keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Coraline varjojen talossa, Neil Gaiman







Liisa Ihmemaassa kauhutwistillä



Jokin, jota Coraline oli luullut osaksi eteisen sohvan alla olevaa varjoa, tuli esiin sohvan alta ja syöksähti hurjaa vauhtia kohti etuovea pitkillä, valkeilla jaloillaan. Coralinen suu loksahti auki kauhusta ja hän astui kiireesti pois tieltä, kun olento kipitti hänen ohitseen juosten rapumaisesti liian monilla napsuvilla ja vilistävillä jaloillaan.

Hän tiesi mikä se oli ja hän tiesi, mitä se oli tullut hakemaan. Hän oli nähnyt sen liiankin usein viime päivien aikana hamuamassa ja tarttumassa ja sieppaamassa ja työntämässä tottelevaisesti mustia koppakuoriaisia toisen äidin suuhun. Se oli viisijalkainen, punakyntinen ja luunvalkoinen. 

Se oli toisen äidin käsi.


Neil Gaimanin etupäässä lapsille ja nuorille suunnattua Coraline varjojen talossa -kirjaa (Coraline, 2002) pidetään hänen läpimurtoromaaninaan, ja se on voittanut myös useita kirjallisuuspalkintoja. Niinpä tämä teos oli sangen looginen valinta kaltaiselleni lukijalle, jolle Gaiman on toistaiseksi ollut sangen vieras tuttavuus, vaikka toki taannoin luinkin yhden Sandman -sarjakuvateoksen. Nyt jatkoin tutustumistani Gaimanin tuotantoon hieman Sandmania kevyemmissä tunnelmissa. Luin Coralinen itse asiassa myös ihan jo työnikin puolesta, koska toimin nykyisin kirjastovirkailijana, ja tarkoitukseni on vinkata tätä kirjaa lapsille. Yleensä en ole ehtinyt jakamaan tänne blogini puolelle näitä kirjavinkkauskirjojani, mutta nyt tein kaikesta huolimatta poikkeuksen, koska mielestäni tämä teos oli sen verran mainio tapaus.

Tässä teoksessa on melko klassinen porttifantasian kaava, saahan tarina alkunsa siitä, että päähenkilö löytää kodistaan umpeen muuratun oven, jonka takaa paljastuu toinen, aavemainen koti, ja toiset, aavemaiset vanhemmat. Itse sain tätä kirjaa lukiessani todella vahvat Tim Burton -vibat, varsinkin Coralinen toisten vanhempien mustista nappisilmistä, valkeasta ihosta ja pitkistä sormista. Samoin pyöreät naapurinrouvat olivat synkässä rinnakkaistodellisuudessa hoikkia ja mustasilmäisiä. Nightmare Before Christmas, anyone..? Parasta Coralinen tarinassa olivatkin makaaberit yksityiskohdat, goottilainen tunnelma ja kauhuelementit, jotka lisääntyivät mukavasti loppua kohden.

Koska en aikuislukijana kuulu täysin tämän teoksen kohderyhmään, kesti minulla hetken aikaa lämmitä tarinalle. Loppua kohti kertomus sai kuitenkin mukavasti twistiä, ja se vain parani paranemistaan. Niinpä uskallan suositella tätä teosta myös aikuisille lukijoille.


P.S. 

Coralinen tarinasta on tehty myös animaatioelokuva:



perjantai 3. toukokuuta 2019

Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan, Pekka Vahvanen







"Ihmislaji teknologian kanssa on aivan kuin alkoholisti viinitynnyrin äärellä"



Nykyisin en kovinkaan usein osta kirjoja omaksi. Jotta minä ostaisin jonkun teoksen pysyvästi hyllyyni, sen pitää olla joko poikkeuksellisen informatiivinen tai tavallista paremmin kirjoitettu. Tämä kirja oli molempia, ja niinpä lainakirjan eräpäivän umpeuduttua (ja teoksen lähdettyä seuraavalle sitä jonottaneelle) päädyin ostamaan itselleni oman kappaleen.

Erityisesti toimittajana ja televisiojuontajana tunnetun Pekka Vahvasen teknologiakriittinen Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (julk. 2018) on teos, jonka soisin kaikkien lukevan. Myös niiden, jotka uskovat olevansa Vahvasen kanssa eri mieltä. Itselleni tämä kirja tarjosi ennen kaikkea hyvän tiivistelmän ja monia tarkennuksia jo tiedossani olleista digitalisaation ja loputtoman teknologin palvomisen uhista.

Kone kaikkivaltiaan ydinsanoma on, että jatkuva teknologinen kehitys ei välttämättä ole hyväksi, vaan voi johtaa globaaliin katastrofiin, joka on verrattavissa ilmastonmuutokseen. Ainoa ero on vain siinä, että toisin kuin ilmastonmuutoksen kohdalla, ei loputonta teknologista innovointia koeta ongelmana, tai pyritä hillitsemään juuri mitenkään riskeistä huolimatta. Syy on yksinkertainen:


Teknologiaa palvotaan intensiivisemmin kuin mitään muuta jumalaa. Ajassamme tuskin on suurempaa totuutta kuin digitalisaation välttämättömyys. Siihen uskovat miljardit ihmiset, jotka ovat lumoutuneina älypuhelimistaan ja takertuneet internetiin. Siihen uskovat poliitikot niin oikealla kuin vasemmalla: he näkevät teknologian kehittämisen ainoaksi keinoksi pitää kansakuntansa elossa.


Vahvanen haluaa kyseenalaistaa tämän paradigman, eikä usko olevansa yksin:


Mutta usko teknologian autuaaksi tekevään voimaan on alkamassa horjua. Vaikuttaa siltä, että teknologinen kehitys ei enää muovaakaan yhteiskuntia paremmiksi. Tässä kirjassa kerron, kuinka kehitys on kääntymässä tarkoituksiaan vastaan. Meillä on jo liikaa edistystä, se ei enää palvele inhimillistä hyvinvointia. Samat asiat, jotka johtivat meitä kohti parempaa huomista, ovat nyt heikentämässä elämän mielekkyyttä. Hiljainen vastarinta teknologian kyllästämää elämää vastaan on herännyt. Tietotekniikkayhtiö Intelin tutkimusosasto Intel Labsin laajan kyselyn mukaan 61 prosenttia nuorista aikuisista kokee, että teknologia tekee maailmasta epäinhimillisemmän. Kahdeksan maata kattavassa kyselyssä selvisi, että juuri nämä niin kutsutut milleniaalit korostavat muita sukupolvia useammin teknologian huonoja puolia.


Vahvanen nostaa teoksessaan esiin muun muassa älylaitteiden ihmisten kognitiivisia kykyjä heikentävän vaikutuksen, kansalaisten yksityisyyden vaarantumisen, ja ihmisen oman aivokapasiteetin peittoavan tekoälyn, joka saattaa "jäädä ihmiskunnan viimeiseksi keksinnöksi". Tätä kirjaa voisi luulla synkäksi dystopiaksi, jos se ei sijoittuisi tietokirjagenreen. Massatyöttömyyttä ja robottisotilaiden hyökkäystä odotellessa..

Lukukokemuksena Kone kaikkivaltias muistuttaa kaikkine tutkimustuloksineen ja lähdeviitteineen akateemista julkaisua, joskin se on astetta populaarimmin kirjoitettu. Eikä ihme, se nimittäin syntyi Vahvasen keväällä 2014 aloittamasta väitöskirjaprojektista, joka sai toimittajantyön myötä uuden suunnan yleistajuisena teoksena. Kuten Vahvanen toteaa: "..jos kirjoitan ei-akateemisen kirjan aihepiiristä, joku saattaisi sen lukeakin". Heh heh..

Pakko nyt näin tohtorikoulutettavana huomauttaa, että kyllä väitöskirjatkin saavat mediassa huomiota, varsinkin, jos tutkija osaa brändätä itsensä ja tutkimuksensa hyvin. Kyllä meitä tutkijoitakin haastatellaan lehtiin tuon tuostakin. Mutta leikki sikseen, kyllä Vahvanen tämän varmasti tietää, hän nyt vain halusi viedä tekstinsä yleistajuisempaan suuntaan, ja lopputulos on mitä onnistunein.

Tästä kirjasta olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta nyt taidan sulkea läppärini, ja lähteä metsään kävelylle. Jokin sisälläni nimittäin kertoo, että tämä koneella istuskelu ei ole minulle hyväksi. Hassu juttu..

torstai 18. huhtikuuta 2019

Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen, Marianne Power






Ihmiskoe, jota ei voi suositella kenellekään


Huh, tässäpä teos, jonka kansi ja nimi antavat lukijalle todellista kepeämmän mielikuvan siitä, mitä on tulossa. Marianne Powerin nimihirviökirja Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen (Help me - One woman's quest to find out if self-help really can change her life, 2018) vaikuttaa äkkivilkaisulla kepeältä ja hauskalta naljailulta self-help -trendin kustannuksella. Ja tätäkin on toki mukana, mutta todellisuudessa tässä yli 400-sivuisessa omaelämänkerrallisessa tarinassa uidaan hyvin syvissä vesissä. 

Kirjan idea on yksinkertainen: 12 kuukautta, 12 self-help -kirjaa, joiden neuvojen mukaan todella eletään. Tavoitteena on parantaa omaa elämänlaatua. Todellisuudessa projektista tulee pidempi ja katkonaisempi. Muun muassa masennukseen ja moniviikkoiseen flunssaan sairastuminen häiritsevät toteuttamista, ja uhkaavat sen jatkumista. Lopulta paras apu löytyy terapiasta, ei self-helpistä, vaikka toki esimerkiksi Eckhart Tolle tekee vaikutuksen myös Marianneen.



Mukana on paljon self-help -klassikoita.


Luin tämän kirjan varsin lyhyessä ajassa, ja hyvin intensiivisesti, sen verran mukaansatempaava kirjoittaja brittiläinen Power on. En ihmettelekään yhtään, että tämän tarinan tv-oikeudet on jo myyty. Mietinkin, että vaikka Power valittikin Rhonda Byrnen Salaisuus -kirjaa käsitellessään, että hänen itse itselleen kirjoittama 100 000:n punnan shekki ei ole vielä saanut katetta, ja näin ollen hän on yhä skeptinen Salaisuuden vetovoiman lain toimimisen suhteen, lienee asia muuttunut tv-diilin allekirjoittamisen myötä. Ehkä Powerilta pitäisikin nyt kysyä uudestaan, auttoiko Salaisuus häntä saamaan lisää rahaa vai ei..?

Tunsin tai tiesin ennestään osan Powerin läpikäymistä oppaista, mikä teki tästä teoksesta entistä mielenkiintoisemman (tosin itse olen lukenut enemmän buddhalaisuuteen pohjautuvia elämäntaito-oppaita). Salaisuudesta olen pitkälti samoilla linjoilla Powerin kanssa. Kyseinen teos löytyy minunkin hyllystäni, mutta en usko siihen sellaisenaan, vaikka siinä toki onkin joitakin hyviä huomioita. Pidän Powerin tapaan epäuskottavana ajatusta, jonka mukaan ihminen voi manifestoida elämäänsä mitä tahansa pelkällä ajatuksenvoimalla. 

Eckhart Tollea kunnioitan erittäin paljon, ja samoin tunsi myös Power. Tony Robbinsia taas en kestä, koska tapa, jolla hän esiintyy, on liian aggressiivinen, ja lisäksi Robbins tuntuu jättimäisine kurssihintoineen liian kaupalliselta. Power sen sijaan lähti mukaan Robbins-hurmokseen suorastaan pelottavalla intensiteetillä. Alla new age -sketseistään tunnetun JP Searsin Tony Robbins -kokemus, hän osallistui Powerin tapaan Unleash the Power Within -tapahtumaan. Videolla kuittaillaan myös Rhonda Byrnelle:




Kaikkein vähiten Power piti Doreen Virtuen enkeli-kirjoista. Tämä luku oli samasta syystä johtuen myös koko teoksen hauskin:

Rupesin liittämään kirjojen sivuille viimeisen päälle kehittyneitä kirjallisuushuomioitani tyyliin: "Mitä vittua?!!!"
"Mitä vittua" -otteisiin lukeutui se, jossa Doreen ehdottaa pyytämään enkeleiltä "mukavan, empaattisen palveluhenkilön, kun soitat lentoyhtiöön ja varaat matkan" (ilmeisesti enkeleitä voi käyttää myös check-in -jonojen välttämiseen), sekä kohta, jossa hän kertoo nähneensä "muutaman hevosen ja jopa marsun leijailevan suojelusenkeleinä ilmassa".  Tämän rinnalla Salaisuus vaikutti järkevältä. Mietin jokaisen kääntämäni sivun kohdalla: "Elämästäni hupenee taas viisi minuuttia, joita en koskaan saa takaisin."

Mutta. Tällaista ihmiskoetta ei voi suositella kenellekään. En varsinkaan Powerin kaltaiselle ihmiselle, jolla on masennushistoriaa, ja lukemani perusteella hyvin negatiivinen minäkuva. Juuri tämä Powerin lähes loputon itseinho yhdistettynä muihin mielenterveysongelmiin oli koko kirjan ahdistavin ja raskain osa, jota en pirteän kannen ja hilpeän ensivaikutelman perusteella osannut lainkaan odottaa. Sinällään on toki hyvä, että mielenterveysasioista uskalletaan nykyään puhua avoimemmin, ja stigmatisaation aika alkaa jäädä taakse hitaasti mutta varmasti.

Tarinan kuluessa kävi myös hyvin selväksi, että Powerin lähipiiri ei pitänyt tätä self-help -rupeamaa lainkaan terveenä ratkaisuna, eikä ihme. Käytännössä terapeutti ja läheiset joutuivat nimittäin kokoamaan Powerin psyykeen uudelleen self-help -sillisalaatin aiheuttaman tuhon jäljiltä. 

Sinällään osa Powerin käyttämistä teoksista vaikutti häneen positiivisesti, mutta homma hajosi käsiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Power kävi peräkkäin läpi keskenään täysin ristiriidassa olevia teoksia, jotka kumosivat toisensa. Vähemmästäkin ihminen saa hermoromahduksen. Vaikka lopun itsensähyväksymispohdiskelu oli jo varsin tasapainoista luettavaa, oli tämä teos huonoa mainosta self-help -kirjallisuudelle, ja jätti minulle lukijana jokseenkin hämmentyneen olon. Samansuuntaisiin ajatuksiin päädyttiin myös Lintusen kirjablogissa.

P.S.

Kustantaja, mikäli luet tätä: kirjan sivuilla 349-350 tapahtuu jotain hyvin outoa. Kaikesta päätelleen taittovaiheessa osa tekstistä on jäänyt kokonaan välistä pois. Teksti hyppää nimittäin todella oudosti tarinassa eteenpäin, ja kerrontaan jää ammottava aukko. En usko, että kyseessä on tyylillinen tehokeino. Tämä kannattaa tarkistaa ja korjata seuraaviin painoksiin.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Katsokaa miten onnellinen olen, Holly Bourne






Se synkempi, some-ajan Bridget Jones


Tunnen kateuden kiehuvan suonissani. Minusta se ei ole reilua. Minusta he tuskin tuntevat toisiaan. Kuulostaa kauhealta myöntää tätä, mutta minä ajattelin aina, että minä menisin naimisiin ennen Deetä. Olin Tomin kanssa, ja me olimme vakaita ja sitoutuneita, kun taas Dee oli se, jolla oli paskoja suhteita. Ja nyt.. nyt. Helvetti! Kolmekymppisyys on kuin Käärmeet ja tikapuut -peli. Voi kuvitella voittavansa kaikki, mutta onkin vain yhden nopanheiton päässä putoamasta käärmeen päälle ja jäämästä yhtäkkiä viimeiseksi. Ja se joka on jumissa nelosruudussa saattaa sattumalta pudota tikapuille ja yhtäkkiä päihittää kaikki muut tässä pelissä, jossa kaikki täytyy saada kuntoon ennen kuin munasarjat ovat kaput.


Nykyisin en lue läheskään kaikkia aloittamiani teoksia loppuun (tälläkin hetkellä minulla on kesken kaksinumeroinen luku kirjoja), mutta tämä Holly Bournen chick lit -uutuus Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018) jaksoi pitää mielenkiintoni yllä loppuun saakka, ja peittosi hetkellisesti kaiken muun juuri nyt kesken olevan. Niinpä voisin sanoa tästä kirjasta pari sanaa täällä bloginkin puolella.

Monille muille Bourne on tuttu ennen kaikkea nuortenromaaneistaan. Itselleni hän oli kuitenkin ennen tätä teosta täysin vieras nimi, ja kirja tarttui käteeni pääasiassa siksi, että teosta on kommentoitu lauseella "Tämän sukupolven Bridget Jones". Olen aina pitänyt Bridget Jonesista, joten lainauspäätös oli erittäin helppo.

Nyt kirjan luettuani voin todeta, että Bridget Jones -vertaus ei ollut mitenkään erityisen kaukaa haettu. Tässä uudessa versiossa sähköpostit on korvattu Facebookilla, ja maailmaa jäsennetään päiväkirjan sijaan Instagram-päivitysten avulla, mutta huumoria ja räväkkyyttä löytyy edelleen. Uutena mausteena mukaan tuotu some-näkökulma oli erinomainen lisä, joka puhuttelee vahvasti suurinta osaa nykyajan lukijoista.

Rakkausrintamalla sankarittaren panokset ovat koventuneet, eivätkä vodka ja pikalaihdutuskuuri olekaan enää ratkaisu kaikkeen. Päähenkilö, kolmekymppinen kirjailija Tori Bailey, ei etsiskele poikaystävää, vaan elää naimisiin menevien ja lapsia saavien ystäviensä ympäröimänä pahasti ahdistuneena, eroa pohtien. Hänen oma avoliittonsa on nimittäin täydellisen jumissa. Välillä tämä huonossa parisuhteessa roikkuminen alkoi jo ärsyttämäänkin. Tähän liittyen voisinkin lopuksi todeta, että kaikille lukijoille tällainen syvissä vesissä vellominen ei sovi, mutta itselleni Bournen ajoittain synkkäkin kerronta toimi, sen verran realistinen ja psykologisesti osuva tämä tarina oli.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Sandman - Kirja yksi - Yösävelmiä ja alkusoittoja, Neil Gaiman






Yksi aukko sarjakuvasivistyksessä paikattu


Totean heti kärkeen, että tästä Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvateoksesta (Sandman 1-8; Absolute Sandman vol. I, julk. 1989) bloggaaminen on minulle haastavaa, koska tunnen useita sarjakuvatutkijoita, joista yksi on vieläpä juuri väittelemässä muun muassa juuri Gaimanin sarjakuvatuotannosta, mikäli muistan oikein. Niinpä en edes yritä kirjoittaa tästä teoksesta mitään kovin analyyttistä, vaan jätän sen suosiolla asiaan erikoistuneille kollegoilleni. 

Sinällään kyllä mainitsen Gaimanin myös omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani, mutta vain lyhyesti käsitellessäni väitteitä siitä, onko J. K. Rowling mahdollisesti ottanut vaikutteita Gaimanin The Books of Magic -teoksista. Muuten Gaiman on minulle jopa nolostuttavan outo hahmo, ja juuri tästä syystä johtuen tartuin tähän kulttiklassikkoon.

Mutta asiaan. Pidin Sandmanista omalla kierolla tavallaan. Tämä modernisoitu, uutta ja synkkää twistiä saanut tarina Nukkumatista oli koukuttavaa luettavaa, joka piti otteessaan tehokkaasti, ja teos tulikin kahlattua läpi hyvin nopeasti. Mielenkiintoni heräsi heti ensisivuilta alkaen, kun magiaa harjoittava salaseura yrittää vangita itse Kuoleman, mutta rituaali menee pieleen, ja saaliiksi saadaankin tämän veli, Nikki Sixx.. köh köh ..Sandman piti sanomani.

Sandmanin visuaalinen puoli oli näyttävästi toteutettu, ja Sandmanista itsestään sain todellakin erittäin vahvat Nikki Sixx -vibat. Samoin Kuolemalla oli näyttävä goottityyli suurine hiuspehkoineen.  Lyhyesti voisi siis todeta, että tekoajankohta (80- ja 90 -lukujen taite) näkyy hahmojen ulkonäössä.

Inhokkihahmokseni Sandmanissa nousi sadistinen kavala Tohtori Kohtalo (Doctor Destiny) jonka olemus ja edesottamukset saivat minut voimaan pahoin. Tähän liittyen voisinkin todeta, että Sandmanin negatiivisin puoli oli ajoittain melko yltiöpäinen raakuus ja synkkyys. Sinällään minulla ei periaatteessa ole mitään dark fantasya vastaan, mutta liika on liikaa. Lisäksi, aivan kuten tutkijakollegani minua etukäteen varoittikin, suomennos tökkii ajoittain pahasti.

Kaiken kaikkiaan Sandman oli kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus, jossa vanhoja myyttejä oli uudistettu mielenkiintoisella ja luovalla tavalla. Tätä voisi lukea lisääkin!

torstai 20. joulukuuta 2018

Näkymättömät kädet, Ville Tietäväinen




Poikkeuksellisen pysäyttävä sarjakuvateos


Pitkästä aikaa täällä.. Työ- ja väitöskirjakiireet ovat aiheuttaneet melkoisen blogikuoleman, kuten päivitystahdistani voi havaita. Nyt päätin kuitenkin jälleen aktivoitua, koska vastaan tuli kirja, joka todella jäi vaivaamaan minua, enkä halunnut palauttaa sitä, ennen kuin olen kertonut siitä täällä blogin puolella. 

Luen sarjakuvia yleisesti ottaen melko vähän, ja tähänkin teokseen tartuin lähinnä aiheeseen paremmin perehtyneen työkaverini vinkistä. Hän kertoi, että tämän sarjakuvakirjan luettuaan hän liikuttui voimakkaasti, ja alkoi kaupan hevihyllyn luona toden teolla miettimään, haluaako sittenkään ostaa niitä niin kovin edullisia espanjalaisia vihanneksia ja hedelmiä. 

Kyseessä on yksi Suomen puhutuimmista sarjakuvateoksista, Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (julk. 2011). Ja vaikka Näkymättömät kädet onkin jo seitsemän vuotta vanha, on se yhä edelleen kaikin puolin ajankohtainen ja tärkeä.

Tietäväiseltä meni viisi vuotta tämän tosielämään vahvasti pohjautuvan, laittomasta siirtolaisuudesta kertovan sarjakuvaromaanin tekemiseen. Taiteen keskustoimikunnan apurahan turvin Tietäväinen hankki aiheestaan paljon tietoa, ja kävi jopa opintomatkoilla autenttisilla tapahtumapaikoilla Luoteis-Marokossa, Andalusiassa ja Kataloniassa. Niinpä marokkolaisen Rashidin tarina tuntuukin raa'an realistiselta ja menee suoraan ihon alle. Tiedän, että jotkut ovat itkeneet tätä teosta lukiessaan, eikä se minullakaan kauas jäänyt. Yöunet menivät, ja tapa jolla katson maailmaa, sai uuden tason. Suosittelen tätä teosta kaikille. Aivan kaikille.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Väärän kissan päivä, Pasi Ilmari Jääskeläinen






"Kissa tulee. Sillä on liikaa jalkoja.."


Olen ollut viimeisen vuoden ajan todella laiska kirjabloggaaja. Yksi selkeimmistä ja hälyttävimmistä merkeistä tälle on se, että minulla oli jopa suosikkikirjailijani Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuusteos, Väärän kissan päivä (julk. 2017) kesken ja bloggaamatta yli puoli vuotta. Mihin tämä maailma oikein on menossa.. 

Heti alkuun minun on todettava, että pitkään Väärän kissan ydintarina keski-ikäisen miehen yrityksistä pelastaa karkaileva muistisairas äitinsä uuden ihmelääkkeen avulla tuntui hieman raahaavalta, eikä vienyt kunnolla mukanaan. Omassa perheessäni muistisairaus on myös valitettavan tuttu vieras, ja ehkä myös siksi en pystynyt kunnolla nauttimaan kertomuksesta. Loppua kohti tämä taidokkain sanankääntein Inceptionia ja Still Alicea yhdistelevä muistiseikkailu kuitenkin sai minut kiinnostumaan aidosti, ja nauttimaan tarinasta. 

Suurin syy sille, että tämä maagisen realismin mestarin teos parani merkittävästi loppua kohti, löytyy juonen tiivistymisestä, ja yliluonnollisten elementtien lisääntymisestä maaliviivan lähestyessä. Jääskeläiselle tuttuun tyyliin jouduin myös todella keskittymään tarinaan, jotta saisi pidettyä juonen kaikki palaset kasassa. Tarve lukea jotkut kohdat uudestaan ajatuksen kanssa nousi myös esiin, aivan kuten jo Lumikonkin kanssa aikoinaan.

Viimeistään siinä vaiheessa mielenkiintoni heräsi, kun vanha kirjastonhoitaja sanoi päähenkilölle: 

Te ette olleet kuin äiti ja poika vaan pikemminkin kuin kaksi vampyyriä, joista toinen vain näytti lapselta. Haastoitte toisianne koko ajan kuin riivaajat.

Minun suosikkikirjani Jääskeläiseltä on edelleen Väärää kissaa paljon tummanpuhuvampi Sielut kulkevat sateessa, mutta kyllä tälläkin teoksella oli hetkensä. "Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa.."