lauantai 28. joulukuuta 2013

Sukelluslaivalla maailman ympäri, Jules Verne





Science fictionin varhainen emoalus


Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri -teos (Vingt mille lieues sous les mers, julk. 1870) on pyörinyt autostereoissani jo kahdesti. Ensimmäisellä kuuntelukerralla kolme vuotta sitten olin lumoutunut: aivan kuin olisin katsonut Jacques Cousteau -dokumentin HC-versiota. Nytkin viihdyin, mutta huomasin myös tarkastelevani homeerisesti nimetyn kapteeni Nemon ja hänen Nautilus -sukellusveneensä seikkailuista kertovaa tarinaa ajoittain melko kriittisestikin.

Yli 140 vuotta sitten kirjoitettu kirja oli joiltakin osin auttamattomasti vanhentunut. Jos se julkaistaisiin nyt, kirjailijaa saatettaisiin hyvinkin syyttää muun muassa rasismista, ja luonnonsuojelurikoksiin yllyttämisestä. Esimerkiksi valaan verta himoitseva harppuunamestari Ned Land tuskin nousisi kovin suureen suosioon Greenpeacen kannattajien keskuudessa, ja eräiden maiden natiivit eivät varmastikaan pitäisi siitä, että heitä nimitellään Vernen kirjassa villeiksi. Mutta no, pitää muistaa, että tämä teos on oman aikansa tuote. 

Myönnän kuitenkin, että tätä kuunnellessani huomasin taustatiedoista huolimatta ajoittain ärtyväni  edellä mainittuun Ned Landiin melko lailla. Enemmän kuin kerran viattomat merinisäkkäät kelluskelivat aalloissa vatsa kohti taivasta ja elelivät omaa leppoisaa elämäänsä, kunnes kanadalainen harppuunamestari saapui silmät murhanhimosta kiiluen paikalle, ja pian Nautiluksen hyllyt jo notkuivatkin milloin minkäkin uhanalaisen luontokappaleen lihasta. Kerralla oli tietenkin pakko tappaa aina vähintään kymmenen eläintä, ja lihaa saatiin satoja kiloja. Hiljaa mietin mielessäni, että miten ihmeessä Nautiluksen miehistö edes jaksaa syödä kaiken sen. Mutta no, ehkä miehistö halusi karpata. 

Paitsi matalahiilihydraattisen ruokavalion, myös sukellusveneteknologian suhteen Verne oli aikaansa edellä. Täysin Nautiluksen kaltaista sukellusvenettä ei ole pystytty rakentamaan vielä tänäkään päivänä, vaikka jotkut sen ominaisuudet, kuten suuri nopeus ollaankin jo saavutettu.

Parasta tässä tarinassa olivat kuvaukset voittamattomasta Nautiluksesta mittaamattomine aarrekokoelmineen, ja sitä ympäröivä vedenalainen maailma. Henkilögalleria kompleksista ja salaperäistä kapteeni Nemoa lukuun ottamatta kun ei ollut kovinkaan kiehtova. Päähenkilö, sopuisa professori Pierre Aronnax oli pelkkä havainnoija, ja hänen vanavedessään lipuivat nöyrääkin nöyrempi Conseil-palvelija, & atavistinen valaanpyytäjä -Ned. Siinäpä se. Mutta ehkä jopa parempi niin, koska nyt merenalainen luonto sai loistaa pääosassa. 


Lukupäiväkirjamerkintä vuodelta 2010. Kuten lupasin, palasin
tämän pariin toisenkin kerran.

lauantai 21. joulukuuta 2013

ASTANGA - Joogaa Sri K. Pattabhi Joisin perinteen mukaan, Petri Räisänen






Jos saisin omistaa vain yhden astangajoogakirjan, valitsisin tämän


- Mun mielestä sun Minna kannattaa ostaa Petri Räisäsen Astangajoogakirja. Siinä on nimittäin todella tarkasti ja seikkaperäisesti selitetty kaikki nää ykkössarjan liikkeet, joita yrität nyt opetella tekemään ulkomuistista. Ja ne on siinä myös oikeassa järjestyksessä.

Näin minua ohjeisti porilainen joogaopettajani Pauliina kolmisen vuotta sitten. Olin tuolloin aloittanut säännölliset astangajoogatunnit Astanga Shalassa, ja kuljetin vielä mukanani A4-arkille painettua lunttilappua, josta kaikki ykkössarjan asanat löytyivät pieninä piirroskuvina. Jokaisen mysore-tunnin alussa asettelin tuon paperin huolellisesti joogamattoni eteen, ja vilkuilin sitä tuon tuostakin. Pauliinan minulle suosittelema Petri Räisäsen ASTANGA - Joogaa Sri K. Pattabhi Joisin perinteen mukaan -kirja (2005/2009) on laajennettu, luksusluokan versio tuosta lunttilapusta. Ostin sen pian yllä kuvaamani keskustelun jälkeen, enkä ole katunut hetkeäkään. Jotkut kirjat yksinkertaisesti kannattaa omistaa. Tämä on yksi niistä.

Räisäsen ASTANGA-kirjasta löytyvät paitsi yksityiskohtaiset ja käytännönläheiset ohjeet kaikille ykkössarjan asanoille, myös hengitysohjeet, bandha-ohjeet ja drishtien paikat jokaisen asanan jokaiseen vaiheeseen. Tämän detaljisemmaksi eivät joogan kirjalliset ohjeet enää voi mennä. Tällainen teos onkin kuin taivaan lahja jokaiselle paljon yksin kotona harjoittelevalle joogille. Hyvää opettajaa tämä kirja ei tietenkään korvaa, mutta se toimii erinomaisena tukena ja lisämotivaattorina joogasalikäyntien välillä.

Itse olen käyttänyt tätä kirjaa asanojen mieleen palauttamiseen esimerkiksi silloin, kun harjoitukseeni on tullut kerralla monta uutta asanaa, ja en ole hallinnut niitä vielä riittävän hyvin. Tällöin olen joogannut kirjaimellisesti tämän kirjan sivuja käännellen. Tunnustan, että näissä tilanteissa en ole ollut kylliksi pedantti perehtyäkseni Petrin ohjeisiin täysin yksityiskohtaisesti (esim. katseenkohdistukset ja bandhat). On kuitenkin ollut mukava tietää, että siihenkin on niin halutessani mahdollisuus.


Joidenkin asanoiden kohdalle olen kirjoittanut itselleni
muistiinpanoja. Vaativampien asanoiden kohdalla olen
myös lisännyt päivämääriä, jolloin sain ne mukaan
omaan harjoitukseeni.


Räisäsen kirjan asanoiden ulkopuolelle kurottuvat tietoluvut (kuten tekstit astangajoogan historiasta, filosofiasta ja positiivisista vaikutuksista ihmiseen) ovat lisäksi mitä kiinnostavinta ja inspiroivinta luettavaa. Jos esimerkiksi joskus tuntuu, että motivaatio harjoituksen tekemiseen ei meinaa riittää, ei tarvitse kuin vilkaista aukeamaa joogan sisäisistä ja ulkoisista vaikutuksista, ja taas jaksaa kummasti. Tähän kirjaan on myös helppo tarttua uudestaan ja uudestaan, koska sen runsaasti kuvitetut ja kauniit sivut suorastaan kutsuvat selailemaan.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kirjatilaus CDON:ilta





Hunter S. Thompson, tuo pimeän puoleni toteemieläin


Hain juuri kirjapaketin postista. Olin tilannut gonzojournalismin isän, Hunter S. Thompsonin Suuri Hainmetsästys -tiiliskiven (1979/2010) ja joululahjaksi menevän Maailman parhaat luontokuvat -kirjan (2013). En voinut vastustaa kiusausta, vaan avasin paketin heti autoon päästyäni. Suuri Hainmetsästys oli juuri niin paksu kuin olin toivonutkin, ja iloitsin jo etukäteen siitä, että saan lukea sen. Kotimatkan kirja matkusti sylissäni. 

Aiemmin olen lukenut Thompsonilta Pelon Valtakunta-, Helvetin Enkelit- ja Rommipäiväkirja -teokset. Pidin kaikista. Thompsonin älykkyys, räjähtävä energisyys ja anteeksipyytelemätön paheellisuus ja rohkeus ovat aina vetäneet minua vahvasti puoleensa. Viestintätieteilijänä ja freelancer-toimittajana arvostan Thompsonia tietenkin myös ammatillisesti. Olen katkera vain siitä, että en ole vielä saanut haalittua käsiini Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa -kirjaa, koska painos on ilmeisesti lopussa. Elokuvan olen toki katsonut monesti. Siitä ei koskaan nauramatta selviä.   

Hunterista sanottua


Thompson oli hurmaava ja ritarillinen Etelän herrasmies. Hän oli hilpeä pojanviikari. Totuudenetsijä. Hän oli hypersensitiivinen tyyppi, joka näki totuuden valheiden takana, valheiden jotka olemme tottuneet nielemään. Hunter oli nero, jonka tekemä vallankumous kirjoittamisessa vastasi Marlon Brandon tekemää mullistusta näyttelemisessä; hän oli yhtä merkittävä, oleellinen ja arvokas kuin Dylan, Kerouac ja Rollarit.

-Johnny Depp

Thompsonin ajatukset ovat häikäiseviä ja kunnioitettavia - kubismin kirjallisia vastineita: kaikki säännöt rikotaan.

-Kurt Vonnegut Jr

Thompson viihdyttää; hän pelottaa; hän flirttailee tuhon kanssa. Hän tavoittaa olennaisen.

-WASHINGTON POST


Joululahjan saaja ei lue blogiani, joten uskallan paljastaa tämän täällä.
Kirjan nopeasti selanneena en voi kuin todeta, että kuvat ovat
kerrassaan upeita. Suosittelen.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Isäntä Velhona, Antero Perttula





Kotiseutukirja noitavainoista


Voisin lyödä vaikka vetoa, että tässä minulla on kirja, josta kukaan muu kirjabloggari ei ole kirjoittanut. Itsekään en ole itse asiassa koskaan aikaisemmin lukenut mitään vastaavaa. Antero Perttulan Isäntä Velhona -kirjassa (2011) kerrotaan tositarina kotiseudullani Satakunnassa 1600- ja 1700 -luvun taitteessa eläneestä Risto Olavinpojasta, joka joutui kamppailemaan koko elämänsä ajan noituussyytteitä vastaan. Vielä Riston kuoltuakin omaiset joutuivat tappelemaan siitä, voidaanko miehen ruumis haudata kristillisesti pyhään kirkkomaahan, vai pitäisikö se polttaa, kuten noidille oli tapana tehdä.

"Olen jo kuuden vuoden ajan joutunut olemaan pois ehtoolliselta. Se johtuu yksistään siitä, että Matti Sipinpoika Präkeri Ruosniemestä on pannut minusta liikkeelle jutun, jonka mukaan olisin harjoittanut noituutta ja taikuutta.. Matti väittää, että olen noitumalla aiheuttanut hänelle pitkäaikaisen sairauden."


Risto Olavinpoikaa syytettiin noituudesta pääasiassa kahdesta, hyvinkin tyypillisestä syystä: Ensinnäkin Ristossa oli kansanparantajan vikaa, ja tästä kirkko ei pitänyt. Ikivanhat uskomushoidot kun leimattiin helposti noituudeksi. Lisäksi Riston naama ei miellyttänyt kaikkia, ja noituudesta syyttäminen oli kätevä keino tehdä hänen elämästään vaikeaa.

Risto esimerkiksi auttoi parantamaan tuttunsa vasikoita kyseenalaisin, noituuteen viittaaviin keinoin, ja pääsikin pian selittelemään käräjille:

Risto Olavinpoika tuli kerran luokseni. Silloin meillä oli joitakin kiertotautisia vasikoita. Kun huomasin Riston havainneen ne, niin valitin niistä hänelle.

Risto kertoi ihmisten puhuneen, että sellaista karjatautia vastan pitäisi auttaa se, että ottaa kuumasta hehkuvan polttoraudan (sweed järn) ja kärventää sillä sairasta nautaa keskelle otsaa. Sen pitäisi kyllä auttaa.

Taikka tekee niin, että ottaa pään sellaiselta sairaalta naudalta ja hautaa sen keittokodan uunin alle.

-Seems legit. Tietävätköhän ne Eviralla näistä innovatiivisista vasikanparannuskeinoista?

Ristoa syytettiin toistuvasti milloin kenenkin epäonnesta. Esimerkiksi karhun raatelemat, leväsjokelaiset työhevoset olivat Riston syytä:

..karhu oli raadellut Lautamies Erkki Tuomonpoika Soinin kaksi hevosta. Tämä rupesi asiasta syyttämään Risto Olavinpoikaa, joka oli ihmisten puheiden mukaan noitunut koko tapauksen.

Kuten ylläolevasta huomaa, tuon ajan ihmiset olivat melko paranoideja, ja kaikelle haettiin yliluonnollista selitystä.

"Toinen mustaa toisen voroksi, toinen toisen poltettavaksi poroksi"


Perttulan moneen suuntaan kurotteleva kirjoitustyyli oli poikkeuksellinen: Siinä yhdisteltiin vanhoja oikeudenkäyntiasiakirjoja, loppusoinnullisia runonpätkiä, ja normaalia kerrontaan. Mukana oli myös karttoja. Lisäksi heti kirjan alusta löytyi metatekstiä:

"Hyvä lukija! Alun taustojen selvittelyn jälkeen kirjan teksti kevenee merkittävästi."

Tämä värikäs kerrontatyyli yllätti, mutta ei voittanut minua täysin puolelleen. Välillä huomasin hyppiväni esimerkiksi runojen yli summamutikassa ja ihmetteleväni: "Miten tällaiseen tekstiin oikein pitäisi suhtautua?". Kerrontaa olisi myös ollut varaa tiivistää, ja sivumäärää (nyt 273) tiputtaa. Vaikka toisaalta, kyseessä on kotiseutukirjallisuus, ei kaunokirjallisuus. Niinpä kaikki voi olla perusteltua. Kuvaavaa on, että Isäntä Velhona lisäosa näille teoksille: Lassila-Klåsmark-Kylän juuret Lassila-Klåsmark 2, 1 -isojaosta kirkonkyläksi (Lassilan Maamiesseura ry). Tästä teoksesta onkin vaikea sanoa oikein mitään varmaa, koska kirjallisuusgenrenä kotiseutukirjallisuus on minulle niin vieras.

Kertomisen arvoinen tarina


Kerrontatyyliin liittyneestä nikottelusta huolimatta luin Isäntä Velhona -kirjan melko nopeasti. Syy on yksinkertainen: tarina itsessään kiinnosti. Halusin tietää, miten Risto Olavinpojalle lopulta käy, ja lisäksi satojen vuosien takainen elämänmeno oli sopivan päätöntä: pelättiin noitia, ajeltiin reellä kännissä ja harrastettiin salavuoteutta. Juttu oli aidosti mielenkiintoinen, ja ehdottomasti kertomisen arvoinen. Hienoa, että Perttula on jaksanut antaa sille aikaansa. Tällaisessa saagassa olisi ehdottomasti ollut ainekset kunnon lukuromaaniinkin. Nyt tähän suuntaan ei kuitenkaan lähdetty, vaikka kannen kuvitus saikin minut odottamaan jotain kaunokirjallisempaa.

Teoksen tapahtumat sijoittuivat muun muassa Siikaisten Otamolle, jonka naapurikylässä asun tälläkin hetkellä. Perttulan kirjan houkuttelevuutta lisäsikin huimasti se tosiasia, että tunsin henkilökohtaisesti melkeinpä kaikki teoksen tapahtumapaikat. Samalla tajusin, että kirjan päähenkilöön voi samaistua myös kotoisan miljöön kautta. Ties vaikka olisin hiukan sukuakin Risto Olavinpojalle.. Tämän lukukokemuksen jälkeen en enää ihmettele, miksi monet ihmiset pitävät kotiseutukirjallisuudesta, ja harrastavat esimerkiksi sukututkimusta.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Don't Bite the Hook. Finding Freedom from Anger, Resentment, and Other Destructive Emotions, Pema Chödrön





"We are always working with our potential to be bothered"


Kun elämässä tulee vastaan ikävä tilanne, ihminen reagoi usein hyvin kaavamaisesti, vaiston varassa: Pään sisällä alkaa vihaa entistä isommaksi lietsova tulikivenkatkuinen monologi, ja pahaa oloa saattaa tulla tartutettua myös eteenpäin esimerkiksi tylyin ja vihaisin sanoin. Niin, ja tietysti on aina tarve etsiä syyllistä, jakaa maailma vaistomaisesti ystäviin ja vihollisiin. Tämä toimintamalli on syvään juurtunut, ja se perustuu valheelliseen uskoon sen tuomasta lohdusta: "Promise of comfort is the nature of addiction".

Pema Chödrön toteaa:

Getting all worked up, getting hooked, it doesn't solve the problem, it doesn't achieve your end.

When pain comes to our life, it's like a moment of truth. It can wake us up, or put us to sleep. It can make us more compassionate and wise, or it can make us more selfish and afraid. 

Voi siis äänikirjan Don't Bite the Hook -nimeä mukaillen päättää, tarttuuko negatiivisuuden koukkuun, eli totuttuun, haitalliseen reaktiomalliin vai ei.

Pain creates pain. Patience creates patience.

Helposti lähestyttävä opettaja


Pema Chödrön on tiibetinbuddhalainen nunna, ja tässä, vuonna 2007 julkaistussa äänikirjassa hän avaa intialaisen, 800-luvulla eläneen Shantidevan opetuksia pala palalta. Äänikirja on nauhoitettu viikonloppuretriitillä, elävän yleisön edessä. Äänitteen lopussa muutama yleisön edustaja esittää Pemalle myös kysymyksiä. Äänenlaatu oli erityisesti tähän nähden erittäin hyvä. Chödrön puhui selkeästi ja ymmärrettävästi alusta loppuun, ja yleisön läsnäolon huomasi lähinnä silloin, kun Chödrön sai heidät nauramaan.

Pidin tästä äänikirjasta yhtä paljon, kuin Chödrönin muustakin tuotannosta, johon olen tutustunut. Chödrön on sympaattinen ja huumorintajuinen opettaja, joka ei asetu kaikkitietävän gurun asemaan missään vaiheessa.

Hän myös näkee asiat länsimaisen ihmisen näkökulmasta, koska on itsekin syntyjään amerikkalainen. Chödrön kertoo paljon omia henkilökohtaisia kokemuksiaan, ja suhteuttaa niitä ikivanhoihin buddhalaisiin opetuksiin sujuvasti, ja monesti myös vitsailee omalla kustannuksellaan. Hän ei pelkää kertoa omista vihantunteistaan ja takaiskuistaan. Tämän seurauksena kuulijankaan ei tarvitse hävetä itseään, ja kuuntelukokemuksesta tulee vapautunut ja rento.

Kohtaa vihan tunne, mutta älä lietso sitä turhaan


Chödrönin neuvot voi lyhykäisyydessään tiivistää seuraavasti: Kun tunnet vihaa, anna sille huomiosi ja kohtaa se, tarkastele sitä: "Getting curious about the pain". Luo vihantunteen ympärille myös kylliksi tilaa. Älä paina sitä pinnan alle.

Ei kuitenkaan kannata lähteä lietsomaan itseään entistä suurempaan raivoon. Vihaa aiheuttavan asian loputon pyörittely ja pakonomaiset sisäiset monologit pahentavat tilannetta turhaan. Harmin aiheen yksityiskohdilla on turha mässäillä.

Kun vihan tunne on kohdattu, kannattaa tiedostaa, että tilanne ei välttämättä ole niin mustavalkoinen, mitä äkkiä tekisi mieli ajatella. Sen sijaan, että ajattelisi: "Tämä on väärin", kannattaakin ennemmin ajatella subjektiivisesti: "En pidä tästä".

Chödrön sanoo:

We divide the world up into friend and foe, what we like and we don't like. All that is made up by our mind. It's completely arbitrary. Really there's nothing that's everybody's friend or foe.. There is no independent bad person out there.

Tämän myötä on myös hyvä irrottaa itsensä uhrin roolista ja yksinkertaisesti todeta, että ihmiset on mitä on, ja jokainen on omassa kehityksessään omassa yksilöllisessä vaiheessaan. Meillä kaikilla on oma tarinamme, ja pohjimmiltaan jokainen haluaa vain olla onnellinen. Ne, jotka aiheuttavat ympärillä olijoilleen tuskaa, voivat itse huonosti. Jos suuttuu kanssaihmiselle hänen käytöksestään, voi yhtä hyvin suuttua tulelle siksi, että se on polttavan kuuma.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin


Aiemmin olen lähinnä ärtynyt, jos joku on näsäviisaana hieronut naamaani neuvoja, kuten: "Holding onto anger is like drinkin poison and expecting the other person to die". Harva asia raivostuttaa yhtä paljon kuin se, että sinulle sanotaan: "Sinulla ei ole oikeutta olla vihainen", tai: "Olet idiootti, kun tunnet näin, tällaista ei saa ajatella". Silloinhan sitä vasta alkaakin v*tuttamaan!

Nyt, ensimmäistä kertaa, en suuttunut vaan ymmärsin. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että toisin kuin niin monesti on tapana, Chödrön ei syyllistänyt. Norsunluutorni loisti poissaolollaan. Chödrön teki selväksi, että "Minä tunnen vihaa ihan kuin sinäkin, olemme samanlaisia. Ymmärrän sinua. Olet OK." Lisäksi Chödrön osasi perustella kaiken erinomaisesti.

Kiitos tämän, pystyin rentoutumaan, ja ottamaan kaiken vastaan. Tapani nähdä asiat todellakin muuttui parempaan suuntaan. Kiitos, Pema!

Uteliaisuus ja rohkeus kannattavat


Chödrön myös korostaa, että mikään ei ole pysyvää. Monesti miellämme esimerkiksi oman mielemme ja roolimme muihin ihmisiin nähden muuttumattomaksi, kiven kaltaiseksi. Todellisuudessa muutosta tapahtuu kuitenkin koko ajan.

We fix ourselves that way: ..I'm the victim here, I'm the angry person..

Jos asiat pysyvät samoina, kaavamaisina, se johtuu vain siitä, että ihminen itse ruokkii kierrettä, toistaa totuttua kaavaa. Asiat voi kuitenkin aina muuttaa. Kuten Chödrön sanoo:

You're not fixed, they're not fixed.

Elämää kohtaan kannattaakin ottaa rohkea ja utelias asenne. Jokainen hetki on uusi, tuore mahdollisuus. Pitää vain uskaltaa. Tämä ajattelumalli tunnetaan nimellä water-logic, ja sitä voi soveltaa paitsi oman minuuden ja ympäröivän maailman, myös vihan tarkasteluun:


"Anger is not a permanent state. It's like the clouds in the sky. It's workable, it's changeable, it can go."

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Love, Lipstick and Lies, Katie Price



Guilty pleasure.


"The pink is so bright it can probably be seen by Google Earth"


Tunnustus: Olen odottanut Katie Pricen Love, Lipstick and Lies -elämänkerran (2013) ilmestymistä pitkään. Aiemmat neljä (!) luin nimittäin melko lailla yhteen putkeen kerran vauhtiin päästyäni. Siitä on nyt kolme vuotta aikaa. Edellisen elämänkerran (You Only Live Once, 2010) päättyessä Katie oli juuri mennyt Las Vegasissa naimisiin toisen aviomiehensä, Alex Reidin kanssa. Kaikki oli hyvin, ja Alex oli Katien elämän mies. Mutta mutta.. Kuinkas sitten kävikään? Monta kertaa huonosti, ja lopulta ihan hyvinkin. Ainakin toistaiseksi.

Tässä vaiheessa joku saattaa miettiä, kuka ihme edes on Katie Price. Niin, meille suomalaisille hän on melko näkymätön hahmo. Itsekin törmäsin Katieen aivan sattumalta erään hänen reality-sarjansa ansiosta vuosia sitten, ja jäin koukkuun, koska hänen elämänsä on todellakin "something else". Tämä nainen elää juurikin siinä paparazzien piirittämässä pinkissä fantasiamaailmassa, josta hälyttävän moni nykynuori (& Johanna Tukiainen) meillä Suomessakin haaveilee. Itse en haaveile, mutta mielestäni tälläkin ilmiöllä on oma kuriositeettiarvonsa. Sitäpaitsi Katien elämänkerrat ovat avoimia, ja erittäin vauhdikkaita. Totuus voi todellakin olla tarua ihmeellisempää..


Tää on tää.

Bisneksissään Katie menestyy, mutta jos ajatellaan hänen rakkauselämäänsä (joka on kirjassa vahvasti esillä) en oikein osaa sanoa, pitäisikö Katieta ihailla vai sääliä. Onko hän poikkeuksellisen rohkea vai hullu? Vai mahdollisesti molempia? Kerta toisensa jälkeen hän etenee suhteissaan todella nopeasti, ja yhtä äkkiä ne myös räjähtävät käsiin. Ja sitten ihmetellään, että milläs tällä kertaa voitaisiin peittää ihoon tatuoitu exän nimi:

I had Leo's name and the date we met tattooed on my left calf, and he had my name tattooed on his leg. I'll never learn, will I? By then I had the tattoo of Pete's name covered up with a rose desing..

Toisaalta tietyissä asioissa Katie on jo alkanut ottaa opikseen. Kehitystä on tapahtunut muun muassa plastiikkakirurgian saralla:

However, I am more sensible now and I do look after myself, not like after my second boob job when I went straight to Britney Spear's birthday party. No, this time it was cups of tea and watching TV in bed for me. 

Pahoittelen sarkasmiani. Minun on ehkä aivan turha alkaa piikittelemään, koska olen kuitenkin vapaaehtoisesti ostanut ja lukenut hänen kirjansa. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Katie on arvaamaton ja levoton sielu, mutta kuitenkin varsin sympaattinen tapaus.


Katie nykyisen miehensä Kieranin (aviomies nro. 3)
 kanssa. En voi olla tuijottamatta noita rintoja.
Näyttävät kivuliailta.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Reikä, Riikka Ala-Harja





"Hautausmaalleko asti minun pitää odottaa, että pääsen jonkun alle tai päälle?"


Finlandia-palkitun Riikka Ala-Harjan nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, kun hänen keltakantinen novellikokoelmansa Reikä (2013) osui silmiini kirjaston uutuustelineessä. Epäilyttävä kansikuva hyppi kuitenkin silmiini siinä määrin, että päätin tutustua kirjaan lähemmin. Ja kun sitten olin poiminut niteen käteeni ja lukaissut otteen kirjan keskeisen hahmon, Tarmon ajatuksista, vakuutuin entisestään. Myös Like Kustannus Oy:n logo herätti luottamukseni. Like kun on mielestäni aina julkaissut melkoisen hyviä kirjoja. Reikä lähti mukaan. Mainittakoon tässä kohtaa, että kirjan nimi viittaa muun muassa avantoon.

Tee nyt jotain ittelles, Tarmo! Älä oo tommonen.

Ala-Harja ei selvästikään usko vanhaan kikkaan, jonka mukaan heikoin materiaali (jos sellaista on) kannattaa sijoittaa puoleen väliin, ja parhaat jutut iskevästi alkuun ja loppuun. Tässä novellikokoelmassa paras tarina (nähtävästi monenkin lukijan mielestä) oli nimittäin keskellä, osassa kaksi. Viidenkympin ikäkriisiä poteva, ujo ja yksinäinen Tarmo oli kaikessa saamattomuudessaan kerrassaan herkullinen tuttavuus. Sivuja oli vain pakko kääntää samalla hiljaa naurahdellen:

Selkäni takana joku rapistelee e-pilleripakettia.
Tässä apteekissa kaikilla muilla paitsi minulla on kourat täynnä ehkäisyvälineitä.
Aivan sama.
Maksakaa ja käyttäkää, tuhlatkaa! Perkeleen nuoriso, minulla on enemmän rahaa kuin teillä!

Satakunnan Kansan Noora Vaarala luonnehti omassa kirja-arvostelussaan Tarmoa hyvin osuvasti mielensäpahoittajamaiseksi. 

En kuulunut kohderyhmään

Myönnän: En ole koskaan ollut novellien suuri ystävä. Minä kun tarvitsen aina hieman aikaa päästäkseni sisälle tarinan tyyliin ja tunnelmaan. Niinpä novellit loppuvat usein liian nopeasti, juuri kun itse olen vasta lämpenemässä kunnolla. 

Tämän teoksen kohdalla eläytymistä ei myöskään helpottanut se tosiasia, että novellit olivat kovin heterogeenisiä. Puutteessa elävästä Kirjastonhoitaja-Tarmosta oli minun makuuni liian pitkä matka esimerkiksi Saari-novellin dramaattiseen ja lohduttomaan tarinaan, jossa pettävälle jäälle eksynyt hevonen hukkuu (- Ei hevosia saa hukuttaa!). Lukukokemuksesta jäikin hieman hämmentynyt olo, eikä kannessa komeillut tykki osunut aivan maaliinsa.

Mari A:n neuvoa noudattaen minun pitäneekin seuraavaksi lukea Ala-Harjalta romaani. Uskon, että täyspitkässä kertomuksessa Ala-Harjan kirjoittajankyvyt pääsevät paljon paremmin oikeuksiinsa, ja minäkin ehdin innostua kunnolla.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, Tuula Karjalainen



A.A. Milnen hengessä nimetty Nasu-kissakin kiinnostui Tovesta.


Viivan mestarin elämä ja teot


Tuula Karjalaisen aarrearkkumaisen runsas ja värikäs Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta -elämänkertakirja (2013) alkoi poikkeuksellisen osuvasti ja runollisesti:

Lapsi liikahti ensimmäisen kerran. Vain pieni potku, silti se tuntui selvästi vatsapeitteiden läpi ja viestitti - minä olen minä. Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson oli kävelyllä Pariisissa ja oli juuri saapunut kadulle, jonka nimi oli Rue de la Gaité - Ilonkatu. Oliko se, että syntymätön lapsi antoi merkin itsestään juuri Ilonkadulla, enne? Kertoiko se, että hänestä tulisi onnellinen? Joka tapauksessa hän tulisi tuottamaan valtavasti iloa maailmaan.

Näin elämänkerran lukemisen jälkeen vastaisin tuohon Karjalaisen esittämään kysymykseen onnellisuudesta kaksijakoisesti. Tove Janssonin (1914-2001) elämän viimeiset vuosikymmenet yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa vaikuttivat hyvin onnellisilta ja tasapainoisilta, mutta aika ennen sitä oli lukemani perusteella melkoista tunteiden vuoristorataa.

Sota, työpaineet, mieshuolet ja taloudelliset ongelmat, sekä vaikea suhde omaan isään tuottivat herkälle ja masennukseen taipuvaiselle Tovelle niin paljon surua, että kirjaa oli ajoittain raskas lukea. Vapaamieliset suhteet levottomien intelligenttimiehien eivät selvästikään tuoneet Tovelle onnea.

Minulla onkin omat päätelmäni siitä, mihin Tove viittasi, kun hän totesi 80-vuotiaana, että jos se olisi mahdollista, hän eläisi elämänsä uudelleen ja tekisi kaiken aivan toisin. Ok, varmasti hän viittasi myös joihinkin työkuvioihinsa (kuten hyvin kuluttavaksi muodostuneeseen muumisarjakuvien piirtämiseen), mutta luulenpa, että jokunen sydänsuru olisi mieluusti saanut jäädä väliin. Tove oli minusta hyvin rohkea, kun myönsi jotain tällaista. Kaikki ne "en tekisi mitään toisin" -kliseet on nimittäin niin kuultuja.

Jos Toven rakkaushuolista jotain positiivista pitää hakea, niin ne antoivat materiaalia Toven taidetta varten. Muun muassa Muumipeikon (=Toven alter ego) säännöllisesti hylkäävä, itseriittoinen Nuuskamuikkunen syntyi, kun Toven pitkäaikainen rakastettu, "originelli renessanssipersoona" Atos Wirtanen, käveli Toven sydämen yli kerta toisensa jälkeen.


Nuuskamuikkusen esikuva. Muistuttaa tässä hieman irvikissaa.


Nuuskamuikkusen taustojen ymmärtäminen oli minulle todellinen ahaa-elämys. Itse en nimittäin ole koskaan pitänyt Nuuskamuikkusesta. Jo lapsena olin sitä mieltä, että hän oli liian tyly, etäinen ja kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Noh, ei kai se ole ihmekään, kun hahmon esikuva oli tällainen:

Mies inhosi sentimentaalisuutta, oli saita hellissä sanoissaan, joita Tove kaipasi.. Atos ei sanonut edes pitävänsä hänestä, saati sitten rakastavansa.

- Nice! Eihän Tovekaan toki mikään pyhimys ollut, vaan tapaili itsekin muita miehiä. Mielestäni Tove vaikutti kuitenkin enemmän ylitunteelliselta ja hämmentyneeltä, kun taas esimerkiksi Atos tuntui kärsivän jo jonkinasteisesta persoonallisuushäiriöstä (sana psykopatia hiipii väkisinkin mieleeni, vaikka en asiantuntija olekaan..). Eikä Atos suinkaan ollut ainoa mies, joka kohteli Tovea kuin rättiä. Pieni sisäinen keittiöpsykologini on sitä mieltä, että Toven ongelmallinen isäsuhde voi olla syynä siihen, että Tove ajautui toistuvasti syvästi haavoittaviin, myrkyllisiin miessuhteisiin. Se vuosikymmeniä kestänyt onni löytyikin sitten lopulta naisen viereltä.

- Pahoittelen, jos joku ärsyyntyi yllä olevasta avautumisestani. Päästin hetkellisesti sisäisen Pikku Myyni valloilleen.

"Ehkä meidän on kiittäminen sotaa muumeista"


Aivan kuten J.R.R. Tolkienkin aikoinaan, myös Tove Jansson ahdistui sodasta, ja pakeni sitä omaan mielikuvitusmaailmaansa historiallisin seurauksin:

.."itse olen taidemaalari pohjimmaltani, mutta 1940-luvun alussa, sodan aikana, tunsin itseni niin epätoivoiseksi, että aloin kirjoittaa satuja".. Tove löysi piilopaikkansa Muumilaaksosta.

Muumilaaksoonkin sodan jyly silti kantautui. Esimerkiksi Muumipeikko ja Pyrstötähti -kertomuksen taustana olivat Suomea moukaroineet pommitukset, sekä Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit. Sotien päätyttyä muumit saivat pikkuhiljaa jatkaa elämäänsä vähemmän katastrofaalisissa tunnelmissa. Tarinoissa alettiin keskittyä ulkoisten uhkien sijaan enemmänkin eri hahmojen väliseen dynamiikkaan. 

Oli erittäin kiehtovaa saada tietää, miten mikäkin muumikertomus syntyi. Tämän kirjan luettuani tulen näkemään esimerkiksi Mymmelin, hattivatit, Tiuhdin ja Viuhdin sekä Mörön aivan uusin silmin. Eikä taustojen tietäminen suinkaan vähentänyt kiinnostustani Muumilaakson asukkaita kohtaan, päinvastoin.

Tee työtä ja rakasta -kirjassa kerrottiin laajasti myös Toven muista taiteellisista saavutuksista, kuten merkittävästä taidemaalarin urasta. Tämä osuus kirjasta ei ollut minulle sitä kaikkein kiinnostavinta lukemista, mutta antoi toki paljon lisää tietoa, ja sai minut arvostamaan Tovea entistä enemmän. Hän oli koko elämänsä taiteelle omistanut monilahjakkuus, joka todella ansaitsi menestyksensä.


Kirjan kuvitus on kertakaikkisen upea.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Likka, äite ja rouva Obama, Sinikka Nopola






Äänikirja, josta tein kaukolainapyynnön, ennen kuin se oli edes ilmestynyt


Sinikka Nopolan Likka, äite ja rouva Obama -kirja (2013) on niin uusi, että siitä ei löydy vielä arvioita oikein mistään, mitä nyt Elina Piki oli ehtinyt kirjoittamaan siitä oman, pääsääntöisesti kirjan sisältöä kuvailevan juttunsa joitakin päiviä sitten. Tyytyväisenä voin siis todeta, että kerrankin olen ajan hermolla mitä suurimmissa määrin! Syy tähän on hyvin yksinkertainen: Olen Sinikka Nopola -fani. 

Rakkauteni Nopolan tuotantoon, jota Maukkis on kuvannut osuvasti muikean arkiseksi, syttyi jo vuonna 2007, kun kirjoitin kirja-arvion Nopolan kirjasta Miksi emme totu pystyasentoon erästä lehteä varten. Tämän jälkeen olen lukenut kaiken Nopolan aikuisille suunnatun tuotannon, mitä vain suinkin olen käsiini saanut. Nopolan nokkela sanailu ja sukkelat havainnot ympäröivästä maailmasta saavat minut hymyilemään kerta toisensa jälkeen. Hänen kirjoissaan on aivan omanlaisensa, leikkisän ihmettelevä tunnelma. Ne ovat todellisia hyvän mielen teoksia.

Melankolinen filkandi


Tässä uusimmassa, episodimuotoisessa ja paljon dialogeja sisältävässä kirjassaan Nopola heittäytyy poikkeuksellisen vakavaksi. Lapsen saaminen ajaa likan, tuon sympaattisen filkandin melkoiseen eksistentiaalisen tuskan pyörteeseen. Myös hänen tutkijamiehensä Pirkka jakaa saman maailmantuskan ja toteaa muun muassa, että lapsia on turha tehdä maailmaan, koska maailmanloppu kuitenkin tuhoaa lopulta koko sivilisaation. Mitään ei tule jäämään jäljelle. 

Likka on toki aikaisemmissakin Nopolan teoksissa väläytellyt tätä synkempää ja syvällisempää puoltaan, mutta nyt se dominoi tarinaa melko lailla erityisesti tarinan keskivaiheilla. En erityisemmin pitänyt tästä, vaikka järjen äänenä toiminut Eila yrittikin omaan tarmokkaaseen tapaansa kiskoa likkaansa pois depression ammottavasta kidasta. 

Mielestäni Erlend Loe on käsitellyt tätä "sympaattinen päähenkilö kärsii maailmantuskasta" -aihetta paremmin teoksessaan Supernaiivi (1996). Reiluuden nimissä on todettava, että minun silmissäni Supernaiivia olisikin hyvin vaikea päihittää. Se on nimittäin yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. 

Nopolan kirjasta ei nauramatta selviä. Koskaan.


Nopola on mielestäni parhaimmillaan osuvien arkisten pikku sattumusten ja oivallusten kuvaajana. Sellaisiakin tästä teoksesta toki löytyi ilahduttavissa määrin. Huomiota saivat muun muassa sohvan kokoaminen, epäilyttävältä tuoksuva lampaanpaisti, ja kyseenalainen talvipäähine.

Loppuun vielä varsin hulvaton pätkä, joka oli aivan pakko litteroida tähän:

Kuusitoistavuotiaana. Puolisoa ei pidä valita itse. 

Seurakuntanuorissa sanottiin, että "Jeesus osoittaa meille tulevan puolisomme.". 
-Mistä mää tunnistan sen pualison, jonka Jeesus on mulle valinnu, mää kysyin. 
"Ehkä hän tykkää vähän samantapaisista henkilöistä kuin hän itse on", mää sitten tuumin. Jeesuksella on maalauksissa pitkä tukka ja tummat kulmakarvat ja pitkät ripset, ja hänellä on kaapu päällä.. 

Mää menin kielikurssille Skotlantiin, ja Jeesuksen tyylinen poika lähesty mua puistossa. Se sano että mää voin ottaa sauhut sen tupakasta. Mää vedin henkeen kaks kertaa, ja tulin ihan hirveen iloseks. Mää hyppelin Skotlannin nummilla ja lauloin...

-Kiitos tästä, Sinikka!



Huomaa hyllyssä oleva Supernaiivi-kirja.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Uusi aamu, Danielle Steel




Ensimmäinen ja viimeinen Danielle Steel -romaanini


Kun kuuntelee paljon äänikirjoja, on annettava periksi sille tosiasialle, että välillä joutuu lainaamaan myös jotain sellaista, mikä ei välttämättä hirveästi kiinnosta. Pitää tehdä kompromisseja "ei nyt mitään parempaakaan löytynyt" -mentaliteetilla. Danielle Steelin (synt. 1947) Uusi aamu (Amazing Grace, julk. 2007) oli juurikin tällainen myönnytys. Minulla ei sinällään ole mitään kevyempää viihdettä vastaan, mutta epäilin, että tämä nimenomainen äänikirja saattaa olla tylsähkö.  

Olin myös oikeassa. Näin käsittämättömän puuduttavaan kuuntelukokemukseen en ollut kuitenkaan varautunut. Onhan Danielle Steel sentään huippusuosittu kirjailija, jonka teoksia on myyty yli 600 miljoonaa kappaletta. Jokainen kirja on ollut bestseller. Aika huikea saavutus!

Kysymys kuuluu: Mihin ihmeeseen suosio perustuu? Ainakin Uusi aamu -kirjan henkilöhahmot (nunna, pop-prinsessa, toimittaja ja edustusvaimo) olivat nimittäin kovin ohuita ja kliseisiä, ja hidastakin hitaammin etenevä juoni oli tuskastuttavan ennalta-arvattava. Tarina kulki eteenpäin niin verkkaisesti, että mukana pysyi, vaikka kuunteli vain pari ensimmäistä lausetta jokaisen moniminuuttisen pätkän alusta. Samoja asioita puitiin loputtomasti, välillä vain keskustelukumppania vaihtaen (vrt. Kauniit ja Rohkeat).

Tätä äänikirjaa kuunnellessa minulle tuli toistuvasti kummallinen olo: Ikäänkuin aivoni olisivat vääntelehtineet tuskissaan ja anoneet armoa. Asioiden rautalangasta vääntämisen voi siis todellakin viedä suorastaan piinalliselle tasolle. Niinpä sanonkin nyt suoraan: tällaisen tekstin julkaiseminen on mielestäni lukijoiden aliarviointia. 

P.S.

Jotta tästä kirjabloggauksesta ei kuitenkaan tulisi liian negatiivista, haluan kiittää kertomuksen lämminhenkistä tunnelmaa. Uskoisinkin tämän veteraanikirjailijattaren olevan mitä sympaattisin persoona. En kuitenkaan aio palata Steelin tuotannon pariin, koska hänen kirjansa eivät selvästikään ole minua varten.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Sielut kulkevat sateessa, Pasi Ilmari Jääskeläinen






"Käsi, josta hän piti kiinni, on lonkero"


Sielut kulkevat sateessa -kirja (julk. 2013) on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, näkökulmasta riippuen), kun sitä lukee yksin sateisena syysviikonloppuna. Kirjan syksyinen julkaisuajankohta oli siis mitä loogisin. Sain todeta tämän viime viikonvaihteessa, jolloin ahmin teosta maanisesti jäätyäni kiinni Pasi Ilmari Jääskeläisen huolella virittelemiin koukkuihin. Luin, luin ja luin vielä vähän lisää. Nautin monisäikeisestä tarinasta suunnattomasti ja totesin, että en ole hetkeen lukenut näin hyvää kirjaa, mutta teoksen synkästä luonteesta johtuen muutuin myös hetki hetkeltä vainoharhaisemmaksi.

Lopputulos: Heräilin kylmässä hiessä pitkin maanantainvastaista yötä pelokkaasti ovelleni vilkuillen: Onko siellä joku epäinhimillinen, pahansuopa hahmo, joka aikoo mahdollisesti syödä raajani..? Kuulinko oudon äänen..?

Viimeksi olen nukkunut näin huonosti katsottuani the Ringin! Silloin en uskaltanut sammuttaa valoa koko yönä. Tuota yötä voidaan pitää median aiheuttamien pelkotilojen henkilökohtaisena zeniittinäni, mutta nämä kokemukseni Jääskeläisen uusimman teoksen kanssa eivät jääneet kauas taakse. Muun muassa the Walking Dead -maratonin aiheuttamat post-traumaattiset stressireaktiot olivat kevyempiä.

Tämä voidaan siis huoletta laittaa kategoriaan "vaikuttavat lukukokemukset".


Mielenmaisemani siinä sivun 300 paikkeilla.


Siirtyminen kauhusta fantasiaan

Loppua kohti tarina sävy muuttui. Silloin uhkaavat vihjaukset ja haparoivat spekulaatiot saivat väistyä ajoittain jopa psykedeeliseksi yltyvän fantasiavyörytyksen tieltä. Painostava tunnelma muuttui ihmettelyksi ja kummasteluksi: Mikä on totta? Mikä unta tai harhaa? Mieleeni tuli ranskalaisen Tzvetan Todorovin fantastic-kirjallisuuden määritelmä:

The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event.

- Tuo lause kuvaa Jääskeläisen teosta täydellisesti.

Da Vinci -koodi Lovecraftilla höystettynä

En ole aikaisemmin lukenut yhtään Jääskeläisen teosta, mutta tämän kirjan perusteella tämä ei tule jäämään viimeiseksi. Fantasian, kauhun ja trillerin yhdistelmä toimi erinomaisesti.

Jos Sielut kulkevat sateessa -teosta pitäisi verrata johonkin aikaisemmin lukemaani, niin esimerkiksi Dan Brownin Da Vinci -koodissa on jonkin verran samaa. Vai mistä esimerkiksi tämä kohta muistuttaakaan:

Kummipoikasi on yllättävän hyvin perillä ihmiskunnan suurimmasta ja synkimmästä salaisuudesta, jonka periaatteessa tietää vain Vatikaani, Järjestön johtoporras ja joukko tarkasti valikoituja valtiollisia ja uskonnollisia johtajia.

Kirjan miespäähenkilö, Leo Moreau, on yhdistelmä Robert Langdonia (vaarallisissa piireissä liikkuva ateistinen akateemikko, jolla uskomattomat tietovarastot), Dumbledorea (ylimaallisen viisas vanhus, joka "selittää kaiken" tarinan sankarille & omistaa mystisen linnun) ja Bruce Waynea (rikas oman tiensä kulkija, jonka vanhemmat murhattiin, kun hän oli pieni).

Jääskeläinen oli selvästi yrittänyt tehdä miehestä myös seksikästä hopeakettua. Minun kohdallani tämä ei kuitenkaan onnistunut. Aina kun Moreau oli esillä, näin sieluni silmillä vain Jurassic Parkista tutun Richard Attenboroughin. Niinpä en voi sanoa suuremmin pitäneeni kirjan seksikohtauksista.

Varsinainen päähenkilö, sairaanhoitajana toimiva Judit taas oli paljon Moreauta arkisempi. Pelkästään se kertoi paljon, että juuri Juditia analysoitiin raadollisesti, ja hänestä käytettiin läpi kirjan pelkkää etunimeä, kun taas arvovaltaisempaa ja etäisempää Moreauta kutsuttiin kunnioittavasti sukunimellä. Tämä ei takuulla ollut sattumaa. Hahmona Judit oli toki paikallaan: inhimilliseen Juditiin oli helppo samaistua, ja hän toimi ankkurina, joka yritti pitää koukkunsa kiinni todellisuudessa kaikin keinoin. Kuten Judit yhdessä kohtaa totesikin: "Hohhoijaa näitä Herran tutkimattomia teitä ja kaikkea tätä ihmepaskaa."

Jääskeläinen teki kirjassaan ennätyksellisen paljon suoria viittauksia erilaisiin kirjallisuusklassikoihin ja niissä esiintyviin hahmoihin. Tästä kollaasimaisesta tarinanjuonteesta mieleeni tuli The Beatlesin legendaariset Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -levyn kannet vuodelta 1967, joihin oli niin ikään koottu valtaisa määrä kuuluisuuksia, mukaan lukien monia merkittäviä kirjailijoita:


Tarkkasilmäinen voi bongata tästä kuvasta muun muassa Edgar
Allan Poen, H.G. Wellsin, Lewis Carrolin, Aldous Huxleyn
 ja Oscar Wilden.


Tiettyyn pisteeseen asti nämä jatkuvat viittaukset muihin teoksiin olivat ok, mutta loppua kohti alkoi tulla pieniä ähkyn oireita. Liian suuri referenssien määrä harhautti huomion pois itse tarinasta. Erityisesti fan fiction -henkisiin Lovecraft-viittauksiin alkoi väsähtää. Olisin kuitenkin hyvin kiinnostunut kuulemaan, millainen lukukokemus Sielut kulkevat sateessa on todelliselle Lovecraft-fanille. Uskoisin, että erittäin antoisa.

maanantai 4. marraskuuta 2013

John Lennon - In his own words





John Lennon piti Nalle Puh -tarinoista, mutta ei lämmennyt Shakespearelle


John Lennon - In his own words (julk. 2013) -äänikirja tarttui haaviini sattumalta, kun etsiskelin Satakirjastojen verkkosivuilta uusia, vuonna 2013 ilmestyneitä äänikirjoja. En ole John Lennon -fani, mutta yleinen kiinnostukseni historian merkkihenkilöitä kohtaan sai minut tekemään kaukolainapyynnön. 

Kyseessä on kahdeksasta vanhasta John Lennonin BBC-haastattelusta koottu äänite, eikä sitä tietääkseni olla litteroitu lainkaan painettuun muotoon, vaikka, hämäävää kyllä, samannimisiä John Lennon -kirjoja onkin olemassa. 

Kuten aina, myös tällä kertaa BBC:hen saattoi luottaa: Pari vuosikymmentä kattaneet ja aikajärjestykseen laitetut haastattelupätkät oli saatu digitoitua mallikkaasti, ja John (1940-1980) antoi itsestään rennon ja sympaattisen kuvan. Hän vaikutti aidosti mukavalta ihmiseltä. Ainoa mistä huomasi, että hän oli superjulkkis, oli kohta jossa hän kertoi, miten hienoa on viettää aikaa paikoissa, joissa pystyy kävelemään kadulla aiheuttamatta joukkohysteriaa. Että on mukavan rentouttavaa, kun pystyy oikeasti käymään vaikkapa syömässä ja elokuvissa jos siltä tuntuu, eikä tarvitse vain piileskellä sisätiloissa. On pyörryttävää yrittää edes ajatella, millaista Johnin elämä oikeasti mahtoikaan olla.

Haastatteluissa keskusteltiin musiikin, kuuluisuuden ja hiustyylien ohella myös Johnin suhteesta kirjallisuuteen: John kertoi lukevansa paljon, ja pitävänsä kovasti esimerkiksi A.A. Milnen Nalle Puh -kirjoista. Shakespearelle hän ei taas lämmennyt, koska "kouluajat olivat vielä liian hyvin mielessä". Ilmeisesti John oli siis joutunut pakkolukemaan Shakespearea koulupoikana.

Kolme kirjaa itsekin julkaissut John piti kirjoista ja lukemisesta enemmän, kuin kukaan bändikaverinsa. Paul on aikaisemmin ollut lempi-beatleni (kyllä, levyhyllystäni löytyy hieman the Beatlesia), mutta tämän uuden tiedon valossa minun pitänee harkita kantaani uudestaan. Koska hei, onhan se nyt aina iso plussa, jos mies pitää kirjoista!

John Lennonin kirjallinen tuotanto:


- In His Own Write (1964)
- A Spaniard in the Works (1965)
- Skywriting by Word of Mouth (1981, julk. postuumisti).

Voisi olla mielenkiintoista tutustua näihin teoksiin! Lennonin haastattelujen ja muualta löytämäni tiedon perusteella kirjat ovat melkoista tajunnanvirtaa. 


True story.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Lord Emsworth acts for the best - The collected blandings short stories, P. G. Wodehouse





Brittihuumorin klassikko


Kuuntelin juuri Douglas Adams -äänikirjan. Mikä siis olisikaan loogisempaa, kuin siirtyä seuraavaksi kuuntelemaan Adamsin innoittajan, Sir Pelham Grenville Wodehousen (1881-1975) kirjallista tuotantoa! Jos olen rehellinen, on tämä täysin sattumaa, mutta ei anneta sen häiritä. Lainasin Lord Emsworth acts for the Best -äänikirjan (julk. 2012) yksinkertaisesti siksi, että takakannessa luki: "P.G. Wodehouse is still the funniest writer ever to have put words on paper." 
- Tämähän oli kuultava.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tuo ylistys ei pitänyt paikkaansa, mutta varsin viihdyttävää kuunneltavaa tämä Martin Jarvisin charmantisti lukema äänikirja kuitenkin oli. Höperö, omassa linnassaan asuva lordi Emsworth hurmasi minut erityisesti Pig-hoo-o-o-o-ey -nimisessä tarinassa. Siinä hänen silmäteränsä, palkintosika nimeltä The Empress of Blandings, lopetti syömisen juuri ennen näyttelyitä, ja sai huolestuneen lordin unohtamaan kaiken muun, mitä hänen ympärillään tapahtui. Siinä ei paljoa perheen naisten rakkausdraamat kiinnostaneet, kun kullankallis palkintosika kieltäytyi syömästä. 

Lordi Emsworthin omalaatuinen, rauhallinen ja maanläheinen elämänasenne virkisti minua, ja antoi uutta perspektiiviä omaan elämääni. Ihan aidosti! Näin on tapahtunut monesti ennenkin kirjoja lukiessa, mutta juuri tältä teokselta en olisi odottanut tällaista ahaa-elämystä. Yllätyin siis positiivisesti.

Wodehousen Lord Emsworth -tarinoissa (kirjoitettu aikavälillä 1915-1975) oli lisäksi nähtävissä samanlainen satiirinen ote brittiläiseen yläluokkaan, kuin esimerkiksi Monty Pythonin klassisessa Upper Class Twit of the Year -sketsissäkin:




tiistai 29. lokakuuta 2013

Ajattoman kaupungin varjot, Enrique Moriel






Tylsin vampyyrikirja ikinä


Lähdin lukemaan tätä Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot -kirjaa (julk. 2010) selkeästi vääristä lähtökohdista. Odotin nimittäin pelottavaa vampyyritarinaa, kuten niteen kansitekstit ("..janoaa verta".."mestarillinen seikkailukertomus..") ja kirjastoni luokittelu (84.2 KAUHU) lupasi. Niskakarvat jo valmiiksi hieman pörhöllään kannoin tämän kirjan lainaustiskille, ja valmistauduin kauhun sävyttämään fantasiatrippiin. 

- Mutta mitä sain? Loputtoman, satoja vuosia kestävän turistikierroksen Barcelonassa. Turistioppaanani toimi aneeminen, umpitylsä vampyyri, joka ei tietenkään halunnut tehdä mitään pahaa kenellekään. Elellä vain omaa hiljaista pikku elämäänsä, juoda eläinten verta silloin tällöin, ja käydä töissä. 

Kiinnostukseni kirjaa kohtaan laski tasaisesti lukemisen edetessä. Alussa olin vielä innoissani, ja luin mielenkiinnolla. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen luku oli hyvin kiehtova ja taidokkaasti kirjoitettu. Valitettavasti tämä hurma ei kestänyt, kun minulle kävi selväksi, että kirjan päähenkilö on maailman ikävin möllikkä ikinä, ja hänestä tehtiin vampyyri vain siksi, että Moriel voisi esitellä Barcelonaa yhden ja saman ihmis.. öh, hahmon silmin pitkältä ajanjaksolta. Sinällään tämä lähestymiskulma oli itselleni melko uusi ja innovatiivinen, mutta ilmaisu "vampyyrin väärinkäyttö" hiipi silti mieleeni.

Kirjan pääosassa eivät siis olleetkaan hiuksianostattavat verenimijät, vaan Barcelona. Jossain sivun 200 kohdalla aloin jopa harkitsemaan kirjan jättämistä kesken, mikä ei ole lainkaan tapaistani. Tämä on todellakin lähinnä historiallinen teos Katalonian pääkaupungista, ja pystyynkuollut vampyyri on pelkkä päälleliimattu statisti. Minulla ei sinällään ole mitään Barcelonaa vastaan, mutta tältä kirjalta hain jotain aivan muuta. Minun pitänee tarttua seuraavaksi vaikkapa Anne Ricen Veren vangit -teokseen. Ehkä saan siitä sen, mitä toivoin alun perin tältä kirjalta.

Juuri nyt tunnen itseni petetyksi. Minun on ehdottomasti keskusteltava kirjastonhoitajani kanssa tämän teoksen uudelleenluokittelusta. Ajattoman kaupungin varjot kuuluu YKL:n luokittelussa minun kokemukseni perusteella lähinnä luokkaan 9: HISTORIA. Tai no, fiktiivisenä tarinana se kyllä kuulunee luokkaan 84.2, mutta tuo alaluokitus KAUHU on kyllä täyttä liioittelua. Itse kauhistuin nimittäin lähinnä teoksen pitkäveteisyyttä ja sitä tosiasiaa, että hukkasin sen lukemiseen aikaani.

P.S. 

Kannattaa käydä lukemassa myös Morren loistava arvio tästä kirjasta.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Doctor Who: Shada: The Lost Adventure by Douglas Adams, Gareth Roberts






Douglas Adams - erinomainen myös postuumisti


Douglas Adams (1952-2001) on ollut yksi lempikirjailijoistani jo vuosia. Olen lukenut häneltä kaiken, mitä vain olen käsiini saanut, osan suomeksi, osan englanniksi. Brittiläisen populaarikulttuurin kulmakivi, vuonna 1963 lanseerattu Doctor Who -televisiosarja oli minulle sen sijaan tuttu vain nimenä. Vaikka se on television pisimpään jatkunut scifisarja, en muista nähneeni siitä yhtäkään jaksoa. 

Tämä häpeällinen sivistymättömyys kieltämättä kostautui, koska jotkut Doctor Who -sarjan faneille arvattavasti melko itsestäänselvät, ja siksi kirjassa selittämättä jätetyt asiat menivät minulta ohi, tai aiheuttivat päänvaivaa. Toisaalta on mukavaa, kun kirjassa on pientä haastetta, eikä kaikkea olla väännetty rautalangasta. 

Säkenöivää satiiria


At the age of five Skagra decided emphatically that God did not exist. This revelation tends to make most people in the universe who have it react in one of two ways -- with relief or with despair. Only Skagra responded to it by thinking "Wait a second. That means there's a situation's vacant." 

Doctor Who: Shada (julk. 2012) on itse asiassa Gareth Robertsin kirjoittama, tosin pohjana ovat olleet Douglas Adamsin Doctor Who -sarjaa varten tekemät käsikirjoitusluonnokset. Itse lukisin tietysti ennemmin aitoa Adamsia, mutta minun on myönnettävä, että Roberts on sulauttanut oman kertojanäänensä Adamsin kertojanääneen hyvin saumattomasti.

Satiirisen tarinan sävy oli virkistävän leikkisä, ja vauhdikkaita käänteitä riitti hengästymiseen asti. Ennalta-arvattavaa oli vain ennalta-arvaamattomuus. Adamsin tuotannosta tuttuja elementtejä oli mukana kiitettävästi: epäilyttävät ruoka-automaatit, hölmistyneinä mukana roikkuvat maan asukkaat, aivan omaa elämäänsä elävät avaruusalukset, hassut robottiseuralaiset, ihmisen pään sisälle asennetut tulkkauslaitteet, räjäytysuhan alla olevat planeetat.. You name it.

Omaksi suosikkihahmokseni nousi kirjan pahiksen, synkäksi maailmansieluksi haikailevan Skagran sympaattinen avaruusalus. Tarinan alussa herraansa sokeasti totellut alus teki melkoisen henkisen matkan avaruusmatkojensa ohella, ja sai minut nauramaan kerta toisensa jälkeen. 

Olen lukenut myös toisen postuumin Douglas Adams -kirjan. Kyseessä oli Eoin Colferin kirjoittama Linnunrata-trilogian kuudes osa nimeltä Vielä yksi juttu.. (julk. 2010). Se ei mielestäni ollut yhtä hyvä kuin tämä Jonesin Doctor Who -hupailu. Kysymys voi tosin olla siitä, että luin Colferin kirjan pienissä osissa, joten paljon meni varmasti ohi, kun taas Shadan kuuntelin läpi intensiivisesti, tarinaan uppoutuen.

Äänitehosteet - pahimmillaan räjähtävät korvat, parhaimmillaan tajunta


Shadan äänikirja oli melko poikkeuksellinen yhdessä suhteessa: Siinä oli runsaasti äänitehosteita. Tämä teki sen kuuntelemisesta autossa lähes sietämätöntä. Auton oma taustamelu peitti alleen hienovaraiset äänitehosteet, ja pakotti nostamaan stereoiden äänenvoimakkuuden korkeaksi, jotta lukijan sanoista saisi selvää. Suuri äänenvoimakkuus kuitenkin aiheutti sen, että meluisammat äänitehosteet riipivät korvia melko lailla. Lisäksi nopeatempoinen, englanninkielinen tarina meni osittain ohi, koska liikennettäkin piti seurata. 

En suosittelekaan tätä BBC:n äänikirjaa automatkoille. Sen sijaan korvakuulokkeilla tai kotistereoilla kuunteluelämys on alkushokin liennyttyä elokuvamaisen viihdyttävä ja hyvin koukuttava. 

tiistai 22. lokakuuta 2013

Esikoinen, Jari Tervo




"Esikoinen on Jari Tervon henkilökohtaisin romaani.
Vuoden 1972 ensimmäisinä tunteina ryhtyy rovaniemeläinen
koulupoika pitämään totista, hykerryttävää päiväkirjaa. Vilpittömissä
merkinnöissään koululainen kuvaa pienyrittäjäperheen surkuhupaisaa
arkea, ensirakkauttaan, paikallaan polkevaa vallankumousta ja
Aune-tädin ponnisteluja oikeudenmukaisen noitatuomion
saamiseksi käräjiltä."



Miten tähän pitäisi suhtautua?


Kun kuuntelin tätä Jarmo Mäkisen lukemaa Esikoinen-äänikirjaa (julk. 2013), mieleeni nousi tuon tuostakin yksi kysymys: onko tämä teos humoristinen vai vakava? Onko rovaniemeläisen perheen kommelluksille lupa nauraa, kun yksi perheenjäsen on kuolemansairas? Osa tapahtumista oli koomisia, osa traagisia. Selkeän mielipiteen muodostaminen oli vaikeaa. Tarinaa voisikin kuvata parhaiten niin, että se on kuin elämä itse; tragikoominen. Kaikki kulminoitui kohtaukseen, jossa perhe vieraili kuolleen sukulaisen haudalla, ja huomattiin liian myöhään, että sukulainen oli ollut kuolemansairaan, muiden mukana hautausmaalle vierailemaan tulleen perheenjäsenen kaima. Ei muuta kuin äkkiä huomio pois kohtalokasta nimeä kantavasta rististä!

Jos Esikoisen olisi lukenut äänikirjaksi Erja Manto tai Esa Saarinen, olisin pitänyt sitä komediana. Jarmo Mäkisen ääni sai mielentilani kuitenkin kallistumaan vakavamman puolelle. Mäkinen ei ole mikään Lars Svedberg, mutta vakavahko kuitenkin, tai vähintään neutraali. Lisäksi edellinen kuuntelemani Tervo-äänikirja, jossa Mäkinen oli äänessä, oli raskasvetoinen Layla-teos, ja tämäkin epäilemättä vaikutti kuuntelukokemukseeni. 

Kaiken kaikkiaan tämä olisi ollut parempi lukea kirjana, kuin kuunnella Mäkisen tulkitsemana. Nyt Mäkisen ilmeetön ääni teki teoksesta liian vakavan ja tasapaksun, ja vei terän hauskoilta jutuilta. Kirjassa Tervon oma kertojanääni kaikkine vivahteineen olisi epäilemättä päässyt paremmin esiin. 

Nyt meni vähän ohi


Toinen asia joka minua mietitytti, liittyi kirjan kohderyhmään: Mielestäni en sopinut siihen kovinkaan hyvin. Kun päähenkilö on 12-vuotias, murrosiän kynnyksellä tempoileva poika, joka vieläpä elää 70-luvulla eikä nykyajassa, tulee väistämättä mieleen, että tämä ei nyt ehkä ihan ole se minun juttuni. Yksityiskohtaiset kuvaukset koulupojan fyysisestä kehityksestä ja levottomasta mielestä eivät antaneet omalle elämälleni juuri minkäänlaista lisäsisältöä, lähinnä vaivaannuin ja mietin: "Too much information! Miksi mä kuuntelen tätä?". 

Vähän sama, kuin jos Jari Tervoa pyydettäisiin eläytymään Sex and the City -elokuvaan. Voisi olla astetta haastavampaa se. Jari tuskin ajattelisi silmät loistaen että "Joo, aivan mieletön toi Carrien hääpuku.. Vivienne Westwood. Oih." Joten ehkä minullekin suodaan anteeksi, että minua ei nyt vaan kiinnosta tietää, kuinka iso juttu 12-vuotiaalle pojalle on kivesten laskeutuminen. 

Maagista makaberismia


Kirjan sivujuonteet, joiden päähenkilöinä toimivat Aune-täti ja isomummu Esme, olivat mielenkiintoisempia, kuin itse päätarina. Näistäkin tosin Esmen kertomukset olivat hieman tylsähköjä, ja otteen saaminen tarinasta oli haastavaa, koska juttu oltiin siroteltu matkan varrelle pieniksi paloiksi. Mieleeni jäi lähinnä kiinalaismiehen palmikko, jota ei saanut leikata.

Aune-tädin fantasian puolelle rönsyilevät kertomukset elämästä noitana 1600-luvun Suomessa olivatkin sitten jo varsin viihdyttäviä. Niitä olisin kuunnellut mielelläni lisääkin, vaikka kokonaisen oman äänikirjansa verran. Kerrankin vähän erilainen inkvisitiojuttu: ei mitään kiduttaen saatuja vääriä tunnustuksia viattomilta kissatädeiltä, vaan häpeämätöntä tarinointia siitä, miten ollaan lennelty oinaan selässä pitkin yötaivaita vierailemaan paholaisen luo. Aune-tädin hartioita ei synnintunto paina. Hän on kuin astetta kohtalokkaampi teininoita Sabrina ekstaasitripillä.

Tämä hulvaton kertomus vahvisti käsitystäni siitä, että Tervo näyttää tekevän kirjojensa naishahmoista vahvoja ja itsenäisiä sangen mielellään. Muistini mukaan esimerkiksi Myyrä-kirjastakin oli löydettävissä poikkeuksellisen riuskoja naisihmisiä, joiden edesottamuksia seurasin kiinnostuneena.
-Hienoa, Jari!

Helena Miettinen on todennut Savon Sanomien kirja-arvostelussaan, että suvun naisten tarinat liukuivat jo maagisen makaberismin puolelle. Erinomaisesti muotoiltu! Olen täysin samaa mieltä. Eikä tässä maagisessa makaberismissa ole mitään pahaa, vaikka Miettinen omassa arvostelussaan antoikin niin ymmärtää. Minusta se oli kirjan parasta antia. Enkä ole ainoa. Turvautuihan myös kirjan päähenkilö suorastaan likaisiin keinoihin, jotta saisi kuulla Aune-tädin tarinan loppuun.


P.S.


- Lapinporokoira Mila lähettää
terkkuja Esikoinen-kirjassa
esiintyneelle kaimalleen!
Olin vieläpä juuri lenkillä hänen 
kanssaan tätä Tervon äänikirjaa
kuunnellen, kun Mila-maltankoira
tassutteli mukaan tarinaan.
Melkoinen sattuma.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Monday I'm In Love






Joskus maanantai on parempi, kuin viikonloppu



Viikonloppu sujui ankeissa merkeissä. Esimerkiksi koko lauantai meni HTML-koodia kirjoitellessa, ja sunnuntaina olisi pitänyt jatkaa samaa, mutta luovutin, ja lähdin ulkoilemaan. Onneksi maanantai olikin jo paljon parempi! Töissä oli uuden tehtaan avajaiset, jonka kunniaksi syötiin kakkua, ja katseltiin koomikon esityksiä. Kotiin palatessa asiat paranivat entisestään: noin viikko sitten tehty Amazonen tilaus oli saapunut!

Paketissa oli paitsi The Curen kokoelmalevy, myös kaksi Pema Chödrönin kirjaa: When things fall apart & The wisdom of no escape. Aiemmin lukemieni Chödrönin kirjojen perusteella uskon, että tämä ei voinut olla kuin vain kannattava ostos. En ole buddhalainen, mutta Chödrönin tekstit puhuttelevat minua silti vahvasti. Hänen teostensa lukemisesta jää samanlainen olo, kuin tuntien mukaansatempaavasta keskustelusta hyvän ystävän kanssa. Lisäksi kirjojen kannet ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan todella kauniita.




P.S. Tässäpä blogi, jollaisen haluaisin joskus aloittaa itsekin: Ekaa kertaa Mysoressa. Kolmeksi kuukaudeksi Intiaan? Kyllä kiitos! Kirjoittaja on minulle tuttu joogapiireistä.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Tyylikkään köyhäilyn taito, Alexander von Schönburg




"Kadehditko rikkaita? Masentaako rahan puute? Älä huoli, uudet
tuulet ovat jo täällä: tulevaisuuden trendi on köyhäily!
Taloudellista alamäkeä voi lasketella tyytyväisesti, iloiten
ja ennen kaikkea tyylikkäästi. Tyylikkään köyhäilyn jaloa taitoa
voi soveltaa autoihin, lomamatkoihin, asuntoon, vaatteisiin,
ruokaan ja lasten kasvatukseen."



Elämisen taidon puolustus kerskakulutusta vastaan



Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito (alkup. Die Kunst des stilvollen Verarmens: Wie man ohne Geld reich wird, 2007) on ollut yksi lempikirjoistani jo vuosia, ja olen lukenut sen moneen kertaan. Tämä sujuvasti kirjoitettu, älykäs ja hauska kirja sekä viihdyttää että herättää ajattelemaan. Lisäksi se on sangen ajankohtaista ja piristävää lukemista näinä talouden laskusuhdanteen aikoina. Teoksessa oman lukunsa ovat saaneet muun muassa ruoka, autoilu, pukeutuminen, lomailu ja shoppailu.

Kirjan kirjoittanut saksalainen kreivi oli aiemmin menestyvä toimittaja. Von Schönburgin ura kuitenkin katkesi, kun hänet irtisanottiin "taloudellisista ja tuotannollisista syistä". Lisäksi hänen aatelissukunsa on köyhtynyt tasaisesti jo viidensadan vuoden ajan. Eläminen "suu säkkiä myöden", mutta silti arvokkaasti ja tyylikkäästi on hänellä siis verissä:

Kriisi on Max Frischin mukaan valtavan tuottoisa tila, siltä on vain vietävä katastrofin sivumaku.

Kirjan ydinajatuksen mukaan kerskakulutus ei tee onnelliseksi, koska asioita osaa arvostaa vasta, kun niitä ei voi pitää itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi lasten kasvatusta käsittelevässä luvussa Von Schönburg kirjoittaa:

Köyhin lapsi, jonka olen koskaan tavannut, oli pieni Ali Kashoggi, monimiljonääri Adnan Kashoggin nuori poika. Hänen huoneensa Kashoggin palatsissa vuorilla Marbellan yläpuolella oli urheiluhallin kokoinen. Kaikki leikkikalut olivat XXL-kokoa: valtavia nalleja ja valtavankokoisia leikkiautoja, joiden joukossa oli oikeasti toimivia Ferrarin ja Rolls-Roycen malleja lapsille. Ja keskellä äänekkäästi vinkuvia, kiliseviä, töötöttäviä ja vilkkuvia leikkikaluja istui Ali, sietämätön kiusanhenki, joka jatkuvasti piinasi lukuisia lastenhoitajiaan, ei osannut leikkiä yksin ja vaikutti vuoronperään pitkästyneeltä ja ärtyneeltä. Iltapäivän viihteeksi kutsuttiin pellejä, mutta en nähnyt hänen nauravan kertaakaan. 

Kuulin, että hänet lähetettäisiin myöhemmin kouluun New Yorkiin, luultavasti sellaiseen rikkaiden lasten kouluun kuin Dwight, Spence tai St. Anna's. Spence on tunnettu siitä, että jo 11-vuotiaat tytöt juoksentelevat Pradan käsilaukut käsissään, Dwight ja St. Anna's puolestaan oppilaiden alkoholin ja huumeiden käytöstä. Mistä tällaiset lapset voisivat vielä nauttia? Ei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää Goassa hippeinä tai kierrellä narkkareina ympäri Algeriaa tasoittaakseen lapsuutensa ylenpalttisuuden.

Lisäksi ylenpalttinen mällääminen on tyylitöntä:

Maun kaikkein suurin vihollinen on aina ollut raha.

Jos sillifileet olisivat yhtä kalliita kuin kaviaari, tämän maailman uusrikkaat pintaliitäjät söisivät niitä suurella hartaudella pikkusormi sirosti pystyssä.

Tarve ostaa voi kertoa myös laumasieluisuudesta ja siitä, että on antanut mainosmiesten viedä itseään kuin pässiä narussa. Von Schönburg avaa markkinoinnin karua maailmaa:

Ymmärtääksemme markkinoinnin mekanismit kannattaa lukea Frederic Beigbederin kirja 8,99 (ilmestynyt myös nimellä 24,99). Hän työskenteli kymmenen vuotta mainostoimittajana. Kirjan päähenkilö Octave Parango - joka inhoaa maailmaa, jossa kaikki, hän itse mukaan luettuna, on ostettavissa - sanoo yhdessä kohtaa: "Ja kun lopulta käytät säästösi unelmiesi autoon, siihen jota mainostin viimeisessä kampanjassani, olen tehnyt siitä jo epämuodikkaan. Olen kolme askelta sinua edellä ja saan sinut aina turhautumaan. Glamour on maa, johon ei koskaan pääse. Huumaan sinut uutuudella, joka ei koskaan pysy uutuutena. Aina tulee uusi, joka vanhentaa edellisen. Sakramenttini on panna sinut kuolaamaan. Minun ammatissani kukaan ei toivo onneasi, koska onnelliset ihmiset eivät kuluta."

Myöhemmin kirjassa Von Schönburg toteaakin:

Kuten ystäväni Carl Laszlo kirjoitti kirjassaan Aufruf zum Luxus ("Kehotus ylellisyyteen", 1960), luksus tarkoittaa sitä "että omistaa sen, mitä haluaa omistaa, ja luopuu kaikesta, mitä pitäisi omistaa".

- Amen! Tyylikkään köyhäilyn taito on niin osuvasti kirjoitettu, että menen sanattomaksi. Siksi tässä bloggauksessa olikin paljon suoria sitaatteja: Oli parasta antaa kirjan puhua puolestaan.

Jos haluaa hyvää lukemista, kannattaa etsiä tämä teos käsiinsä.


"Luopumisen kyky on nautinnon oleellinen edellytys."


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Orvokki Leukaluun urakirja, Miina Supinen




Ammatinvalintapsykologi Orvokki Leukaluu
tarjoaa tässä äänikirjassa kaiken, mitä uraputkeen,
oravanpyörään tai toimistokuutioon halajava
tarvitsee. 40 selvitystä suomalaisille sopivien
ammattien perimmäisestä luonteesta. Pelkäätkö
ettei sinulle löydy mitään maan päältä? Ei hätää.
Leukaluu ohjaa sinut jumalallisella varmuudella taivaalle:
kuumailmapallokuskiksi.


Päiväni Orvokki Leukaluun seurassa


Tämä 3h 28 min. pitkä äänite, Miina Supisen luoma Orvokki Leukaluun urakirja (julk. 2013), testattiin kenttäolosuhteissa: autoa ajaessa, siivotessa ja joogatessa. Kuuntelu tapahtui yhden päivän aikana. Seuraavassa raporttini:

Aamu, matkalla töihin

En ole koskaan aiemmin kuullut Orvokki Leukaluusta. Tämä johtunee pitkälti siitä, että en kuuntele radiota. Koskaan. Tai no, silloin saatan kuunnella vahingossa, kun autostereoni vaihtavat äkkiarvaamatta musiikin/äänikirjan pakotetusti radioon, ja alkavat suoltamaan jotain hätätiedotetta tyyliin: "Pietarsaaren alueella juomavesi on keitettävä..och samma på svenska.." 

Noh, joka tapauksessa. Tähän äänikirjaan tartuin kirjastossa ihan puhtaasti boksin reippaiden kansitekstien perusteella. Ne lupailivat suuria: 

"Orvokki Leukaluu on alun perin tullut tutuksi Yleisradion Uraradiossa 100 000-päiselle kuuntelijajoukolle. Niin. Onneksi meillä on Orvokki, kun työelämässä varmaa on vain muutos. Tuolla pitkällä, papiljottikampauksessa esiintyvällä yhteiskuntamme tukipilarilla on jotain tekemistä myös näyttelijä Miitta Sorvalin kanssa. Levy pyörimään!"

Tein työtä käskettyä, ja työnsin ensimmäisen levyn autoni soittimeen. Alku oli kuitenkin pettymys. Harjaantumattoman kuuloinen naisääni kävi läpi pitkästyttävän ja väkinäisen prologin, joka ärsytti minua jostain syystä ihan suunnattomasti. En jaksanut kuunnella sitä yhteen menoon: vaihdoin äänikirjan 90-luvun poppiin, ja ajelin töihin huonotuulisena. Minä en kestä aamuisin minkäänlaista sekundaa, ärsytyskynnykseni on siihen vuorokaudenaikaan hyvin alhainen. 

Iltapäivä, matkalla kotiin

Sade on jatkunut koko päivän. Suuntaan autoni nokan kohti kotia, ja päätän karaista mieleni. Pakkohan sen kökkö-prologin on kohta päättyä. Pakko. Ja niin onneksi käykin: Vihdoin kuulen itse Orvokin äänen: Rauhallinen, huolellisesti jokaisen sanan ääntävä nainen tuo välittömästi mieleeni pokerinaamaisen Liisa-tätini. No niin! Ehkä se tästä!

Olen aina ollut hitaasti lämpenevää tyyppiä, eivätkä äänikirjat ole poikkeus. Alan kuitenkin pitämään Orvokista melko nopeasti. Ensimmäinen ilahduttava repliikki liittyy siihen, miten Orvokki päätti tehdä äänikirjan, jotta kiireiset ihmiset, jotka ajavat autojaan, voisivat kuunnella häntä.
- Kuinkas sattuikaan! 

Myös jo ihan ensimmäisenä tarkastellun ammatin (eräopas) käsittely saa suupieleni nousemaan hieman ylöspäin, vaikka vielä en olekaan tarpeeksi lämmennyt, jotta voisin nauraa ääneen. Sen aika on myöhemmin..

Orvokin puhetta on erittäin helppo kuunnella autossakin, koska hänen äänensä on voimakkuudeltaan hyvin tasainen ja ulosantinsa selkeä. Kiitokset siitä. Nimim. "Vuoden 2001 Volkswagen ei ole sisämelutasoltaan niitä automaailman alhaisimpia". 

Ilta, siivoamassa

Olen hieman väsynyt, mutta päätän kuitenkin pyyhkiä pölyt ja imuroida. Orvokki saa pitää minulle seuraa kannettavan cd-soittimen välityksellä. Nyt alan tosissaan viihtymään hänen seurassaan. Sängyn alta imuroidessani kuuntelen juttua jalkahoitajan ammatista, jossa on tärkeää "lopettaa liotetun jalan raspaaminen ajoissa, koska jalka-Eldorado on pelkkä myytti". 

Pari mielenkiintoista ammattiesittelyä lipsahtaa valitettavasti sivu korvien, koska kirjaston cd:t näyttävät olevan edellisten käyttäjien jäljiltä hieman naarmuilla. Soitin hyppii joidenkin ammattiesittelyjen yli tylysti. En kai koskaan saa tietää, millaista on akvaarionhoitajan tai rokkitähden työ.
- Mutta noh, lainaäänikirjan suosiolla on aina seurauksensa..

Siivouksenaikaisista juttupätkistä suosikikseni nousevat konservaattori ja hammaslääkäri. 

Ote konservaattorin ammatin kuvauksesta:

Suosittelen sinulle eläinten täyttäjän, eli konservaattorin uraa. Eläintentäyttäjä työskentelee eläintieteellisen museon kellarissa. Hän käsittelee eläinten ruhoja dipaten niitä kemiallisiin liemiin ja kovertaen niitä ontoksi. Kaikkein antoisinta työssä on eläinten asemointi. Tarkoitus on luoda vitriineihin luonnosta tuttuja kuvaelmia. orava puussa, kettu kolossa, hylje jäälautalla ja niin poispäin. Perinteisesti konservaattori pyrkii jäljittelemään luontoa: hakemaan mahdollisimman eläväistä ja luonnollista sommitelmaa. 

Mielestäni on kuitenkin aiheellista kysyä, onko luonnon jäljittely enää nykyaikaa? 2010-luvun lapsi osaa olla vaativa. Hän näkee parilla napinpainalluksella tai hipaisulla minkä tahansa eläimen televisiossa tai internetissä. Eläinmuseon liikkumattomat asetelmat näyttävät hänestä ikävystyttäviltä..

Antoisinta nykyaikaisille konservaattoreille on keskittyä lasten pelotteluun. Se on helppoa ja palkitsevaa, kun oivaltaa muutaman perusniksin.

Eläimiä kannattaa sijoitella vitriinien ulkopuolelle, paikkoihin joihin ne eivät oikeastaan kuulu. Olisi hyvä jos eloton kuono osuisi museovieraan pakaraan tai polvitaipeeseen, kun hän peruuttaa saadakseen kokonaisvaikutelman jostakin vitriinistä. Heikkohermoiset kirkuvat jo tässä vaiheessa. Tämän jälkeen museovieras katsoo ympärilleen ja kohtaa kymmenien elottomien lasisilmien tuijotuksen. Niitä on ikkunalaudoilla, portaikoissa, käytävillä. Hän alkaa ounastella jotakin mätää. 

Jos museovieras on nähnyt elämässään yhdenkin kauhuelokuvan, hänen mieleensä tulee, että täytetyt eläimet ovat heränneet henkiin. Jos konservaattorissa on yhtään sähkömiehen vikaa, pelottelun voi nostaa aivan uudelle tasolle. Ajattele kauko-ohjattavia mursuja, lokkeja ja villisikoja, kuvittele kiemurtelevia anakondia.. 

Museovieras juoksee sydän kurkussa kohti ulko-ovea, mutta sen konservaattori on vääntänyt takalukkoon jo valmiiksi. Museovieras kääntyy kauhuissaan ja tapailee taskustaan kännykkää. Juuri kun hän on soittamassa, ovi aukeaa. Kännykkä putoaa lattialle ja särkyy. Ovesta marssii esiin luurankojen saattue: pienjyrsijöitä, kotieläimiä, suurpetoja, dinosauruksia ja viimeisenä itse maailman herra, Homo sapiens.

Tällä tavoin konservaattorin sinänsä tasapaksuun elämään saa pientä vipinää ja piristystä.

- Melkoisia naurunpyrskähdyksiä kirvoittanut Orvokki Leukaluun kuvaus demonisia piilolinssejä käyttävästä sadisti-hammaslääkäristä oli samanhenkinen, kuin tämä yllä oleva iloittelu. Leukaluu neuvoi tulevaa hammaslääkäriä muun muassa soittamaan vastaanotollaan nauhalta kidutettujen ihmisten huutoja oikean tunnelman luomiseksi, ja ottamaan potilaat vastaan aina jokin palvelevasta rautakaupasta ostettu, järeähkö työkalu (kuten akkuporakone tai keskikokoinen saha) toisessa kädessään. Kauhusta pyörtyneet, tajuttomat asiakkaat on helpompi hoitaa.
- Kätevää!

Pyykkien viikkaaminen, pölyjen pyyhkiminen television päältä, ja imurin raahaaminen nitisevissä rappusissa on väsyneenä tiistai-iltanakin melkein mukavaa, kun saa kuunnella samalla näin holtittoman hauskaa pakinointia. Sanoisinkin, että Orvokki Leukaluu on mitä parhainta siivousseuraa!

Myöhäinen ilta, joogaamassa

Päätin arki-iltani tuttuun tapaan joogamatolla. Etukäteen olin arvellut, että Orvokin tasainen ääni ja hilpeät jutut olisivat mitä ihanteellisinta joogaseuraa. Pitkälti näin olikin. Sain harjoitukseeni sekä energiaa, että varmuutta. 

Yhden ongelman kuitenkin kohtasin: keskittymistä ja tasapainoa vaativa Bhujabidasana-asento meni kirjaimellisesti persiilleen, koska alkoi naurattamaan liikaa. Normaaliin tapaan nostin itseni ilmaan käsien varaan, ja laskin pääni lattiaan, mutta sitten en enää meinannutkaan saada päätäni takaisin ylös, ja kun lopulta onnistuin, kaaduin parin sekunnin huojumisen jälkeen suoraan selälleni. Tuli naurettua melko lailla. Mutta no, naurujoogahan on uusinta uutta!


(ihanayoga.com)


Syynä tähän repeämiseen oli seuraava, sangen turmiollinen pätkä:

-Modisti. Nyt minulla on edessäni Sirkun viesti Kiikoisista. Näin hän kirjoittaa:

"Hyvä Orvokki Leukaluu. Olen kiinnostunut hattujen tekemisestä. Kertoisitko minulle modistin työstä? Kavaljeerini Roobert Sinimailas tarjoili minulle aamupäivällä konjakkia ja tunnen, että pegasoksen siipi on sipaissut minua." 

-Vastaan runomuodossa. Esitän varoittavan runon pirkanmaalaisesta modistista, joka sai maistaa mainetta. Näin käy, jos suomentyttö yrittää liikaa.

Hattujentekotaidot ovat meillä riittävät, mutta kysymys kuuluu, onko käytöksemme riittävän sivistynyttä ja raffinoitua maailman muotipääkaupunkeihin? 

Modisti sen todisti
Varoittava modaliteetti

Modisti sen todisti, catwalkilla kolisti
Superhuippumalli päässään outo knalli
Kuohuviini maittaa, parastansa laittaa 
meidän reipas modisti, hän hattumuodin uudisti

Jälleen uusi lippis, kuoharia kippis!
Mutta liikaa maisteli ja hetken päästä taisteli
kanssa paparazzin meidän reipas modisti

Ja aivan kesken matsin pääsi hältä yrtsi
katsomossa istui Voguen koko toimitus
Kuka on tää kuvotus? 
Meidän reipas modisti

Modistimme mokaus
Liiallinen dokaus
Tuomittava käytös
Pilalla on näytös

Känniörvellykset, sellit, pidätykset
Päätyi Paris mätciin, kyllästyivät lätsiin muotilehdet ihan
Ja päälleen sai hän vihan

Tuo meidän reipas modisti
On oppitunti kova
Jos muodin supernova
Liikaa ottaa skumppaa, niin societee dumppaa

Tätä hervotonta horjumis- ja muksahtelukohtausta lukuun ottamatta kaikki sujui hyvin. Äänikirja vieläpä päättyikin samaan aikaan loppurentoutukseni kanssa. Erinomaista! 

-Kiitos Miina Supinen, teit sateisesta tiistaistani hauskan.
Tästä eteenpäin asetan sinut samaan kastiin Sinikka Nopolan, Tuomas Kyrön, Alivaltiosihteerin ja Veikko Huovisen kanssa. Olet kerrassaan mainio!


P.S. Myös Maija ja eräs kaimani ovat viihtyneet tämän eeppisen uraoppaan parissa.