemetsästäjät -kirjaan (2019) pätee ilmaisu: hyvä idea, huono toteutus. Vietin nuoruusvuoteni katsellen Most Hauntedin kaltaisia tosi-tv -helmiä, ja odotin tämän kirjan jatkavan samalla linjalla, Ghost boxeja, orbeja ja dramatiikkaa säästelemättä. Ja nyt ollaan vieläpä Suomessa, ja vieraillaan muun muassa Kytäjän kartanossa, Lapinlahden vanhassa mielisairaalassa ja Hämeen linnassa. Tämänhän on pakko olla mitä parhainta viihdettä tummeneviin iltoihin! Varsinkin, kun Suomen aavemetsästäjät suhtautuvat asiaansa vakavasti, ja kunnioitusta tuntien, mistä iso plussa.

Mutta. Valitettavasti aavemetsästys ei käänny kirjaksi kovinkaan hyvin. Ei varsinkaan, kun tekstissä on jatkuvia kirjoitusvirheitä. Erityisesti lauseiden sanajärjestykset tökkivät. Herää kysymys, miksei kukaan ole oikolukenut tekstiä kunnolla? Jossain vaiheessa outoihin sanajärjestyksiin toki jo turtui. 

Toinen ongelma on aavekontaktien monotonisuus ja pintapuolisuus. Esimerkiksi paikkojen, ja niissä majailevien aaveiden historioista olisi voinut kertoa paljon enemmän. Kirja formaattina olisi taipunut siihen loistavasti. Ja aaveille olisi myös voinut esittää hiukan kiinnostavampia kysymyksiä. Nikkilä ja hänen tiiminsä kuitenkin pyrkivät kommunikoinnillaan lähinnä todistamaan, että henkiä on olemassa, ja siihen se sitten monesti jäi. Tarina loppui kesken kuin kananlento kerta toisensa jälkeen. 

Paikalla oli toki myös meedio, joka auttoi vainajia kulkemaan valoon, mutta tästä ei harmikseni kerrottu juuri mitään. Tällainen pintapuolisuus tuntui melkoiselta härnäämiseltä, ja muuttui kirjan edetessä myös toisteiseksi. En toki odottanut, että Nikkilä olisi tehnyt tunteja kestäviä, kulttuuriantropologisia syvähaastatteluja henkien kanssa, mutta hiukan enemmän olisi ollut kiva saada irti. Välillä henget sentään mätkivät Nikkilää ja muita aavemetsästäjiä turpaan. Hieman teki mieli itsekin tehdä samoin.

sunnuntai 26. marraskuuta 2023

Kellopelisydän, Vehka Kurjenmiekka

 


Muistamisen vaikeus


Ennen kuin kerron, mitä mieltä olin Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän-esikoisteoksesta (2023), haluan mainita, että tunnen kirjailijan. Olemme nimittäin työskennelleet samassa Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -tutkimushankkeessa (Helsingin yliopisto, 2016-2019). Kurjenmiekan tunteminen henkilökohtaisesti vaikutti lähinnä niin, että lukiessani tulin ajoittain peilanneeksi kirjaa siihen, mitä tiedän kirjailijasta ihmisenä. 

Mietin esimerkiksi, ovatko Vehkan omat nimenmuutokset inspiroineet kirjan sisältöä, jossa hahmojen nimillä ja niiden vaihdoksilla on suuri rooli. Sinällään nimiin kytkeytyvät taikavoimat ovat toki hyvin yleinen fantasiatrooppi.

Tästä eturistiriidasta huolimatta voin vilpittömästi todeta, että pidin Kellopelisydämestä ihan sen itsensä(kin) takia. En ole hetkeen lukenut korkeaa fantasiaa(!), ja tämä oli mitä mainioin paluu tuon hienon alagenren pariin. Heti kun näin Riku Similän piirtämän Merenkehrän kartan, tiesin viihtyväni teoksen parissa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Tulin lopulta lukeneeksi Kellopelisydämen hyvin nopeasti, kaikki muut kesken olevat kirjat sivuun jättäen.

Tunnelmaltaan Kellopelisydän toi mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995-2000) ja tietenkin Kellopelisydämen läheisen nimikaiman: Kellopeli, eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin -teoksen (1996), joka on myös Pullmanin käsialaa. Kaikissa näissä kirjoissa on samaa tummanpuhuvaa tenhoa, ja fantasiamaailmat sijoittuvat talvisille leveyspiireille. Lisäksi mukana on ripaus teknologiaa, olipa kyse sitten kellosta, aletiometristä tai ihmisen kehoon asennettavasta teknologiasta. Taustalla vaikuttaa myös jokin mystinen voima, olipa se sitten taikuus tai Tomu.

Tematiikaltaan Kellopeli muistutti myös esimerkiksi takavuosien loistavaa Tahraton mieli -elokuvaa (2004). Molemmissa tarinoissa tiedot tärkeästä ihmisestä piilotetaan sekalaisten arkisten muistojen joukkoon, ettei tämä unohtuisi, kun mieltä tyhjennetään menneestä (milloin mistäkin syystä johtuen). 

Haastavimmaksi puoleksi Kellopelisydämessä minulle muodostui hahmojen erottaminen toisistaan. Saman nosti esiin myös Kiiltomadon Lyyra Virtanen. Useiden eri kertojien käyttäminen toi tarinaan mielenkiintoisen lisätason, mutta myös haastoi. Välillä piti selata kirjaa taaksepäin ja muistutella mieleen, kuka kukin on. En välttämättä suosittelekaan tämän teoksen kuuntelemista äänikirjana. 

Hahmojen yksilöimistä eivät myöskään helpottaneet sukupuolineutraalit nimet, jotka olivat sinällään kauniita (Marras, Muisto, Eeben, Helios..), mutta joista oli vaikea saada otetta. Vähän kuin olisi lukenut japanilaista tai kiinalaista teosta, jonka kaikki nimet kuulostavat suomalaisen lukijan kielikorvaan äkkiseltään samalta. Itse annoinkin useille hahmoille päässäni perinteiset suomalaiset nimet. Ihan vain, että muistaisin paremmin, keitä he ovat. Lohtua sentään tarjoaa se tosiasia, että myös kirjan hahmoilla itsellään oli ajoittain vaikeuksia muistaa toistensa nimet. Ja jopa omat nimensä. 

Lukukokemuksena Kellopelisydän oli pehmeän tunnelmallinen. Minusta oli ihanaa, miten paljon hahmot leipoivat ja tekivät käsitöitä. Kurjenmiekka onkin yksilöinyt tämän kellopelimurhaajista kertovan kirjansa grimhyggen edustajaksi. Toinen hyvä termi voisi olla cosy crime, joka viittaa kuvastoltaan vähemmän rankkaan jännitykseen. Sanoisinkin, että Kellopelisydän on mitä täydellisin kirja luettavaksi marraskuun pimeinä iltoina.