Varjottomat, Hasan Ali Toptaş

 

Olen häkeltynyt

..hän jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan horisonttia joka tuntui olevan ihmisen saavuttamattomissa. Tämän jälkeen hänen päähänsä pälkähti sellaisia älyttömiä ajatuksia kuin että nuo vuoret pitäisi purkaa maan tasalle, niin että Jumala näkisi kylän tai valtio edes kerran kääntäisi katseensa sinnepäin.

Hasan Ali Toptaş luettiin vielä jokin aika sitten Turkin tärkeimpiin nykykirjailijoihin. Sittemmin #metoo-skandaali on kuitenkin ryvettänyt hänen mainettaan. Tässä kirjabloggauksessa en aio ottaa kantaa Toptaşin kohtaamiin syytöksiin, joihin hän on reagoinut anteeksipyynnöllä. Erottakaamme siis tällä kertaa taiteilija ja hänen taiteensa toisistaan. Taustana haluan kuitenkin mainita, että kun tein lukupäätöksen tämän, sittemmin lukupiirikirjaksi(kin) päätyneen teoksen suhteen ja aloin lukemaan sitä, en tiennyt syytöksistä mitään. Lukupäätös syntyi kirjan esittelytekstin ja lumoavan kauniin kannen perusteella. Ja kyllä, en voinut vastustaa tuota kantta, omistanhan itsekin kaksi valkoista ponia.

Varjottomat (Gölgesizler, 1995) on Toptaşin läpimurtoteos ja samalla ainoa kirja, joka häneltä on suomennettu. Turkissa se on voittanut useita palkintoja ja päätynyt myös valkokankaalle. Itse en ihmettele tätä lainkaan, niin lumoava lukukokemus Varjottomat oli. En ole koskaan poiminut minkään muun kirjan sivuilta yhtä paljon toinen toistaan kauniimpia sitaatteja. Tässä suosikkikohtani:

Osa hänestä oli häkeltynyt, osa ilahtunut. Ja miksei olisi ilahtunut, kun hän kerran oli matkalla sisimpäänsä kertyneisiin kaukaisuuksiin, ja ylipäätään oli matkalla, halusi tai ei. Ja joka askeleella hän oli pienentynyt, sulanut pisara pisaralta. Hänen silmiensä edessä oli lepatellut pimeyttä pimentäviä perhosia, pieniä hiljaisia olentoja. Ne kaikki olivat kadonneita merkkejä... Ne kaikki olivat kasvottomia silmiä... Ne kaikki olivat sormenpäitä osoittamassa kukin eri suuntaan... Sitten hän oli nähnyt kaukaisuudessa valoja jotka lähestyivät silmää iskien. Siellähän piilevät näköjään kaikki salaisuudet, kaikki mikä minua kutsuu on niiden takana. Vaan sitten valot olivatkin tuliturpaisia härkiä, sitten kameleita selässään helmikoristeisia kehtoja, sitten hikisiä hevosia, vuohilaumoja ja lintuja peililasteineen.

Kun tällaiseen ilmaisuun vielä yhdistetään postmodernille kirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä, kuten metafiktio ja todellisuuden rajojen hämärtäminen, sekä surrealismin vahva vertauskuvallisuus ja mytologioista ammentaminen, ei kirjalta voi juuri enempää toivoa. Tämä oli kuin aarrearkku! Erityisesti Varjottomien ensimmäiset sata sivua sekä vauhdikas loppu olivat mieleeni, ja suorastaan pakottivat minut kääntämään sivua. Lukupiiriläisille tämä ei oikein uponnut, mutta minä olin haltioissani. Juuri tämänkaltaista kirjallisuutta haluan lukea jatkossa enemmänkin. Lukusuosituksia otetaan vastaan.

In the Wake of the Willows, Frederick Gorham Thurber

Kun jatko-osa eksyy liian kauas alkuperäisestä

Kaikki klassikkokirjoille kirjoitetut jatko-osat eivät voi puhutella. Siitä huolimatta tai varsinkaan, jos rakastaa alkuperäistä teosta. Luontokolumneistaan tunnetun Frederick Gorham Thurberin kirjoittama In the Wake of the Willows (2016) on minulle uusin muistutus tästä. Thurberin vaimon, Amy Thurberin, kauniisti kuvittama kirja jaksoi kiinnostaa minua noin puoleen väliin saakka, sitten iski turhautuminen ja pitkästyminen. 

Sinällään voisi ehkä olla ihan toimivakin idea sijoittaa tuttu brittiklassikko uudelle mantereelle, erilaiseen biotooppiin, mutta nyt valitettavasti ajelehdittiin jo liian kauas Kenneth Grahamen universumista. Ohut ja helposti unohdettava, hämärästi alkuperäisestä tarinasta muistuttava kertomus oli nimittäin tungettu ääriään myöten täyteen luontokuvauksia ja keskusteluja luonnosta. Kuten Goodreadsissakin todettiin: "A large chunk of the narrative is just characters talking about the local nature". Minulle tuli lukijana tunne, että Kaislikossa suhisee -adaptaation tekeminen oli tässä tapauksessa vain tekosyy päästä kirjoittamaan luontokirja, eikä kirjailijan vahva tausta luontokolumnistina ollut omiaan hillitsemään näitä epäilyksiä. Vaikka pidänkin Kenneth Grahamen kauniista luontotunnelmoinnista ja Vesirotan rakkaus jokeen on hieno lisä alkuperäiseen tarinaan, tässä mentiin jo liian pitkälle. 

Lisäksi minulle juuri alkuperäistarinan brittiläisyys on itse asiassa tärkeä osa sen viehätystä. Niinpä tarinan siirtäminen Yhdysvaltojen maaperälle vähensi sen vetovoimaa minun silmissäni selvästi.

Kolmas ongelmani tämän teoksen kanssa oli, että alkuperäiset hahmot eivät saaneet tarpeeksi tilaa ja heidän persoonansa tuntuivat vesitetyiltä. Heistä oli tullut vanhoja ja tylsiä. Pääosassa oli seuraava sukupolvi: Toady (Rupikonnan poika) ja Rickie (Vesirotan tytär). Varsinkin Myyrä ja Mäyrä loistivat poissaolollaan suurimman osan ajasta. Muistan jossain vaiheessa lukemista jopa miettineeni, onko Myyrää ja Mäyrää lainkaan olemassa tässä tarinassa. Tämä alkuperäisen nelikon laiminlyönti harmitti minua, sillä heidän välisensä dynamiikka on minulle tärkeä osa Grahamen tarinamaailman viehätystä. Nyt esimerkiksi hupsun Rupikonnan ja vakavan Mäyrän välinen nokittelu loisti poissaolollaan.

Lisäksi kirjan taitto oli ongelmallinen. Teksti oli pientä, ja katosi ikävästi keskimarginaaliin. Tuntui kestävän ikuisuuden, että sai edes yhden aukeaman luettua. Kaiken kaikkiaan Wake of the Willows kelpaa toki osaksi laajempaa Kaislikossa suhisee -kaanonia, mutta kokoelman helmeksi sitä ei voi kutsua.

Return to the Willows, Kelly Young

 

Räiskyvä kunnianosoitus Kenneth Grahamelle

Wind in the Willows -adaptaatiot ovat viime aikoina olleet vahvasti läsnä kirjallisessa elämässäni. Uusin lisäys kokoelmaani on yhdysvaltalaisen Kelly Youngin Return to the Willows (2012).

Youngin kirja oli varsin mukiinmenevä, eikä edes kovin pieni tai vaatimaton jatko-osa brittiläiselle kulttiklassikolle. Teos on nimittäin kookas ja täynnä varsin herkullisia kuvia, jotka olivat videopelialallakin työskennelleen Clint Youngin käsialaa. Youngin pelitausta näkyi vauhdikkaissa kuvissa selvästi ja loi kontrastin niihin klassisiin mustavalkoisiin piirroksiin, joita yleensä löytyy Willows-romaanien sivuilta, puhuttiinpa sitten alkuperäisteoksesta tai adaptaatioista.

On helppo uskoa, että tällaisten kuvien tekijällä on videopelitaustaa.

Verrattuna muiden kirjailijoiden Willows-adaptaatioihin oli Youngin teos varsin suoraviivainen. William Horwoodille ja Kij Johnsonille tunnusomainen hidas tunnelmointi oli sivuosassa ja juoni eteni yleensä reipasta tahtia. Ainoa kerronnan rytmiä puurouttanut aspekti oli toisinaan liiallisen polveileva dialogi. 

Ja mitä puheeseen tulee, en voinut olla harmistumatta, kun yhdysvaltalaisen kirjailijan brittienglanti rakoili ja hahmot puhuivat ajoittain kuin 2010-luvun jenkkiläiset realitytähdet (tyyliin: "you have to keep yourself together, man!"). Young kun selvästi yritti kirjoittaa brittiläisittäin. Tästä kertoivat muun muassa alaviitteisiin laitetut selitykset brittiläisille ilmaisuille, joita amerikkalainen lukija ei välttämättä tajuaisi. Toki olisi epäreilua odottaa, että 2000-luvulla elävä teksasilainen kirjoittaisi samalla tavalla, kuin sata vuotta sitten elänyt britti. Minun silmissäni tämä on joka tapauksessa miinusta, sillä rakastan Wind in the Willowsia muun muassa juuri sen brittiläisyyden takia.

Lempiosuuteni Youngin kirjasta oli Rupikonnan päähän saama isku, jonka seurauksena hänestä kuoriutui akateeminen nero. Pian Rupikonna sitten löysikin itsensä Cambridgesta, professorin virkaa toimittamasta. Hänen tutkimusintressinsä käsittelivät muun muassa ikiaikaista kysymystä siitä, miksi voileipä tippuu lattialle aina voipuoli alaspäin ("the jam-side-down concurdum"). Sivumennen mainiten: tätä ilmiötä on todella tutkittu yliopistossa. 

Lisäksi Vesirotan ja Myyrän soutelu joella oli herätetty hienosti henkiin ja myös lopun taistelukohtaus näätiä vastaan oli jokseenkin hykerryttävä. Siinä tavoitettiin mielestäni näätien kiero olemus mitä osuvimmin. Näädät ovatkin aiemmin olleet ikävän aliedustettuina useissa lukemissani Willows-adaptaatioissa. Ne kun kuitenkin tuovat mukavaa jännitettä ja kontrastia hahmokavalgadiin.

Kaiken kaikkiaan Young kunnioitti alkuperäistä tarinaa ja vei juonta eteenpäin juuri sopivan uskollisesti ja hienotunteisesti. Kaikesta näki, että Young rakastaa Grahamen alkuperäisteosta. Return to the Willowsin lopussa Myyrä jopa lukee Wind in the Willows -kirjaa ja mainitsee sen myös suosikkiteoksekseen. Tätä voi toki pitää kerrontateknisesti hieman hämmentävänä ratkaisuna (onko kyseessä päiväkirja, vai..?). Oli miten oli, tämä Myyrän lukuhetki päättää Return to the Willowsin kauniisti:

"Look here," he said to the baby. "Here's my favorite*. It's about a couple of dear old friends and their sunny days together spent messing about in boats. -- "

*Tämän sanan kirjoitusasu ilman u-kirjainta on yksi esimerkki amerikanenglannista.

The River Bank, Kij Johnson

 

Paluu brittiläiseen maalaisidylliin

"Mmm," said the poor Toad. It had been a very long day, beginning with the train into Town and ending with quite a substantial tumble into a blackberry bramble --.

Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -klassikolle (1908) on kirjoitettu useita jatko-osia. Toistaiseksi lukemistani tämä Kij Johnsonin The River Bank (2017) on yksi onnistuneimmista. Siinä Joenvarrelle saapuu uusia, tällä kertaa naispuolisia asukkaita, Beryl-myyrä, joka kirjoittaa dekkareita, sekä hänen levoton, aina ongelmiin joutuva ystävänsä, Lotte-jänis. 

Tämä naishahmojen mukaan ottaminen on kirjailijan mukaan kannanotto Grahamen alkuperäisen, yli sata vuotta sitten julkaistun klassikon miesvoittoista hahmokavalkadia vastaan. Eli hieman samaan tapaan kuin Hobitti-elokuvia varten piti keksiä Tauriel, koska Tolkienin alkuperäisessä kirjassa oli "liian vähän naisia". Onneksi Beryl ja Jänis eivät sentään ärsyttäneet yhtä paljon kuin Tauriel. Minusta on kuitenkin aina hieman nihkeää, kun vanhoja, oman aikansa klassikoita aletaan arvottaa (ja muokata) nykyaikaisten standardien mukaan. Itse ainakin toivon voivani lähestyä kulloistakin teosta sen alkuperän ja julkaisuajankohdan huomioiden.

Tarinana The River Bank noudattaa melko lailla alkuperäisen teoksen perusrakennetta. Maaninen Konna joutuu ongelmiin, tällä kertaa hän vain varastaa auton sijasta moottoripyörän. Mitäpä olisikaan elämä Konnakartanossa ilman pientä vauhtia ja jännitystä? Oman mystisen lisänsä tarinaan tuovat Myyrän ja Berylin oudon kylmät välit. Kun totuus selvisi, tarjosi se minulle lukijana hauskan ahaa-elämyksen.

Parasta Johnsonin jatko-osassa on tapa, jolla hän kirjoittaa. Uskallan väittää, että ajoittain Johnson tulee tavoittaneeksi jotain alkuperäisen teoksen tunnelmasta, joskin toki häviää ilmaisussaan Grahamelle, kuten kaikki tälle jatko-osia kirjoittaneet. Tapahtumat ovat yksityiskohtia myöten varsin grahamemaisia: on eväsretkiä, soutelua ja jopa käynti eläimiä suojelevan Pan-jumalan mystisellä saarella. Kaiken kaikkiaan The River Bank oli varsin kelpo yritys, ja toimi erityisesti äänikirjana, jonka kirjailija itse luki.

Kathleen Jenningsin hurmaava kuvitustyyli sopi
The River Bankiin täydellisesti.

The Willows and Beyond, William Horwood

 

Joenvarren ja Erämetsän loppu 

Olen viime aikoina uppoutunut melko täysipainoisesti Kenneth Grahamen (1859-1932) Kaislikossa Suhisee -teokseen (The Wind in The Willows, julk. 1908) ja sen moniin adaptaatioihin. Alkuperäisestä kirjasta ei ole ainakaan vielä tullut kirjoitettua täällä blogin puolella, mutta olen lukenut kyseisen teoksen läpi monta kertaa. Minusta se on yksi parhaista kirjoista, joita Iso-Britanniassa on koskaan julkaistu. Syy bloggauksen puuttumiseen piileekin ehkä juuri tässä. Kirja on liian hyvä ja rakas, että haluaisin tehdä sille ruumiinavauksen blogissani. Tulisi tunne, että en voi mitenkään tehdä sille oikeutta, ja minulla olisi liikaa sanottavaa.

Tämä rakkaus alkuperäistä kirjaa kohtaan johti minut lopulta myös William Horwoodin neliosaisen Tales of the Willows -kirjasarjan (1993-1999) pariin. Horwood on Grahamen perinnön jatkajista se menestynein ja tunnetuin. Ainakin, jos puhutaan puhtaasti kirjoista, eikä esimerkiksi animaatioista, joiden kohdalla Cosgrove Hall voittaa mennen tullen ihanilla stop motion -animaatioillaan.

The Willows and Beyond (1996) on kolmas Horwoodilta lukemani teos. Aiemmin olen jo tutustunut kohtuullisen hyvään Willows in the Winter-teokseen (1993), josta on tehty myös piirretty, sekä umpisurkeaan The Willows at Christmasiin (1999), jota en suosittele kenellekään. Yksi osa, Toad Triumphant (1995), on siis vielä odottamassa lukuvuoroaan.

Kuinka pitkälle adaptaatio saa mennä? 

(Spoilerit alkavat.)

The Willows and Beyond -kirjassa Rupikonna, Vesirotta, Myyrä ja Mäyrä ovat jo vanhoja ja uusi sukupolvi jyrää päälle. Jokaisella päähahmolla, Saukko mukaan lukien, on seuraaja valmiina, olipa se sitten oma poika, tai kaukaisempi sukulainen. Tämä uusien hahmojen paljous on toisaalta virkistävää, mutta ajoittain se aiheuttaa myös sekaannuksia, erityisesti kirjan lopussa. 

The Willows and Beyond on laadultaan epätasainen. Parhaimmillaan se nousee lähelle Grahamen taiturimaista ilmaisua, ja mukana on paljon suoria silmäniskuja alkuperäisteoksen suuntaan, kuten maininta Rotan klassisesta lausahduksesta "messing about in boats". Pidin myös siitä, että Horwood lähetti Rotan merille. Minua on aina hieman surettanut, että Myyrä esti Rotan matkustusaikeet alkuperäisessä tarinassa.

Mutta kun sitä vähiten odottaa, paljastuu karu syy kirjan nimelle. Ja tästä alkavat myös ne ristiriitaiset tunteet tarinaa kohtaan. Kaikessa lyhykäisyydessään: Horwood päättää tuhota koko Joenmutkan ja kaikki sen keskeiset asukkaat. Joenmutkaan tehdään avohakkuut, ja sen asukkaat joutuvat muuttamaan. Pian tämän jälkeen kaikki kuolevat. Ensin menetetään Mäyrä ja sen jälkeen kaikki muutkin, jonkinlaisessa unenomaisessa joukkotuhossa. Monet lukijat ovat kertoneet itkeneensä lukiessaan tätä kirjaa, eikä ihme. Osa myös suuttui, täysin perustellusti.

Tässä voidaan kysyä, onko adaptaation kirjoittajalla oikeutta mennä näin pitkälle? Itse pidän paljon enemmän esimerkiksi Cosgrove Hallin stop motion -animaatioiden lähestymistavasta, jossa tuttua tarinamaailmaa kunnioitetaan ja suojellaan. Myös siinä kyllä flirttaillaan ajatuksella, että Joenmutka tuhoutuisi junaradan rakentamisen takia. Jännitystä ja uhkaa lietsotaan usean jakson ajan. Tilanne kuitenkin ratkeaa parhain päin, kun rautatieyhtiö toteaa, että maapohja on liian epävakaa rautatielle useiden mäyränkolojen takia.

Horwood tarttuu tähän samaan ympäristötuhon teemaan, mutta toisin kuin Cosgrove Hall, hän todella tuhoaa kaiken. Eläimet kyllä löytävät uuden kodin, mutta se tuntuu ainakin minusta melko laihalta lohdulta. En tiedä, onko rakastetun lastenkirjan adaptaatio oikea paikka ottaa kantaa ympäristöpoliittisesti. Varsinkaan, kun ne tahot, jotka mahdollisista avohakkuista päättävät, tuskin lukevat tätä kirjaa. Ainoa asia, mitä tällainen juonenkäänne saa aikaan, on uskollisten fanien mielenrauhan järkkyminen.

Minusta tuntuu väärältä, että joku muu kuin alkuperäinen kirjailija saa tuhota luodun maailman ja sen hahmot. Aivan kuten kirjalle yhden tähden Goodreadsissa antanut Melanie puuskahti: "How dare he presume to kill off the Riverbankers!"

Toimitila, Satu Mattila-Laine

 

Toimihenkilön salainen luonto

Tämän Toimitila-runoteoksen (2023) on kirjoittanut kollegani Satu Mattila-Laine Porin kirjastolta. En tiennyt, että hän työstää runokirjaa, joten tämä teos oli iloinen yllätys. Aiemmin Mattila-Laineelta on ilmestynyt kaksi nuortenkirjaa: Parantola (2015) ja Myyty tyttö (2019).

Tunnistin runoista tutun (kaakeli)rakennuksen, ja pöydän, jonka ääressä siivoojat aina istuvat. Tunnistin työhuoneen. Tunnistin sisäänleimaamisen klo. 8.05 (työaika alkaa klo. 8.00) ja ennen kaikkea viittaukset sisäilmaongelmiin: 

työnnän pääni

hengitän 

ulos

kävelen läpi laattaseinän

en jätä ketään taakse,

vaan työnnän kaiken edelläni,

Laiskamato venyy vieressä

tikapuuhermostonsa varassa,

laasti rapisee 1. kerroksessa,

asiakaskontaktit häiriintyvät,

rouva pyyhkii hämmentyneenä krokolaukustaan

valkoista seinätomua,

viemäri paukahtelee, hapan neste korisee,

haju peittää automaattiovet.

Liian paljon tomua ja tuhkaa,

työmyyrät vaarassa tukehtua verkostoissa

säntäillessään.

Kuuletko: Konttorirotat ja myyrät yskivät.

Pidin erityisesti runoteoksen loppupäästä, jossa päähenkilö muuttuu hitaasti sudeksi, aivan kuten Aalo Sudenmorsiamessa. Tämä susi ei kuitenkaan juokse metsissä muiden susien kanssa, vaan rapistelee pitkine kynsineen työpaikan käytävillä, ja matkustaa työpäivän päätteeksi bussilla kotiin. Miten herkullinen, samaan aikaan ankean arkinen ja toisaalta leikkisästi fantasian puolelle kurotteleva tarina työpäivästä kirjastossa! 

The House With Chicken Legs, Sophie Anderson

 

Baba Jagan jalanjäljillä

No book is really worth reading at the age of ten which is not equally (and often far more) worth reading at the age of fifty ... The only imaginative works we ought to grow out are those which it would have been better not to have read at all. 

(C.S. Lewis, 1966, s. 15.)

Olen viime aikoina tuntenut voimakasta vetoa satuja kohtaan. Tämä selittynee muun muassa sillä, että työskentelen tällä hetkellä lasten- ja nuortenkirjojen parissa. Sitä paitsi hyvät tarinat kuuluvat kaiken ikäisille, ja jos esimerkiksi satu on hyvin kerrottu, se puhuttelee myös aikuisia lukijoita ja kuulijoita. Niinpä tämä Sophie Anderssonin The House With Chicken Legs (2018) oli minulle varsin luonteva valinta, vaikka se onkin suunnattu ensisijaisesti varhaisnuorille.

Eniten minua Chicken Legs -kirjassa kiinnosti slaavilaisista mytologioista tutun Baba Jagan uudelleentulkinta, vaikka toki esimerkiksi erilaisuuden, yksinäisyyden ja kuoleman teemat olivatkin sinällään hyviä tarinaelementtejä. Kuten arvata saattaa, ei tämän tarinan Baba ollut pelottava, ja valitettavasti kukaan ei myöskään lentänyt huhmarella (tästä iso miinus). Andersonin tarinassa Baba oli redusoitu leppoisaksi vanhaksi mummoksi, joka musisoinnin ja slaavilaisten herkkujen kokkaamisen ohella toimi kuoleman lautturina.

Tarinan päähenkilö, (tietenkin orpo) Marinka, oli ajoittain melko ärsyttävä. Hän vatvoi samoja ongelmia loputtomiin, ja kohteli paitsi Babaa, myös taloa (jolla on kanankoivet) suorastaan toksisesti, kuten nyt muodikas ilmaisu kuuluu. Tästä päästäänkin minun mielestäni Chicken Legs -kirjan kiehtovimpaan puoleen. 

Elävä, ajatteleva ja tunteva talo, joka voi myös liikkua, tuo kiinnostavalla tavalla mieleen toisen, huomattavasti yleisemmän fantasiatroopin: lohikäärmeen. Tarkemmin sanottuna lohikäärmeen, jolla sankari ratsastaa. Siinä missä vaikkapa Eragonin seuralainen on Saphira-lohikäärme, on Marinkalla hänen kävelevä talonsa. Ja aivan kuten lemmikkilohikäärme (tai muu ratsu), myös talo on herkkätunteinen mutta uskollinen ja se kantaa omistajansa moniin seikkailuihin ja myös pelastaa hädän tullen. Tämä hurmasi minut, ja sai aidosti kiinnostumaan kävelevän talon olemuksesta ja ominaisuuksista. Kerrassaan mainiota!

LÄHDE:

Lewis, C.S. (1966). On stories. Teoksessa: Of other worlds. New York: Harcourt, Brace & World.

Kellopeli eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin, Philip Pullman

 

Pullmanin goottilainen taidonnäyte

Kaikki alkoi eräänä talvi-iltana, kun kaupunkilaiset kerääntyivät Valkoisen hevosen majataloon. Tuuli lennätti lunta alas vuorilta ja sai kirkonkellot liikahtelemaan rauhattomasti tornissa..

Philip Pullman on kirjailija, joka on aiemmin ollut minulle tuttu pääasiassa Universumien tomu -kirjasarjasta. Nyt, monen sattuman kautta, pääsin kuitenkin tarttumaan hieman vähemmän ajallisia resursseja vaativaan Pullman-tarinaan, jossa on kuitenkin sama viehätys, kuin Pullmanin pidemmissäkin teoksissa. Itselleni Kellopeli, eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin (Clockwork or all wound up, 1996) toi mieleen ennen kaikkea Pinokkion, ja Tim Burtonin elokuvatuotannon. Siinä on jotain kiehtovalla tavalla vinksahtanutta ja tummaa. 

Tämä kauhuvetoinen nuortenkirja imaisi minut mukaansa kertaistumalta, sen verran hyvin se oli kerrottu, tai pitäisikö sanoa koottu. Sillä toden totta: tässä tarinassa kaikki on paikallaan, ja toimii hyvin yhteen, aivan kuten sveitsiläisissä kelloissakin. 

Pohjolan jumalattaret, Karolina Kouvola & Apila Pepita

 

Pieni, mutta tärkeä kirja

Tartuin tähän kirjaan mielenkiinnolla, sillä myytit ja tarut ovat aina olleet sydäntäni lähellä, ja sivuan niitä myös väitöskirjatutkimuksessani. Ensivaikutelma Helsingin yliopiston tohtoriopiskelija Karolina Kouvolan Pohjolan jumalattaret -teoksesta (julk. 2021) oli kevyt ja raikas: sarjakuvamainen kuvitus, ja lyhyitä, helposti pureskeltavia kuvauksia kolmestakymmenestä itämerensuomalaisesta jumalattaresta, haltiasta ja metsänneidosta. 

Tämä kirja on myös ehdottoman tärkeä, sillä kuten Kouvola itsekin esipuheessaan toteaa, ovat miespuoliset jumalat, kuten Väinämöinen ja Ilmarinen, usein varastaneet valokeilan naisilta. Näenkin tämän teoksen ennen kaikkea kulttuuritekona. Itselleni tämä kirja ainakin esitteli monia uusia taruolentoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, kuten vaikkapa Bytisbåne, Nokeainen, Rauni ja Holonka. Erittäin kiinnostavaa!

Kouvolan jumalatar-kirjan suurin haaste on toisaalta sen pintaraapaisumaisuus. Minun oli ajoittain vaikea innostua kulloisestakin taruolennosta, koska niitä esiteltiin niin kovalla ristitulella, ja varsin lyhyesti. Ja mitä sarjakuvamaiseen, hyvinkin moderniin kuvitukseen tulee, se teki hahmoihin uppoutumisen jostain syystä entistä vaikeammaksi. Ajoittain mieleeni hiipi epäilys, että kuulunko sittenkään teoksen kohderyhmään, vai luenko tässä nyt lapsille ja nuorille suunnattua tietokirjaa, jota on yksinkertaistettu lukijoiden iän takia? Kirjastoalan ammattilaisena todella käänsinkin kirjan takakannen esiin kesken lukemisen, ja tarkistin luokituksen kirjaston tarrasta. Ja kyllä: tämä on aikuisille suunnattu. Vaikka eipä sillä, luen toki mielelläni myös nuorempien kohderyhmien kirjoja. 

Lyhyesti: olisin halunnut mennä syvemmälle aiheeseen. Toki ymmärrän, että olisi melkoinen ponnistus alkaa kirjoittamaan vaikkapa uutta Kalevalaa naistaruolentojen näkökulmasta käsin. 

Coraline varjojen talossa, Neil Gaiman

Liisa Ihmemaassa kauhutwistillä

Jokin, jota Coraline oli luullut osaksi eteisen sohvan alla olevaa varjoa, tuli esiin sohvan alta ja syöksähti hurjaa vauhtia kohti etuovea pitkillä, valkeilla jaloillaan. Coralinen suu loksahti auki kauhusta ja hän astui kiireesti pois tieltä, kun olento kipitti hänen ohitseen juosten rapumaisesti liian monilla napsuvilla ja vilistävillä jaloillaan.

Hän tiesi mikä se oli ja hän tiesi, mitä se oli tullut hakemaan. Hän oli nähnyt sen liiankin usein viime päivien aikana hamuamassa ja tarttumassa ja sieppaamassa ja työntämässä tottelevaisesti mustia koppakuoriaisia toisen äidin suuhun. Se oli viisijalkainen, punakyntinen ja luunvalkoinen. 

Se oli toisen äidin käsi.

Neil Gaimanin etupäässä lapsille ja nuorille suunnattua Coraline varjojen talossa -kirjaa (Coraline, 2002) pidetään hänen läpimurtoromaaninaan, ja se on voittanut myös useita kirjallisuuspalkintoja. Niinpä tämä teos oli sangen looginen valinta kaltaiselleni lukijalle, jolle Gaiman on toistaiseksi ollut sangen vieras tuttavuus, vaikka toki taannoin luinkin yhden Sandman -sarjakuvateoksen. Nyt jatkoin tutustumistani Gaimanin tuotantoon hieman Sandmania kevyemmissä tunnelmissa. Luin Coralinen itse asiassa myös ihan jo työnikin puolesta, koska toimin nykyisin kirjastovirkailijana, ja tarkoitukseni on vinkata tätä kirjaa lapsille. Yleensä en ole ehtinyt jakamaan tänne blogini puolelle näitä kirjavinkkauskirjojani, mutta nyt tein kaikesta huolimatta poikkeuksen, koska mielestäni tämä teos oli sen verran mainio tapaus.

Tässä teoksessa on melko klassinen porttifantasian kaava, saahan tarina alkunsa siitä, että päähenkilö löytää kodistaan umpeen muuratun oven, jonka takaa paljastuu toinen, aavemainen koti, ja toiset, aavemaiset vanhemmat. Itse sain tätä kirjaa lukiessani todella vahvat Tim Burton -vibat, varsinkin Coralinen toisten vanhempien mustista nappisilmistä, valkeasta ihosta ja pitkistä sormista. Samoin pyöreät naapurinrouvat olivat synkässä rinnakkaistodellisuudessa hoikkia ja mustasilmäisiä. Nightmare Before Christmas, anyone..? Parasta Coralinen tarinassa olivatkin makaaberit yksityiskohdat, goottilainen tunnelma ja kauhuelementit, jotka lisääntyivät mukavasti loppua kohden.

Koska en aikuislukijana kuulu täysin tämän teoksen kohderyhmään, kesti minulla hetken aikaa lämmitä tarinalle. Loppua kohti kertomus sai kuitenkin mukavasti twistiä, ja se vain parani paranemistaan. Niinpä uskallan suositella tätä teosta myös aikuisille lukijoille.

P.S. 

Coralinen tarinasta on tehty myös animaatioelokuva:

Muumipeikko ja pyrstötähti, Tove Jansson

Se vavahduttavin muumikertomus

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten, julk. 1946) on teos, josta on helppo pitää. Siinä yhdistyvät lennokas juoni, liikuttava taustatarina ja upea, runsas kuvitus. Jos minun pitäisi valita yksi muumikirja ylitse muiden, olisi se juurikin tämä, Toven sotatraumoista ammentava Muumipeikko ja pyrstötähti. 

Taannoin lukemani Toven elämänkerran mukaan tämän teoksen taustalla olivat Suomen pommitukset, sekä Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit. Tämä on helppo uskoa, kun lukee osuuden, jossa pyrstötähti kohtaa maan:

Ja samassa hetkessä pyrstötähti syöksyi maahan, hehkuvaan tulivaippaan kääriytyneenä, ja öljylamppu kaatui hiekalle ja sammui. Kello oli tasan 42 minuuttia ja 4 sekuntia yli kahdeksan.

Maanalaisella aurinkoöljyllä sivellyn huovan alta loisti sokaisevan punainen valo, mutta luolassa oli pilkkopimeää.

He pitelivät tiukasti kiinni toisistaan luolan peränurkassa ja kuulivat, miten meteorikivet ropisivat katolla kylpyammetta vasten. Piisamirotta oli juuttunut pesuvatiinsa. Hemuli makasi vatsallaan postimerkkikansionsa päällä, ettei tuuli veisi sitä taas.

Koko kallio vapisi ja järisi heidän ympärillään, ja pyrstötähti ujelsi kuin peloissaan, tai sitten se olikin maa joka huusi.

He makasivat hiljaa kiinni toisissaan pitkän aikaa. Ulkona jymisi luhistuneiden vuorten ja revenneen maan kaiku. Aika venyi hirvittävän pitkäksi ja jokainen oli ypöyksin itsensä kanssa.

- Tuolta pommitukset siis tuntuivat..

Muumipappa ja meri, Tove Jansson

"Sinä olet niin mahdottoman suuri, että sinun on aivan turha tekeytyä tärkeäksi, isä sanoi merelle"

Kuten kaikki Tove Janssonin tuntevat tietävät, Tove rakasti merta, ja vietti kymmenien vuosien ajan kaikki kesänsä Klovharun saarella Porvoon edustalla yhdessä kumppaninsa Tuulikki Pietilän (vrt. Tuutikki-hahmo) kanssa. Niinpä oli pelkästään loogista, että meri näkyi myös Toven taiteellisessa tuotannossa. Vuonna 1965 ilmestynyt Muumipappa ja meri (Pappan och havet) on tästä erinomainen muistutus. Tässä synkkäsävyisessä tarinassa meri nähdään elävänä olentona (vrt. meren jumalatar Yemoja), joka kohtelee muumien asuttamaa saarta aggressiivisesti. Samoin saarelta itseltään löytyy pulssi:

Isä pysähtyi. Majakkakallion laita oli jotenkin hullusti. Nyt hän näki sen uudestaan, hyvin heikon liikkeen, kallio vetäytyi kokoon, rypistyi kuin iho. Muutamia harmaita kiviä pyöri kanervikossa. Saari oli herännyt. 

Isä kuunteli, hänen niskansa oli jännityksestä kylmä. Kuului hiljaista jyskytystä, hän tunsi sen koko kehossaan, se tuntui kaikkialla, hyvin lähellä. Se kuului maan sisästä.

Isä laskeutui kanervikkoon ja painoi korvan maata vasten. Silloin hän kuuli saaren sydämen löyvän. Kaukana tyrskyjen alla, syvällä maan uumenissa jyskytti sydän, kumeasti, pehmeästi ja säännöllisesti. Saari on elävä, ajatteli isä. Minun saareni on yhtä elävä kuin puut ja meri. Kaikki on elävää. 

Minulla ei ole tietoa, mistä Tove sai innoituksen elävään saareensa, mutta itselleni tuli vahvasti mieleen islantilaisesta mytologiasta tuttu Hafgufa-merihirviö, jolla oli tapana naamioida itsensä saareksi. Vastaavia olentoja löytyy myös muista mytologioista ympäri maailmaa, ja muun muassa J. R. R. Tolkien on kirjoittanut aiheesta Fastitocalon-nimisen runon, joka löytyy The Adventures of Tom Bombadil -teoksesta. Janssonin elävä saari on kuitenkin tavallista hyväntahtoisempi, useissa taruissa tällaiset merihirviöt nimittäin hukuttavat pinnalleen rantautuneet purjehtijat vajoamalla äkisti mereen.

Hafgufa (the-big-foot.tumbrl.com)

The adventures of Tom Bombadil, J. R. R. Tolkien

"Who is Tom Bombadil? - He is."

J. R. R. Tolkienin The adventures of Tom Bombadil -kirja (julk. 1962) on jo pitkään ollut hankintalistallani, ja nyt kun vihdoin sain tämän ihastuttavan pikku niteen käsiini, ei lukemisessa mennytkään kuin yksi hujaus. Päämotiivini teoksen hankkimiselle oli aina yhtä sympaattinen ja salaperäinen Tom, Tolkien-hahmojen ikisuosikkini. Sitä ei tiedetä, mikä hän lopulta on: valar, maia vai kenties Ilúvatar. Se on kuitenkin selvää, että Tom on yksi Keski-Maan vanhimmista ja persoonallisimmista asukkaista.

The adventures of Tom Bombadil -kirjan kohdalla minut yllätti se, että Tom Bombadil esiintyi teoksen sivuilla lopultakin sangen vähänlaisesti, vaikka kirjan nimi pyörikin tiiviisti hänen ympärillään. Loppupeleissä lähes kolmesataasivuisen niteen runoista vain kolme käsitteli Tom Bombadilia, ja niistäkin yksi oli vajavainen luonnos, joka löytyi aivan kirjan perältä, liitteiden joukosta. Tämä oli minulle pettymys, koska olisin mielelläni lukenut Tomista huomattavasti enemmän. Muutkin runot olivat toki hurmaavia, mutta Tom nousi silti ylitse muiden. Erityisesti pidin The adventures of Tom Bombadil -runosta, jossa Tom menee naimisiin Kultamarjan kanssa: 

Old Tom Bombadil had a merry wedding, crowned all with buttercups, hat and feather shedding; his bride with forgetmenots and flag-lilies for garland was robed all in silver-green. He sang like a starling,hummed like a honey-bee, lilted to the fiddle,clasping his river-maid round her slender middle.

Erityismaininta on annettava The adventures of Tom Bombadil -teoksen ulkoasulle, josta vastasi muitakin Tolkien-kirjoja kuvittanut Pauline Baynes. Vaikka perfektionistina tunnettu Tolkien aikoinaan kritisoikin joitakin Baynesin tähän teokseen tekemiä piirroksia, minä en löytänyt niistä mitään pahaa sanottavaa. Varsinkin kansikuva on suorastaan mesmeroiva, ja sisäsivujen lyijykynäpiirrokset auttoivat pääsemään mukaan välillä sangen koukeroisella ja omalaatuisella englannilla kirjoitettujen runojen tunnelmaan.

Pienistä napinoistani huolimatta suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille Tolkien-faneille. Ja mikäli englanninkieliset runot tuntuvat liian raskailta, kannattaa lukea suomennos, josta Raija on kirjoittanut erinomaisen bloggauksen. Itsekin saatan vielä etsiä tuon suomennoksen käsiini, jotta näen, miten Tolkienin runot ovat taipuneet suomen kielelle.

Sankarin tuhannet kasvot, Joseph Campbell

Kirja, joka innoitti George Lucasin luomaan Star Warsin

"Myytti johdattaa syvällisten, elävien vertauskuvien avulla sielun ja sydämen perimmäisen salaisuuden äärelle, mysteerin joka täyttää kaikki olennot ja ympäröi niitä."

Maailmankuulun myyttitutkija Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot (The Hero with a Thousand Faces, julk. 1949) on teos, johon tuskin olisin tarttunut ilman väitöskirjaopintojani, mutta joka osoittautui paitsi informatiiviseksi, myös varsin viihdyttäväksi tuttavuudeksi. Se on nimittäin täynnä toinen toistaan kiehtovampia tarinoita lukemattomista eri maailmankolkista ja kulttuureista, ja monesti nämä myytit vieläpä yhdistetään freudilaiseen psykoanalyysiin.

Yhdeksi lempitarinoistani nousi hindujen mytologiaan
kuuluva kertomus Shivan ja Parvatin rakkaudesta.
(www.eprarthana.com)

Ero - initiaatio - paluu

Vertailevalla otteella kirjoitettu Sankarin tuhannet kasvot rinnastaa monomyytin kautta toisiinsa muun muassa Herakleen, Muhammedin, Krishnan, Jeesuksen, Buddhan, Väinämöisen, Kamar al-Zamanin ja Oidipuksen. Kaikkien näiden myyttisten sankarien tarinoista voidaan Campbellin mukaan löytää enemmän ja vähemmän muunneltuna seuraavanlainen perusjuoni:

Mytologinen sankari lähtee houkuteltuna, eksytettynä tai sitten vapaaehtoisesti arkisesta kotimajastaan tai -linnastaan seikkailun kynnykselle. Siellä hän kohtaa kuin unessa yliluonnollisen olennon, joka vartioi rajakohtaa. Sankari saattaa voittaa tai saada puolelleen tämän voiman ja päästä elävänä pimeyden valtakuntaan (taistelemalla veljeään tai lohikäärmettä vastaan, uhrin tai taian avulla) tai vaipua vastustajansa surmaamana kuolemaan (silvottuna tai ristiinnaulittuna). 

Sen jälkeen sankari kynnyksen tuolla puolen kulkee vieraiden mutta silti merkillisen tutunomaisten voimien maailman halki. Jotkut niistä uhkaavat häntä pahasti (koetukset), toiset taas antavat hänelle maagista apua (auttajat). Kun sankari saapuu mytologisen kehän aallonpohjaan, hän läpikäy viimeisen koetuksen ja saa palkintonsa. Riemuvoitto voidaan kuvata sellaiseksi, että sankari yhtyy seksuaalisesti maailman äitinä esiintyvään jumalattareen (pyhä avioliitto), että isä-luoja tunnustaa hänet (sovitus isän kanssa) tai että hän itse kohoaa jumal-olennoksi (apoteoosi). Toisaalta voitto voi merkitä - jos tuonpuoleisen voimat ovat pysyneet hänelle vihamielisinä - että hän varastaa lahjan jota on tullut hankkimaan (morsiamen tai tulen ryöstö). Olennaista on, että sankarin tietoisuus ja sen myötä oleminen laajenee (valaistuminen, kirkastuminen, vapaus). 

Viimeisenä tehtävänä on paluu. Jos tuonpuoleisen voimat ovat siunanneet sankarin, hän lähtee nyt matkaan niiden suojelemana (lähettiläänä); jos eivät, hän pakenee ja häntä ajetaan takaa (pako, johon liittyy muodonmuutos tai esteiden asettelu). Sankarin ylittäessä paluukynnyksen tuonpuoleisen voimien on jäätävä taakse. Hän ilmaantuu takaisin unen valtakunnasta (paluu, ylösnousemus). Hänen tuomansa lahja virvoittaa maailman uuteen elämään (eliksiiri).

Sankarin paluu normaaliin maailmaan ei ole helppo:

Palaava sankari kohtaa ensiksi sen ongelman, että hänen on - saatuaan täyttymyksen näystä sielulleen tyydytyksen - sopeuduttava siihen, että elämän ohimenevät ilot ja murheet sekä banaalisuudet ja äänekkäästi lausutut rivoudet, joita hän joutuu kuulemaan, ovat todellisuutta. Miksi palata sellaiseen maailmaan? Miksi pitäisi yrittää saada intohimojen kalvamia miehiä ja naisia uskomaan ylimaallisen autuuden kokemusta tai edes kiinnostumaan siitä? 

Niin kuin unet, jotka olivat yöllä merkityksellisiä, saattavat päivänvalossa näyttää peräti typeriltä, samoin runoilija tai profeetta voivat havaita esittävänsä järkevien ihmisten tuomioistuimen edessä idiootteja. Helpointa on jättää koko yhteisö saatanan haltuun, vetäytyä jälleen taivaalliseen kallioluolaan ja sulkea sen oviaukko lujasti.

Campbellin uskomattoman laaja tuntemus maailman eri myyteistä, sekä kyky tiivistää niiden yhteiset piirteet parhaimmillaan yhteen selkeään kaavioon teki minuun syvän vaikutuksen. Ei ihme, että myös Star Warsin luonut George Lucas otti inspiraationsa juuri tästä teoksesta:

(www.pinterest.com)

"Kuolleet ovat kaikki jumalat"

Sankarin tuhansien kasvojen loppupuolella, luvussa "Myytti ja yhteisö", Campbell pohdiskeli osuvasti myyttien asemaa nykymaailmassa. Hänen mukaansa myytit ovat ylpeyden, ahneuden, itsekkyyden, individualismin ja kovien tieteiden hallitsemassa nykykulttuurissamme menettäneet voimansa:

..demokraattinen, omista asioistaan päättävän yksilön ihanne, sähkö- ja moottorikäyttöisten koneiden keksiminen ja tieteellisten tutkimusmenetelmien kehitys ovat siinä määrin muuttaneet ihmiselämää, että kaukaisilta ajoilta periytynyt ajaton vertauskuvien maailma on luhistunut. Käyttääkseni Nietzchen Zarathustran kohtalokkaan tuntuisia, uutta aikakautta julistavia sanoja: "Kuolleet ovat kaikki jumalat".

..Erilliset yhteisöt, jotka elävät mytologisella alueella kuin unessa, ovat enää vain riiston kohteita. Ja edistyvissä yhteisöissä itsessään ikivanhan rituaali-, moraali- ja taideperinteen viimeisetkin jäännökset ovat täyden rappion tilassa.

..Nykyään ryhmällä ei ole mitään merkitystä - ei koko maailmallakaan: sitä on vain yksilöllä. Mutta tämä merkitys on kerta kaikkiaan tiedostamaton. Yksilö ei tiedä minne hän on menossa. Hän ei tiedä mikä häntä kuljettaa. Kaikki ihmissielun tietoisen ja tiedostamattoman alueen väliset kommunikaatioyhteydet ovat katkenneet ja olemme haljenneet kahtia.

Myyttien katoaminen nykykulttuurista on suuri menetys, koska ne ovat Campbellin mukaan ihmisten hyvinvoinnille tärkeitä:

Mytologian ja riittien tärkeimpänä tehtävänä on aina ollut tuottaa symboleita, jotka vievät ihmishenkeä eteenpäin, vastapainoksi niille pysyville inhimillisille fantasioille, jotka pyrkivät kahlehtimaan sitä.

..Aikaisemmat sukupolvet selviytyivät psyykkisten vaarojen halki heidän mytologiseen ja uskonnolliseen perinteeseensä kuuluvien symbolien ja henkisten toimintojen opastamina. On aivan ilmeistä, että meidän nykypäivän ihmisten on kohdattava nämä vaarat yksin.

Myöskään uskonnoista ei Campbellin mielestä ole sielunyhteytensä ja yhteisöllisyytensä hukanneiden nykyihmisten pelastajiksi:

Tehtävän suorittamisen edellyttämiä vaatimuksia eivät pysty täyttämään myöskään suuret maailmanuskonnot sellaisina kuin ne nykyään käsitetään. Ne on näet valjastettu ajamaan nurkkakuntien tarkoitusperiä propagandan ja omien saavutusten ylistelyn välineinä.

Vaikka tämä teos onkin jo yli 60 vuotta vanha, ovat Campbellin huomiot minusta edelleen ajankohtaisia. Monesti nimittäin tuntuu, että nykymaailmamme vallitsevia arvoja ovat ennen kaikkea itsekäs voitontavoittelu, kyynisyys ja yleinen nihilismi. Tutkijana ja kirjailijana tunnettu Jari Ehrnrooth puhui tästä osuvasti Helsingin Sanomissa aivan hetki sitten:

Ehrnroothin mukaan 1960-luvulla voimistunut arvomurros, "Suuri Vapautuminen" viimeisteli moraalisen periksi antamisen. "Itsehillinnän, kohtuullisuuden ja sopusuhtaisuuden ihanteet kuopattiin. Alkoi riehakas pako viettikeskeiseen alkukantaisuuteen."

Vapautumisen kultti on muuttunut vastakohdakseen. Uskonto pantiin syrjään arvokeskiöstä ja tilalle astui konsumerismi, tyydyttämättömän kuluttajan rajaton halu ja elämysten jano. Tuotteet, nautintoaineet, jopa tuotemerkit vangitsevat kuluttajat alkukantaisiin riippuvuuksiin.

Sekä Campbell että Ehrnrooth ovat siis syvästi huolissaan nykymaailmassa vallitsevasta arvotyhjiöstä ja itsekeskeisestä minäminäminä-ajattelutavasta, jotka jättävät mielenrauhaa etsivät ihmiset yksin ja tuuliajolle. 

Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita, Vladimir Hulpach

Hetki leirinuotion äärellä

Kun ystäväni näki tämän, Vladimir Hulpachin kokoaman intiaanitarinakokoelman, Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita (julk. 1968/2009) autoni ovilokerossa, totesi hän ykskantaan: "Kaikkea säkin sieltä kirjastosta raahaat. Taitaa kohta loppua kuunneltava kesken, kun oot jo näin alas vajonnut". Kommentti voi kuulostaa oudon tylyltä, mutta syy on yksinkertaisesti se, että tämä äänikirja on ulkonäöltään ja kooltaan poikkeuksellisen pieni ja nuhjuinen; Ei jykevää äänikirjaboksia, jonka sisällä vaikuttava määrä muovitaskuihin sujautettuja levyjä odottelee kuuntelijaansa, vaan vain yksi hassu CD-levy, joka on pakattu normaaliin, jo parhaat päivänsä nähneeseen CD-boksiin.

- Mutta ei anneta ulkonäön hämätä! Tässähän on kuitenkin kyseessä tietynlainen miniversio amerikkalaisten intiaanien ikiomasta Kalevalasta. Ja millaisia myyttejä intiaaneilta löytyykään! Tarinat olivat täynnä muodonmuutoksia, taikuutta, dramaattisia käänteitä, ja yliluonnollisia tapahtumia. Ne eivät hävinneet paremmin tuntemilleni slaavilaisille ja germaanisille mytologioille piiruakaan.

Kun tämä huima sisältö vielä yhdistettiin nopeaan, kaikenlaisen selostuksen ja kuvailun minimiin jättävään kerrontaan, oli pääni pyörällään tuon tuostakin. Ei siinä paljoa taivaanrantaa ehditty katselemaan, kun piti taistella eloonjäämisestä Amerikan villissä luonnossa. Milloin olivat puhvelit kadonneet, milloin taas ei saatu sadetta.. 

Näin nopeatempoisen äänikirjan kuuntelu on aina omanlaisensa keskittymisharjoitus: yksikin missattu lause, ja saatat olla pihalla kuin lumiukko. Tämän äänikirjan kohdalla voin kuitenkin todeta, että jos jaksoi keskittyä, tarinat olivat sangen kiehtovia ja tunnelmallisia. Pidin erityisesti intiaanien panteistisesta, hyvin kiinteästä luontosuhteesta ja heidän pelottomasta asenteestaan. Oman lisäsäväyksensä kuunteluun toivat harvinaisen onnistuneet äänitehosteet, jotka myös paikkasivat kuvailun niukkuutta.

Näkisin tämän lyhyehkön (kesto 70 min.) äänikirjan tietynlaisena introna, joka tarjoaa mahdollisuuden tutustua nopeasti ja vaivattomasti laajaan ja mielenkiintoiseen tarinaperinteeseen. 

"Every seed is awakened and so is all animal life. It is trough this mysterious power that we too have our being and we therefore yield to our animal neighbours the same rights as ourselves, to inhabit this land. "

- Sitting Bull

Kalevala, Elias Lönnrot

Hypnoottinen kansalliseepos

Elias Lönnrotin muinaissuomalaisista lauluista, loitsuista ja runoista kokoama Kalevala (julk. 1835) antoi minulle vihdoin syyn luoda blogiini tunnisteen "runous". Ja mikä voisikaan olla parempi ensikosketus lyriikan maailmaan, kuin Suomen oma kansalliseepos, joka on innoittanut lukemattomia taiteilijoita Jean Sibeliuksesta ja Akseli Gallén-Kallelasta aina CMX:n A. W. Yrjänään asti. On hassua, että en ole lukenut tätä jo aikaisemmin (mikäli Don Rosan sarjakuvaversiota ei lasketa), mutta toisaalta: eiväthän tamperelaisetkaan koskaan käy Särkänniemessä. Se olisi liian ilmeistä.

Paatuneena äänikirjaholistina kahlasin tämänkin teoksen läpi audion muodossa. Kalevalan kohdalla äänikirjaan turvautuminen oli myös enemmän kuin suotavaa, onhan kyseessä nimenomaan suulliseen perinteeseen pohjautuva teos. Ja millainen luenta kansalliseepoksellemme olikaan tehty! Antti Virmavirta hoiti hommansa sellaisella intensiteetillä, että minun alkoi tehdä mieli täydentää Pulkkisen tuotantokausiin pohjautuvaa Virmavirta-kokoelmaani tällä nimenomaisella äänitteellä mitä suuremmissa määrin. Monet kohdat olivat nimittäin sellaisia, että haluaisin kuulla ne vielä uudestaankin. Mieluiten monta kertaa.

Nautin erityisesti teoksen toiminnallisista osioista, kuten alun luomiskuvauksesta, Lemminkäisen seikkailuista ja kaikista kohdista, joissa Weylandiin ja Daidalokseen pohjautuva Ilmarinen takoo jotain, olipa se sitten Sampo, hevonen tai vaimo. Minua kiehtoi tapa, jolla esineet muuttivat muotoaan kerta toisensa jälkeen, monia yllätyksellisiä lopputuloksia tarjoten.

- Ihailtavaa käsityötaitoa!

Vaikka Kalevalan kieli on koukeroista, ja sisältö ajoittain liian toisteista (esimerkiksi keskivaiheen avioliitto-ohjeistukset puuduttivat), oli kuuntelukokemukseni yleisesti ottaen hyvin positiivinen, jopa meditatiivinen. Kyllä tähän uppoutui ihan omaksi ilokseen. Suosittelen!

Kalevala J. R. R. Tolkienin suurena innoittajana

Elias Lönnrotin 1800-luvulla tekemät runonkeruumatkat olivat suuri palvelus paitsi meille suomalaisille, myös myöhempien aikojen fantasiakirjallisuuden lukijoille kautta maailman. Kalevala oli nimittäin modernin fantasiakirjallisuuden isän, J. R. R. Tolkienin, suuri innoituksen lähde. Kansalliseepoksemme ja kielemme oli lähtölaukaus Tolkienin halulle kertoa tarinoita, ja lisäksi suomen kieli vaikutti merkittävästi Tolkienin itse luomiin kieliin. Tässä pieni katkelma nuoren, alkututkintoaan yliopistossa tehneen Tolkienin vaiheista hänen itse kertomanaan:

Gootin kielen jälkeen kaikkein tärkein tapahtuma oli kaiketi se, kun löysin Exeter Collegen kirjastosta - silloin kun minun olisi pitänyt opiskella alkututkintoani varten - suomen kieliopin. Tuntui kuin olisin löytänyt kokonaisen kellarin täynnä huikeaa viiniä, jollaista en ollut koskaan ennen maistanut. Juovuin siitä täysin, ja luovuin pyrkimyksestäni keksiä "kadonnutta" germaanista kieltä; minun "oma kieleni" - tai sarja keksittyjä kieliä - sai äänneasuunsa ja rakenteeseensa vahvoja suomalaisvaikutteita.  

..Mainitsin suomen kielen, sillä se käynnisti tarinapuolen. Jokin Kalevalan tunnelmassa viehätti minua suunnattomasti, jopa Kirbyn kehnossa käännöksessä. Opin suomea vain sen verran, että kykenin kahlaamaan alkuperäisteosta läpi jonkin matkaa, hieman samaan tapaan kuin koulupoika Ovidiusta; lähinnä minua kiinnosti ottaa siitä vaikutteita "omaan kieleeni". Mutta tarustoni, josta siis trilogia on osa (loppu), sai alkunsa pyrkimyksestäni muokata osaa Kalevalasta uuteen uskoon - erityisesti tarinaa poloisesta Kullervosta.

(Tolkien kirjeessään W. H. Audenille 7. kesäkuuta vuonna 1955)

- Kukapa siis tietää, odottaisiko maailma parhaillaan henkeään pidätellen uusimman Hobitti-elokuvan joulukuista ensi-iltaa ilman meitä suomalaisia, ja meidän huikeaa tarustoamme? You're welcome, world!

(www.booksfromfinland.fi)

P.S.

The Battle of the Five Armies -elokuvaa katsellessa kannattaa myös muistaa, että Hobitti-elokuvien keskiössä olevan, Thorin Tammikilven himoitseman Arkkikiven esikuvana on hyvinkin saattanut toimia meidän oma, kotimainen Sampomme.

Monet tahot ovat nimittäin sitä mieltä, että Arkkikivi saattaa olla yksi kolmesta Silmarilista, ja yleisesti uskotaan, että Sampo innosti Tolkienia, kun hän loi Silmarilit, nuo Fëanorin takomat ja Melkorin varastamat, mittaamattoman arvokkaat jalokivet.

Liisan seikkailut ihmemaassa, Lewis Carroll

Kannen kuvitus: Tove Jansson.

Maailman kuuluisin nonsense-satu

Miten nostalginen olo! Kuuntelin juuri Lewis Carrollin klassikkosadun, Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice in Wonderland, julk. 1865), ikivanhana kasettiäänikirjana. Kuten asiaan kuuluu, oli äänimaailma hieman kohiseva, ja aina välillä piti toden totta kääntää kasettia, jotta tarina voisi jatkua.

Näinä MP3- ja CD-äänikirjojen aikoina tällainen kuuntelukokemus alkaa olla hyvin harvinainen. Nyt kuitenkin pääsin tunnelmoimaan, kiitos kirjaston ulko-oven luona olleen "Ota tästä" -poistopisteen. Ja pakkohan tilaisuuteen oli tarttua, onhan kyseessä sentään yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista satukirjoista, tai no, itse asiassa ylipäätään kirjoista. Boksin takakannen esittelytekstissä teoksen menestystä verrattiin Raamattuun, mikä kertoo melko paljon.

Äänikirja ei tehnyt oikeutta

Viihdyin Liisan parissa ajoittain erinomaisesti, välillä taas tuskastuin liian nopeasti eteenpäin laukkaavaan ihmemaa-turneeseen. Tuntui, että asioita ei kuvailtu tarpeeksi, ja otettiin vain pintaraapaisu sieltä, toinen täältä, ja poloinen mieleni oli kuin taskunauristaan huolestuneena vilkuileva valkoinen kani: aina myöhässä.

Tämä efekti on minulle tuttu myös taannoin kuuntelemastani Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva -äänikirjasta.  Molemmissa tapauksissa syytän paitsi oman keskittymiseni puutteellisuutta (samanaikainen autolla ajo tai joogaharjoituksen tekeminen), myös tarinalle huonosti sopivaa formaattia. Molemmat sadut kun on julkaistu alun perin kuvitettuina, ja tämä taso jää äänikirjaa kuunnellessa luonnollisesti uupumaan. Juuri nyt minusta tuntuukin, että seuraavalla kerralla haluan tippua kaninkoloon mieluiten Tim Burtonin ohjaamana, tai vähintään hyvän ja runsaan kuvituksen kera.

"Neljä kertaa viisi on kaksitoista"

Liisan seikkailut ihmemaassa mielletään nonsense-kirjallisuuden kulmakiveksi: arvoituksia vailla vastauksia, odottamattomia ja epäloogisia tapahtumia, tarina vailla merkitystä.. Tässä värikkäässä ja yllätyksellisessä unitarinassa olikin selvästi havaittavissa runsaasti ainakin näennäisesti nonsensemaisia elementtejä, sitä ei käy kieltäminen.

Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että myös äkkiseltään katsottuna sattumanvaraisille tai epäloogisille tapahtumille ja elementeille löytyy aina merkitys. Carrolin (aka. Charles Lutwidge Dodgsonin) tapauksessa näennäisen nonsensen takaa uskotaan löytyvän muun muassa halu kirjoittaa matematiikkasatiiri, olihan kirjailija koulutukseltaan matemaatikko. Muun muassa monet teeseurueen arvoitukset ja irvikissan hymy voidaan nähdä matemaattisina anekdootteina.

Neljännesvuosisadan ikäinen kasetti, ja toimii edelleen. Itse asiassa paremmin,
kuin monet naarmuuntuneet CD-äänikirjat.

Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina, Aino Kallas

Tyylipuhdas tarina riivatusta Lycanthropuksesta

Mikä kirja! Harvoin saan luettavakseni mitään yhtä koukuttavaa ja kiehtovaa, kuin juuri kädestä laskemani Aino Kallaksen Sudenmorsian (julk. 1928). Vanhahtavaan, balladimaiseen tyyliin kirjoitetut teokset tuntuvat minusta yleensä hieman vierailta, mutta kun ensimmäisen sivun esittelyteksti sisältää tällaista informaatiota, on lukemista yksinkertaisesti pakko jatkaa:

Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsänvahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsäpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsädaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Vanhan kirjan lumo

Sudenmorsian, joka monien lähteiden mukaan sai innoituksensa Aino Kallaksen ja Eino Leinon rakkaustarinasta, päätyi käsiini fantasiaa rakastavan tuttavani mainittua sen "Ten books that have resonated with me over the years" -listallaan sosiaalisessa mediassa. 

Sudenmorsiamen mystinen nimi kiinnitti huomioni, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin lähikirjastoni tiskin takana odottamassa, että kirja kaivettaisiin takahuoneen varastohyllystä luettavakseni. 

Kun pieni, pahoja vaurioita ajan hampaissa saanut nide sitten ojennettiin minulle, olin häkeltynyt: "Mitä ihmettä, siis miten vanha tämä oikein onkaan? ". Teoksen ajaton nimi kun ei ollut antanut vihiä sen iästä, eikä Aino Kallaksen nimi äkkiseltään, ilman tiedonhakuja, soittanut kelloja päässäni (kyllä, sivistyksessäni on aukkoja). Mutta toden totta, kyseessä oli kunnioitettavat 86 vuotta vanha ensipainos jo 1920-luvulla julkaistusta romaanista. Ikä todella näkyi, koska kirjan kellastuneet sivut olivat enää vain juuri ja juuri paikoillaan, ja osa sinnitteli jo täysin irrallaankin kansien välissä.

Vanhat kirjat ovat aina herättäneet minussa kunnioitusta. Niinpä se tosiasia, että olin saanut jo muutenkin kiehtovasta teoksesta käsiini vieläpä ikivanhan ensipainoksen, vain tuplasi lukuintoni. Ei siis ihme että lyhyehkö, vain 141 sivua pitkä kirja tuli luetuksi alle vuorokaudessa. 

Ihmissudet saivat hohtonsa takaisin

Vahvaa symboliikkaa sisältävä, monella eri tavalla tulkittavissa oleva fantasiakertomus kietoi minut pauloihinsa poikkeuksellisen voimakkaasti. Hollywoodin pahasti korruptoima ihmissusiteema sai vanhahtavalla, itse luomallaan kielellä kirjoittaneelta, ja mytologioista kiinnostuneelta Aino Kallakselta aivan uudenlaista hohtoa. 

Kiitos Kallaksen, nyt muistan taas, miksi ihmissudet ovat pelottaneet ja kiehtoneet ihmiskuntaa kautta aikojen. Suopursuntuoksuiset luontokuvaukset, Aalon moninaiset metamorfoosit, taidokkaat susikuvaukset ja mystiset värssyt Metsädaimonista veivät minut syvälle hiidenmaalaisiin metsiin. Olin suorastaan pahoillani, kun erinomaisesti rytmitetty tarina saapui sykliseen päätökseensä. Haluan lisää!

Taikurin hattu, Tove Jansson

Hattu varastaa show:n

Tove Janssonin Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1948/1958) on mitä hurmaavin muumikirja, ehdottomasti yksi parhaista. Se on alusta loppuun todellista hauskojen ja taianomaisten tapahtumien karnevaalia, vailla sen kummempia suvantopaikkoja. Kaukana ovat myöhempien aikojen tummanpuhuvuus, haikeus ja luopuminen (ks. esimerkiksi Muumilaakson marraskuu). 

Tämä kirja on nimeltään juurikin "Taikurin hattu", eikä esimerkiksi "Muumit ja taikuri" hyvästä syystä. Kirjassa esiintyvä salaperäinen päähine, joka muuttaa kaiken sinne pantavan joksikin aivan muuksi, on nimittäin mitä kiehtovin kapistus, ja sillä on puolet enemmän luonnetta, kuin omistajallaan. Hatun omistaja, kuussa oleillut taikuri, on minun makuuni turhan kesy, ja hänen Muumilaakso-vierailunsa ei minusta tuonut tarinalle juurikaan lisäarvoa. Vampyyrin näköiseltä, ja isolla kissaeläimellä ratsastavalta punasilmäiseltä mieheltä olisi odottanut jotain hurjempaa, kuin.. noh, ei nyt paljasteta kaikkea. Petyin taikuriin samasta syystä, kuin miksi monet HC-vampyyrifanit pettyivät Edward Culleniin.

Meh.

Mutta se hattu. Siinä oli sitä jotain. Nautin erityisesti osiosta, jossa äreä Muurahaisleijona kipattiin taikapäähineen sisään. Lopputulos oli mitä suloisin, sopivalla jännitysmomentilla höystettynä. Väitän, että kohtaus, jossa Muurahaisleijona joutuu Taikurin hatun käsittelyyn, on yksi muumihistorian hykerryttävimmistä.

Hiekkapilvessä Muurahaisleijona tipahti hattuun ja Niisku pani salamannopeasti hatun kanneksi sanakirjan, jossa oli vieraskielisiä sanoja. Sitten kaikki ryntäsivät pöydän alle piiloon..

Pari kysymystä minulla kuitenkin on: miten ihmeessä noin iso elukka (ks. kuva alla) saatiin 1. mahtumaan purkkiin, 2. siirrettyä paikasta toiseen ja 3. tipautettua hattuun? Sehän on sama, kuin jos yrittäisi ahtaa ponia kaurasankoon! Sori Tove, mutta en vaan ymmärrä. Minun on varmaankin pakko katsoa tapausta käsittelevä Muumilaakson tarinoita -jakso, jotta pystyn nukkumaan yöni.

Kattokaa nyt, kuinka iso se on!

Muumit ja suuri tuhotulva, Tove Jansson

Tove Janssonin sotatraumat jalostuivat psykedeeliseksi muumiseikkailuksi

Tove Janssonin ensimmäinen Muumikirja, Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen, 1945) oli äänikirjana melko vaativaa kuunneltavaa, koska muumien maailma haki tarinan kirjoittamisen aikoihin vielä muotoaan. Tai tuttua sanontaa mukaillen: Kaikki muumit eivät olleet vielä laaksossa. Tarinan salaperäinen, monia kysymyksiä avoimeksi jättävä alku oli kuin unta. Muumipeikko ja Muumimamma vain tulevat jostain, ja päätyvät suuren metsän sisimpiin sopukoihin:

Siellä oli aivan hiljaista, ja puitten alla oli niin varjoisaa, kuin hämärä olisi jo laskeutunut. Siellä täällä kasvoi valtavia kukkia, jotka loistivat omaa valoaan kuin lepattavat lamput, ja syvällä varjojen välissä liikkui pieniä, kylmän vihreitä valopisteitä..

Sotaa mielikuvitusmaailmaansa paennut Tove vyöryttää tässä Muumipapan etsimisestä kertovassa tarinassa toinen toistaan hullunkurisempia hahmoja esiin mitä uskomattominta tahtia. On Villi Vonkkan edeltäjä, karkkimaata isännöivä Vanha Herra, kärttyisä Muurahaisleijona, veden varaan joutunut kissaperhe, avulias marabu-herra, sekä tietenkin Niiskuneidin varhainen kilpailija, sinihiuksinen Tulppaana, joka hurmaa Muumipeikon totaalisesti. 

Niiskuneidin onneksi tämä ultrafeminiininen lumoojatar jää kuitenkin majakkaan asumaan yhdessä punatukkaisen pojan kanssa. En voi olla pohtimatta, millaisia muumilaakson tarinoista olisikaan tullut, jos Tulppaana olisi jäänyt kuvioihin, ja Niiskuneitiä ei olisi koskaan syntynytkään..? Tai jos Niiskuneiti ja Tulppaana olisivat joutuneet kilpailemaan samasta miehestä..?

Näin äänikirjan muodossa tämä nopeatempoinen tarina vaati suurta keskittymistä, koska alkuperäisen paperiformaatin eläytymistä helpottavat kuvat puuttuivat. Verbaalisesti Tove ei juuri olentoja tai paikkoja kuvaillut, tai jäänyt muutenkaan maalailemaan taivaanrantoja. Eteenpäin riuhdottiin koko ajan mitä vimmaisinta tahtia. Onneksi sentään aina yhtä ihastuttava Tytti Paavolainen (1937-2008) toimi kertojana. Hän on yksi miellyttävimmistä äänikirjanlukijoista kautta aikojen.

Mitä tarinan symboliikkaan tulee, en voinut olla tarttumatta tähän seikkaan: Muumipappa se oli sitten lähtenyt hattivattien matkaan, ja jättänyt muumimamman itkemään peräänsä. Hattivattien voimakkaan seksuaalisen symboliikan huomioiden en voi kuin todeta: "Vai niin, muumipappa, VAI NIIN..". Muumipappa se ei olekaan ihan niin kesy ja viaton, mitä äkkiseltään voisi luulla.

Tulppaana, is that you?
(wigsbuyonline.blogspot.com)