Yö ikuinen, Guillermo del Toro ja Chuck Hogan

Vampiristinen dystopia

Aioin pitää taukoa tämän vampyyritrilogian toisen ja kolmannen osan välillä, ja lukea vaihteeksi jotain ihan erilaista ja hieman rauhallisempaa. Toisin kävi. En vain yksinkertaisesti voinut välttää kiusausta olla lukematta tätä viimeistä, 441-sivuista kirjaa saman tien, kun se kuitenkin oli minulla jo valmiina.

Onneksi jatkoin lukemista heti, koska tämä oli parempi, kuin toinen osa, Lankeemus. Yö ikuinen (The Night Eternal, ilm. 2011, suom. 2012) vei tarinan uuteen, mielenkiintoiseen vaiheeseen: vampyyreitä kuhisevaan dystopiaan, jossa B+ verilaadulla kirotut ihmiset on suljettu verileireille, ja Mestari/Ozryel näkee pitkälti kaiken outojen telepaattisten kykyjensä avulla. Aurinkokin paistaa vain pari tuntia vuorokaudessa luoden vampyyreille mitä ihanteellisimmat elinolosuhteet. Kirjan vielä ihmisyytensä säilyttäneet päähenkilöt piileskelevät maan alla.

Erilaiset vaihtoehtoiset maailmat ovat aina kiinnostaneet minua, ja Yö ikuinen todisti, että karmivammatkin vaihtoehtoismaailmat voivat olla kiinnostavia. Kuten Katakin (http://luettujamaailmoja.blogspot.fi/2012/04/guillermo-del-toro-chuck-hogan-yo.html), myös itse pidin erityisesti verileiri-osoista. Tuollainen outo, suljettu ja melko omavarainen yhteisö herättää heti niin paljon kysymyksiä, ja saa mielikuvituksen liikkeelle. Pistää lukijan ajattelemaan.

Siitä taas olin Katan kanssa eri mieltä, että uskonto olisi ollut jotenkin turha osa tätä tarinaa. Itse luin mielenkiinnolla ja tarkasti kaikki kohdat, joissa vampyyrien raamatullista historiaa selvitettiin. Tämä ulottuvuus toi tarinaan lisää syvyyttä, jota se ehdottomasti kaipasi. Juuri tämä erotti kirjat puhtaasti elossaselviämiseen keskittyvistä, atavistisista zombie-elokuvista. Yli tuhat sivua käsittävä kirjatrilogia ei yksinkertaisesti kanna loppuun asti pelkän mäiskeen ja vastenmielisten hirviöiden kuriositeettiarvon varassa. Kaksituntinen zombie-elokuva voi ehkä vielä toimia ilman mitään syvällisempää ekstraa, mutta näin pitkä kirjasarja ei.

Jos jotain taas olisi voinut karsia, niin toimintaa. Huomasin monesti selailevani sivuja puolihuolimattomasti vain sieltä täältä lukien, kun vuorossa oli taistelukohtaus. Loputon valkoisen vampyyriveren vuodatus käy jossain kohtaa yksinkertaisesti tylsäksi. Samasta syystä en katso toimintaelokuviakaan juuri koskaan. En saa sellaisesta viihteestä juuri mitään irti. Väkivalta ei vaan kiinnosta.

Tämän trilogian jokainen osa on ollut erilainen. Ensimmäisessä osassa kaikki oli vielä hieman salaperäistä (pelottavin osa), toisessa osassa taisteltiin (heikoin osa), ja kolmannessa osassa, jonka tapahtumat sijoittuivat kaksi vuotta myöhempään aikaan, taistelu oltiin hävitty. Maailma oli muuttunut hyvin vieraaksi.

Kaiken kaikkiaan Yö ikuinen oli mielenkiintoisella tavalla erilainen vampyyrikirja. Tässä tehtiin se, mitä tietoni mukaan kukaan muu vampyyreistä kirjoittanut ei ole koskaan tehnyt: annettiin vampyyrien lopettaa piileskely ja olemassaolonsa salaaminen, joka on ollut oleellinen osa vampyyrien toimintaa kaikissa muissa tuntemissani vampyyritarinoissa. Tässä vampyyrit todella valloittivat maailman.

Lankeemus, Guillermo del Toro & Chuck Hogan

Vampyyri- ja miten se tuhotaan

Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin astetta rankemman vampyyritrilogian toinen osa, Lankeemus (engl. The Fall, julk. 2010, suom. 2011), oli melkoisen apokalyptinen lukukokemus. Ikäänkuin the Walking Dead -televisiosarja Da Vinci -koodilla ja Day After Tomorrowilla höystettynä. Niin, ja ilman mitään metsäleirissä tai maatilalla vietettyjä lokoisia hengähdystaukoja. Tässä tapahtui koko ajan! Epäilen, että loppua kohti päähenkilöt eivät juuri syöneet, juoneet tai nukkuneet pariin vuorokauteen. Ei siinä oikein ehtinyt, kun maailmanloppu oli tulossa.

Lukukokemus oli niin hengästyttävä, etten kertakaikkiaan jaksa aloittaa heti jo hyllyssäni odottavan kolmannen osan (Yö ikuinen/The Night Eternal) lukemista. Tarvitsen lepotauon. Sitä varten minulla onkin parahiksi kesken myös Donna Fahrin rentouttava Jooga ja elämän voima -kirja. 

Toinen syy pienen tauon tarpeeseen on se, että Lankeemus ei trilogian ensimmäisen osan (Vitsaus) tapaan ollut maailman helpoin seurattava. Ei ainakaan, jos lukemisessa piti paljon taukoja. Tarinassa kun hypittiin jatkuvasti paikasta ja henkilöhahmosta toiseen. Lisäksi hahmojen nimet eivät olleet erityisen mieleenpainuvia, ja se johti ajoittain sekaannuksiin. Piti muistella, että kuka olikaan kuka? 

Esimerkkinä hahmojen mitäänsanomattomista nimistä voidaan mainita Eph ja Fet. Suomalaisen lukijan suussa nuo kuulostavat suunnilleen samalta kuin "Äh" ja "Fat" tai "Splat". Haluaisinkin kysyä, miksi hahmoilla ei voisi olla selkeämpiä nimiä, kuten vaikka Tom ja Jack? Ne sentään muistuttavat ihmisen nimiä myös muiden, kuin amerikkalaisten korvissa.

Myytit olivat minulle se kirjan paras juttu

Myytit ja tarut ovat aina kiehtoneet minua, ja esimerkiksi gradussani tein myös myyttitutkimusta. Siksi minusta oli hauska nähdä, miten Del Toro ja Hogan olivat käyttäneet vanhoja myyttejä trilogiansa rakennuspalikkoina. Kirjan viimeisellä sivulla he kiittelivätkin saamastaan avusta tohtori Ilona Zsolnayta Pennsylvanian yliopiston yliopistomuseosta.

Perinteiden mukaisesti Del Toron ja Hoganin vampyyrit eivät voi esimerkiksi ylittää vettä ilman avustusta. Asia oltiin ratkaistu lentokoneilla ja kulkemalla veden ali.

Keskeisimpiä kirjassa esiintyneitä myyttejä olivat vampyyrien tuhoaminen hopealla ja auringonvalolla:

Eph tuhosi kaksi ensimmäistä kaikkein tehokkaimmaksi osoittautuneella tavalla: käyttämällä uv-lamppua kuin soihtua pedon torjumiseen, eristämällä sen ansaan seinää vasten ja sitten käymällä päälle miekan kanssa lopullista armoniskua varten. Hopeasta tehdyt aseet haavoittavat niitä.. ja ultraviolettivalo polttaa niiden dna:ta kuin liekki.

Auringonvalon vampyyrejä tuhoava vaikutus lienee kaikille populaarikulttuurista tuttu asia. Hopean tuhoavan vaikutuksen taas yhdistin äkkiseltään ainakin itse lähinnä ihmissusiin. Tarkistin asian Stith Thompsonin loistavasta myyttihakuteossarjasta nimeltä Motif-Index of Folk-Literature (1966), ja sieltä selvisi seuraavaa: "Silver bullet protects against giants, ghosts, and witches." -Nämä myytit ovat peräisin Japanista ja Pohjois-Carolinasta. Kun tähän vielä lisätään populaarikulttuurin tuomat lisät ihmissusista ja vampyyreistä, ei voi kuin todeta, että hopea suojelee ilmeisesti lähes kaikelta, paitsi verottajalta.

Mitä tulee erilaisiin keinoihin tuhota vampyyri, ovat Del Toro ja Hogan olleet tässä kirjatrilogiassaan hyvin luovia. Uusia hävityskeinoja keksittiin vähän väliä.  Ylitse kaiken muun nousi sivulla 155 Setrakian pirulliseen Strigoi-vampyyriin käyttämä, suorastaan puistattava hävityskeino:

"Auringonvalo", Setrakian ilmoitti, "on Herr Doktorille liian hyvä."

 Siltä varalta, että joku ei ole kirjaa vielä lukenut, en paljasta yksityiskohtia. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että itselleni Strigoin hävitystapa toi mieleen Saw-elokuvat. Se jäi puistattamaan pitkäksi aikaa.

Onnistunein punchline

Lempikohtani muuten kaiken kaikkiaan synkästä kirjasta oli keskustelu, jossa vanha vampyyri kertoo, miten haluaa tuhkansa talletettavan hopeasta ja valkotammesta (huom. tammi on irlantilaisen myytin mukaan pyhä puu) tehtyyn pyhäinjäännösastiaan:

-Valkotammea, varmista se, Setrakian.
-Ei tule kysymykseenkään, jollen tiedä varmasti, etten niin tekemällä aiheuta enää lisää vahinkoa.
-Sinä teet sen. Tämän enempää vahinkoa ei voi enää edes olla.
Setrakian ymmärsi, että Muinainen oli oikeassa.
Fet puuttui puheeseen Setrakianin selän takaa. "Kyllä ne kerätään talteen - ja säilötään sitten roskapönttöön."
Muinainen katsoi hetken Setrakianin ohitse, kohti tuholaishävittäjää.

-Minun on pakko myöntää, että saatoin hieman nauraa ääneen tuossa kohtaa.

VITSAUS, Guillermo del Toro & Chuck Hogan

Mitä saadaan, kun yhdistetään vampyyri, zombi ja alien?

Paremmin ohjaajana tunnettu meksikolaissyntyinen Guillermo del Toro ja trillerikirjailija Chuck Hogan kirjoittivat yhdessä hieman erilaisen vampyyritrilogian. Vitsaus (The Strain, 2009), trilogian ensimmäinen osa, on todellinen Twilightin antiteesi, mikäli ei oteta huomioon lajin vanhimpia, jotka pyrkivät molemmissa kirjasarjoissa salaamaan vampyyrien olemassaolon. Kuten Carol Memmott totesi USA Today -lehdessä vuonna 2009: "Fans of sexy boy vampire such as Edward Cullen, the heartthrob in Stephenie Meyer's Twilight series, won't want to date the vampires in the Strain." Guillermo del Toro kertoikin Memmotin haastattelussa, että vampyyrit ovat kiehtoneet häntä lapsuudesta asti, ja tämän trilogian myötä hän haluaa viedä vampyyrikäsitteen aivan uuteen suuntaan: " to reinvent the entire vampire mytology".

Kieltämättä Del Toron vampyyrit eroavatkin perinteisestä vampyyrin mielikuvasta, joka perustuu yleensä ajatukseen mustaviittaisesta ja kalpeasta Draculasta, joka liikkuu sulavasti varjoissa. Ennemminkin mieleen tulevat erinäiset zombietarinat, kuten Danny Boylen 28 Päivää myöhemmin -elokuva, sekä televisosarja The Walking Dead. Vastasyntyneet, veltosti sinne tänne laahustavat vampyyrit käyttäytyvät nimittäin aivan kuten zombiet. Erään päähenkilön poika nimeltä Zack kuvaakin vampyyreitä seuraavasti:

"..hän oli mielessään hirvittävän varma, että vaikka mies liikkuikin, se ei ollut enää elossa. Zombeja..."

Pitkä veren imemiseen tarkoitettu uloke, joka uhreille kehittyy muutosvaiheessa, tuo puolestaan mieleen Alien-elokuvat ja saalistavan sammakon. Kaiken kaikkiaan del Toron vampyyrit ovatkin minusta yhdistelmä vampyyriä, zombia ja alienia. Vanhentuessaan vampyyrit muuttuvat kuitenkin enemmän perinteistä mielikuvaa vastaaviksi:

"..kolme Uuden maailman Muinaista kävi neuvonpitoa sysimustassa kammiossa. Niiden ruumiit olivat ajan mittaan kuluneet sileiksi kuin joenpohjan kivet, niiden liikkeet hidastuneet melkein silmin huomaamattomiksi... Niiden elimistö oli kehittynyt huipputehokkaaksi ja niiden vampyyrinleuat toimivat virheettömästi. Niillä oli poikkeuksellisen hyvä pimeänäkö."

Pidän tavasta, jolla tarina on kerrottu. Se on hyvin nopeatempoinen ja elokuvamainen. Tämä kerrontatyyli on del Toron mukaan peräisin Hoganilta (USA Today 2009). Erityisesti kirjan alku oli aavemainen, koska en tiennyt, että kyseessä ovat nimen omaan vampyyrit. Oudon hiljainen matkustajakone laskeutuu New Yorkin JFK:n lentokentälle, ja pian jo katsellaankin kummallisia, turvakameralle tallennettuja ilmiöitä, ja luonnehditaan mystisen koneen ulkomuotoa esimerkiksi näin:

"Mutta hetkisen Lorenzan mielessä viipyi kuva valtavasta, mätänevästä ruumista, rantaan ajautuneesta valaasta. Juuri siltä kone hänestä näytti: maatuvalta raadolta, kuolevalta leviathanilta."

Tavallaan petyin, kun selvisi, että kyse on "vain" vampyyritarinasta. Hetken nimittäin jo luulin, että nyt ollaan keksitty jotain aivan uutta, ja luin kirjaa peloissani ennen nukkumaanmenoa tiukasti peittooni kääriytyneenä.

Mutta kun kummallinen, mullalla täytetty arkku löytyi meren tuolta puolelta tulleen koneen ruumasta, nousi mieleeni kuitenkin melkein saman tien Leslie "Alaston ase" -Nielsenin tähdittämä vampyyrikomedia Dracula: Dead and Loving It vuodelta 1995. Se pilasi niskakarvani pörhistäneen tunnelman.

Kyseisessä komediassa on hyvin mieleeni jäänyt kohtaus, jossa Leslien, anteeksi Draculan, hauta-arkku heittelehtii pitkin laivan ruumaa kiinnitysköyden katkettua. Arkku seilaa pitkin lattiaa, ja joka kerta, kun se törmää ruuman seinään, kuuluu sisältä "Auts!". Sitten paikalle törmää Renfieldiä näyttelevä, Mr. Bean- elokuvastakin tuttu Peter MacNicol ja  huuta: "Minä tulen, herrani!". Kun arkku on lopulta kiinnitetty uudestaan, Leslie/Dracula päättää hieman ruokailla, ja juo laivan koko miehistön kuiviin.

Vitsaus-kirjassa sama klassinen kohtaus toistuu: Sardu-niminen vampyyri matkustaa lentokoneen ruumaan muilutetussa arkussa meren yli, ja juo matkalla kaikki koneen ihmiset kuiviin. Samoin kuin Leslien arkku, myös hänen arkkunsa aukeaa kiinnitysköysistään matkan aikana.

Tämän assosisaation jälkeen ei enää pelottanut. Harmi. Äkkiä tuntemattomasta, ja siksi erityisen pelottavasta uhasta olikin tullut osa tuttua ja moneen kertaan kierrätettyä vampyyritarustoa. Kiinnostava tämä kirjatrilogia toki silti on.