Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään, Jarko Taivasmaa

Kirja, joka sai minut makaamaan selälläni kalliolla

Kuten aiemmassa Metsäkylpy-bloggauksessani totesin, on luonto itsehoidon välineenä juuri nyt kuuma trendi. Meillä Suomessa julkaistiin tähän liittyen viime vuonna muun muassa chi kung -opettajana tunnetun Jarko Taivasmaan teos Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään (2019). Tämä kirja on visuaalisesti todella kaunis, kuten kaikki Hidasta elämää -kirjaperheen kirjat, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Tämä on jyrkässä kontrastissa useimpiin lukemiini meditaatiota käsitteleviin kirjoihin, jotka ovat olleet ulkoasultaan yleensä sangen askeettisia. 

Itselläni oli kirjan ulkoasuun hieman ristiriitainen suhde, koska välillä koin, että jäin vain ihastelemaan kuvitusta, ja unohdin itse sisällön. Voisi siis sanoa, että kirjan lukeminen itsessäänkin oli huomioharjoitus: katsonko upeaa maisemakuvaa ja uppoudun siihen, vai kiinnitänkö huomioni tekstinostoon, joka on istutettu tähän kauniiseen valokuvaan?

Metsässä on laaja ja syvällinen teos, jossa paitsi opastetaan metsään uppoutumisen menetelmään, ihaillaan myös luontoa ja koko tätä maailmankaikkeutta suurta ihmetystä ja kiitollisuutta tuntien. Lukukokemuksena Metsässä olikin hyvin kiehtova, monipuolinen ja meditatiivinen. Tämä on niitä kirjoja, joita kannattaa lukea sängyssä ennen nukahtamista.

Yhden selkeän rajoituksen Metsässä-kirjassa näen, ja se on formaatti; Taivasmaan kirja on minusta ennen kaikkea esittelevä selonteko metsään uppoutumisen menetelmään, sillä tässä muodossa menetelmä ei pääse kunnolla oikeuksiinsa. 

Itselläni ei ainakaan riitä työmuisti kirjan yksityiskohtaisten ja monisivuisten oppien tarkkaan muistamiseen ja soveltamiseen käytännössä (varsinkaan chi kungiin perustuvan uppoutumisen ykkösvaiheen kohdalla), ja kirjan raahaaminen mukaan metsään tuntuu sekin hieman nihkeältä. 

Itse menetelmää luonnon keskellä kokeillessani päädyin tekemään tiivistelmän uppoutumisen vaiheista helposti mukaan otettavalle Post-it -lapulle, mutta tiesin, että osa menetelmästä jäi näin puuttumaan, ja se harmitti kaltaistani perfektionistia. Toki kokemus oli silti hieno, ja päädyin lopulta makaamaan kalliolla männynlatvoja tuijotellen ja kauniista säästä nauttien. Toki samaan aikaan toivoin mielessäni, ettei naapuri osu paikalle ja luule, että olen saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen, ja hälytä lanssia. Näin ei onneksi käynyt.

Mutta kuten sanottu, uskon, että tämänkaltainen, sangen monivaiheinen menetelmä, joka sisältää esimerkiksi lukuisia erilaisia hengitysharjoituksia, pääsee parhaiten oikeuksiinsa käytännön kurssilla, jollaisia Taivasmaa myös vetää. Ilmiö on sama kuin vuosia harrastamani ashtangajoogan kanssa: kirjoja lukemalla voi päästä alkuun, mutta mikään ei kuitenkaan korvaa pätevää opettajaa, joka on fyysisesti läsnä, ja vuorovaikutuksessa oppilaan kanssa.

Yhdenlaisena välimallin ratkaisuna voisivat tietysti toimia myös opetusvideot, joiden perässä oppilas voisi tehdä harjoitteita. Toki tällöin pitäisi raahata kännykkä tai muu vastaava laite mukaan metsään, mikä ei ehkä oikein sovi yhteen tämän menetelmän perusideologian kanssa. 

Bridget Jones: Vauvapäiväkirja, Helen Fielding

Kun adaptaatio ajaa alkuperäisteoksen ohitse

Olen ollut Helen Fieldingin luoman ikisinkku Bridget Jonesin fani 2000-luvun alusta asti. Pidin kovasti jopa siitä monien teilaamasta Mad About the Boy -kirjasta, joka sijoittuu ajallisesti kauemmas rakkaan (anti-)sankarittaremme tulevaisuuteen, kuin tämä nyt lukemani Bridget Jones: Vauvapäiväkirja (Bridget Jones's Baby, julk. 2016). Mutta mitä ihmettä? Kesti neljä vuotta uuden Bridget Jones -kirjan julkaisun jälkeen, ennen kuin minä luin sen? Kuinka tämä on edes mahdollista! 

Jotenkin tuntuu, että aika on ajanut ohi Bridget Jonesista, ainakin kirjallisessa muodossa. Omastakin DVD-hyllystäni toki löytyy myös se uusin Bridget Jones's Baby -elokuva, ja olen katsonut sen jo kauan sitten muutamaankin kertaan, kuten kaikki Bridget Jones -elokuvat. Ja silti: itse kirja oli lukematta näin pitkään. Outoa. Syytän tästä osittain väitöskirja- ja työkiireitäni, mutta sanonpa silti myös sen, että havaintojeni perusteella tämä kirja taisi jäädä aikoinaan markkinoinnissa muiden, "kuumempien" teosten jalkoihin, ja se ei siksi ole yksinkertaisesti vain osunut lukututkaani. Lisäksi, ja ennen kaikkea, tämä kirja on jäänyt siitä tehdyn elokuvan jalkoihin. Ja syystä.

Melko harvoin kuulee tapauksista, että elokuva-adaptaatio olisi alkuperäiskirjaa selvästi parempi. Nyt niin kuitenkin pääsi käymään. Pidin elokuvasta enemmän kuin kirjasta. Bridget Jones -elokuva-adaptaatioihin on tunnetusti aina tehty melko isoja muutoksia alkuperäisteoksiin verrattuna, ja niin nytkin. Muun muassa toinen isäehdokas oli elokuvassa eri kuin kirjassa, ja tämä muutti juonta merkittävästi, samoin esimerkiksi Bridgetin ystävien elämäntilanteet olivat hyvin erilaiset elokuvassa. Aiempien Bridget Jones -adaptaatioiden muutokset eivät kuitenkaan häirinneet minua lainkaan näin pahasti kuin nyt, koska a) ne eivät olleet näin isoja ja b) olin lukenut kirjan ensin.

Tuntui jotenkin kieroutuneelta lukea elokuvasta merkittävästi eroava kirjaversio vasta viimeisenä, ja pitää siitä vähemmän, kuin elokuvasta. Tämä soti pahasti sisäistä kirjanörttiäni vastaan, ja hämmensi minua syvästi. Voisinkin sanoa, että tämä on omalla kohdallani kauhuesimerkki siitä, miten pahasti erilaiset kirja- ja elokuvaversiot samasta tarinasta voivat häiritä toisiaan. Se siitä monimediaisen tarinamaailman ihanuudesta..

Lopuksi haluan sanoa vielä tämän: Vauvapäiväkirja oli rytmiltään ja perusvireeltään tuttua Bridgetiä, mutta tarina tuntui jotenkin heppoiselta ja väärältä (kiitos, elokuva, kiitos!). Tästä vain puuttui se jokin. Kirjan aiempiin osiin verrattuna lyhyt sivumäärä antoi myös tunteen, että nyt raapaistiin vain pintaa, ja kirjailija ei antanut kaikkeaan. Tästä olisi voinut saada niin paljon enemmänkin irti, olihan tarinan perusasetelma mitä herkullisin. Suoraan sanottuna minusta tuntui, että ehkä ensimmäistä kertaa ikinä elokuva-adaptaatio sukelsi tarinaan hyvällä tavalla syvemmälle, kuin alkuperäinen kirja (Peter Jacksonin Hobitti-trilogiaa ei lasketa tähän kategoriaan).

Tämä oli minulle henkilökohtaisesti se huonoin Bridget Jones -sarjan kirja. En osaa sanoa, olisiko mielipiteeni toinen, jos en olisi nähnyt elokuvaa ensin, mutta sitä emme saa koskaan tietää.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Sisko Savonlahti

Luin paljonpuhutun sipsipussiromaanin*

Miten kuvailisin Sisko Savonlahden esikoisteosta, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)? Päällimmäisenä minulle tulee mieleen, että tämä on lempeämpi ja kiltimpi versio Olga Kokon Munametsä -kirjasta. Poissa ovat kusipäinen, miessovinismiin taipuvainen päähenkilö, ja seksihurjastelut. Tilalle astuu sen sijaan melankolinen ja ylikiltti helsinkiläissinkku, joka ei saa elämästään otetta. Työnhaku ei suju, rahat ovat lopussa, sipsiaddiktio vaivaa ja poikaystäväkin jättää. Kolmekymppisistä helsinkiläisnaisista voi kirjoittaa monella tapaa.

-Mutta kumpi päähenkilö on pahempi? En oikeastaan osaa sanoa, koska kumpikin ääripää hiertää, vain eri syistä. Misandria ja nihilismi eivät ole juttujani, mutta myös saamattomuus ja päämäärättömyys on surullista seurattavaa. Jos Kokon ja Savonlahden esikoisteosten päähenkilöt yhdistettäisiin, saataisiin ehkä jokseenkin siedettävä henkilöhahmo, jota ei tekisi mieli läpsäistä avarilla naamaan tasaisin väliajoin kirjaa lukiessa. Tuntuu pahalta sanoa näin, koska haluaisin aina olla kilttien ihmisten puolella, mutta nyt vain jotenkin triggeröidyin.

Sinällään Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on tasaisen varma välipalakirja, jonka lukee nopeahkosti loppuun, ainakin, jos ei turhaudu päähenkilöön ja tämän kehää kiertävään elämään, kuten itselleni kävi. Tämä kirja oli minulla lopulta pitkään kesken, koska päähenkilön paikallaan vellominen oli niin lamauttavaa ja tuskastuttavaa seurattavaa. 

Lukutauko auttoi minua kuitenkin ehkä jollain alitajuisella tavalla prosessoimaan päähenkilön mielenmaisemaa. Niinpä, kun muutamaa kuukautta myöhemmin palasin uusin voimin (ja coronasulun pakottamana, jonka takia en poikkeuksellisesti voinut haalia uutta luettavaa) Helsingin Kallioon sipsipussin ja dipin äärelle, olin jo henkisesti valmistautunut siihen, mitä tulevan piti, ja osasin suhtautua kaikkeen sallivammin ja lempeämmin. Eikä aikaakaan, kun olin kahlannut tarinan loppuun. Ja sehän olikin ihan hyvä omalla tavallaan.

Toki mitään kovin syvällisiä pohdintoja en tästä esikoisteoksesta saanut irti, jos sellaiseksi ei sitten lasketa sitä, että toisin kuin chick-lit:in tyylisissä teoksissa yleensä, ei tässä (spoiler alert!) päätetty tarinaa siihen, että sankaritar "vihdoin" saa unelmiensa miehen omakseen. Mukana oli siis minun silmissäni mukava ripaus feminismiä. 

Tarinan paljon asioita avoimeksi jättävä loppu tuntui olevan manifesti sen puolesta, että nykyhetkessä voi viihtyä ja oman elämän kanssa voi olla sinut, vaikka se unelmien työpaikka tai parisuhde ei olekaan vielä osunut kohdalle. "Tänäkään kesänä mikään ei muuttunut" olisikin ollut todenmukaisempi nimi tälle kirjalle. Ja se on ihan ok.


______________________________________________

*Mukavaa, että Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on vihdoin saanut naisille suunnatun vastineensa. Heh heh.. Mutta oikeasti, onhan näissä teoksissa toki samoja elementtejä.

Jumalten verta suonissamme, Katie Lowe

The Craft kohtaa true crimen

Tätä Katie Lowen esikoisteosta, Jumalten verta suonissamme (The Furies, 2019), on toistuvasti verrattu Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teokseen. Itse en ole kyseistä kirjaa vielä lukenut, mutta pitänee tutustua, koska Tartt on ilmeisesti Lowea taitavampi kirjoittaja. Ja Lowekin on nyt lukemani perusteella todella taidokas. 

Jumalten verta suonissamme ei tosin pikaisen googletuksen perusteella ole voittanut lukijoita varauksettomasti puolelleen, sillä esimerkiksi Johanna piti sitä floppina, ja Kirjaluotsissa puolestaan moitittiin ainakin epätasaista kieltä ja tympeää maailmankuvaa. Tästä yleisesti ottaen nihkeähköstä vastaanotosta huolimatta minä nautin Lowen teoksesta. Hassua sinällään, sillä olen monesti ihmetellyt, miksi vaikuttaa siltä, että minä pidän monesta kirjasta vähemmän, kuin muut kirjabloggarit. Miksi minä olen niin vaikea ihminen ja kronkeli lukija, kun muut ylistävät sitä uusinta Sofi Oksasta varauksetta? Mikä minua vaivaa? Onneksi osat ovat kerrankin vaihtuneet, kiitos.. noituuden..? 

Lowen teoksen keskiössä on neljän teinitytön ryhmä, jotka perehtyvät noituuteen, ja soveltavat sitä astetta rajummin #metoo:n hengessä, Three-Fold Law:in unohtaen. He eivät todellakaan ole mikään "an it harm none do what you will" -coven. Väliin mahtuu myös tyttörakkautta, ja luentoja muinaisista myyteistä. Mytologian oppitunnit ovat mitä ilmeisimmin kaikuja Lowen työn alla olevasta väitöskirjasta, joka käsittelee "naisten raivoa kirjallisuuden modernismissa ja naisten kirjoittamassa nykykirjallisuudessa". Ymmärrän, että Lowen väitöskirja tihkuu romaaninkin puolelle, mutta itselleni nuo mytologian oppitunnit olivat silti tarinan heikoin lenkki.

Eniten minua kiehtoi elävä kerronta, joka piti minut tiiviisti otteessaan. Lowe kuvaili tapahtumia niin taitavasti, että kirja tuli lopulta jopa uniini. Tosin valitettavasti painajaisena, koska kyseessä ei varsinaisesti ole mikään Clueless II. 

Tämän kirjan henkilöhahmot eivät olleet erityisen miellyttäviä, varsinkaan päähenkilö Violetin psykopaatilta vaikuttava paras ystävä ja ihastuksen kohde, Robin. Jo hahmon nimi itsessään muistutti minua ärsyttävästi How I Met Your Mother -sarjan inhokkihahmostani, Robin Scherbatsky:stä, joka on niin ikään minusta liian kylmä ihminen. Oli surullista nähdä, miten paljon Violet kaipasi Robinin huomiota ja hyväksyntää, vaikka Robin oli yksi jättimäinen, kahdella jalalla kävelevä Red Flag. 

Kuitenkaan tässä tapauksessa edes Robinin kaltainen henkilöhahmo ei saanut minua karkotettua pois mielenkiintoisen ja monisyisen tarinan ääreltä. Jään odottamaan innolla, mitä Lowe seuraavaksi julkaisee. Ja sitä varrotessa aion lukea paitsi Donna Tarttia, ehkäpä myös niin ikään naisten kostonhimoa käsittelevän Anja Kaurasen Pelon maantieteen.

Mitä voin sanoa? Tämän kirjan
päähenkilöistä 100% oli noitia,
ja ainakin 50% lesboja. Ja mitä tappami-
seen tulee..