Kotiseutukirja noitavainoista
Voisin lyödä vaikka vetoa, että tässä minulla on kirja, josta kukaan muu kirjabloggari ei ole kirjoittanut. Itsekään en ole itse asiassa koskaan aikaisemmin lukenut mitään vastaavaa. Antero Perttulan Isäntä Velhona -kirjassa (2011) kerrotaan tositarina kotiseudullani Satakunnassa 1600- ja 1700 -luvun taitteessa eläneestä Risto Olavinpojasta, joka joutui kamppailemaan koko elämänsä ajan noituussyytteitä vastaan. Vielä Riston kuoltuakin omaiset joutuivat tappelemaan siitä, voidaanko miehen ruumis haudata kristillisesti pyhään kirkkomaahan, vai pitäisikö se polttaa, kuten noidille oli tapana tehdä.
"Olen jo kuuden vuoden ajan joutunut olemaan pois ehtoolliselta. Se johtuu yksistään siitä, että Matti Sipinpoika Präkeri Ruosniemestä on pannut minusta liikkeelle jutun, jonka mukaan olisin harjoittanut noituutta ja taikuutta.. Matti väittää, että olen noitumalla aiheuttanut hänelle pitkäaikaisen sairauden."
Risto Olavinpoikaa syytettiin noituudesta pääasiassa kahdesta, hyvinkin tyypillisestä syystä: Ensinnäkin Ristossa oli kansanparantajan vikaa, ja tästä kirkko ei pitänyt. Ikivanhat uskomushoidot kun leimattiin helposti noituudeksi. Lisäksi Riston naama ei miellyttänyt kaikkia, ja noituudesta syyttäminen oli kätevä keino tehdä hänen elämästään vaikeaa.
Risto esimerkiksi auttoi parantamaan tuttunsa vasikoita kyseenalaisin, noituuteen viittaaviin keinoin, ja pääsikin pian selittelemään käräjille:
Risto Olavinpoika tuli kerran luokseni. Silloin meillä oli joitakin kiertotautisia vasikoita. Kun huomasin Riston havainneen ne, niin valitin niistä hänelle.
Risto kertoi ihmisten puhuneen, että sellaista karjatautia vastan pitäisi auttaa se, että ottaa kuumasta hehkuvan polttoraudan (sweed järn) ja kärventää sillä sairasta nautaa keskelle otsaa. Sen pitäisi kyllä auttaa.
Taikka tekee niin, että ottaa pään sellaiselta sairaalta naudalta ja hautaa sen keittokodan uunin alle.
-Seems legit. Tietävätköhän ne Eviralla näistä innovatiivisista vasikanparannuskeinoista?
Ristoa syytettiin toistuvasti milloin kenenkin epäonnesta. Esimerkiksi karhun raatelemat, leväsjokelaiset työhevoset olivat Riston syytä:
..karhu oli raadellut Lautamies Erkki Tuomonpoika Soinin kaksi hevosta. Tämä rupesi asiasta syyttämään Risto Olavinpoikaa, joka oli ihmisten puheiden mukaan noitunut koko tapauksen.
Kuten ylläolevasta huomaa, tuon ajan ihmiset olivat melko paranoideja, ja kaikelle haettiin yliluonnollista selitystä.
"Toinen mustaa toisen voroksi, toinen toisen poltettavaksi poroksi"
Perttulan moneen suuntaan kurotteleva kirjoitustyyli oli poikkeuksellinen: Siinä yhdisteltiin vanhoja oikeudenkäyntiasiakirjoja, loppusoinnullisia runonpätkiä, ja normaalia kerrontaan. Mukana oli myös karttoja. Lisäksi heti kirjan alusta löytyi metatekstiä:
"Hyvä lukija! Alun taustojen selvittelyn jälkeen kirjan teksti kevenee merkittävästi."
Tämä värikäs kerrontatyyli yllätti, mutta ei voittanut minua täysin puolelleen. Välillä huomasin hyppiväni esimerkiksi runojen yli summamutikassa ja ihmetteleväni: "Miten tällaiseen tekstiin oikein pitäisi suhtautua?". Kerrontaa olisi myös ollut varaa tiivistää, ja sivumäärää (nyt 273) tiputtaa. Vaikka toisaalta, kyseessä on kotiseutukirjallisuus, ei kaunokirjallisuus. Niinpä kaikki voi olla perusteltua. Kuvaavaa on, että Isäntä Velhona lisäosa näille teoksille: Lassila-Klåsmark-Kylän juuret & Lassila-Klåsmark 2, 1 -isojaosta kirkonkyläksi (Lassilan Maamiesseura ry). Tästä teoksesta onkin vaikea sanoa oikein mitään varmaa, koska kirjallisuusgenrenä kotiseutukirjallisuus on minulle niin vieras.
Kertomisen arvoinen tarina
Kerrontatyyliin liittyneestä nikottelusta huolimatta luin Isäntä Velhona -kirjan melko nopeasti. Syy on yksinkertainen: tarina itsessään kiinnosti. Halusin tietää, miten Risto Olavinpojalle lopulta käy, ja lisäksi satojen vuosien takainen elämänmeno oli sopivan päätöntä: pelättiin noitia, ajeltiin reellä kännissä ja harrastettiin salavuoteutta. Juttu oli aidosti mielenkiintoinen, ja ehdottomasti kertomisen arvoinen. Hienoa, että Perttula on jaksanut antaa sille aikaansa. Tällaisessa saagassa olisi ehdottomasti ollut ainekset kunnon lukuromaaniinkin. Nyt tähän suuntaan ei kuitenkaan lähdetty, vaikka kannen kuvitus saikin minut odottamaan jotain kaunokirjallisempaa.
Teoksen tapahtumat sijoittuivat muun muassa Siikaisten Otamolle, jonka naapurikylässä asun tälläkin hetkellä. Perttulan kirjan houkuttelevuutta lisäsikin huimasti se tosiasia, että tunsin henkilökohtaisesti melkeinpä kaikki teoksen tapahtumapaikat. Samalla tajusin, että kirjan päähenkilöön voi samaistua myös kotoisan miljöön kautta. Ties vaikka olisin hiukan sukuakin Risto Olavinpojalle.. Tämän lukukokemuksen jälkeen en enää ihmettele, miksi monet ihmiset pitävät kotiseutukirjallisuudesta, ja harrastavat esimerkiksi sukututkimusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti