Pedot, Frank Schätzing

 

Gaia iskee takaisin

Törmäsin tähän takavuosien menestystrilleriin sattumalta kirpputorilla, josta sen olisi saanut lunastaa itselleen kuudella eurolla. Kirjan kaunis ja tyylikäs kansi yhdistettynä iskevään nimeen herätti mielenkiintoni, ja päädyin lopulta kuuntelemaan tämän 912-sivuisen kirjan Krista Kososen lukemana äänikirjana. Samainen nainenhan on muuten nähty näyttelemässä myös tämän kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa. Toistaiseksi 40 miljoonaa maksaneesta sarjasta on kuitenkin ilmestynyt vain yksi tuotantokausi, ja jatkosta ei valitettavasti ole tietoa.

Itsekin sukellusta harrastava Frank Schätzing on tehnyt laajan taustatyön Petoja (Der Schwarm, 2004) varten, ja sen huomaa. Kirja on täynnä tieteellisiä faktoja, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen science fiktion ja trillerimäisen juonen kanssa. Tosin tässä tapauksessa sopii toivoa, että scifi ei ennusta tulevaisuuden todellisia kehityskulkuja, kuten se on monesti aiemmin tehnyt.

Se, mikä liittää scifin ja tieteen yhteen tässä tapauksessa, muistuttaa minua ennen kaikkea niin sanotusta Gaia-hypoteesistä, joka on kemisti James E. Lovelockin (1919-2022) ja biologi Lynn Marguliksen (1938-2011) käsialaa. 1970-luvulla kehitetyn teorian mukaan "eliöiden toiminta säätelee maapallon ympäristöolosuhteita pitäen ne elämälle suotuisina; planeettamme elävät ja elottomat osat muodostavat siis kokonaisuuden, jota voi pitää yhtenä organismina" (Vuento 2025, 286).

Vaikka Gaia-teoriaa ei ole ainakaan toistaiseksi hyväksytty tieteellisesti, on se silti nostanut pintaan ajatuksen siitä, että maapallo ja sen eliöt ovat yhteenkuuluva kokonaisuus (emt. 286). Ja aivan kuten Schätzingin kirjassakin, myös Gaia-teorian myöhemmissä johdannaisissa on esitetty, että Gaia on pahoissa vaikeuksissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen johdosta (emt. 287). Lovelock kirjoittikin vuonna 2006 pahaenteisen kirjan nimeltä The Revenge of Gaia, eli Gaian kosto. 

Lukukokemuksena Pedot oli erityisesti alussa ja loppupuolella mitä mainioin trilleri. Ainoastaan liian laaja henkilökavalkadi (äänikirjan kuuntelijan painajainen) ja keskivaiheen tylsä suvantovaihe synnyinkotivierailuineen lamaannuttivat tunnelmaa. Onneksi erittäin mielenkiintoiset ja osuvat ympäristöfilosofiset pohdinnat korvasivat paljon, lopun ja alun nopeista käänteistä puhumattakaan.

Monet ovat kritisoineet kirjan lopun tapahtumia liian scifimäisiksi ja korkealentoisiksi. Olen täysin erimieltä. Mitä scifimpää, sen parempaa!

Lähde:

Vuento, M. (2025). Hämmästyttävät sienet. Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa. Gaudeamus.

Isästä; Äidistä, Annie Ernaux

 Kirja, joka aktivoi muistot

 

Tutut eivät käyneet äitiä katsomassa, heille hän oli jo kuollut. Mutta äiti halusi elää. Hän yritti välillä ponnistaa pystyyn terveellä jalalla ja repiä liinaa pois vyötäisiltään. Hän kurotteli kohti kaikkea kohdalle osuvaa. Hänellä oli aina nälkä, kaikki hänen tarmonsa keskittyi suuhun. Hän piti siitä, että häntä suukoteltiin, ja hän suipisti huuliaan suukottaakseen itsekin. Hän oli pikkutyttö, joka ei kasvaisi isoksi.

Olen lukenut Annie Ernauxia ennenkin, mutta vasta nyt opin todella arvostamaan häntä. Aiemmin lukemani Tapaus (2000) oli kyllä hyvä, mutta se jätti jälkeensä kolkon tunteen. Puhdas intohimo (1996) taas on ollut minulla pitkään kesken. Kirja on hyvä, mutta jotenkin se on vain jäänyt muiden luettavien jalkoihin. Yhteisteos Isästä; Äidistä (La place, 1983; Une Femme, 1987) sen sijaan tempaisi minut mukaansa heti ja myös kosketti syvästi. Äidin osuuden aikana jouduin pyyhkimään kyyneleitä silmistäni, sillä myös oma äitini on kuollut Alzheimerin tautiin. Tunnistin itseni ja äitini tuosta tarinasta elävästi. Esimerkiksi kuvaukset hoitokodin kuumasta, seisovasta ilmasta aiheuttivat eläviä takaumia.

Kuten monet muutkin viime aikoina bloggaamani teokset, myös Isästä; Äidistä oli lukupiirikirja. Rankkojen teemojen takia kaikki eivät tästä pitäneet, mutta useimmat kyllä. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, miten Ernaux yhdistelee historiallisia tapahtumia ja yksittäisten ihmisten elämäntarinoita hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan (1959), joskin pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi pohdimme, miten yksi teoksen keskeisistä teemoista, luokkaetäisyydet, eivät välttämättä käänny suomeksi. Suomen kieli ja kulttuuri kun ei yksinkertaisesti taivu heijastamaan erilaisia yhteiskuntaluokkia kovinkaan hyvin. 

Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana ja harmittelin, kun se loppui. Olisin suonut tarinan jatkuvan pidempään. Ja se jos mikä on hyvän kirjan merkki.

Tuntemani vieraat, Claudia Durastanti

 

Lumoava kirja kommunikaation monista muodoista

Claudia Durastantin neljäs romaani,  Tuntemani vieraat (La Straniera, 2019) hypnotisoi minut. Luin teoksen vetämääni lukupiiriä varten, enkä voinut kuin kiittää onneani, että saan työkseni nauttia näin hienosta kirjallisuudesta. Lukupiiriläisistäni tosin suurin osa ei pitänyt Vieraista tippaakaan ja moni jätti sen kesken. Tämä siis varoituksena muille lukupiirin vetäjille, jotka harkitsevat tämän kirjan tarjoamista asiakkailleen.

Itse kuitenkin pidin Tuntemiani vieraita samaan aikaan paitsi tarkkanäköisenä, myös lumoavan kauniina kertomuksena. Tai no, ehkä voisi puhua ennemminkin tunnelmakuvista, joskin minusta Vieraissa oli enemmän kronologisuutta, kuin moni väittää. Kirja alkaa päähenkilön kuurojen vanhempien tapaamisesta (kuka pelasti ja kenet..?) ja etenee päättyen ajallisesti aikaan, jolloin päähenkilö on jo aikuinen.

Yksi haastava puoli Vieraissa on. Se on nautinnollinen luku(/kuuntelu)kokemus, mutta siitä on jostain syystä vaikea kirjoittaa jälkikäteen. Parhaiten Vieraat avautuneekin sitaattien kautta. Tässä lempikohtani kirjasta, joka sattumoisin kuvaa juuri kielen rajoituksia:

En tiedä, mistä aineesta vanhempani on tehty. Tiedän ainoastaan, ettei minua ole tehty samasta aineesta. Olen saavuttanut ja menettänyt kaikki etuoikeuteni kielen avulla, vaihtanut sanan toiseen, vakuuttanut puhekumppanin tunteitteni retoriikalla, hiljaisuuteni ei milloinkaan ole synkkää. En tee heidän laillaan demonista vaikutusta.

Minä yritän löytää järjestystä kirjoittamalla, he puolestaan kommunikoivat jumalaisen kosmoksen ja hallitsemattomien materioiden kanssa ja vesittävät epäilystäni, etteivät sanat lopulta merkitse mitään elleivät sitten kirjaimellisesti, ja että kaikki muu on vain suurta ajan ja mielekkyyden hukkaa. Elämä valloitetaan hiljaisuudessa, se hypnotisoidaan, ja kaikki muu merkitsee epäonnistumista.

Suosittelen Durastantia lämpimästi kaikille ylirajaisen nykykirjallisuuden ystäville, jotka arvostavat rosoisia henkilöhahmoja ja soljuvaa kieltä. 

Marijan rakkaus, Joel Haahtela

 

Kipuiluni Haahtelan parissa jatkuu

Psykiatri/kirjailija/diakoni Joel Haahtela on suomalaisten kestosuosikki, joka on muun muassa nimetty kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaaksi. Lisäksi hän sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 2024. Itse luin 11 vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana olleen Elenan (2003), mutta kirja oli silmissäni niin mitäänsanomaton, että tajusin lukeneeni Haastelaa vasta, kun blogini tunniste-kenttä kertoi minulle, että tunniste "Joel Haahtela" löytyy jo blogistani. 

Marijan rakkaus (2024) sai minut tsemppaamaan astetta enemmän, koska kysymyksessä oli lukupiirikirja. Sain siis palkkaa tämän teoksen lukemisesta ja analysoinnista. 

Vieläkään en päässyt täysin sisään Haahtelan maailmaan, mutta joitain valonpilkahduksia oli näkyvissä. Kirjasta löytyi esimerkiksi jokusia loistavia sitaatteja. Sekä minä, että yksi lukupiiriläinen olimme molemmat valinneet toisistamme tietämättä saman kohdan suosikiksemme. Minä aloin lukemaan sitaattia ääneen ja lukupiiriläinen päätti sen toiselta puolelta pöytää:

Kerran olin kuullut, että sureminen oli ainaista palaamista, ja jokainen paluu muutti muistoa hieman, teki siitä enemmän omamme. Ja kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, suru ei ollut enää elämään väkivaltaisesti tunkeutunut vierasesine vaan luonnollinen osa, jota ilman ei voinut elää.

Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että Haahtelan kirjallisuus muistuttaa sipulia, josta kerrokset eivät lopu kesken, jos vain jaksaa kuoria. Oliko Marija esimerkiksi todellinen ihminen, vai mielikuvituksen tuotetta? Lukupiirimme päätyi toteamaan, että ainakin uusi kohtaaminen vuosikymmeniä myöhemmin oli todennäköisesti pelkkää harhaa ("Olin päästämässä irti Marijasta, jota ei todellisuudessa ollut..").

Oli mielenkiintoista huomata, kuinka vahvasti Haahtelan ortodoksisen papin opinnot näkyivät hänen tekstissään. Esimerkiksi kirkkotaide näytteli suurta roolia. Sanottakoon kuitenkin, että taiteen suusanallinen kuvaus ei ollut kovinkaan toimiva tapa nauttia näistä maalauksista, kuten lukupiiriläiseni totesivat. Itsekin turhauduin, kun päähenkilöiden tapaamiset tuntuivat johtavan aidon kohtaamisen ja mielenkiintoisten keskustelujen sijaan lähinnä Marijan pitämiin taideluentoihin. Tämä toi mieleeni juuri bloggaamani In The Wake of The Willows -kirjan, jossa Kaislikossa suhisee -klassikon uudelleenlämmitys vaikutti vain tekosyyltä päästä luennoimaan luonnosta. Neuvoni kirjailijoille: jos haluat kirjoittaa tietokirjan, kirjoita tietokirja. Kiitos.

Lukupiirikirjana Marijan rakkaus oli kuitenkin kaiken kaikkiaan mainio. Se herätti vilkasta ja syvällistä keskustelua esimerkiksi rakkaudesta ja vanhenemisesta, eikä ollut liian rankka herkemmillekään lukijoille.

Kissani Jugoslavia, Pajtim Statovci

 

Monikulttuurisuutta maagisella realismilla

Pajtim Statovci on ollut viime aikoina paljon esillä, sillä hän on voittanut Finlandia-palkinnon nyt jo kahdesti, viimeksi vuonna 2024 romaanilla Lehmä synnyttää yöllä. Itse en ole aiemmin Statovcia lukenut, mutta Kissani Jugoslavia (2014) tuskin jää viimeiseksi kosketuksekseni hänen kirjoihinsa, sen verran vetävä lukukokemukseni oli. Lehmä-kirjaa luonnollisesti jonotan parhaillaan kirjaston varausjonossa, kuten varmasti puoli Suomea tällä hetkellä.

Kissani Jugoslavia on heittämällä yksi parhaista maahanmuuttoa käsittelevistä teoksista, joita olen lukenut, joskin kirjailija itse on todennut, ettei halua profiloitua maahanmuuttajakirjailijaksi. Tällainen leima kun rajoittaa liiaksi ilmaisunvapautta. Tutkija Hanna-Leena Nissilä ehdottaakin, että Kissani Jugoslavia määriteltäisiin maahanmuuttajakirjallisuuden sijaan ylirajaiseksi romaaniksi.

Myös seksuaaliseen vähemmistöön kuulumisen kuvaus oli erinomaisen onnistunutta ja puhuttelevaa; olivatpa suhteen osapuolet mitä sukupuolia hyvänsä, ovat arkiset haasteet kaikille tuttuja ja universaaleja. Esimerkiksi molemmat kirjan päähenkilöt, äiti ja poika, saavat siivoilla taukoamatta kumppaniensa sotkuja hammasta purren. Toisaalta homosuhteisiin sisältyy toisinaan myös paljon sellaista, joka on melko usein perus-heterosuhteessa eläville vierasta: pelko, salailu, häpeä.. 

Kissani Jugoslaviassa on mukana varsin mielenkiintoisia eläinhahmoja, mikä on ilmeisesti tyypillistä Statovcille. Nämä eläimet, olipa sitten kyse kissasta tai käärmeestä, ovat saaneet monet lukijat ymmälleen, sillä niihin tuntuu aina liittyvän jotain yliluonnollista ja joissain tapauksissa nämä eläimet myös käyttäytyvät kuin ihmiset. Mikä esimerkiksi todella oli se huonosti käyttäytyvä, rasistinen, jos kissa, jonka Bekim löysi baarista ja otti luokseen asumaan? Itselleni se toi mieleen ennen kaikkea Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksesta tutun Behemoth-kissan, joka oli niin ikään varsin pirullinen tapaus. Senja-Maria Kamppila taas kuvailee kandissaan Bekimin kissaa ennen kaikkea muotoaan muuttavaksi maagiseksi olennoksi, joka ei ole sen enempää ihminen kuin kissakaan. Hanna-Leena Nissilä puolestaan luonnehtii tutkimusartikkelissaan kissaa näin:

Rasistinen puhuva kissa heijastaa suomalaisessa yhteiskunnassa olevia asenteita, mutta toimii äänitorvena myös Bekimin sisäistämälle itsevihalle, häpeälle ja itsensä kyseenalaistamiselle.

Toinen tärkeä eläin, pitkään tarinassa mukana ollut Bekimin lemmikkikäärme, symboloi Nissilän mielestä lapsuuden traumoja. Tämä onkin varsin osuva teoria, sillä kun (spoiler alert) Bekim lopussa tappaa käärmeen, pystyy hän vihdoin elvyttämään parisuhteen rakastamansa miehen kanssa. Kaiken kaikkiaan Bekim tekee tarinan aikana paljon sisäistä työtä, jotta voisi vihdoin olla onnellinen. 

Kissani Jugoslavia oli jouheva, otteessaan pitävä lukukokemus. Erityisesti pidin mahdollisuudesta tutustua itselleni vieraisiin kulttuureihin, joista löysin samalla yleismaailmallisia, tuttuja kaikupintoja.

Syytös, Hanna Kuusela

 

Yliopisto kaupan

Hanna Kuusela oli minulle ennestään tuttu tutkijana. Omassa väitöskirjassani muistan siteeranneeni häntä ja ajatelleeni, että "tässä on lahjakas tyyppi, jolla on edessään suuri tulevaisuus". Nyt tapaamme hieman toisenlaisissa merkeissä. Valitettavasti.

Kuuselan jossain määrin autobiografinen teos Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (2024) käy läpi yhden vuodenkierron Tampereen yliopistolla. Tämä vuoden ajanjakso ei toki vastaa tapahtumien todellista aikajanaa. Kirjan rakenteen toimivuuden kannalta se on kuitenkin hyvä ja napakka ratkaisu.

Kuuselan teos nostaa esiin suomalaisessa yliopistomaailmassa nykyisin yleisen trendin, jossa mennään raha, ei tiede ja sivistys edellä. Yliopistossa pitkään työskennelleen ystäväni mukaan tämä koskee kaikkia Suomen yliopistoja, mutta Tampereella asiat on hoidettu harvinaisen huonosti. Johtaminen siellä on ollut katastrofaalista:

Myöhemmin, kun yliopistomme on juuri käynyt läpi rankan irtisanomiskierroksen ja rehtori on alkanut ehdotella kampuksen rakennuksista luopumista, uusi vararehtorimme muotoilee stressitarpeemme näin: "Tarvitaan lisää positiivista turbulenssia".

Tampereen yliopistosta hetki sitten maisteriksi valmistunut työkaverini puolestaan kommentoi, että alamäki alkoi, kun yliopisto muuttui säätiömuotoiseksi (ja uusi, laajasti kritisoitu visuaalinen ilme julkaistiin). Tästä nykymenosta kertoo paljon esimerkiksi tämä sitaatti: 

--sivuovesta sisään livahti kuitenkin kertomuksista suurin, niin suuri, ettei sellaista ollut ennen nähty: taloudellinen hyöty -- se ohjaa nyt kaikkea. Strategiat, innovaatiot, vaikuttavuus ja yrittäjyys, joita yliopistot ovat väärällään, ovat välineitä palvella taloutta. Totuutta tai sivistystä ei tarvita, kun taloudellisen hyödyn uskotaan tihkuvan yliopistojen käytäville ja värjäytyvän matkan varrella viisauden sävyiseksi. 

Tällainen markkinavetoisuus iskee kovimmin ennen muuta humanisteihin. Ei siis ihme, että Kuuselan kirja alkaakin sangen dramaattisissa merkeissä. Päähenkilö on joutunut päivystykseen rytmihäiriöiden takia ja niiden syyksi ilmoitetaan lopulta yliopisto.

Moni muu vaihtaisi alaa tai painaisi päänsä alas, mutta Kuusela on taistelija. En voinut kuin ihailla hänen sinnikkyyttään ja rohkeuttaan ajaa yliopiston asiaa, joka on menettämässä autonomiansa. Matkan varrella järkkyy niin mieli kuin kehokin. Eikä Kuusela ole ainoa. Sairaslomat ja työuupumus muuttuvat arkipäiväksi yliopiston työntekijöiden keskuudessa.

Syytös kertoo sen, mitä jo ounastelin yliopiston tilasta Suomessa -ja paljon muuta. Olen itse väitellyt vuonna 2022 Jyväskylän yliopistosta (missä Kuusela muuten nykyisin työskentelee) ja työskentelen edelleen yliopiston ulkopuolella. Periaatteessa voisin lähteä hakemaan dosentin arvonimeä ja yrittää edetä yliopistomaailmassa. Mutta vaikka yliopisto on minulle rakas, olen jo vuosien ajan sanonut kyselijöille (ja itselleni): "vaikka unelmatyöni voisi olla yliopistolla, pidän sitä kuitenkin hyvin raskaana työpaikkana näkemäni ja kuulemani perusteella". Toisin sanoen: sydämeni halajaa yliopistouraa, mutta itsesuojeluvaistoni estelee. Lisäksi vakityön saamisen vaikeus on silmissäni iso ongelma. Kuuselan kirja vahvisti nämä pelkoni todeksi, vaikka toki hänen(kään) näkemystään ei voi pitää universaalina totuutena.

Kirjallisena teoksena Syytös oli vangitseva, ja ahminkin sen nopeasti. Matkan varrella opin myös uutta yliopistojen hallinnosta ja historiasta, mistä iso plussa. Nyt sain tietää myös ensimmäistä kertaa, että tohtorintutkintoni arvo on 90 000 euroa. 

Suosittelen Syytöstä kaikille yliopistomaailmasta ja johtamisesta kiinnostuneille. Tosin luulenpa, että tätä teosta ei tarvitse enää edes juurikaan suositella, niin kysytty ja puhuttu se on. Esimerkiksi työpaikallani kirjastossa Syytöstä jonotetaan ja tämäkin bloggaus syntyi paineen alla, jotta voin luovuttaa oman kappaleeni seuraavalle varausjonossa.

Katie-Kate, Anu Kaaja

 

Kuumehouretta kerrakseen

A royal body exists to be looked at.

-Hilary Mantel, Royal Bodies

Luin Anu Kaajan Katie-Katen (2020) Lumiomena-blogin suosituksen perusteella. Katjan mukaan Katie-Kate on "huikea romaani". Ja onhan se, omalla tavallaan. Itse kahlasin teoksen läpi päivässä, koska kuumeessa on aikaa lukea. Tosin en välttämättä suosittelisi tällaista pommia lukupinoon silloin, kun pitäisi levätä. Yöunet nimittäin kärsivät.

Lumiomenan lisäksi Katie-Kate kiinnosti minua, koska teoksessa käsiteltiin vuosikausia seuraamaani brittijulkkista, Katie Pricea. Samoin ikoninen prinsessa Diana ja viimeisen päälle sliipattu Kate Middleton olivat keskeisissä rooleissa. Lisäksi nyt jo brittihovista irrottautunut Meghan Markle oli mukana:

Myöhemmin Katie-Kate lukee, että Prinssi Harry olisi todella ollut siellä, ja hänen luokseen jonotettiin. Mutta kukapa olisi edukseen jonossa? Pitää olla oikeanlaiset suhteet, kuten Meghan Marklella myöhemmin. Mega-Meghan, jonka ystävä järjesti sokkotreffit, ei jonoa, vaan suora tapaaminen. Suits her.

Kaajan teos on shokeeraava. Yksi kirjan luku esimerkiksi koostuu pelkästä pornoelokuvan litteroinnista. Itse olen äänikirjojen suurkuluttaja, mutta tätä kirjaa en halua milloinkaan kuulla äänikirjamuodossa. Katie-Katea ei todellakaan voi suositella herkemmille lukijoille. Tämä oli kuin jonkinlainen houreuni suoraan helvetistä. Kauhuelokuvamainen kokemus.

Kaajan kirjaa on kutsuttu feministiseksi. Sitä se kai onkin, jos feminismi tarkoittaa ennen kaikkea uhriutumista ja perversioissa rypemistä. Patriarkaalisen narratiivin kertaamista. Minulle kuitenkin resonoivat enemmän voimaannuttavat tarinat, jotka muistuttavat siitä, miten vahvoja me naiset itse asiassa olemme. Ja juuri tämän takia esimerkiksi monet uskonnot ovatkin yrittäneet meitä vaientaa. 

Itseäni häiritsi erityisesti Kaajan kirjan päähenkilön, Katie-Kate -nimen omaksuneen naisen tarina, joka vaikutti lähinnä hyväksikäytöltä. Hän oli kuin nukke, jolle kuka vain sai tehdä mitä halusi. Katie-Katella ei tainnut olla edes yhtään repliikkiä. Hän onkin mahdollisesti karmivin päähenkilö, johon olen kirjallisuudessa törmännyt.

Lisäksi minua tympi, miten raadollisesti ja alentuvasti Kaaja kirjoitti Katie Pricestä. Pricen elämänkerrat itse lukeneena näin, miten Kaaja oli poiminut tarkoitushakuisesti kaikkein haavoittuvaisimmat kohdat ja rajuimmat paljastukset omaan käyttöönsä, jättäen samalla paljon muuta, oleellistakin, pois ("Never underestimate the Pricey", anyone..?). Price on ehkä oman aikansa ääri-ilmiö ja tietynlainen tuote (omasta halustaan), mutta rajansa kaikella. Pieni kunnioitus kanssanaista kohtaan ei tekisi pahaa. 

Seksityöläisten ja monarkkien kehojen samankaltainen esineellistäminen on otettu puheeksi ennenkin. Katie-Kate -teos toikin mieleeni ennen kaikkea brittikirjailija Hilary Mantelin vuonna 2013 julkaistun, paljon näkyvyyttä saaneen Royal Bodies -esseen. Siinä Mantel tuli muun muassa verranneeksi Kate Middletonia muoviseen mallinukkeen ja totesi: "a royal lady is a royal vagina". Hän myös kirjoitti: "We are happy to allow monarchy to be an entertainment, in a same way that we license strip-joints and lap-dancing clubs". Tästä hyvästä Mantelille sateli tappouhkauksia. 

Kaajan kirjaan verrattuna Mantelin teksti on kuitenkin vielä varsin humaani ja tolkullinen. Esseensä lopussa hän esimerkiksi peräänkuuluttaa kunnioitusta ja lempeämpää asennetta kuninkaallisia naisia kohtaan:

We don't cut off the heads of royal ladies these days, but we do sacrifice them, and we did memorably drive one to destruction a scant generation ago. History makes fools of us, makes puppets of us, often enough. But it doesn't have to repeat itself. In the current case, much lies within our control. I'm not asking for censorship. I'm not asking for pious humbug and smarmy reverence. I'm asking us to back off and not be brutes. 

En tiedä, onko Kaaja lukenut Royal Bodies -esseetä, mutta mikäli on, päätti hän tehdä juuri päin vastoin, kuin mitä Mantel tekstissään pyytää. Kaaja hakee kirjassaan äärimmäistä shokkiarvoa. Lopussa  monarkia kuolee ja meno luiskahtaa suorastaan psykedeeliseksi. Itselleni tämä kirjailijan ekskursio spekulatiivisen fiktion puolelle oli tarinan ainoa selkeä valopilkku.