Joutsenlaulu, Johanna Sinisalo

 

Johanna Sinisalo Porissa kesäkuussa 2026.

Jääkö Joutsenlaulu Sinisalon Joutsenlauluksi?

 

Kahdeksan lonkeroani on täynnä imukuppeja, joilla kosketan, haistan ja maistan. Havaitsen yhdellä kosketuksella signaaleja, joihin ihmisen käsityskyky ei riitä. Yksi lonkeroni on varmaan älykkäämpi kuin ihmisen koko kallon sisältö.

-Merkillisen fiksuja olentoja -elokuvan Marcellus

Minulla oli taannoin työni puolesta ilo ja kunnia haastatella Suomen menestyneintä spefi-kirjailijaa, Johanna Sinisaloa. Keskityimme haastattelussa erityisesti hänen uusimpaan teokseensa, Joutsenlauluun (2025). Tämä tulevaisuuteen sijoittuva ekoromaani sai alkunsa mittatilaustyönä kirjoitetusta novellista A Bird Does Not Sing Because It Has an Answer (2023). Itse en ole kyseistä novellia vielä lukenut, mutta olisi mielenkiintoista uppoutua myös siihen.

Joutsenlaulu (työnimeltään Miksi laulaa lintunen) palaa teemoiltaan Sinisalolle rakkaaseen lintuaiheeseen, jota hän on käsitellyt aiemmin esimerkiksi teoksessaan Linnunaivot (2008), jota en (sitäkään) valitettavasti ole vielä ehtinyt lukemaan. Toki mukana on paljon muitakin eläimiä, kuten oravia ja valaita. Paitsi että Sinisalo käyttää termiä "toislajiset", eikä termiä "eläin", koska termi "eläin" on hänestä liian negatiivisesti latautunut. Toislajiset onkin terminä vallan mainio, mutta selkeyden vuoksi käytän kuitenkin tässä bloggauksessa tuota huomattavasti yleisempää termiä "eläin". Minusta on kuitenkin tärkeää pohtia säännöllisin väliajoin, millaisia mielleyhtymiä meille niin sanotusti itsestään selvät termit ja sanat itse asiassa kantavat. Kielelliset valinnat kun vaikuttavat maailmankuvaamme kuin varkain. Siksi ne on hyvä tehdä näkyviksi. 

Joutsenlaulu ei ole millään muotoa kevyt kirja, eikä sen lukeminen ollut yhtä jouhevaa, kuin vaikkapa Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen (2000), tai loistavan Vieraat-kauhukirjan (2020). Tämä johtuu pitkälti siitä, että mukana on erittäin paljon tieto-osuuksia ja asioiden selittämistä. Ylipäätään tämä kirja on ennen kaikkea luonnon ja eläinten tietopainotteinen puolustuspuhe, jossa ihmishahmot ja tarinan juoni jäävät sivuosaan. Melkeinpä näin kirjastoihmisenä haluaisinkin luokitella tämän teoksen, toki hieman kieli poskessa, luokkaan 58 (Eläintietokirjat). Vanhaa kerronnan perussääntöä "näytä, älä kerro" kun rikotaan niin paljon, että tekstilaji todella liukuu minun silmissäni kaunokirjallisesta proosasta asiaproosaan. Tästä syystä johtuen nikottelin kirjan kanssa pitkään. Viimeinen kolmannes sujui onneksi jo hyvin, koska en enää edes yrittänyt katsoa Joutsenlaulua tarinallisten lasien läpi. 

Nyt minulla onkin sitten lukupuolissa samoja teemoja puhtaan tieteellisesti käsittelevä primatologi Christine Webbin  tietokirja Erityisin eläin - Myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta (2025). Se on mielestäni täydellinen seuraaja Joutsenlaululle. Toinen, tämän aihepiirin hieno kirjauutuus on tietenkin Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin (2025), jota suosittelen kaikille, joita pieni paasaaminen ei haittaa. 

Tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä Sinisalo kertoi, että Joutsenlaulu jäänee hänen viimeiseksi täyspitkäksi romaanikseen. Pitkien tekstien editointityö kun on käynyt raskaaksi. Kirjoittamisesta hän ei kuitenkaan, onneksi, ole luopumassa. Seuraavaksi vuorossa on ainakin musiikkia ja sarjakuvia.

Maahan viilletty raja, Anne Vuori-Kemilä

  

Hengästyttävä tarina ahtaajanaisista

Finlandia-ehdokkaanakin ollut Anne Vuori-Kemilä on kertonut haastatteluissa, että ahtaajanaisten elämistä kertova Maahan viilletty raja (2023) on saanut innoituksensa hänen aviomiehensä sukututkimuksessa sattumalta paljastuneista ihmiskohtaloista. Kun tähän vielä lisätään runsas taustatyö ja psykiatrisen sairaanhoitajan koulutus, on lopputulos vähintäänkin koskettava ja mielenkiintoinen. 

Ainoa asia, joka jäi minua mietityttämään, oli suvun historian hyödyntäminen ilman keskustelua elossa olevien suvun jäsenten kanssa. Kirjailija nimittäin mainitsi eräässä haastattelussa, että hän ei ollut kertonut miehensä suvulle sukututkimuksen käytöstä romaaninsa pohjana. Tämä hätkähdytti, vaikka oikeisiin ihmisiin pohjautuvien päähenkilöiden nimet olikin toki vaihdettu. Mainittakoon, että esimerkiksi kirjastossa emme enää säilytä sukukirjoja yleisölle avoimissa hyllyissä tietosuojan takia. Ja jos tämä teos olisi ollut jonkun yliopiston alaisuudessa tehty akateeminen tutkimus, olisi yliopiston eettinen toimikunta älähtänyt. Toki konkreettinen haitta suvun jäsenille lienee olematon ja päähenkilöiden esikuvat eivät ole enää elossa, joten heidän kunniaansa ei voi enää loukata.

Luimme tämän Eeva Joenpelto -palkinnollekin ehdolla olleen teoksen vetämässäni lukupiirissä. Itse suorastaan ahmin kirjan, vaikka ajoittain sen kuunteleminen äänikirjana olikin hieman haastavaa monien eri päähenkilöiden takia. Lukupiirissämme monet totesivat, että teoksen alku oli hieman töksähtelevä, mutta sitten tapahtumat veivät mukanaan. Ja toden totta: jos lukija kaipaa vauhtia ja dramatiikkaa, niin sitä tässä kirjassa riittää! Eräälle asiakkaalleni kuvailin kirjan käänteitä suorastaan saippuasarjamaisiksi.

Toki Maahan viilletyssä rajassa oli myös syvempiä, yleismaailmallisesti puhuttelevia teemoja liittyen esimerkiksi puhumattomuuteen ja huono-osaisuuteen sekä näiden periytymiseen sukupolvelta toiselle. Ja aivan kuten kirjailija on itsekin todennut, nämä ilmiöt ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia yhteiskunnassamme, vaikka toki nykyisin esimerkiksi kaikille yhteinen ja tasapäistävä koululaitos on parantanut tilannetta (tämän viimeisemmän kommentin teki lukupiirissämme mukana ollut opettaja). Kaiken kaikkiaan Maahan viilletty raja on onnistunut katsaus sellaiseen osaan Suomen historiaa, josta ei monikaan suomalainen paljoa tiedä. -Lämmin lukusuositus!