Ystävällisyys, John Ajvide Lindqvist

 

Inhottava kirja, joka oli pakko lukea

Luen nykyään vain harvoin yhtä kirjaa kerrallaan. John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys (Vänligheten, 2021) pakotti minut kuitenkin keskittymään itseensä sataprosenttisesti. Tämä yli 700-sivuinen järkäle ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin takakansi oli suljettu. Erityisesti kirjan alkupää suorastaan piinasi minua. Yksi yö tuli jopa nukuttua valot päällä, kun Norrtäljen pikkukaupungin (ja erään kontin) tapahtumat tulivat uniini asti. Maija totesi omassa kirja-arviossaan, että Ystävällisyys ei ollut erityisen pelottava, mutta itse olen toista mieltä. Tosin "pelottava" ei ehkä olekaan oikea sana kuvaamaan tätä tarinaa, ennemminkin Ystävällisyys on raskas, painostava ja piinaava, ajoittain jopa kuvottava kertomus synkistä tapahtumista ja huonoista energioista. 

En ole aiemmin lukenut Lindqvistiltä yhtään kirjaa. Upea Ystävät hämärän jälkeen -elokuva (2008) on toki elokuvana tuttu, ja se onkin tullut katsottua useaan otteeseen. Kertojanäänen tunnistaa samaksi kuin tässäkin, ilman muuta. 

Ystävällisyys -kirjan lähtökohtana ollut idea kaupunkiin saapuvasta salaperäisestä kuljetuksesta, joka sitten alkaa terrorisoida yhteisöä, toi mieleeni Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus-trilogian. Toki Lindqvistin tarina on huomattavasti hitaammin etenevä, pirstaleisempi ja hienovireisempi, kuin Del Toron ja Hoganin verenmakuinen kauhuspektaakkeli. Toisaalta sen minkä Lindqvist häviää vauhdissa ja näyttävyydessä, hän voittaa ajankohtaisuudessa ja painostavan tunnelman luomisessa. Puhuttiinpa sitten maahanmuutosta, naisten kehonkuvasta tai videopeleistä, Lindqvist on tiiviisti ajan hermolla, ja provosoi lukijaansa takuuvarmasti.

The House With Chicken Legs, Sophie Anderson

 

Baba Jagan jalanjäljillä

No book is really worth reading at the age of ten which is not equally (and often far more) worth reading at the age of fifty ... The only imaginative works we ought to grow out are those which it would have been better not to have read at all. 

(C.S. Lewis, 1966, s. 15.)

Olen viime aikoina tuntenut voimakasta vetoa satuja kohtaan. Tämä selittynee muun muassa sillä, että työskentelen tällä hetkellä lasten- ja nuortenkirjojen parissa. Sitä paitsi hyvät tarinat kuuluvat kaiken ikäisille, ja jos esimerkiksi satu on hyvin kerrottu, se puhuttelee myös aikuisia lukijoita ja kuulijoita. Niinpä tämä Sophie Anderssonin The House With Chicken Legs (2018) oli minulle varsin luonteva valinta, vaikka se onkin suunnattu ensisijaisesti varhaisnuorille.

Eniten minua Chicken Legs -kirjassa kiinnosti slaavilaisista mytologioista tutun Baba Jagan uudelleentulkinta, vaikka toki esimerkiksi erilaisuuden, yksinäisyyden ja kuoleman teemat olivatkin sinällään hyviä tarinaelementtejä. Kuten arvata saattaa, ei tämän tarinan Baba ollut pelottava, ja valitettavasti kukaan ei myöskään lentänyt huhmarella (tästä iso miinus). Andersonin tarinassa Baba oli redusoitu leppoisaksi vanhaksi mummoksi, joka musisoinnin ja slaavilaisten herkkujen kokkaamisen ohella toimi kuoleman lautturina.

Tarinan päähenkilö, (tietenkin orpo) Marinka, oli ajoittain melko ärsyttävä. Hän vatvoi samoja ongelmia loputtomiin, ja kohteli paitsi Babaa, myös taloa (jolla on kanankoivet) suorastaan toksisesti, kuten nyt muodikas ilmaisu kuuluu. Tästä päästäänkin minun mielestäni Chicken Legs -kirjan kiehtovimpaan puoleen. 

Elävä, ajatteleva ja tunteva talo, joka voi myös liikkua, tuo kiinnostavalla tavalla mieleen toisen, huomattavasti yleisemmän fantasiatroopin: lohikäärmeen. Tarkemmin sanottuna lohikäärmeen, jolla sankari ratsastaa. Siinä missä vaikkapa Eragonin seuralainen on Saphira-lohikäärme, on Marinkalla hänen kävelevä talonsa. Ja aivan kuten lemmikkilohikäärme (tai muu ratsu), myös talo on herkkätunteinen mutta uskollinen ja se kantaa omistajansa moniin seikkailuihin ja myös pelastaa hädän tullen. Tämä hurmasi minut, ja sai aidosti kiinnostumaan kävelevän talon olemuksesta ja ominaisuuksista. Kerrassaan mainiota!

LÄHDE:

Lewis, C.S. (1966). On stories. Teoksessa: Of other worlds. New York: Harcourt, Brace & World.

Väittelen tohtoriksi lauantaina 10.12.2022 Jyväskylän yliopistossa

 

Väitöskirjani kansikuva on 
Essi Variksen käsialaa.

"There is not a single original thought in Eragon" Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa

Päätin tulla tänne bloginkin puolelle kertomaan, että väittelen tulevana lauantaina kahdeksan vuoden työrupeaman jälkeen. Väitös käsittelee J. R. R. Tolkienista, J. K. Rowlingista ja Christopher Paolinista käytyjä tekijyyskeskusteluita. Mukana on myös asiaa verkkoyhteisöistä ja faniudesta. Suosittelen tulemaan joko paikan päälle kuuntelemaan, tai seuraamaan etäyhteyden välityksellä, jos nämä aiheet kiinnostavat. 

Yliopiston väitöstiedote tarvittavine linkkeineen löytyy täältä.

Serotoniini, Michel Houellebecq

Ensimmäinen, mutta takuulla ei viimeinen Houellebecqin kirjani

Michel Houellebecqiä kuvataan usein Ranskan kiistellyimmäksi nykykirjailijaksi. Tällä kohukirjailijan imagolla myydään myös nyt lukemaani Serotoniini-teosta (2019), sillä heti niteen etuliepeessä Houellebecqin nimeen kiinnitetään seuraavat ismit: nihilismi, rasismi, misogynia ja oikeistopopulismi. Kirsikkana kakun päältä löytyy vielä ranskalaiskirjailijaamme lätkäisty kyynikon leima. Melkoinen kattaus, sanoisin!

Tutustuin Houellebecqiin kirjastotyöni kautta. Osallistuin nimittäin jokin aika sitten koulutukseen, jonka ammatikseen lukeva puhuja kertoi Serotoniinin olleen paras kirja, jonka hän on lukenut kymmeneen vuoteen. Hän piti teosta suorastaan tajunnanräjäyttävänä. Pakkohan Serotoniini oli moisen mainospuheen jälkeen lukea itsekin. Varsinkin, kun kouluttaja totesi, että ei pidä Houellebecqiin kohdistettuja (ismi-)syytöksiä oikeutettuina, sillä Houellebecq yksinkertaisesti vain havainnoi tosielämän ilmiöitä. Oman lukukokemukseni perusteella sanoisin, että olen pitkälti samoilla linjoilla syytösten suhteen, joskin naishahmojen yksiulotteisuus ja yliseksualisointi latisti Serotoniinin kirjallisia ansioita silmissäni. Toisaalta, en usko, että Houellebecq piittaa. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, joka kirjoittaa juuri sen mitä haluaa, ja miten haluaa. 

Aistin Houellebecqissä Hunter S. Thompsonilta tuttua kapinahenkeä ja halua kommentoida ympäröivän yhteiskunnan epäkohtia vailla pidäkkeitä, ja pidän siitä. Esimerkiksi Serotoniini-kirjan keskeinen teema, maanviljelijöiden ahdinko, ja tästä seuraavat levottomuudet, oli varsin ajankohtainen, ja joiltakin osin jopa visionäärinen kommentaari: kirjassa vain palavat maatalouskoneet, todellisuudessa autonrenkaat ja heinäpaalit. 

Arvostan myös tarinan monitahoisuutta. Serotoniinissa Houellebecq nimittäin kuvaa epäonnistumista ja kaiken luhistumista monella eri tasolla: muun muassa päähahmon, 46-vuotiaan Florent-Clauden henkilökohtaisena, epäonnistuneiden ihmissuhteiden, masennuksen ja impotenssin siivittämänä romahduksena, kuin myös suurempana, koko Eurooppaa koskevana maatalouskriisinä. Päälle päätteeksi Florent-Clauden karjatilaa isännöivän Aymeric-ystävän tarinassa yleinen ja yksityinen tuho yhdistyvät mitä rajuimmalla tavalla. 

Mutta. Oliko Serotoniini myös minulle se "paras kirja kymmeneen vuoteen"? Ei missään nimessä. Teräväsanainen, ajankohtainen, ja lukijansa tiiviissä otteessa alusta loppuun asti pitävä tarina kaiken menettämisestä se sen sijaan oli. Tämä kirjailija ansaitsisi suosionsa ilman skandaalinkäryisiä myynti-ismejäkin.

Eläin, Lisa Taddeo

 

Naisen kosto

Kiinnostuin Lisa Taddeon Eläin-kirjasta (Animal, 2021) alun perin sen pysäyttävän kannen takia. Takakannen lupaus #MeToo-sukupolven Amerikan Psykosta ei myöskään ainakaan laskenut kiinnostustani teosta kohtaan (tosin Amerikan Psyko on kyllä huomattavasti parempi teos kuin tämä).

Taddeo on omituinen kirjalija. Hän on samaan aikaan hyvin kiinnostava ja luotaantyöntävä. Esimerkiksi hänen aiempi teoksensa, Kolme naista (Three Women, 2019), vangitsi ensin huomioni täysin, vain menettääkseen sen, ennen kuin kirja oli luettu loppuun. Still working on it..

Tämä, 36-vuotiaasta Joanista kertova, vinksahtanut trilleri, jaksoi pitää huomioni loppuun asti, mutta ei täysin ongelmitta. Eläin olisi voinut olla paljon parempikin kirja, mikäli tyhjäkäyntiä ja toistoa olisi ollut vähemmän, ja jos loppu ei olisi ollut niin päälleliimatun oloinen. Toisaalta suvantopaikkojen vastapainona mukana oli paljon shokeeraavia, niskakarvat pystyyn nostavia kohtia. Ajoittain tunsin suoranaista raivoa ja kuvotusta. Kaiken kaikkiaan Eläin oli voimakas, joskin nihilistinen ja ruma elämys. En suosittele herkille lukijoille.

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä, Alexander von Schönburg

 

"It's not easy being a princess"*

Jotkut kirjat ovat niin viihdyttäviä, että kun ne on luettu, on vaikeuksia päästää irti, ja jatkaa kohti uusia lukuelämyksiä. Toimittajanakin tunnetun, kreivi Alexander von Schönburgin nimihirviökirja Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä (Alles, was Sie schon immer über Könige wissen wollten, aber nie zu frage wagten, 2008) on yksi näistä tapauksista. Kun äänikirja loppui, aloitin sen kuuntelun heti uudelleen. Sittemmin olen toki jo onnistunut vieroittamaan itseni tästä petollisen sujuvasti kirjoitetusta anekdoottikokoelmasta. Mutta von Schönburgissa on kirjoittajana todellakin sitä jotain, kuten myös hänen aikaisempi, niin ikään erinomainen teoksensa Tyylikkään köyhäilyn taito (2007) aikoinaan todisti. Myös tuon kirjan olen lukenut monta kertaa. 

Kaikki mitä olet -kirja on jo yli kymmenen vuotta vanha, mutta silti edelleen ajankohtainen. Esimerkiksi teoksessa paljon esillä ollut brittihovi jaksaa kiinnostaa ihmisiä vuodesta toiseen, ja tämän kirjan lukeminen antaa lisätaustoja muun muassa sille, miksi Prinssi Harryn ja Meghanin tyttären nimi, Lilibet, aiheutti tyrmistystä. Samoin alun perin hauskaksi tarkoitettu maininta (ex-prinssi) Andrewista nousee huutomerkkinä esiin, kun teosta lukee vuonna 2022.

Anekdoottien ja terävän sanailun ohella von Schönburgin teos avasi myös mielenkiintoisia näkökulmia monarkian ideologiseen puoleen, jota von Schönburg kutsuu "monarkian henkiseksi ulottuvuudeksi". Tähän liittyen von Schönburgin huomio siitä, miten monarkia lumo perustuu tietynlaiseen arvoituksellisuuteen ja mystiikkaan, oli kiehtova. Ei ole ehkä kovin vakavasti otettavaa, jos hallitsija esimerkiksi julistaa olevansa jumalien suora jälkeläinen, tai tulevan kuningattaren pitää istua kruunajaisissaan "kohtalon kivellä", mutta kiinnostavaa se ehdottomasti on. Tämä teos ei tehnyt minusta rojalistia, mutta sitäkin tehokkaammin se irrotti minut omasta arjestani, ja sai minut viihtymään. 

Suosittelen von Schönburgin kirjaa kaikille, jotka odottavat malttamattomina The Crownin viidettä tuotantokautta (itse kuulun heihin). Jos pidät tuosta Netflixin kohusarjasta, nautit mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tästä teoksesta. 

_________________

* Teksti tyynystä, jonka Kuningatar Elizabeth II antoi siskolleen Margaretille joululahjaksi. Margaret ihastui ikihyviksi.

Aja aurasi vainajain luitten yli, Olga Tokarczuk

Päähenkilö, joka ei unohtunut

Luin Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli (julk. suomeksi 2020) jo jokin aika sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan siitä. Pitkään ajattelin, että en yksinkertaisesti vain bloggaa tästä kirjasta, kuten silloin tällöin muutenkin on tapahtunut, milloin ajanpuutteen takia, milloin tietoisesti. Mutta. Eksentrisen rouva Duszejkon tarina ei yksinkertaisesti suostunut unohtumaan kuukausienkaan päästä, ja niinpä, tässä sitä ollaan. Tämä kirja ansaitsee oman bloggauksensa. 

Tämä pieneen puolalaiseen kaupunkiin sijoittuva murhamysteeri onnistui kaappaamaan huomioni jo ensimmäisestä, taiten rakennetusta luvusta alkaen. Varsinkin nyt loppuratkaisun tietäen ei voi kuin todeta, että kirjailija todella onnistui manipuloimaan minua lukijana heti alusta alkaen, ja johdattelemaan taitavasti harhapoluille. Piru asuu yksityiskohdissa, kuten on tapana sanoa.

Parhaiten tästä teoksesta jäi kuitenkin mieleen joku aivan muu, kuin murhat. Minun silmissäni Aja aurasi vainajain luitten yli nojasi ennen kaikkea päähenkilönsä, rouva Duszejkon, eli Janinan, luonnekuvaukseen ja edesottamuksiin. Tähtikarttoja suurella mielenkiinnolla tulkitseva, osa-aikaisena opettajana toimiva ja eläinten oikeuksia puolustava Janina on yksi mieleenpainuvimmista fiktiivisistä henkilöistä, joihin minulla on koskaan ollut ilo tutustua. 

Näin Janinassa vanhan viisaan naisen arkkityypin ilmentymän: yksin keskellä luontoa elävä, sitkeä ja viisas noita. Meillä suomalaisilla on Louhemme, irlantilaisilla Badbhinsa, ja nyt, kiitos Tokarczukin, puolalaisilla on rouva Duszejkonsa. Kaikki kolme ovat viisaita, vahvoja ja vaarallisia.