Kuolleiden jäljillä - Kokemuksia henkimaailman syvyyksistä, Mika Nikkilä

 

Harvasanaiset aaveet ja heidän sinnikkäät tulkkinsa

Pakkohan se oli kuunnella. Mika Nikkilän uusin aaveenmetsästys-kirja, Kuolleiden jäljillä (2025). Kuten edellisessä näitä kirjoja käsittelevässä postauksessanikin totesin, tästä aiheesta voisi saada niin paljon enemmän irti; kertoa tutkittavien kohteiden historiasta lisää, laittaa tekstin kielioppi ja lauserakenteet kuntoon ja yrittää keskustella jotain syvällisempää niiden aaveiden kanssa. Kuitenkin jälleen pisin lause, joka ghostboxista kuultiin, meni suunnilleen näin: "Näpit irti lapsistani!". Yleisin lausahdus lienee jo klassikoksi muodostunut "häivy!".

Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että näistä istunnoista saa eniten irti olemalla itse paikan päällä. Kyse on ennen kaikkea energian aistimisesta, fyysisistä tuntemuksista ja tunnelmasta. Kirjaksi nämä kokemukset kääntyvät melko vajavaisesti. Yksi asia mitä Nikkilä voisi ehkä jatkossa pohtia lisää kirjoissaan, olisi kysymys siitä, mikä "aave" itse asiassa on. Onko kyse henkiolennosta, rinnakkaistodellisuuksista, jälkeen jääneestä energiasta menneiltä ajoilta, vai mistä? Entä mitä sielu hänelle merkitsee? Apuna näissä pohdinnoissa voisi olla vaikka tutkimuksiin osallistuva meedio.

Minulle Kuolleiden jäljillä -teoksen parasta antia olivat Ihmisten omia kokemuksia -osiot. Ja toki oli mielenkiintoista lukea Aaveenmetsästystarinoita lähempää omaa asuinpaikkaa, kiitos Nikkilän uuden parisuhteen. Erityisen kiinnostava kohde oli M&R Lifestyle, Rauma. Kuitenkin, jälleen kerran, oloni jäi joiltakin osin pettyneeksi. Kevyenä viihteenä ja välipalakirjana tämä oli toki paikallaan.

Minä seuraamassa Aaveenmetsästäjien ja
aaveiden kommunikointia.

Happy Like Murderers - The True Story of Fred and Rosemary West, Gordon Burn

 

Tasokkain true crime -teos, jonka olen lukenut

What you hold in your hands is not merely a book: it is a haunted object, a litany of disgust: it is a helter-skelter ride down into Dante's inferno, an archaeological dig into England previously unseen.

-Benjamin Myers (esipuhe) 

 

Making and constructing. Working and making. Activities that always held more meaning for him than unmaking a person.

-Gordon Burn Fred Westistä, s. 176.

Silloin tällöin tulee vastaan kirjoja, joita ei kannattaisi lukea iltaisin, jos ei halua nähdä painajaisia. Gordon Burnin synkkä taidonnäyte, Happy Like Murderers (1998/2019), on yksi näistä teoksista. Kirjan esipuheessa myös kerrotaan, että kirjailija itse heräsi usein öisiin painajaisiin tätä teosta kirjoittaessaan.

Olen tänä keväänä jostain käsittämättömästä syystä johtuen kahlannut läpi viisi Fred & Rose Westiä käsittelevää kirjaa: Mae Westin Love as Always, Mum xxx, Howard Sounesin Fred & Rose sekä The Fred West Tapes ja Geoffrey Wansellin An Evil Love ja nyt uusimpana tämän Happy Like Murderers. 

Arvostettu, mutta valitettavasti jo edesmennyt Burn (1948-2009), jonka nimissä jaetaan nykyisin vuosittain myös kirjallisuuspalkinto, muistetaan erityisesti true crime- ja urheiluaiheisista kirjoista, jotka menevät pintaa syvemmälle ja haastavat lukijansa. 

Itse huomasin Burnin poikkeuksellisen laajan ja syväluotaavan lähestymistavan heti Happy Like Murderersin alussa. Meni kymmeniä sivuja, ennen kuin Burn edes mainitsi Frediä ja Rosea. Sen sijaan hän aloitti kirjansa 25 Cromwell Streetin historiasta ja tuon surullisenkuuluisan asunnon edellisistä asukkaista. Näin Burn antoi heti alusta asti kirjalleen paljon laajemman kontekstin, kuin kukaan muu Westeistä kirjoittanut. Happy Like Murderers ei kerrokaan vain Fredistä ja Rosesta, se on brittiläisen yhteiskunnan historiaan pureutuva, monipuolinen ajankuva. Lisäksi Burn kertoo Westien uhrien taustoista paljon enemmän kuin muut lukemani kirjailijat. Tämä paitsi lisää ymmärrystä siitä, miksi he päätyivät Westien uhreiksi, myös antaa heille ihmisyyden ja äänen. Tässä mielessä Happy Like Murderers toi ajoittain mieleeni Hallie Rubenholdin erinomaisen Viisi-teoksen, joka keskittyy Viiltäjä-Jackin uhrien elämäntarinoihin. 

Burnin erikoisuuksiin kuuluivat myös osuvat viittaukset esimerkiksi psykologiaan ja erilaisiin kulttuuriteksteihin (kuten kuvataideteokset ja kirjallisuus). Hän ei pelkästään luetellut karmivien tapahtumien kulkua, vaan nousi niiden yläpuolelle, analysoiden ja laajempia viittauksia tehden. Ja kuitenkin samaan aikaan hänen tekstinsä oli koko ajan hyvin soljuvaa ja sujuvaa luettavaa; sanalla sanoen hyvää proosaa. Tämä kirja ei ole pelkästään paras true crime -teos, jonka olen lukenut. Happy Like Murderers on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista ylipäätään. Kuten Guardianin kirjakriitikkokin totesi: "Burn's main justification for studying them like this is, it seems, simply to write his best book".

Happy Like Murderers osoittaa, että kirjallisuus voi olla laadukasta riippumatta siitä, mihin genreen se kuuluu. Burnin tekstin tasosta kertoo paljon esimerkiksi se, että kaksinkertainen Booker-voittaja, Dame Hilary Mantell (1952-2022) on todennut jo Burnin esikoisteoksesta Alma Cogan (1991) seuraavaa: "This is my book of the year, because it is the one I desperately wish I had written". Kuten arvata saattaa, on Alma Cogan minulla tilauksessa parasta aikaa. Toivottavasti saan sen pian käsiini.

Joutsenlaulu, Johanna Sinisalo

 

Johanna Sinisalo Porissa kesäkuussa 2026.

Jääkö Joutsenlaulu Sinisalon Joutsenlauluksi?

 

Kahdeksan lonkeroani on täynnä imukuppeja, joilla kosketan, haistan ja maistan. Havaitsen yhdellä kosketuksella signaaleja, joihin ihmisen käsityskyky ei riitä. Yksi lonkeroni on varmaan älykkäämpi kuin ihmisen koko kallon sisältö.

-Merkillisen fiksuja olentoja -elokuvan Marcellus

Minulla oli taannoin työni puolesta ilo ja kunnia haastatella Suomen menestyneintä spefi-kirjailijaa, Johanna Sinisaloa. Keskityimme haastattelussa erityisesti hänen uusimpaan teokseensa, Joutsenlauluun (2025). Tämä tulevaisuuteen sijoittuva ekoromaani sai alkunsa mittatilaustyönä kirjoitetusta novellista A Bird Does Not Sing Because It Has an Answer (2023). Itse en ole kyseistä novellia vielä lukenut, mutta olisi mielenkiintoista uppoutua myös siihen.

Joutsenlaulu (työnimeltään Miksi laulaa lintunen) palaa teemoiltaan Sinisalolle rakkaaseen lintuaiheeseen, jota hän on käsitellyt aiemmin esimerkiksi teoksessaan Linnunaivot (2008), jota en (sitäkään) valitettavasti ole vielä ehtinyt lukemaan. Toki mukana on paljon muitakin eläimiä, kuten oravia ja valaita. Paitsi että Sinisalo käyttää termiä "toislajiset", eikä termiä "eläin", koska termi "eläin" on hänestä liian negatiivisesti latautunut. Toislajiset onkin terminä vallan mainio, mutta selkeyden vuoksi käytän kuitenkin tässä bloggauksessa tuota huomattavasti yleisempää termiä "eläin". Minusta on kuitenkin tärkeää pohtia säännöllisin väliajoin, millaisia mielleyhtymiä meille niin sanotusti itsestään selvät termit ja sanat itse asiassa kantavat. Kielelliset valinnat kun vaikuttavat maailmankuvaamme kuin varkain. Siksi ne on hyvä tehdä näkyviksi. 

Joutsenlaulu ei ole millään muotoa kevyt kirja, eikä sen lukeminen ollut yhtä jouhevaa, kuin vaikkapa Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen (2000), tai loistavan Vieraat-kauhukirjan (2020). Tämä johtuu pitkälti siitä, että mukana on erittäin paljon tieto-osuuksia ja asioiden selittämistä. Ylipäätään tämä kirja on ennen kaikkea luonnon ja eläinten tietopainotteinen puolustuspuhe, jossa ihmishahmot ja tarinan juoni jäävät sivuosaan. Melkeinpä näin kirjastoihmisenä haluaisinkin luokitella tämän teoksen, toki hieman kieli poskessa, luokkaan 58 (Eläintietokirjat). Vanhaa kerronnan perussääntöä "näytä, älä kerro" kun rikotaan niin paljon, että tekstilaji todella liukuu minun silmissäni kaunokirjallisesta proosasta asiaproosaan. Tästä syystä johtuen nikottelin kirjan kanssa pitkään. Viimeinen kolmannes sujui onneksi jo hyvin, koska en enää edes yrittänyt katsoa Joutsenlaulua tarinallisten lasien läpi. 

Nyt minulla onkin sitten lukupuolissa samoja teemoja puhtaan tieteellisesti käsittelevä primatologi Christine Webbin  tietokirja Erityisin eläin - Myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta (2025). Se on mielestäni täydellinen seuraaja Joutsenlaululle. Toinen, tämän aihepiirin hieno kirjauutuus on tietenkin Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin (2025), jota suosittelen kaikille, joita pieni paasaaminen ei haittaa. 

Tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä Sinisalo kertoi, että Joutsenlaulu jäänee hänen viimeiseksi täyspitkäksi romaanikseen. Pitkien tekstien editointityö kun on käynyt raskaaksi. Kirjoittamisesta hän ei kuitenkaan, onneksi, ole luopumassa. Seuraavaksi vuorossa on ainakin musiikkia ja sarjakuvia.

Maahan viilletty raja, Anne Vuori-Kemilä

  

Hengästyttävä tarina ahtaajanaisista

Finlandia-ehdokkaanakin ollut Anne Vuori-Kemilä on kertonut haastatteluissa, että ahtaajanaisten elämistä kertova Maahan viilletty raja (2023) on saanut innoituksensa hänen aviomiehensä sukututkimuksessa sattumalta paljastuneista ihmiskohtaloista. Kun tähän vielä lisätään runsas taustatyö ja psykiatrisen sairaanhoitajan koulutus, on lopputulos vähintäänkin koskettava ja mielenkiintoinen. 

Ainoa asia, joka jäi minua mietityttämään, oli suvun historian hyödyntäminen ilman keskustelua elossa olevien suvun jäsenten kanssa. Kirjailija nimittäin mainitsi eräässä haastattelussa, että hän ei ollut kertonut miehensä suvulle sukututkimuksen käytöstä romaaninsa pohjana. Tämä hätkähdytti, vaikka oikeisiin ihmisiin pohjautuvien päähenkilöiden nimet olikin toki vaihdettu. Mainittakoon, että esimerkiksi kirjastossa emme enää säilytä sukukirjoja yleisölle avoimissa hyllyissä tietosuojan takia. Ja jos tämä teos olisi ollut jonkun yliopiston alaisuudessa tehty akateeminen tutkimus, olisi yliopiston eettinen toimikunta älähtänyt. Toki konkreettinen haitta suvun jäsenille lienee olematon ja päähenkilöiden esikuvat eivät ole enää elossa, joten heidän kunniaansa ei voi enää loukata.

Luimme tämän Eeva Joenpelto -palkinnollekin ehdolla olleen teoksen vetämässäni lukupiirissä. Itse suorastaan ahmin kirjan, vaikka ajoittain sen kuunteleminen äänikirjana olikin hieman haastavaa monien eri päähenkilöiden takia. Lukupiirissämme monet totesivat, että teoksen alku oli hieman töksähtelevä, mutta sitten tapahtumat veivät mukanaan. Ja toden totta: jos lukija kaipaa vauhtia ja dramatiikkaa, niin sitä tässä kirjassa riittää! Eräälle asiakkaalleni kuvailin kirjan käänteitä suorastaan saippuasarjamaisiksi.

Toki Maahan viilletyssä rajassa oli myös syvempiä, yleismaailmallisesti puhuttelevia teemoja liittyen esimerkiksi puhumattomuuteen ja huono-osaisuuteen sekä näiden periytymiseen sukupolvelta toiselle. Ja aivan kuten kirjailija on itsekin todennut, nämä ilmiöt ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia yhteiskunnassamme, vaikka toki nykyisin esimerkiksi kaikille yhteinen ja tasapäistävä koululaitos on parantanut tilannetta (tämän viimeisemmän kommentin teki lukupiirissämme mukana ollut opettaja). Kaiken kaikkiaan Maahan viilletty raja on onnistunut katsaus sellaiseen osaan Suomen historiaa, josta ei monikaan suomalainen paljoa tiedä. -Lämmin lukusuositus!

Kiilto, Raven Leilani

 

Pieni kirja, jolla on paljon sanottavaa

Yhdysvaltalaisen Raven Leilanin moninkertaisesti palkittu esikoisteos Kiilto (Luster, 2020) on kirja, jonka lukemista voin suositella kaikille suomalaisille. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin huomauttaa, että syntyperäiselle pohjoisen kasvatille tämä teos ei välttämättä ole ymmärrettävissä samoin, kuin värillisille yhdysvaltalaisille, joihin kirjan kirjoittaja kuuluu. Me emme voi koskaan täysin tajuta, miltä tuntuu tulla syrjityksi esimerkiksi etnisyyden tai yhteiskuntaluokan takia, tai millaista on, kun ei pääse lääkäriin, koska ei ole sairausvakuutusta. Mutta tästä huolimatta ja juuri tämän takia tämä kirja on syytä lukea. 

Vedin lukupiirin, jossa käsittelimme Kiiltoa ja ennen kaikkea nämä eriarvoisuuden teemat tulivat puheeksi. Itse nostin tapaamisessamme kirjan mahdollisesti tärkeimmäksi kohtaukseksi poliisiselkkauksen, jossa tulee havainnollisesti ilmi, miten eri tavalla Yhdysvaltojen virkavalta kohtelee mustaihoisia ja valkoihoisia kansalaisia; Black Lives Matter. Rotukysymykseen liittyen luin myös ääneen seuraavan kohdan, jossa Edie keskustelee kollegansa Arian kanssa työmaailmasta:

"Luulet, että kun lorvit etkä osoita minkäänlaista impulssikontrollia, edustat vähän niin kuin black poweria. Haistatat valkoisille tai jotain. Mutta olet juuri sitä, mitä he odottavat. Kyllä minä ymmärrän halun vastustaa heidän vaatimuksiaan. Mutta heillä on varaa olla keskinkertaisia. Meillä ei."

"Keskinkertaisia?"

"Meitä ei saa yhdistää keskinkertaisuuteen. Katsos kun joskus vielä tulee sellainen lyhyt hetki, että he eivät osaa sanoa, miten musta olet, ja siihen hetkeen on päästävä."

Kiillossa 23-vuotias, itseään levottomasti etsivä Edie tulee irtisanotuksi, ja päätyy asumaan vanhemman rakastajansa, Ericin, perheen luo. Tämän myötä hän tutustuu myös tämän vaimoon Rebeccaan ja tummaihoiseen adoptiolapseen, Akilaan. Itselleni Edien tarina näyttäytyi ennen kaikkea selviytymistaisteluna täynnä ristiriitoja ja yllättäviä kohtaamisia. Ihmettelin tarinan alussa Edien repivää elämäntyyliä ja itsetuhoisia valintoja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin ja tunsin sympatiaa.  

Loppupeleissä tarinan tärkeimmiksi ihmissuhteiksi muodostuivat naisten väliset ystävyys- ja avunantosuhteet Ericin jäädessä vain pieneen (ja sangen epämiellyttävään) sivurooliin. Rebeccan kanssa Edie muodostaa sanalla sanoen mielenkiintoisen suhteen, jota on luonnehdittu muun muassa synkän intiimiksi pseudo-ystävyydeksi. Akila taas saa Ediestä itselleen isosiskomaisen liittolaisen, joka auttaa Akilaa muun muassa hiusten kanssa. 

Minulle kirjan ydinteemaksi nousi paitsi itsensä etsiminen ja selviytyminen, myös näkeminen ja nähdyksi tuleminen. Työkseen ruumiinavauksia tekevä Rebecca lukee ihmisruumista kuin avointa kirjaa; kehoon jääneet jäljet ovat merkki eletystä elämästä ja virheetön ruumis on Rebeccalle surullisempi näky kuin loppuun asti kulutettu tomumaja: "Kuvittele että eläisi niin varovaisesti, ettei jää mitään jälkeä siitä, että on ylipäätään elänyt". 

Edie on puolestaan taiteilija, joka haluaa nähdä ja myös tulla nähdyksi taiteen kautta: 

Ja yksi ollessani odotan että joku tekisi saman minulle, vangitsisi minut kankaalle armottomin, harkitsevin käsin, jotta minusta jäisi jälki, todiste että olin täällä. 

Kiilto (eräs lukupiiriläinen muuten kritisoi kirjan nimen käännöstä) on nopealukuinen ja takuulla paljon ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Suosittelen tietyin varauksin (mukana K-18 -sisältöä) myös lukupiirikirjaksi. Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla myös Leilanin seuraavaa teosta, joka kantaa nimeä Material (2027).

Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa, Maire Lankinen & Nazzareno Sifo

 

Jokaisen anglofiilin must-read

Maire Lankinen lähti 1960-luvun alussa töihin Iso-Britanniaan, koska sodanjälkeinen Suomi tuntui nuoresta naisesta jo niin kovin nähdyltä. Britteihin päästyään hän työskenteli ensin Windsorissa erään arkkitehtiperheen kotiapulaisena, mutta pian veri alkoi vetämään Lontooseen. Ja niinpä, suorastaan satumaisen helpon rekrytointiprosessin myötä, Maire löysikin itsensä Buckinghamin palatsista. Tämä siitä huolimatta, että koulutusta tai edes kielitaitoa ei ollut mitenkään liiaksi. Hovissa Maire myös oli ainoa ulkomaalainen. Hänen piti viettää briteissä alun perin vain vuosi, mutta lopulta hovissa vierähtikin pitempi aika. 

Suomeen palattuaan Maire ei halunnut antaa kokemuksistaan haastatteluja lehdille, ja pakeni toimittajia joskus jopa ikkunan kautta. Jokin kuitenkin muuttui, kun Elizabet II kuoli vuonna 2022, ja niinpä pääsimme lukemaan tämän kerrassaan ihastuttavan Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa -elämänkerran (2024). Teos oli suunnattu ensisijaisesti Mairen lapsenlapsille, mutta kaikeksi onneksi se saatiin myös laajempaan levitykseen.

Mairen uskomattoman tarinan salaisuus piilee mielestäni paitsi hyvässä tuurissa, myös erinomaisessa asenteessa. Maire itsekin korostaa toistuvasti kirjan kuluessa, että jos elämässä haluaa jotain, pitää saada suunsa auki. Näinhän se on. 

Tämä pirskahteleva ja rohkea elämänkerta sai minut liikuttumaan syvästi. Kyynelehdin jo kirjan alussa, kun 87-vuotias Maire on menossa tapaamaan Suomessa vierailulla ollutta Prinssi Williamia. Tämä kirja on monella tapaa kuin todeksi tullut satu. Vai kuinka moni pääsee palatsiin töihin vain piipahtamalla nopeasti työvoimatoimistossa vastaamassa yhteen kysymykseen, ja heti ensimmäisenä työpäivänä on vieläpä kuninkaalliset häät? Voisipa meistä jokainen kokea edes kerran elämässään jotain näin maagista.

Viime vuodet skandaaleineen, kuolemineen ja sairastapauksineen ovat olleet brittien kuninkaallisille rankkaa aikaa. Tällä hetkellä moni jopa kyseenalaistaa, tuleeko monarkia selviämään. Mairen kirja kuitenkin muistuttaa, että joskus on ollut aika, jolloin kaikki oli hyvin, ja Andrewkin oli vain suloinen lapsi, joka juoksenteli palatsin käytävillä ihastusta herättäen. 

The Other Bennet Sister, Janice Hadlow

 

Mary Bennetin kasvutarina

Jane Austenin (1775-1817) maailmankuulu klassikko Ylpeys ja Ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811) on saanut lukuisia, muiden kirjoittamia jatko-osia, joista osa pyrkii jatkamaan alkuperäistä tarinaa, osa taas sijoittuu nykyaikaan (esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jones, 1996). Janice Hadlowin The Other Bennet Sister (2020), joka on sittemmin sovitettu myös tv-sarjaksi, sijoittuu näistä kategorioista ensimmäiseen. 

Ensimmäisen kolmanneksen ajan kirjassa käydään läpi Ylpeys ja Ennakkoluulo -teoksen tapahtumia Bennetin perheen keskimmäisen tyttären, Maryn, näkökulmasta käsin. Tämä on tuntunut joidenkin lukijoiden mielestä turhalta, mutta itse pidin ratkaisua hyvänä. Tämän alkuosion ansiosta tarinaan tuli mukava liukuvärjäys, joka alkoi Maryn lapsuudesta ja johti lopulta tuttujen tapahtumien uudelleenkerronnan kautta Maryn henkilökohtaiseen kehitystarinaan. 

BBC-pomonakin tunnetun Hadlowin kertojanääni on miellyttävä ja ennen kaikkea se sopii loistavasti  alkuperäisen tarinan tyyliin. Austenin kirjasta tutut hahmot heräsivät eloon silmieni edessä, nyt vain eri suunnasta valotettuna: rouva Bennet ei olekaan enää pelkkä höppänä kanaemo, vaan ilkeä ja tuomitseva, herra Bennet on etäinen, Elizabet korostetun huoleton ja energinen. Ainoa, jonka olemus ei juurikaan muuttunut, oli Lydia. Hän oli yhtä ärsyttävä, kuin aina ennenkin. Erityisesti minua riemastutti herra Collinsin uudelleentulkinta. Hadlow toden totta osasi tuoda tähän, Austenin kirjassa lähinnä rasittavaksi riippakiveksi kuvattuun hahmoon aivan uudenlaista syvyyttä. Oli myös erittäin mielenkiintoista nähdä,  miten Collinsin (järki)avioliitto Charlotte Lucasin kanssa oli sujunut. Minun silmissäni tämä oli tarinan paras osuus.

Luonnollisesti kirja käsitteli vahvasti Maryn sosioekonomista asemaa, joka kiertyi pitkälti mahdollisen avioliiton ja uhkaavan vanhan piian kohtalon ympärille. En halua spoilata kirjan loppua, mutta sanottakoon näin, että oli mukava nähdä, miten Maryn hahmo kehittyi tarinan edetessä ja miten hän paitsi löysi oman äänensä ja itsevarmuutensa, myös muutti omia mielipiteitään kerta toisensa jälkeen. Tältä näyttää hyvin kirjoitettu, pyöreä henkilöhahmo. Oli myös riemastuttavaa, että Mary sai nojata "nörtteyteensä" koko painollaan ja siitä tuli lopulta myös hänen viehättävyytensä ja kehitystarinansa keskeinen osatekijä. Tämä puoli hänestä myös takuulla puhuttelee monia tämän kirjan lukijoita, vaikkakaan Mary itse ei tykästynyt fiktioon yhtä paljon kuin tietokirjoihin. 

Nautin tämän loistavalla dialogilla höystetyn äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmissa määrin. Ennen kaikkea näen sen alkuperäisteokselle uskollisena kunnianosoituksena, joka on televisio-adaptaationsa ansainnut. Toivottavasti saamme tuon adaptaation pian vaikkapa YLE:n ohjelmistoon täällä Suomessa.