Satujen valtakunta, J.R.R. Tolkien

"Satujen valtakunta on uudelleenkuvitettu
yhteisnide J.R.R. Tolkienin vähemmän
tunnetusta tuotannosta."

Fantasia, tuo subkreatiivinen taide 

Ostin tämän J.R.R. Tolkienin Satujen valtakunta -kokoelmateoksen (julk. alun perin 1997) jo kaksi vuotta sitten, mutta juutuin tuolloin kirjassa ensimmäisenä olevaan Roverandom-satuun, ja kirja unohtui pariksi vuodeksi. Luin kirjaa joogaretriitillä, ja kun palasin kotiin, se jotenkin jäi. Velhon kutistama pikku Rover oli kyllä ihan söpö, mutta tarina ei vienyt mukanaan tarpeeksi vahvasti.

Nyt, kun kaksi vuotta myöhemmin sain Silmarillionin vihdoin luettua, minulle jäi kuitenkin sellainen Tolkien-vire päälle, että tartuin heti Silmarillionin jälkeen tähän kauan laiminlyömääni teokseen. Ja nyt tämän luettuani haluan taas lisää! Mitähän seuraavaksi.. Keskeneräisten tarujen kirja, mahdollisesti..?

I so need this.

Satujen valtakunta (Tales from the Perilous Realm) koostuu viidestä itsenäisestä tekstistä: Roverandom, Maamies ja Lohikäärme, Seppä ja Satumaa, Niukun lehti & Saduista. Tekstit muodostavat sulavan jatkumon, jonka kuluessa tunnelma muuttuu pikkuhiljaa: alussa seikkaillaan hilpeissä tunnelmissa (Roverandom, Maamies & Lohikäärme), mutta loppupään tekstit ovatkin sitten jo vakavan pohdiskelevia (Niukun lehti, Saduista). Uskonkin, että tekstien järjestys on hyvin tarkkaan mietitty.

Kirjan koostumus on vaihdellut jonkin verran vuosien aikana. Esimerkkinä tästä voisi mainita tämän: alkuperäisessä Tales from the Perilous Realmissa oli mukana myös The Adventures of Tom Bombadil -teksti, mutta se puuttuu tästä suomennetusta versiosta. Tämä on minusta erittäin harmillista, koska olen aina pitänyt Tom Bombadilista. Hän on yksi lempihahmoistani Tolkienin maailmassa. Harmittelin aikoinaan suuresti sitä, että Bombadil ei päässyt mukaan TSH-elokuviin, vaikka esiintyykin kirjoissa.

Maamies ja lohikäärme

Maamies Gilesin, Tamen herran,

Worminghallin kreivin ja

Pienen valtakunnan kuninkaan 

valtaannousu ja ihmeelliset seikkailut

Tämä Keskivaltakuntaan (vrt. Keski-Maa) sijoittuva tarina, jota Tolkien tarjosi kustantajilleen alun perin Hobitin seuraajaksi vuonna 1937, yllätti minut ilkikurisuudellaan. Pääosassa ollut Giles olikin nimittäin odotettua juonikkaampi tapaus. En nyt halua spoilata juonta keneltäkään, joten en kerro enempää, mutta sen sanon, että yllätyin! 

Kuten jo tarinan nimestäkin voi huomata, on kertomuksen keskeisessä osassa lohikäärme. Tämä oli kerrassaan mainio asia, koska viime aikoina lukemani kirjat ovat kärsineet liian usein vakavasta lohikäärmevajauksesta. Tarkemmin sanottuna niitä ei ole ollut useimmissa kirjoissa ollenkaan, koska olen viettänyt paljon aikaa muiden kuin fantasiakirjojen parissa. Tässä tarinassa esiintynyt, suomuisa ja omaa etuaan ajava liero oli siis sangen virkistävä tuttavuus: 

Se oli nimeltään Chrysophylax Dives, sillä se oli ikivanhaa ja keisarillista alkuperää ja ylen rikas. Se oli ovela, utelias, anhe, vahvapanssarinen, mutta ei kovin rohkea.

Vanha ja kallis keräilyversio Maamiehestä
ja lohikäärmeestä. Taiteilija on tavoittanut
tarinan hulvattoman tunnelman erinomaisesti!

Chrysophylax-lohikäärme oli fyysiseen olemukseensa nähden minusta melkoinen nössö, ei lainkaan niin myrskyisä persoona, kuin nyt vaikkapa Hobitissa esiintyvä Smaug. Tämä ei kuitenkaan haitannut mitään, ja lohikäärmeaspekti oli ehdottomasti tarinan parasta antia. Erityisesti tämä satiirinen lohikäärmeiden ja ihmisten suhteeseen liittyvä kohta hymyilytti minua:

Lohikäärmeet höristivät korviaan. Niillä oli nälkä, ja tällaiset huhut kiehtoivat niiden mieltä.

"Ritarit ovat siis pelkkää tarua!" sanoivat nuoret ja vähän kokeneet lohikäärmeet. "Niinhän me olemme aina arvelleetkin."

"Ainakin ne taitavat käydä harvinaisiksi", tuumivat vanhemmat ja viisaammat lierot. "Niitä on vain kaukana ja harvassa eikä niitä tarvitse pelätä."

Seppä ja Satumaa

Tässä Iso-Wootoniin sijoittuvassa, alun perin vuonna 1967 julkaistussa tarinassa Alf Oppipoika saa tehtäväkseen leipoa lapsille hienon kakun. Kakussa on mukana Satumaasta peräisin oleva hopeatähti, joka päätyy lopulta erään nuoren pojan otsaan. Siinä poika kantaa sitä monta vuotta:

Harvat kylän väestä huomasivat sen, vaikka se ei ollutkaan tarkkaavaisille silmille näkymätön, mutta siitä tuli osa hänen kasvojaan, eikä se tavallisesti ollenkaan loistanut. Osa sen valosta siirtyi hänen silmiinsä, ja hänen ääneensä, joka oli alkanut kehittyä kauniiksi heti tähden tultua häneen, muuttui vieläkin kauniimmaksi hänen varttuessaan. Ihmiset kuulivat mielellään hänen puhuvan, vaikka hän ei olisi sanonut muuta kuin "hyvää huomenta".

Pojasta tulee arvostettu seppä, jolla on salaisuus: tähden suojeluksessa hän pääsee vierailuille Satumaahan, jossa hänet tunnetaan Tähtiotsana:

Mutta hänellä oli toisenlaisia toimia Satumaassa, ja hän oli tervetullut sinne, sillä tähti loisti aina kirkkaana hänen otsassaan, ja hän oli niin turvassa kuin kuolevainen saattoi olla tuolla vaarallisella seudulla. Vähäiset pahat voimat kaihtoivat tähteä, ja Suurilta pahoilta voimilta häntä varjeltiin.

Niin ikään kokin virassa toiminut Nokes-ukko taas ei usko Satumaahan, ja irvailee asiasta alaisuudessaan toimineelle Alf Oppipojalle. Tämä kostautuu, kun Nokes saa opetuksen itseltään Satumaan kuninkaalta.

Tolkienin ystävä Green kirjoitti vuonna 1967 Seppä ja Satumaa -tarinasta arvostelun, jossa hän totesi seuraavaa: "Merkityksen etsiminen on kuin halkaisisi pallon selvittääkseen, miten se pomppii." Tolkien piti tästä kommentista kovasti. Tolkien Gatewayssa Sepälle ja Satumaalle annetaan kuitenkin selitys, ja vieläpä hyvä sellainen:

The book grew out of an attempt to explain the meaning of Faery by means of a brief story about a cook and his cake.

Myös Raija näki tarinassa samansuuntaisen teeman, kysymyksen haltioihin ja taikuuteen uskomisesta. Varsin osuvasti Raija nosti arviossaan lisäksi esiin Harry Potterin jästeineen. Sepässä ja Satumaassahan tuo jästi on tietenkin Nokes.

Toisin kuin monet muut Tolkienin kirjoittamat lyhyemmät tarinat, ei tätä tarinaa ollut kirjoitettu lapsille. Tolkien kommentoi Seppää ja Satumaata joulukuussa 1967 seuraavasti:

Mutta pientä tarinaa ei (tietenkään) ollut tarkoitettu lapsille! Sen on kirjoittanut vanha mies, jota jo painaa ajatus "rakkaista luopumisesta".

Tolkien oli tuolloin 75-vuotias. Hän kuoli kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1973.

Itselläni tässä tarinassa pisti erityisesti silmään Tolkienille tunnusomainen tapa kirjoittaa puista. On tunnettu tosiasia, että Tolkien rakasti puita, ja suhtautui niihin hyvin sentimentaalisesti. Niinpä ei olekaan yllätys, että tässäkin tarinassa puita ihaillaan ("Jotkin lyhyet vierailunsa hän käytti pelkästään yhden puun tai yhden kukan tarkkailuun.."), ja mukana on varsin persoonallisia puita, kuten taivaaseen asti kohoava Kuninkaan puu ja itkevä, riivitty koivu, joka puhuu katkerin sanoin.

Ei ole sattumaa, että Tolkienista on monia valokuvia, joissa
hän poseeraa puun luona.

Niukun lehti

Tolkien luki Niukun lehden ääneen ystävälleen ensimmäistä kertaa vuonna 1940. Tarina syntyi yllättäen, hyvin vaivattomasti: Eräänä aamuna Tolkien vain heräsi, ja kirjoitti Niukun lehden ylös, eikä sitä sen jälkeen muunneltu käytännössä ollenkaan. Tolkien kertoi, että tarina kosketti häntä henkilökohtaisella tasolla, ja että jotkin Niukun lehden elementit saattoi nähdä omaelämänkerrallisina.

Olipa kerran vähäpätöinen mies nimeltä Niukku, jolla oli edessä pitkä matka. Hän ei olisi tahtonut lähteä, oikeastaan koko ajatus oli vastenmielinen, mutta hänen oli pakko..

Niukku oli taidemaalari. Ei mitenkään tunnettu maalari, mikä johtui osittain siitä, että hänellä oli paljon muuta tekemistä. Suurin osa kaikesta tästä muusta harmitti häntä, mutta hän teki mitä piti kun ei voinut sitä välttää..

..hän oli omalla tavallaan hyväsydäminen. Tiedätte kyllä minkälainen hyvä sydän minulla on mielessä: sellainen joka kiusaa usein mutta saa harvoin tekemään mitään..

Alan Leen kuvitusta Niukun lehti -tarinaan.
Tämä kuva löytyy omistamastani painoksesta.

Tarinassa Niukku maalaa suurta maalausta puusta, ja hänellä on suuria vaikeuksia saada se valmiiksi. Tälle puulle Tolkien antoi kaksi esikuvaa omasta elämästään: suuren poppelin, jonka hän näki makuuhuoneensa ikkunasta, ja josta hän piti kovasti. Toinen esikuva tarinan puulle oli Taru Sormusten herrasta:

Minä kannoin tietysti huolta myös sisäisestä Puustani, Sormusten herrasta. Se kasvoi hallitsemattoman suureksi ja paljasti aina vain uusia maisemia - ja minä halusin saada sen valmiiksi, mutta maailma tuntui uhkaavalta.

Tolkien myös huomautti, että tarinan pitäisi kuitenkin toimia omillaan, ilman näitä taustatietoja. Itse olen ehkä hieman jäävi kommentoimaan tätä, koska tunnistin hyvin nopeasti, mistä tarina oli saanut innoituksensa. Mutta niin tai näin, kertomus oli mielestäni onnistunut. Itse ainakin ymmärsin Niukkua hyvin ja samaistuin häneen. Lisäksi tarinan fantasiaelementtejä sisältänyt juoni kantoi hienosti.

Saduista

Tolkienin essee Saduista (On Fairy-stories, julk. 1947, ensimmäinen versio 1939) eroaa selkeästi tämän teoksen muista teksteistä. Se ei ole tarina, vaan tutkielma tarinoista. Kyseessä on akateemiseksi laskettava teksti, jota fantasiatutkijat ja opiskelijat (myös minä) ovat siteeranneet jo vuosikymmenien ajan ympäri maailmaa, joskin Tolkien-tutkija Tom Shippey on problematisoinut esseen kohderyhmää jonkin verran: hänestä On Fairy-stories -tekstin kohdeyleisöä on vaikea hahmottaa, ja tämä on vaikuttanut negatiivisesti esseen sävyyn.

On kieltämättä totta, että toisaalta tätä esseetä lukevat esimerkiksi tutkijat, toisaalta Tolkienin kaunokirjallisesta tuotannosta nauttivat lukijat, joilla ei ole intressejä akateemisen tutkimuksen suuntaan. Tom Shippey on myös huomauttanut, että On Fairy-storiesin ongelmana on kielitieteellisen (Tolkien oli kielitieteilijä) ytimen puuttuminen. Kaiken kaikkiaan Shippey ei pidäkään On Fairy-stories -esseetä erityisen vahvana.

Minusta On Fairy Stories on kuitenkin hyvin kiehtova teksti. Sen lukee mielellään.

Tässä esseessä Tolkien muun muassa määrittelee, millainen sadun (/fairy-storyn) tulee olla. Hänen mukaansa kyse on tarinasta, jossa on erityistä tunnetta, voimaa ja magiaa, eikä tästä magiasta tehdä pilaa, eikä sitä saa selittää pois millään tavalla. Siksi esimerkiksi Liisa Ihmemaassa ei hänestä täytä fairy-storyn tunnusomaisia piirteitä, koska koko seikkailu kuitataan lopulta vain Liisan uneksi.

Esseen keskeiseen termistöön liittyen on mainittava, että minä miellän Tolkienin fairy story -termin käytännössä fantasiaksi. Niinpä Vesa Sisätön suomennos fairy-story --> satu hiertää melko paljon. Raijan tapaan myös minun on vaikea erottaa satua ja fantasiaa toisistaan Tolkienin teksteissä ja määritelmissä. Niinpä tässäkin tekstissä käytän ennemmin englanninkielistä fairy-story -termiä. Satu-sana kun assosioituu mielessäni jotenkin niin suppeasti ja latteasti verrattuna fairy-storyyn, fantasiasta nyt puhumattakaan.

Fairy-storyn arvo

Fairy-storyn eli sadun arvo ja tehtävä piilee Tolkienin mukaan fantasiaelementeissä (=tosielämästä poikkeavien asioiden esiintyminen), paossa, lohdussa ja henkisessä elpymisessä. Käsittelen niitä seuraavassa lyhyesti.

Fantasia

Fantasia on Tolkienin mukaan luonnollinen osa ihmiselämää. Hän kuvaa fantasian ja ihmismielen keskinäistä suhdetta ja logiikkaa seuraavasti:

Mitä terävämpi ja selkeämpi järki, sitä parempaa fantasiaa se luo.. Luova fantasia nimittäin perustuu sen seikan selvälle tunnustamiselle, että asiat ovat maailmassa niin kuin ne näyttävät olevan auringon alla, tosiasioiden tunnustamiselle, mutta ei niiden orjaksi jäämiselle. 

Siten Lewis Carroll perusti tarinoissaan ja runoissaan esiintyvät nonsense-elementit logiikkaan. Jos ihmiset eivät pystyisi oikeasti tekemään eroa sammakoiden ja ihmisten välillä, satuja sammakkokuninkaista ei olisi koskaan syntynyt.

Tolkienin mukaan fantasia on ennen kaikkea luovaa toimintaa, johon ihmisellä on oikeus, ja jota ihminen kaipaa ja tarvitsee.

Elpyminen

Elpymisestä Tolkien kirjoittaa:

..tarvitsemme elpymistä. Meidän tulisi katsoa vihreää jälleen ja yllättyä uudelleen (muttei sokeutua) sinisestä, keltaisesta ja punaisesta. Meidän pitäisi kohdata kentauri tai lohikäärme ja sitten äkkiä huomata muinaisten lammaspaimenten tapaan lampaat ja koirat ja hevoset - ja sudet. Tällaisessa elpymisessä sadut auttavat meitä.. Elpyminen (johon kuuluu tervehtyminen ja uudistuminen) on palautumista - näkemistä jälleen selvästi.

Tom Shippey tosin laittaa hieman kapuloita rattaisiin toteamalla On Fairy-storiesin sanomasta seuraavaa: 

The conviction is that fantasy is not entirely made up.. Tolkien would not let 'fantasy' mean either the one (rational) or the other (mystic) activity, but kept hinting it was both.

Toden totta. Tolkien kirjoittaa:

..sillä jos haltiat ovat totta ja todella olemassa riippumatta heistä kertomistamme tarinoista, on totta myös, että haltiat eivät ensisijaisesti välitä meidän tekemisistämme, emmekä me niiden.

- Tolkien siis sanoo, että fantasia auttaa näkemään asiat selkeämmin, mutta toisaalta pohdiskelee, että ehkä haltioita on oikeastikin olemassa, kuka tietää. Tästä potentiaalisesta ristiriidasta voisi kirjoittaa pitemmänkin pohdinnan. Nyt totean kuitenkin vain lyhyesti tämän: Minä suon mielelläni tämän "entä jos" -ajattelun Tolkienille.

Pako

Pakoa käsitellessään keskiajan ritariromantiikkaa rakastanut Tolkien kirjoittaa pitkään teollistumisen vastenmielisyydestä, ja on selvää, että hän haluaa paeta "nykyaikaisen eurooppalaisen elämän raakuutta ja julmuutta".

Syvimmillään pako merkitsee ikiaikaisista rajoituksista vapautumista:

Maailmassa on hirveämpiä ja pelottavampiakin asioita paettavaksi kuin polttomoottorin meteli, haju, piittaamattomuus ja kohtuuttomuus. On nälkää, janoa, köyhyyttä, tuskaa, surua, epäoikeudenmukaisuutta ja kuolemaa. Ja silloinkin kun ihmiset eivät kohtaa näitä kärsimyksiä, on ikiaikaisia rajoituksia, joista sadut tarjoavat eräänlaisen paon, ja vanhoja (aivan fantasian juuria koskettavia) pyrkimyksiä ja haluja, joihin ne tarjoavat tyydytyksen ja lohdun. Jotkut ovat anteeksiannettavia heikkouksia tai uteliaisuutta: kuten halu vierailla vapaana kuin kala meren syvyyksissä tai kaipuu lentää äärettömästi, helposti ja vaivattomasti kuin lintu.. On olemassa syvempiäkin toiveita, kuten halu keskustella muiden elävien olentojen kanssa.

Ja viimeisenä on vanhin ja syvin halu, suurin pako: pako kuolemasta.

Lohtu

Lohtu taas viittaa onnelliseen loppuun, eukatastrofiin:

Hyvän eli korkeamman tai täydellisempää lajia olevan sadun tuntomerkki on se, että ovatpa sen tapahtumat kuinka hurjia tahansa ja sen seikkailut miten mielikuvituksellisia tai kauheita, ratkaisevan "käänteen" hetkellä se voi antaa kuuntelevalle lapselle tai aikuiselle henkeäsalpaavan tunteen, joka saa sydämen tykyttämään ja kevenemään ja vie kuulijan kyynelten partaalle (tai kyyneleihin) - yhtä terävän tunteen kuin mikä tahansa muu kirjallisuus antaa, mutta omanlaisensa.

-Tämä kuvaus tarinan äkillisestä onnellisesta käänteestä tuo minulle välittömästi mieleen omat kokemukseni Sormusten Herran ja Hobitin parissa. Kiitokset niistä Tolkienille!

Lukusuosituksia

Mikäli pidät tästä kielitiedettä ja fantasiaa yhdistelevästä On Fairy-stories -esseestä, kannattaa lukea myös seuraavat Tolkienin kirjoitukset:

- Beowulf: the Monsters and the Critics (1936)
-Tolkienin kirjoittama esipuhe Clark Hallin tekemään Beowulfin käännökseen (C.L. Wrennin versio, julk. 1940).

Tässä teoksessa Tolkien käsittelee Beowulfin
lisäksi muun muassa Sir Gawain and the Green
Knight -tarinaa.

Lähteet: 

J.R.R. Tolkien - Kirjeet/toim. Humphrey Carpenter & Christopher Tolkien.

The Road to Middle-Earth. How J.R.R. Tolkien created a new mythology/ Tom Shippey. 

Tolkien Gateway -verkkosivusto