Ikuisen elämän lyhyt historia, Peilityyni ja Korppinaiset/Tiina Raevaara

 

Throwback kohtaamiseeni Tiina Raevaaran kanssa

Viime syksynä pääsin haastattelemaan Tiina Raevaaraa työni puolesta Kirjojen yöhön. Valmistauduin lukemalla (/kuuntelemalla) Raevaaralta kolme kirjaa: Korppinaiset (2016), Peilityyni (2025) ja Ikuisen elämän lyhyt historia - Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (2024). Näistä erityisesti hyvin ajonkohtainen ja mielenkiintoinen Ikuisen elämän lyhyt historia jäi mieleeni. 

Korppinaiset, lukemistani Raevaaran kirjoista vanhin, oli hienoinen pettymys. Kirjan kansi ja nimi toivat mieleeni Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon, josta pidän erittäin paljon. Valitettavasti vain kyseessä oli Aalo ja Johannes -trilogian toinen osa, joka viittasi ensimmäiseen osaan, Yö ei saa tulla (2015), vähän joka käänteessä. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä piti olla itsenäinen jatko-osa. Lisäksi pidin kirjan loppua turhan sekavana. Tämä harmitti minua, sillä halusin todella pitää tästä kirjasta. Plussaa haluan kuitenkin antaa hienoista kauhu-elementeistä.

Peilityyni oli lukuhetkellä Raevaaran uusin teos. Tämä oli myös syy, miksi haastattelijana halusin lukea juuri sen, vaikka kyseessä olikin Eerika Hämeranta -kirjasarjan viides osa. Kuten arvata saattaa, myös tässä kirjassa oli melko paljon viittauksia sarjan edellisiin osiin. Lisäksi alku tuntui joiltakin osin hieman jaarittelevalta. Kaiken kaikkiaan Peilityyni oli kuitenkin varsin mainio ja teemoiltaan ajankohtainen trilleri, joka nappasi minut lopulta otteeseensa napakasti. Juoni oli varsin suoraviivainen, mutta haitanneeko tuo. 

Tiina Raevaara on koulutukseltaan biologi ja filosofian tohtori. Niinpä hän olikin minusta eniten elementissään Ikuisen elämän lyhyt historia -tietokirjassaan, vaikka toki tietokirjailijoiden ohella myös scifi-kirjailijat ovat perinteisesti olleet varsin oppineita luonnontieteiden saralla. Esimerkiksi Isaac Asimov oli biokemian tohtori, H. G. Wells biologi ja Arthur C. Clarke paitsi matemaatikko, myös fyysikko. Ei siis ihme, että Helsingin yliopiston luonnontieteiden laitokselta ponnistava Raevaarakin on päätynyt kirjoittamaan scifiä.

Pimeän vuodenajan kunniaksi aloitin haastattelumme kysymällä Tiinalta, miten hän määrittelee kuoleman. Tiina vastasi sen olevan tietynlaista virtauksen loppumista. Erinomainen vastaus, sillä elävä kehohan on jatkuvassa prosessissa. Esimerkiksi erään yleisesti tunnetun anekdootin mukaan kaikki ihmiskehon solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein. 

Ikuisen elämän lyhyessä historiassa, jota käsittelimme haastattelussakin runsaasti, pohdittiin elämän pidentämistä monelta eri kantilta; ei kysytty vain miten, vaan myös miksi. Raevaara kyseenalaistaa kirjassaan median ihmisille itsestäänselvyytenä tyrkyttämää pitkän elämän ihannetta osuvasti. Hän huomauttaa, että todellisuudessa monet ihmiset haluavat ennen kaikkea hyvän ja terveen elämän, eivätkä välttämättä mahdollisimman pitkää elämää. Itselleni tuli tästä myös mieleen gonzo-journalismin isänä tunnettu Hunter S. Thompsonin kuuluisa lausahdus: 

Life should not be a journey to the grave with the intention of arriving safely in a pretty and well preserved body, but rather to skid in broadside in a cloud of smoke, thoroughly used up, totally worn out, and loudly proclaiming "Wow! What a ride!"

Thompson eli tämän, käytännössä varsin äärimmäisen filosofiansa mukaan loppuun asti. Hän kuoli lopulta oman käden kautta 67-vuotiaana, kun sairaudet estivät häntä elämästä haluamallaan tavalla. Itsemurhaviestissään Thompson totesi, että hän ei enää nauti elämästään ja on jo elänyt kauemmin kuin halusi tai tarvitsi. Eli aivan kuten Raevaarakin kirjassaan kirjoittaa: "Kuolemaa enemmän tunnutaan pelkäävän avuttomuutta ja oman määräysvallan hiipumista."

Kynttiläänsä molemmista päistä liekinheittimellä polttaneen Thompsonin täydellisenä vastakohtanaan voidaan pitää Raevaaran kirjassa oman lukunsa saanutta Bryan Johnsonia, jonka tavoitteena on elää mahdollisimman kauan biohakkeroinnin avulla. Tämä tekee Johnsonin elämästä hyvin rajoittunutta ja äärimmäisen kurinalaista. Yleisin reaktio Johnsonin elämäntapaan on ällistys ja epäusko. Ja kuitenkin, kun hänen päivärutiiniaan tarkastelee lähemmin, löytyy sieltä Raevaaran mukaan lopulta paljon samaa kuin esimerkiksi hänen arjestaan. Molemmat heistä käyttävät esimerkiksi samanlaista punavalolaitetta. Itse ymmärrän tämän vallan mainiosti, olenhan itsekin varsin kiinnostunut terveellisestä elämästä ja jopa siitä kohutusta biohakkeroinnista.

Kantasolukloonien, koneen ja ihmisen yhdistämisen, veriplasmasiirtojen ja kryoniikan ohella Raevaara käsittelee teoksessaan myös omaa, kompleksista suhdettaan kuolemaan. Hänellä on taustallaan paha auto-onnettomuus, jossa hengenlähtö oli lähellä. Haastattelumme aikana Raevaara kertoi, että Ikuisen elämän lyhyen historian kirjoittaminen auttoi häntä käsittelemään kuolemanpelkoaan. Näin tehdessään hän on samalla osa pitkää jatkumoa, sillä kuolema on laajasti käsitelty aihe kaikissa kulttuureissa, ja siitä on kirjoitettu runsaasti läpi ihmiskunnan historian. Mutta miksi? Yhdenlainen vastauksen antoivat Maailmanpuu-podcastin vetäjät, tietokirjailija Matti Rautaniemi ja joogaopettaja Miska Käppi. He totesivat, että kuolemasta on jostain syystä kirjoitettu paljon enemmän kuin sen vastaparista syntymästä, tutkipa sitten mitä sivilisaatiota tahansa. Syyksi he epäilivät sitä, että kuoleman on vielä jokaisella meistä elävistä edessä, kun taas syntymä on jo takana päin. Ehkä sitten siellä tuonpuoleisessa edessä olevaa syntymää prosessoidaan samalla intensiteetillä, kuin meillä kuolemaa.

Love as Always, Mum xxx, Mae West & Neil McKay

 

Äidin pitkä varjo

Fred ja Rosemary Westin rikokset ovat Iso-Britanniassa yhtä tunnettuja ja pahamaineisia, kuin Kyllikki Saaren tai Bodom-järven murhamysteerit meillä Suomessa. Tämä 1990-luvulla kiinnijäänyt pariskunta murhasi (yhdessä ja erikseen) ainakin kaksitoista ihmistä. Uhrien joukossa oli myös kaksi omaa lasta sekä naisia, jotka olivat raskaana Fredille. Fred teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä, mutta hän ehti kuitenkin tunnustaa 11 murhaa ennen kuolemaansa. Rose on vielä hengissä ja vaikka hänet on tuomittu kymmenestä murhasta, hän kiistää edelleen kaiken. 

Love as Always, Mum xxx (2018) lähestyy tätä surullisenkuuluisaa, Netflixistäkin tuttua tapausta Fredin ja Rosen tyttären, Mae Westin näkökulmasta. Yhteistyössä Neil McKayn kanssa kirjoitettu kirja kertoo tapauksen pääpiirteet kokonaisuudessaan, aina Fredin ja Rosen hyvin sairaista kasvutarinoista alkaen, mutta erityisesti kirjassa keskitytään siihen, miten Mae koki oman lapsuutensa ja miten vanhempien rikokset ja niiden esiintulo vaikuttivat hänen elämäänsä. Kuinka Mae on koko elämänsä ajan joutunut häpeämään (ja aiemmin myös pelkäämään) omia vanhempiaan. Äidin rikosten varjo seurasi häntä jopa synnytyssairaalaan, jossa hoitajat ilmeisesti vahingossa toivat hänelle luettavaksi lehden, jossa oli juttu hänen murhaaja-äidistään. On surullista, miten viaton perheenjäsen (ja uhri) joutuu kärsimään aiemman sukupolven rikoksista tällä tavalla.

Mielenkiintoisinta Love as Always -kirjassa on Maen ja hänen äitinsä monimutkainen suhde, jota Mae luonnehtii Tukholma-syndrooman värittämäksi. Siltä se myös todella vaikuttaa, sillä Maella on suuria vaikeuksia uskoa äitinsä syyllisyyteen, jopa vielä tuomion langettamisen jälkeenkin. Tämä on ulkopuolisen silmissä hämmentävää, sillä Mae oli joutunut itsekin äitinsä toistuvien hyökkäyksien uhriksi ja todistanut muun muassa, miten äiti kuristi hänen veljensä tajuttomaksi. Lisäksi Rosen  rikoksilla on todistajia, vaikka Mae kirjassaan väittääkin, että kaikki Roseen liittyvät todistusaineistot olisivat pelkkiä aihetodisteita.

En ole psykologi, mutta itse uskoisin, että kyse on pohjimmiltaan selkäytimeen iskostuneen selviytymisvietin lieveilmiöstä. Lapsi ei halua uskoa mitään pahaa omasta äidistään, koska äiti on ollut elämän alkutaipaleella elintärkeä tuki ja turva, jota ilman ei olisi selvinnyt. Äiti on siis yhtä kuin elämä, halusipa tai ei. Lisäksi Maen päätökseen olla katkaisematta välejä heti rikosten tultua julki vaikutti sääli perheensä menettänyttä äitiä kohtaan, joka pidättämisensä jälkeen alkoi yhtäkkiä käyttäytyä hyvin rakastavasti omaa tytärtään kohtaan ("olet ainoa, mitä minulla on jäljellä"). Lopulta Mae kuitenkin kyllästyi äitinsä manipuloivaan käytökseen ja katkaisi välit. Kaiken kaikkeaan on todettava, että vanha sanonta siitä, miten vanhemmat rakastavat lapsiaan aina enemmän kuin lapset vanhempiaan, ei päde Westien tapauksessa. Onneksi sisaruksilla oli sentään toisensa, ja he saattoivat jopa tietyssä määrin suojella toisiaan vanhemmiltaan.

Maen tarina järkyttää, mutta on mukava tietää, että hän selvisi ja elää nykyisin varsin normaalia elämää. Joidenkin Goodreads-arvioiden mukaan tässä kirjassa oli liikaa toisteisuutta ja jaarittelua. Itse en kuitenkaan koe näin. Minut tämä kertomus tempaisi mukaansa heti alusta asti, ja sain äänikirjan kuunneltua läpi hyvin nopeasti. Yksi osatekijä tälle oli myös taitava lukija, joka eläytyi eri henkilöiden puhetyyleihin juuri sopivasti. Oli miellyttävää kuunnella moninkertaisesti palkitun Julia Barrien kaunista, pehmeästi äännettyä britti-englantia, vaikka itse tarina olikin surullinen ja karmiva. Tämän kirjan myötä päädyin tilaamaan itselleni myös toisen Westien tarinaa käsittelevän teoksen, Gordon Burnin kiitellyn Happy Like Murderersin (2001), jota on kiitelty yhdeksi parhaista true crime -kirjoista kautta aikojen. Ymmärrykseni mukaan tuossa kirjassa Cromwell Streetin tapahtumien juurisyitä avataan kattavasti ja tarkkanäköisesti. Itseäni kun ei niinkään kiinnosta mitä, vaan miksi.

Varjottomat, Hasan Ali Toptaş

 

Olen häkeltynyt

..hän jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan horisonttia joka tuntui olevan ihmisen saavuttamattomissa. Tämän jälkeen hänen päähänsä pälkähti sellaisia älyttömiä ajatuksia kuin että nuo vuoret pitäisi purkaa maan tasalle, niin että Jumala näkisi kylän tai valtio edes kerran kääntäisi katseensa sinnepäin.

Hasan Ali Toptaş luettiin vielä jokin aika sitten Turkin tärkeimpiin nykykirjailijoihin. Sittemmin #metoo-skandaali on kuitenkin ryvettänyt hänen mainettaan. Tässä kirjabloggauksessa en aio ottaa kantaa Toptaşin kohtaamiin syytöksiin, joihin hän on reagoinut anteeksipyynnöllä. Erottakaamme siis tällä kertaa taiteilija ja hänen taiteensa toisistaan. Taustana haluan kuitenkin mainita, että kun tein lukupäätöksen tämän, sittemmin lukupiirikirjaksi(kin) päätyneen teoksen suhteen ja aloin lukemaan sitä, en tiennyt syytöksistä mitään. Lukupäätös syntyi kirjan esittelytekstin ja lumoavan kauniin kannen perusteella. Ja kyllä, en voinut vastustaa tuota kantta, omistanhan itsekin kaksi valkoista ponia.

Varjottomat (Gölgesizler, 1995) on Toptaşin läpimurtoteos ja samalla ainoa kirja, joka häneltä on suomennettu. Turkissa se on voittanut useita palkintoja ja päätynyt myös valkokankaalle. Itse en ihmettele tätä lainkaan, niin lumoava lukukokemus Varjottomat oli. En ole koskaan poiminut minkään muun kirjan sivuilta yhtä paljon toinen toistaan kauniimpia sitaatteja. Tässä suosikkikohtani:

Osa hänestä oli häkeltynyt, osa ilahtunut. Ja miksei olisi ilahtunut, kun hän kerran oli matkalla sisimpäänsä kertyneisiin kaukaisuuksiin, ja ylipäätään oli matkalla, halusi tai ei. Ja joka askeleella hän oli pienentynyt, sulanut pisara pisaralta. Hänen silmiensä edessä oli lepatellut pimeyttä pimentäviä perhosia, pieniä hiljaisia olentoja. Ne kaikki olivat kadonneita merkkejä... Ne kaikki olivat kasvottomia silmiä... Ne kaikki olivat sormenpäitä osoittamassa kukin eri suuntaan... Sitten hän oli nähnyt kaukaisuudessa valoja jotka lähestyivät silmää iskien. Siellähän piilevät näköjään kaikki salaisuudet, kaikki mikä minua kutsuu on niiden takana. Vaan sitten valot olivatkin tuliturpaisia härkiä, sitten kameleita selässään helmikoristeisia kehtoja, sitten hikisiä hevosia, vuohilaumoja ja lintuja peililasteineen.

Kun tällaiseen ilmaisuun vielä yhdistetään postmodernille kirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä, kuten metafiktio ja todellisuuden rajojen hämärtäminen, sekä surrealismin vahva vertauskuvallisuus ja mytologioista ammentaminen, ei kirjalta voi juuri enempää toivoa. Tämä oli kuin aarrearkku! Erityisesti Varjottomien ensimmäiset sata sivua sekä vauhdikas loppu olivat mieleeni, ja suorastaan pakottivat minut kääntämään sivua. Lukupiiriläisille tämä ei oikein uponnut, mutta minä olin haltioissani. Juuri tämänkaltaista kirjallisuutta haluan lukea jatkossa enemmänkin. Lukusuosituksia otetaan vastaan.

Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan, Katja Kaukonen

 

Katja Kaukonen kirjailijavierailulla syksyllä 2025.

Saari, jolta ei ole paluuta

Porilaissyntyinen Katja Kaukonen kävi kirjailijavierailulla kirjastossani viime syksynä. Siitä lähtien minun on ollut tarkoitus kirjoittaa tuolloin käsittelemästämme kirjasta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (2020). Tämä on nimittäin teos, jonka olisin lukenut mielelläni myös vapaa-ajalla.

Kuvitteelliselle, Seilin saaresta vaikutteita ottavalle Tiiralinnan saarelle sijoittuva, 1920-lukulainen tarina yllätti minut lukijana. Sairaiksi määritellyt ja siksi eristyssaarelle kuljetetut naiset loivat etukäteen mieleeni kauhukuvia, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. Nyt ei oltukaan missään American Horror Storyssa tai edes inhorealistisessa Suomi-elokuvassa. Sen sijaan rantauduttiin unenomaiseen, omaan tahtiinsa hengittävään paikkaan, jossa reaalimaailma ja fantasian hienovaraiset elementit kietoutuivat yhteen. Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan ei ole raadollinen, vaan ennen kaikkea lempeä ja ajoittain surumielinen tarina, joka onnistuu yllättämään lukijansa vielä aivan loppumetreilläkin. 

Arvostin erityisesti tapaa, jolla Kaukonen häivytti henkilökunnan ja potilaiden välisiä raja-aitoja kerta toisensa jälkeen. Varsinkin päähoitajana toimivan Linnean henkilöhahmo jäi mieleeni. Linneasta olisi ollut helppo tehdä diktaattorimainen hirviö, mutta sen sijaan hänet inhimillistettiin ja lopulta hän sairastui työtaakkansa alla. Lisäksi pidin Joel-papin hahmosta kaikessa häilyvyydessään ja humaaniudessaan kovasti. Potilaista mieleeni jäi erityisesti Morsian, jonka "feikkihäät" kuvasivat hienosti hänen toipumistaan. Kirjassa oli mukana paljon osuvaa kommentaaria muun muassa naisen asemasta yhteiskunnassa.

Minusta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan ansaitsisi enemmän suitsutusta ja huomiota. Onneksi sille sentään myönnettiin ansaitusti Fandonian saariaiheisten teosten palkintoehdokkuus sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto pian ilmestymisensä jälkeen. Seuraavaksi aion tutustua Kaukosen esikoisteokseen Odelma (2011), joka niin ikään sisältää fantasian elementtejä.

Tulenarkoja asioita, Celeste Ng

 

Joskus kaikki pitää polttaa

Yhdysvaltalainen Celeste Ng tietää, miten herättää keskustelua. Vai miltä kuulostaisi kirja, joka sisältää aiheita kuten rasismi, äitiys, rotujenvälinen adoptio, lapsettomuus ja abortti yhdistettynä luokkaeroihin? Jos joku tai jotkut näistä teemoista herättävät kiinnostusta, kannattaa ehdottomasti tutustua Ng:n kirjaan Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, 2017). Kyseinen kirja vieläpä sijoittuu kirjailijan oikeisiin lapsuudenmaisemiin ihannekaupungissa nimeltä Shaker Heights. Tästä teoksesta on tehty myös Reese Witherspoonin tähdittämä minisarja, mutta kirja on kuulemma (vielä) parempi.

Tulenarkoja asioita oli lukupiirikirjana vetämässäni lukupiirissä ja se jakoi mielipiteitä melko lailla. Osan mielestä kirja käynnistyi turhan hitaasti, kun taas toiset, itseni mukaan lukien, olivat heti koukussa. Ihailin suunnattomasti tapaa, jolla Ng pystyi kuljettamaan yli kymmenen eri henkilöhahmon tarinaa eteenpäin ilman, että henkilöt menivät sekaisin. Kerronta oli todella sulavaa. Lisäksi juoni oli mielenkiintoinen ja yllätyksellinen, joskin ajoittain hatara ja epäuskottava. Loppuratkaisu jätti toivomisenvaraa. Minusta totuus jäi liiaksi piiloon.

Tarinan ytimessä ovat porvarisperheen äiti, Elena, ja hänen kiertolaisen elämää viettävä vuokralaisensa Mia. He ovat täydelliset vastakohdat toisistaan monessa suhteessa. Elenaa ajaa tarve kontrolliin, Miaa taas tarve vapauteen:

Vuosia kestäneen kiertolaiselämän aikana Mia oli laatinut itselleen vain yhden säännön: Älä kiinny. Älä kiinny ainoaankaan paikkaan, ainoaankaan asuntoon, mihinkään. Keneenkään.

---

Elena oli kuullut kerta toisensa jälkeen, että intohimo oli yhtä vaarallista kuin tuli. Lieskat riistäytyivät kovin helposti valloilleen.. Oli parempi pitää silmällä intohimon kipinää ja luovuttaa se sukupolvelta toiselle varovaisesti kuin olympiasoihtu.

Vähintään yhtä kiinnostavaa oli silti seurata tarinan nuorien kasvua aikuisuuteen. Miehet sen sijaan näyttelivät vain sivurooleja. Tämä tarina on ennen kaikkea tulenarka ja monisyinen kertomus äideistä ja heidän lapsistaan. Liian vakavasti Ng:n kirjaa ei toki kannata ottaa, koska kyse on kuitenkin viihteestä, ei korkeakirjallisuudesta. Todennäköisesti lukija tuleekin ärsyyntymään joko a) "kliseisistä henkilöhahmoista" tai b) juonen ajoittaisesta epäuskottavuudesta. Suosittelen kuitenkin lukemaan ihan jo siksikin, että tällä kirjalla on taipumus herättää erittäin räiskyviä, detaljisia ja mielenkiintoisia keskusteluja. Vahva suositus erityisesti lukupiirikirjaksi!

Mitä kuolleet kertovat - Oikeuslääkärin tositapauksia, Philippe Boxho

 

Oikeuslääketiedettä kylmäpäisesti, mutta lämmöllä

True Crime on tällä hetkellä yksi suurimmista kirjallisuuden trendeistä. Tällä aallolla ratsastaa myös oikeuslääkäri Philippe Boxhon hurjan suosion maailmalla saavuttanut Mitä kuolleet kertovat -teos (Les morts ont la parole, 2022), joskin Boxhon tulokulma on jokseenkin uniikki. Nyt äänessä ei olekaan poliisi tai rikollinen, vaan ruumiinavauksia työkseen tekevä oikeustieteen professori. 

Ja vaikka niin voisi ehkä Boxhon lukuisista, sangen vaikuttavista titteleistä päätellä, ei Mitä kuolleet kertovat ole vähimmissäkään määrin tylsä tai kuiva teos. Tässä suhteessa belgialaiset ovat päihittäneet meidät suomalaiset: minulla on nimittäin edelleen kesken Jari Louhelaisen valitettavan kuivahko uutuusteos Murha mikroskoopissa (2025), kun taas tämän samaa aihepiiriä käsittelevän kirjan ahmin päivässä. En voinut laskea sitä käsistäni! Boxholla on taito kertoa raa'at tarinansa niin, että ne eivät järkytä lukijaa ja mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. 

Boxho paljastaa teoksen lopussa, että häneltä kysytään usein "Tohtori, miten voitte toimia tuossa ammatissa?" Tämä onkin enemmän kuin aiheellinen kysymys. Melko harva ihminen pystyy siihen, mitä Boxho tekee. Hänellä vaikuttaa kuitenkin olevan harvinaisen vahva kyky jättää työt työpaikalle. Tästä useat meistä voisivatkin ottaa oppia. 

Kaiken kaikkiaan Mitä kuolleet kertovat sai minut paitsi arvostamaan oikeuslääkäreiden työtä, myös muistamaan elämän lyhyyden. Kuten Boxho kehottaa kirjansa lopussa:

Kunnioittakaa muita ihmisiä ja itseänne ja muistakaa nauttia elämästä niin kauan kuin se hymyilee teille, sillä jonain päivänä teille hymyileekin kuolema.

Luomisen järvi, Rachel Kushner

 

Verkkainen vakoojaromaani filosofisin höystein

Rachel Kushnerin Luomisen järvi (Creation lake, 2024) on kirja, joka pitää otteessaan, enkä edes oikein osaa sanoa miksi. Luin tätä kirjaa pitkään, välillä muuta kirjallisuutta lehteillen, mutta jostain syystä palasin kuitenkin Luomisen järven äärelle uudestaan ja uudestaan. Teksti soljui eteenpäin taidokkaasti, ja vaati huomiotani päivästä toiseen. Tämä siitä huolimatta, että päähenkilö, ekoaktivistiryhmään soluttautuva "Sadie Smith", oli mielestäni varsin epämiellyttävä ja kylmä ihminen, jopa suoranainen nihilisti. Tarkemmin ajateltuna, en pitänyt yhdestäkään tämän kirjan hahmosta. 

Toisaalta, kuten Paul Therouxkin on todennut, ikävistä ihmisistä on helpompi kirjoittaa mielenkiintoisia kirjoja kuin mukavista ja hyvistä tyypeistä. Kusipäät henkilöhahmot ovat kuin al dente -pasta: heissä riittää pureskeltavaa.

Mieleen jäävien ihmishirviöiden ohella Luomisen järvestä löytyi paljon mielenkiintoisia faktoja ja filosofista pohdintaa, jotka oli kirjoitettu sähköpostien muotoon. Omalla kohdallani ennen kaikkea nämä tekstiosuudet kannattelivat kokonaisuutta ja estivät kirjan kesken jättämisen.