The Autobiography of a Brown Buffalo, Oscar Zeta Acosta

Meksikolaiskirjallisuuden kulmakivi avarsi maailmankuvaani

My father is an Indian from the Mountains of Durango. Although I cannot speak his language.. You see, Spanish is the language of our conguerors... No one ever asked me or my brother if we wanted to be American citizens. We are all citizens by default. They stole our land and made us half-slaves. They destroyed our gods and made us bow down to a dead man who's been strung up for 2000 years.

Kiinnostuin Oscar Zeta Acostan The Autobiography of a Brown Buffalo -elämänkerrasta (julk. 1972) alun perin Hunter S. Thompsonin ansiosta. Acosta on nimittäin tuttu Gonzo-journalismin isänä tunnetun Thompsonin kuuluisasta Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa -teoksesta, jossa hän esiintyy samoalaisena asianajajana. Lisäksi Oscar nähdään Thompsonista kertovassa Where the Buffalo Roam -elokuvassa (1980). 

Olen lukenut niin paljon Hunter S. Thompsonin teoksia, että oli lähes väistämätöntä, että ennemmin tai myöhemmin domino-efekti lähtee kolisten liikkeelle, ja siirryn lukemaan myös hänen hyvän ystävänsä kirjoja. Acostan tuotanto on tosin huomattavasti suppeampi, koska hän katosi jo vuonna 1974, vain kaksi vuotta tämän teoksen ilmestymisen jälkeen. Syyksi Oscarin katoamiselle epäillään hänen robinhoodmaista osallisuuttaan meksikolaisliikkeessä (Chicano Movement), joka pyrki parantamaan meksikolaisten asemaa ja vähentämään meksikolaisiin liitettyjä negatiivisia stereotypioita. 

Lukukokemuksena The Autobiography of a Brown Buffalo oli ajoittain melko samanlainen, kuin Hunter S. Thompsonin teokset; sekoitus villejä käänteitä, poliittista kantaaottavuutta ja gonzomaista kerrontaa. Lisäksi Hunter S. Thompson esiintyi kirjan sivuilla paitsi esipuheen kirjoittajana, myös nimellä "the King", tietenkin vain hankkiutuakseen vaikeuksiin yhdessä Oscarin kanssa. Tämä oli hauska yllätys kaltaiselleni Thompson-fanille. 

Hunter S. Thompson & Oscar Zeta Acosta (justin-maurer.com).

Suurin ero Oscarin ja Thompsonin tekstien välillä on niiden sävyssä. Oscar on selvästi katkerampi, koska Yhdysvalloissa asuvana meksikolaisena hän kärsii juurettomuuden tunteesta, ja lisäksi hän suree tapaa, jolla meksikolaisia kohdellaan.

Parasta The Autobiography of a Brown Buffalo -kirjassa oli tapahtumarikas ja elävästi kuvailtu vierailu Oscarin syntykaupunkiin, El Pasoon:

My head was in a guagmire, twisted with the delights of the most beautiful women I'd ever seen in my life. Millions of brown women with black hair, Graceful asses for strong children; full breasts for sucking life; eyes of black almonds encased in furry nests.

Luonnollisesti Oscar joutuu ongelmiin, ja päätyy lopulta maapohjaiseen, torakoita kuhisevaan vankilaan, ja siitä oikeuden eteen, jossa hän puolustaa itse itseään, asianajaja kun on. Tämän rujon välikohtauksen jälkeen vanhan kotikaupungin loisto tuntuu hiipuvan hänen silmissään:

I walk slowly in the late morning hours trough the city of sin and colored lights. Gone are the shaped women with mascara and ruby lips. The bars are silent. I see no pimps. The city is grey. Dust covers all the walls of cheap paint.

Oscarin juurettomuuden tunne konkretisoituu Amerikan rajalla, kun hän on poistumassa Meksikosta, ja henkilöpaperit ovat hukkuneet. Tämä johtaa henkiseen romahdukseen:

I stand naked before the mirror. I cry in sobs. My massive chest quivers and my broad shoulders sag. I am a brown buffalo lonely and afraid in a world I never made. I enter the womb of night and am dead to this world of confusion for thirty-three hours..

Kirjan loppu on kuitenkin riehakkaan kapinallinen; Oscar aikoo tehdä kaikkensa kansansa ja vallankumouksen eteen. Tästä voi halutessaan lukea lisää hänen toisesta kirjastaan, vuonna 1973 ilmestyneestä teoksesta nimeltä The Revolt of the Cockroach People.

The Autobiography of a Brown Buffalo sai minut tajuamaan, miten Eurooppa-keskeistä suomalaisen koululaitoksen historianopetus lopulta onkaan. Minulla kun ei ollut juuri minkäänlaista muistikuvaa meksikolaisten vaiheista, ja huomasin, että minulta puuttuu meksikolaiskirjallisuuden kulttuuritaustan tuntemus pitkälti kokonaan, ja pieni yleistiedon paikkailu on aiheellista. Niinpä tämän teoksen lukeminen oli paitsi viihdyttävää, myös avartavaa.

Lokikirja, Pirkko Saisio

Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä ..eiku

Pirkko Saision Lokikirja (julk. 2010) on hyvin omaleimainen teos, jonka kerrontatyyli vaati totuttelua, mutta palkitsi vaivannäön moninkertaisesti. Aidoista, 80- ja 90 -luvun paikkeilta peräisin olevista mahonkisen Diana-moottoriveneen lokikirjoista koottu ja Saision tyttären, näyttelijä Elsa Saision äänikirjaksi lukema Lokikirja on kuin aikuisille suunnattu Peppi Pitkätossu -kertomus: Hassusti nimetty (Saikki, Honksu, Elsa, Kengu..) sekalainen seurakunta seilaa rähjäisellä jollallaan niin merellä, kuin Itä-Suomen makeissa vesissäkin, ja joutuu toinen toistaan haastavampiin kommelluksiin samalla erinomaisista ruuista ja juomista nauttien.

Aluksi ilman mitään taustatietoja kuunneltu tarina Saision ja hänen perheensä venematkoista hämmensi minua: Kuka ihme on Kengu? Entä ovatko Saikki ja Honksu miehiä vai naisia? Miksei heidän ulkonäköään kuvailla, kuten romaaneissa yleensä on tapana? Miksi kaikki on niin outoa, ja toisaalta jatkuvien kellonaikojen ja sijaintien luettelun takia tavallaan myös monotonista? Onko tässä mitään järkeä? Lokikirjassa ei nimittäin pohjustettu tarinaa tai esitelty henkilöitä oikein mitenkään, lukija vain heitettiin keskelle toimintaa.

Pian kuitenkin pääsin samaan rytmiin meren ja siinä matkaavan, löysin rantein elävän seurueen kanssa: Seurasin tarkkaavaisena Saikin ja Honksun tavoin sitä, kaatavatko liian läheltä purjehtivat ruotsinlaivat poloisen Dianan vai eivät, kummastelin veneen jatkuvia, usein koomisia piirteitä saavia hajoamisia, ja tunsin veden herahtavan kielelleni, kun Lokikirjassa kuvailtiin kerta toisensa jälkeen mitä herkullisimpia ruokakattauksia. Näinä fitness-buumin huippuaikoina oli todella vapauttavaa kuunnella kertomuksia siitä, miten iloiset lomalaiset syövät ison kasan räiskäleitä, ja juovat kunnon tujaukset viskiä päälle vailla mitään omatunnontuskia. Toden totta: ruuasta voi ja saa myös nauttia!

Lokikirjassa vilahteli myös monia julkisuudesta tuttuja ihmisiä. Mehevimmän käsittelyn sai radikaalina ympäristöfilosofina tunnettu Pentti Linkola:

Kane kertoi myös yhdestä kesästä, jolloin niemen takaa ilmestyi soutuvene ja airoista löytyivät nääntynyt äiti ja nääntyneet lapset ja reipas isä. Perhe oli kuulemma viikkoja elänyt pelkällä raa'alla kalalla, mustikoilla ja puunjuurilla. Hyvät ihmiset olivat yrittäneet ruokkia heitä, mutta isä oli tullut väliin ja sanonut, että perhe oli omavaraisella huviretkellä jota ei saanut häiritä. 

Isä opasti perhettään: Hyttysissä on proteiinia, eikä ihminen tarvitse kuin yhdet villasukat elämässään ja parsinlankaa. Ja merivettä juodessa säästetään maailman suolavaroja ja soutaessa jalat lepäävät, joten soutaja voi saaressa yöpyessään nukkua seisaaltaan, ja täten säästää uhanalaista saaristoamme. Isän nimi oli Pentti Linkola.

Osa tämän kirjan lukeneista on sitä mieltä, että Saision Lokikirja viihdyttää vain, jos on itse kokenut veneilijä, ja voi näin nyökytellä tietävästi Saision moninaisille purjehdusanekdooteille. Itse olen kuitenkin eri mieltä. Maakrapuna minulla ei ollut hajuakaan, mikä on esimerkiksi tarinoissa toistamiseen mainittu pooki, mutta se ei haitannut, koska osaan arvostaa leikkisää elämänasennetta ja reipasta seikkailuhenkeä, jotka muodostavat Lokikirjan kirkkaimman ytimen.

Vanhan rouvan lokikirja, Kyllikki Villa

Kiireettömyyden ylistys

Kuuntelin Kyllikki Villan (1923-2010) Vanhan rouvan lokikirjan (julk. 2004) ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten, ja tuolloin ihastuin tähän lempeään matkatarinaan siinä määrin, että oli vain ajan kysymys, milloin tarttuisin siihen uudestaan. Maailmanmatkaajana, kirjailijana ja kääntäjänä tunnettu Villa nousi suuren yleisön suosioon juuri tämän, Vuoden 2004 Matkakirjaksikin valitun Vanhan rouvan lokikirjan ansiosta. 

Tässä teoksessa 73-vuotias Villa tekee kuukausia kestävän, yksinäisen rahtilaivamatkan, ja jakaa kaiken, myös tylsät, surulliset tai hermostuttavat hetket lukijansa kanssa. Välillä pakkaaminen ahdistaa, laiva on liian rähjäinen, tai Kyllikki kaatuu ja loukkaa itsensä voimakkaan mainingin riepotellessa alusta. Eteenpäin kuitenkin aina jatketaan, vaikka hiukan pelottaisikin.

Paitsi aiheet, myös itse kieli on hyvin autenttista ja tajunnanvirtamaista kaikkine rosoineen, koska kirja pohjautuu Villan kasettinauhurille sanelemiin monologeihin. Lopputuloksena on yksi inhimillisimmistä kirjaelämyksistä, mitä olen koskaan kokenut. Editointi on minimissä. Tällaisiahan me kaikki pohjimmiltaan olemme: iloitsemme, pelkäämme, ikävöimme, haaveilemme ja joitakin asioita mietimme yhä uudelleen ja uudelleen. Katkeraksi Villa ei kuitenkaan heittäydy; hän kertoo toistuvasti, miten kiitollinen on kaikista kohtaamistaan ystävällisistä ja avuliaista ihmisistä.

Päällimmäiseksi Villan lokikirjasta jää mieleen kiireetön ja pohdiskeleva tunnelma. Meri rauhoittaa ja rentouttaa, läheisiin pidetään yhteyttä lähinnä kolikkopuhelimista harvakseltaan tehdyillä soitoilla, ja päivät kuluvat verkalleen kirjoja lukien ja muiden matkustajien kanssa maailmaa parantaen. Maissa käydään lähinnä hoitamassa pakollisia asioita. Tämä poikkeuksellisen hidas ja rauhallinen tapa matkustaa herätti minussa suurta mielenkiintoa ja ihailua. Voisinpa itsekin tehdä joskus samanlaisen irtioton!

Villalta ilmestyi myöhemmin vielä kaksi muutakin matkapäiväkirjaa: Pakomatkalla: toinen lokikirja (julk. 2007) ja Myrskyssä - kolmas lokikirja (2010).  Niitä en ole vielä lukenut, mutta aion ehdottomasti korjata asian.

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, Hunter S. Thompson

Gonzo-journalismin sähäkkä kruununjalokivi

Stand up -koomikko Andre Wickström on todennut kirjassaan Das Humoristische Manifest - Kirja Stand Up -komiikasta (2005) seuraavasti:

Vitsejä kertomalla voi kokeilla, onko minulla ja yleisöllä samanlainen käsitys todellisuudesta. Katsojat nimittäin nauravat sille, mikä ei heidän mielestään ole "totta". Stand up -koomikko voi tietenkin myös näyttää katsojille omat "rajansa" ja yrittää saada heidät nauramaan asialle, jossa heidän mielestään ei aikaisemmin ole ollut yhtään mitään huvittavaa.''

Kun luin Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa -teosta (Fear and Loathing in Las Vegas, 1971-1972), Andren sanat muistuivat mieleeni tuon tuostakin. Syy on yksinkertainen: Tämä faktaa ja fiktiota yhdistelevä gonzo-journalismin klassikkoteos loputtomine huumehoureineen ja eriasteisine rikoksineen on oikeastaan todella raju ja häiriintynyt, mutta koska sen maailma on minulle tosielämässä vieras, voin kuitenkin nauraa sille vapautuneesti; ottaa koko sekopäisen tarinan vastaan tietynlaisena kuriositeettinä. Thompsonin alter egon, Raoul Duken ja hänen asianajajansa Dr. Gonzon edesottamuksia ei kuitenkaan voi suositella kenellekään, jolla on omakohtaisia, synkkiä kokemuksia laittomista huumausaineista. Syy on sama, kuin miksi Andre Wickström ei kertonut haaksirikkovitsejä keikoillaan Estonian uppoamisen aikoihin.

Kirjan kuuluisin, ikonin asemaan noussut piirros matkasta erämaan
halki kohti Las Vegasia.

Mestariteos

Kaunokirjallisena teoksena Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa hipoo täydellisyyttä. Sen mukaansatempaava, äärimmäisen hiottu rytmitys vailla puuduttavia suvantoja muistuttaa vahvasti George Orwellin Eläinten vallankumouksen mestarimaista kerrontaa. Tämä on niitä kirjoja, joita on lähes mahdoton laskea käsistään ennen viimeistä sivua. Johnny Deppin tähdittämään elokuvaversioon ihastuneena odotin tältä kirjalta paljon, ja kaikki odotukseni myös lunastettiin. 

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on hauska, monitasoinen ja vauhdikas. Lisäksi se luiskahtaa todorovilaisittain ilmaistuna ajoittain jopa fantamatiquen puolelle. Mukana on siis yliluonnollisia tapahtumia, jotka selittyvät (tässä tapauksessa huumeiden aiheuttamiksi) aistiharhoiksi:

Ja yhtäkkiä kuulin kamalaa ärjyntää joka puolelta ja taivas oli täynnä valtavia lepakon näköisiä otuksia, jotka kaartelivat ja kirkuivat ja syöksähtelivät auton ympärillä, joka meni arviolta satakuusikymmentä kilometriä tunnissa kohti Las Vegasia. Ja ääni karjui: "Hyvä Jumala! Mitä pirun elukoita nämä oikein on?"

Naisen naama oli muuttumassa: se turposi, sykähteli.. kauheat vihreät leuat ja torahampaat, mureenan naama! Tappavaa myrkkyä! Kavahdin taaksepäin suoraan asianajajaani, joka tarttui käsivarteeni ja ojensi kättään kohti kirjekuorta. "Minä hoidan tämän asian", hän sanoi mureenanaiselle.

Äärimmäisen autenttisuuden vaikutelma

Mukana on myös Thompsonille tunnusomainen tehokeino, joka tuli minulle tutuksi jo Suuri Hainmetsästys -teoksesta:

TOIM. HUOM. Tapahtumien tässä vaiheessa tri Duke näyttää romahtaneen täysin; alkuperäinen käsikirjoitus on niin hajanainen, että jouduimme etsimään käsiimme alkuperäisen nauhoitteen ja tekemään siitä sanatarkan transkription. Emme yrittäneet lainkaan editoida tätä osuutta, eikä tri Duke suostunut edes lukemaan sitä.

Tätä alustusta seurasi litteroiduksi tarkoitettu tekstiluku täynnä sekavahkoa dialogia. Kenenkään muun teoksissa en ole vielä vastaavaan "tämän tekstikappaleen kirjailija vain saneli nopeasti nauhalle tapahtumien keskipisteessä" -tehokeinoon törmännyt. Tämä siis paitsi istui kirjan tyyliin, oli myös virkistävän omaleimaista.

Kirjan kuvitukset loi Ralph Steadman.

"True voice of Hunter S. Thompson is revealed to be that of American moralist.. one who often makes himself ungly to expose the ugliness he sees around him"

- Hari Kunzru

Amerikassa monet kirjallisuustieteen opiskelijat lukevat Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -kirjan opintoihinsa kuuluvana pakollisena perusteoksena. En ihmettele tätä lainkaan, koska kaiken sekoilun alla on myös syvempiä pohjavirtoja; kirjassa kritisoidaan amerikkalaista kulttuuria hyvin voimakkaasti. 

Tarinan edetessä tuhotaan muun muassa konsumerismia symboloiva amerikanrauta, ja piikitellään presidentti Nixonia. Wikipedian mukaan tapahtumien keskipisteenä oleva Las Vegas puolestaan kuvastaa amerikkalaisen mainstream-kulttuurin kuvottavaa rumuutta. Kirjassa todetaankin:

Pieni annos tätä kaupunkia riittää pitkäksi aikaa. Kun on ollut viisi päivää Vegasissa, tuntuu että siellä on ollut viisi vuotta.

Yksi Raoul Duken hallusinaatioista.

Suuri Hainmetsästys, Hunter S. Thompson

"Kun meno muuttuu oudoksi, oudot muuttuvat ammattilaisiksi"

..tässä riitasointuisessa saagassa on tuskin kappalettakaan, jota ei olisi kirjoitettu kuumeisen raivon vallassa aivan viime tingassa.

Hunter S. Thompsonin (1937-2005) Suuri Hainmetsästys -kirja (The Great Shark Hunt, 1979) on koko 716:ta sivun massiivisuudessaan vihdoinkin luettu. Hehkutin tätä kirjaa blogissani heti, kun sain sen postista, ja näin lukemisen jälkeen voin todeta, että tämä nosto oli täysin paikallaan. Jälleen kerran Thompson sai minut kiinnostumaan aiheista, joille yleensä lähinnä kohauttelen harteitani silmissäni tyhjä katse: urheilu, politiikka.. Ja vieläpä neljäkymmentä vuotta vanha sellainen!

Thompsonin kirjoitustyyliä on verrattu kubismiin: hän rikkoo kaikkia sääntöjä. Gonzo-journalismin isä kirjoittaa Nixonista ihmissusikauhukertomuksen, vertaa Jimmy Carteria keväiseen lepakkoon, käyttää aiheesta eksymistä tyylikeinona, ja kertoo yksityiselämästään asioita, joista voisi joutua vankilaan.

Ei ole salaisuus, että tämä äärikäyttäytymiseen taipuvainen kulttihahmo rakasti alkoholia, aseita ja huumeita. Minusta Thompson onkin parhaimmillaan turvallisen etäisyyden päästä tarkasteltuna, aivan kuten valkohait ja tiikeritkin. Hän oli hauska, älykäs ja kiehtova, mutta myös turmeltunut ja arvaamaton. Hunterin poikkeuksellinen elämä päättyi itsemurhaan yhdeksän vuotta sitten. Pitkästymistä vihaava ja energinen mies ei kestänyt vanhuuden mukanaan tuomia vaivoja.

The true voice of Thompson is revealed to be that of American moralist ... one who often makes himself ugly to expose the ugliness he sees around him.
-Hari Kunzru

Suuri Hainmetsästys on melkoinen nostalgiatrippi 1970-luvun Amerikkaan. Aikaan, jolloin mojo-lennätin korvasi internetin, uutisen leviämiseen läpi mantereen kului kokonainen päivä, ja Motorolan 24-tuumainen väri-tv vaikutti valtavan suurelta.

Kaiken tämän vauhdikkaan elämäntavan takaa löytyi myös vakavasti otettava poliittinen toimija, jonka hautajaisiin saapuivat mm. demokraattien entiset presidenttiehdokkaat George McGovern ja John Kerry.
-Erkki Tuomioja

BONUS:

Pieni Hunter-hakemisto

Aamiainen: "Haluan syödä aamiaista yksin ja hyvin harvoin ennen puoltapäivää. Ruokaa täytyy olla aina massoittain: neljä bloody marya, kaksi greippiä, pannullinen kahvia, täytettyjä ohukaisia Rangoonin tapaan, neljänneskilo makkaraa, pekonia tai suolalihaa pilkotun chilipippurin kera, espanjalainen munakas tai munia a la Benedict, litra maitoa, paloiteltu sitruuna mausteeksi, pala limettipiirakkaa tai jotain vastaavaa, kaksi margaritaa ja kuusi viivaa parasta kokaiinia jälkiruoaksi.. Tämän kaiken kimppuun pitäisi käydä ulkosalla, auringonpaisteessa ja mieluummin täysin alasti."

Ahma: "..hyvin vähäiseksi jääneessä kanssakäymisessäni paikallisen virkavallan kanssa minua kohdeltiin kuin jonkinlaista ahman ja erakon puolihullua ristisiitosta, joka oli vain paras jättää rauhaan niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista."

Amerikkalaiset: "..olemme oikeasti 220-miljoonainen porukka käytettyjen autojen kauppiaita, joilla on riittävästi rahaa ostaa aseita, eikä mitään omantunnontuskia tappaa kaikkia ihmisiä, jotka yrittävät tehdä olomme epämukavaksi."

Ammattilaisnyrkkeily: "Kukaan, joka on istunut etupenkissä, parin metrin päässä kehästä ja kuunnellut etovia jymähdyksiä, rysähdyksiä ja vaikerointia kahden epätoivoisen, ylikierroksilla jytistävän jättiläisen käydessä toistensa kimppuun kuolonkamppailuun ryntäävien bitbullterrierien lailla, ei voi koskaan unohtaa kokemaansa."

Aspen: "Kaupungin nimi on yleisellä kansanäänestyksellä muutettava Aspenista Läskikaupungiksi. Tämä estäisi ahnehtijoita, maanraiskaajia ja muita ihmisenmuotoisia sakaaleita hyötymästä Aspen-nimestä."

Aspen-tekniikka: "Tässä on Aspen-tekniikaksi kutsutun politiikanteon ydin: se ei jättäydy järjestelmän ulkopuolelle eikä liioin työskentele sen sisältä käsin.. vaan haastaa järjestelmän kääntämällä sen voiman sitä itseään vastaan.."

Demokraattinen valtio: "...demokraattisessa valtiossa ihmiset yleensä saavat juuri sellaisen hallituksen kuin ansaitsevat. -Adlai Stevenson"

Elintärkeä: "Tupakointi, ryyppääminen ja törkeä kielenkäyttö eivät ole pelkästään luonnollinen asia minulle, ne ovat elintärkeä osa luonnettani.."

Helppo homma: "Olisi varmaankin ollut yhtä helppo homma saada Rubinista irti muuta kuin mahtipontista hevonpaskaa ja korkealentoista hölynpölyä kuin yrittää varastaa lihaa vasarahailta."

Gonzo-journalismi: "Se on raportoinnin tyyli, joka perustuu William Faulknerin ajatukseen siitä, miten paras kaunokirjallisuus on paljon todempaa kuin mikään journalismi - ja tämän ovat parhaat journalistit aina tienneet."

Hirviö: "Eilisiltaisesta keskustelusta tri Squanen kanssa sain sellaisen vaikutelman, että Thompsonin kammiossa viettämä aika on ollut henkilökunnalle erittäin epämieluisaa. 'En millään tajua miksei hän vain kuihtunut ja kuollut pois', Tri Squane totesi minulle. 'Ainoastaan hirviö voi selvitä noin pahasta onnettomuudesta.' Vaistosin pettymystä hänen äänessään.."

Hubert Humhrey: "Tämä mädäntynyt epärehellinen vanha sekopää ilmestyi televisioruutuun auringon noustessa ja kaakatti kuin amyyliä itsensä täyteen ahtanut kana."

Huumeratsia: "Matkalla baariin hän huomautti, että näytin houkuttelevalta huumeratsian kohteelta. Lampaannahkaliivit eivät kuulemma olleet kova sana Bostonissa nykyään."

Hätääntyneiden lampaiden kansakunta: "Sikojen hallitsemassa valtiossa porsaat kiipeävät kohti yläluokkaa - ja me muut olemme kusessa, kunnes saamme ryhdistäydyttyä. Se ei ole tärkeää siksi, että meidän tarvitsisi välttämättä voittaa, vaan siksi, ettemme häviäisi kaikkea. Olemme sen velkaa itsellemme ja rampautuneelle käsitykselle itsestämme jonakin parempana kuin hätääntyneiden lampaiden kansakuntana.."

Iso-Ed: "Iso-Edille työskentely oli vähän samanlaista kuin jos olisi ollut lukittuna holtittomasti vyöryvään tavaravaunuun 100-kiloisen häijyn vesirotan kanssa."

Jimmy Carter: "..ja käännyin ympäri huomatakseni, että Jimmy Carter syöksyy minua kohti hampaat irvessä, silmät villisti punoittaen valmiina iskemään kuin keväinen lepakko.."

Jätesäkki: "..Humphrey oli mielipidemittausten mukaan saamaisillaan niin pahasti köniinsä, että hänet jouduttaisiin poistamaan osavaltiosta jätesäkissä."

Jääpalat: "..hain pysäköintipaikalta jeeppini ja ajoin sen verannalle pienten puiden muodostaman aidan läpi. Pysäköin auton suoraan baaritiskin eteen ja osoitin järkyttyneelle baarimikolle, että halusin takaistuimen täyteen jäätä."

Karikatyyri: "He olivat eläviä karikatyyrejä valkoisesta roskajoukosta, joka mellasti vierailla rannoilla."

Kirjoittaminen: "Vielä viimeinen tärkeä seikka, jonka Pelosta & Inhosta voi tässä vaiheessa sanoa on se, että sitä oli hauska kirjoittaa, ja tämä on harvinaista - ainakin minulle, jolle kirjoittaminen on aina ollut kaikkein inhottavinta työtä. Naimisen kanssa taitaa olla vähän sama juttu, se on hauskaa vain harrastelijoiden mielestä."

Kyynelkaasu: "Joo, suihkutin kyynelkaasua tarjoilijan päälle. Hän oli äreä paskiainen, ja arvelin, että annos kaasua tekisi hänelle hyvää - ja meille myös."

Lakimies: "Miksi ruumisvaunujen hevonen hirnahtelee vetäessään lakimiestä hautuumaata kohti? -Carl Sandburg"

"Ensimmäiseksi, tappakaamme kaikki lakimiehet. -William Shakespeare, Henrik VI"

Lehdistöbussista myöhästyminen: "Lämpötila on aina pakkasen puolella, katuja pyyhkii lumimyrsky, joka on ajanut taksitkin etsimään suojaa ja juuri kun uhri muistaa jättäneensä lompakkonsa päällystakin taskuun, joka on lehdistöbussissa, hänen vatsansa kääriytyy kasaan äkillisen myrkytyskohtauksen kourissa. Ja kun hän ryömii pitkin katua polvillaan oksennuskohtauksen ravistellessa hänen kehoaan, inhottavat poliisit nappaavat hänet, antavat reippaan pamputuksen ja heittävät hänet putkaan, missä paikalliset puliukot raiskaavat häntä vuorotellen pitkin yötä. Näitä tarinoita kiertelee suusta suuhun tusinoittain.."

Liikenneruuhka: "Kun toinen tunti ruuhkassa alkoi lähestyä loppuaan, minä olin jo niin raivona, että katkaisin vuokratun Mustangini ohjauspyörän yläkaaren ja räjäytin vesipumpun kaasuttamalla moottoria täysillä. Jätin lopulta koko rojun pientareelle parin kilometrin päähän Newport Beachin liittymästä."

Muhammad Ali: "Hänellä oli erikoinen huumorintaju ja itsensä tiedostamisessa hän oli mennyt niin pitkälle, että hän tuntuu ajoittain leijailevan jossain egomanian ja aidon haavoittumattomuuden välisessä hermostuneessa tyhjiössä."

Mutanttienergia: "Sekä poliitikot että panttilainaajat ovat tuomittuja elämään kuin narkkarit; he ovat koukussa omien selittämättömien addiktioidensa tuottamaan mutanttienergiaan."

Ongelma: "..yhden ongelman ratkaiseminen poistaa vain yhden kerroksen pulmien sipulista ja paljastaa uuden ja entistä aremman vaikeuksien kerrostuman."

Onni ja rauha: "Ja olen tottunut elämään sen ajatuksen kanssa, että en myöskään tule koskaan löytämään onnea ja rauhaa. Mutta niin kauan kun tiedän, että minulla on hyvät mahdollisuudet saada hetkittäin kokea jompaakumpaa, olen valmis pärjäämään kohokohtien välisen ajan jotenkuten."

Paholaisrausku: "..tunsin itseni kahden tonnin paholaisrauskuksi joka loikkii yli koko Bengalinlahden."

Paskasade: "Matkustin Washingtoniin hänen (Nixon) virkaanastujaisiinsa toivoen suunnatonta paskasadetta, joka hakkaisi Valkoisen talon päreiksi. Sellaista ei kuitenkaan tullut: ei paskasadetta, ei oikeudenmukaisuutta... ja Nixon oli lopulta vallassa."

Perverssi vaisto: "Toisaalta kyse voi aivan yhtä hyvin olla samasta yksinkertaisesta ja perustavanlaatuisen perverssistä vaistosta, joka saa jäniksen odottamaan viime tinkaan, ennen kuin säntää kaahaavan auton editse tien poikki."

Poliittinen journalismi: "Politiikasta kirjoittaminen on julmaa, epäterveellistä puuhaa, jossa kirjoittaja tarvitsee kahdeksan yhdeksän paukkua päästäkseen vauhtiin.."

"Yritettyäni yli kymmenen vuotta suhtautua politiikkaan ja poliitikkoihin ammattilaisen ottein, olen lopultakin tullut siihen vääjäämättömään tulokseen, että on täysin mahdotonta - vaikka olisit kemoterapialääkäri, jolla on mahdollisuus saada käsiinsä kaikkia laillisia ja laittomia huumeita ja jolla on hybridihain ruumiinrakenne ja yhtä terävät aivot kuin Sloat-timatti - toimia poliittisena lehtimiehenä.."

Rappio: "Tämä oli täydellisen rappion näyttämö ja minä tunsin olevani kotona täällä."

Rentoutuminen: "..joten minulle jäi hieman aikaa rentoutua ja olla ihmisiksi. Täytin kylpyammeen kuumalla vedellä, kytkin nauhurin ammeen vieressä olevaan pistorasiaan ja oleilin kaksi tuntia höyrypilvessä. Kuuntelin Rosalie Sorrelsia ja Dough Sahmia, pureskelin laiskasti LSD:tä ja lueskelin Sigmund Freudin kirjoituksia kokaiinista."

Richard Nixon: 

"Nixon tulee olemaan synonyymi häpeälle, korruptiolle ja epäonnistumiselle."

"En ikinä ostaisi Nixonilta käytettyä autoa, paitsi jos hän olisi kännissä."

"Minulle Nixon on aina edustanut täydellistä huumorintajuttomuutta; en pysty kuvittelemaan hänen nauravan millekään, paitsi ehkä alaraajahalvaantuneelle, joka haluaisi äänestää demokraatteja, muttei aivan ylety äänestyskoneen vipuun."

"Nixon on se, joka edustaa pimeää, myrkyllistä ja parantumattoman väkivaltaista puolta amerikkalaisessa mielenlaadussa, jota maapallon miltei jokainen maa on oppinut pelkäämään ja halveksumaan. Meidän Barbie-nukkepresidentillämme on Barbie-nukkevaimo ja laatikollinen Barbie-nukkelapsia, mutta hän on myös amerikkalainen vastine hirviömäiselle Mr. Hydelle. Hän vetoaa meissä kaikissa asuvaan ihmissuteen; hän on öykkärimäinen ja petomainen niljake, joka muuttuu sanoinkuvaamattomaksi olennoksi raatelukynsineen ja syylineen aina kun kuu tulee liian lähelle..

Kellon lyödessä kaksitoista keskiyöllä Washingtonissa kuolaava punasilmäinen peto, jolla on ihmisen jalat ja jättimäisen hyeenan pää, ryömii Valkoisen talon eteläsiivessä sijaitsevan makuuhuoneensa ikkunasta ja hyppää viidestätoista metristä pihanurmelle.. pysähtyy kuristamaan vahdissa olevan kiinanpystykorvan ja ryntää sitten pimeyteen.. kohti Watergatea"

Rubert Hunphrey: "Petollinen ja aivovammainen vanha korppikotka"

Sudet: "Meistä saattaa alkaa tuntua siltä, että olemme kuin hyvä paimen, jonka eräs suippokorvainen herrasmies on suostutellut hankkiutumaan eroon ärhäkästä mutta sisukkaasta lammaskoirasta vain siksi, että sen turkissa oli vähän kirppuja, ja ennen pitkää sudet ovat jälleen porteillamme."

Suosiomyrsky: "Älkää huoliko pojat, me kyllä kestämme tämän suosimyrskyn ja nousemme taas vihatumpina kuin koskaan. -Saul Alinsky henkilökunnalleen vähän ennen kuolemaansa heinäkuussa 1972."

Symboli: Seriffin-kampanjaani varten valitsen symbolikseni joko kammottavasti epämuodostuneen kyklooppipöllön tai kaksipeukaloisen nyrkin, joka puristaa peyote-nappia. Jälkimmäinen on myös yleisen strategia- ja järjestäytymisseuramme Liha-Opossumin Urheilijoiden symboli."

Syvänmerenkalastus: "Jälkeenpäin ajatellen ainoa tunteeni syvänmerenkalastusta kohtaan on täydellinen, syvällinen inho. Hemingway oli oikeassa tullessaan siihen tulokseen, että ainoa oikea väline hain kalastukseen on .45-kaliiperinen konepistooli, mutta maalien suhteen hän oli mielestäni väärässä. Miksi ammuskella viattomia kaloja, kun todelliset syylliset kulkevat vapaina laiturilla ja vuokraavat veneitään 140 dollarilla päivässä juopuneille typeryksille, jotka kutsuvat itseään 'urheilukalastajiksi'?"

Syyllisyydentunne: "..kuten Gregg Allman sanoo: 'Olen tuhlannut niin paljon aikaa... syyllisyydentunteisiin...'"

Totuus: "Jos olisin kirjoittanut kaikki ne totuudet, jotka olin viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut selville, viruisi kuutisensataa ihmistä - minä mukaan lukien - vankiloissa Riosta Seattleen. Absoluuttinen totuus on hyvin harvinainen ja vaarallinen kauppatavara ammattimaisessa lehtityössä."

"Älä seuraa liian lähellä totuuden kannoilla, ettei se käänny ja sivalla sinulta hampaita kurkkuun. -George Herbert, Jacula Prudentum"

Turhautuminen: "Tämä puoliksi sekava turhautuminen pani minut lopulta kuljeskelemaan pitkin laituria etsimässä jotakuta, joka suostuisi viemään minut ja Bloorin yöllä ihmissyöjähaita kalastamaan."

Unettomuus: "Kun ajattelin vuosien mittaista kokemustani, uskoin pystyväni toimimaan huipputeholla ainakin väliaikaisesti kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen unettoman tunnin jälkeenkin."

Valkoisen talon viholliset -luettelo: "..pahempaa oli ainoastaan se vammauttavaa kuvotusta aiheuttava törkeys, ettei nimeäni ollut kelpuutettu pahamaineiselle Valkoisen talon viholliset -listalle." "Kun seuraava Valkoisen talon viholliset -lista julkaistaan, haluan olla listalla. Poikani ei ikinä anna minulle anteeksi - kymmenen vuoden päästä - jos en pysty puhdistamaan nimeäni, ja se onnistuu vain kuulumalla virallisesti niiden ihmisten joukkoon, joita Richard Milhous Nixon pitää vaarallisina."

Vietnamin sota: "..mikä osaltaan selittää muiden asioiden ohella sen, miksi 25 000 nuorta amerikkalaista kuoli turhan takia Vietnamissa sillä välin kun Nixon ja hänen aivoriihensä yrittivät keksiä, miten myöntää, että koko homma oli alusta pitäen yhtä suurta erehdystä."

Villieläin: "Menin demokraattien puoluekokoukseen journalistina ja tulin takaisin raivoavana villieläimenä."

White Rabbit: "Vedän mielelläni pään täyteen meskaliinia ja väännän vahvistimeni sataankymmeneen desibeliin saadakseni annoksen White Rabbitia, kun aurinko nousee lumihuippujen ylle mannerlaattojen rajalla."

Ystävät: "Useimmat ystäväni tekevät kummallisia asioita, joita en täysin ymmärrä - ja muutamaa häpeällistä poikkeusta lukuun ottamatta toivotan heille onnea yritykseen. Kuka minä olen loppujen lopuksi sanomaan kenellekään, ettei hänen pitäisi muuttaa nimeään Oliver Highksi, hankkiutua eroon perheestään ja liittyä seattlelaiseen satanistikulttiin? Tai riitelemään toisen ystävän kanssa, kun tämä haluaa ostaa kertalaukaisevan Remington Fireballin voidakseen ampua kyttiä turvallisen välimatkan päästä? Tehkööt kuten oikeaksi kokevat, se on minun kantani."

Kirjatilaus CDON:ilta

Hunter S. Thompson, tuo pimeän puoleni toteemieläin

Hain juuri kirjapaketin postista. Olin tilannut gonzojournalismin isän, Hunter S. Thompsonin Suuri Hainmetsästys -tiiliskiven (1979/2010) ja joululahjaksi menevän Maailman parhaat luontokuvat -kirjan (2013). En voinut vastustaa kiusausta, vaan avasin paketin heti autoon päästyäni. Suuri Hainmetsästys oli juuri niin paksu kuin olin toivonutkin, ja iloitsin jo etukäteen siitä, että saan lukea sen. Kotimatkan kirja matkusti sylissäni. 

Aiemmin olen lukenut Thompsonilta Pelon Valtakunta-, Helvetin Enkelit- ja Rommipäiväkirja -teokset. Pidin kaikista. Thompsonin älykkyys, räjähtävä energisyys ja anteeksipyytelemätön paheellisuus ja rohkeus ovat aina vetäneet minua vahvasti puoleensa. Viestintätieteilijänä ja freelancer-toimittajana arvostan Thompsonia tietenkin myös ammatillisesti. Olen katkera vain siitä, että en ole vielä saanut haalittua käsiini Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa -kirjaa, koska painos on ilmeisesti lopussa. Elokuvan olen toki katsonut monesti. Siitä ei koskaan nauramatta selviä.   

Hunterista sanottua

Thompson oli hurmaava ja ritarillinen Etelän herrasmies. Hän oli hilpeä pojanviikari. Totuudenetsijä. Hän oli hypersensitiivinen tyyppi, joka näki totuuden valheiden takana, valheiden jotka olemme tottuneet nielemään. Hunter oli nero, jonka tekemä vallankumous kirjoittamisessa vastasi Marlon Brandon tekemää mullistusta näyttelemisessä; hän oli yhtä merkittävä, oleellinen ja arvokas kuin Dylan, Kerouac ja Rollarit.

-Johnny Depp

Thompsonin ajatukset ovat häikäiseviä ja kunnioitettavia - kubismin kirjallisia vastineita: kaikki säännöt rikotaan.

-Kurt Vonnegut Jr

Thompson viihdyttää; hän pelottaa; hän flirttailee tuhon kanssa. Hän tavoittaa olennaisen.

-WASHINGTON POST

Joululahjan saaja ei lue blogiani, joten uskallan paljastaa tämän täällä.
Kirjan nopeasti selanneena en voi kuin todeta, että kuvat ovat
kerrassaan upeita. Suosittelen.

Elämäni nomadina: Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkaajia, Päivi Kannisto

"Entä jos pakkaisit mukaasi vain sen, mitä todella tarvitset,
ja jättäisit kotimaan taaksesi? Luopuisit työstäsi ja kodistasi,
ja valitsisit niiden sijaan täydellisen vapauden? Kahdeksan
vuotta sitten Päivi Kannisto pakkasi rinkkansa lopullisesti ja
hyppäsi pois oravanpyörästä. Lähtiessään maailmalle hän tiesi
haluavansa vaihtaa työkeskeisen arjen elämään, jossa olennaista
olisi täydellinen vapaus.Tällä matkalla Kannisto on edelleen.."

Asiantunteva, mutta arrogantti kirja elämäntapamatkailusta

Päivi Kannisto toteaa Elämäni nomadina -teoksessaan (julk. 2012), että nomadit eivät välitä siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Noh, ehkä ihan hyvä niin:

Kirja alkoi lupaavasti..

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että tämä teos yllätti sävyllään. Luin taannoin Merja Mähkän kirjoittaman, varsin sympaattisen, viihdyttävän ja reipasotteisen teoksen nimeltä Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois - 543 päivän reppumatka, ja odotin, että Elämäni nomadina tarjoaisi vastaavan kokemuksen. Äänikirjaboksin takakannen maalaileva hehkutus pönkitti tätä ennakkomielikuvaa vielä entisestään. Madventuremaiset seikkailut väikkyivät toiveikkaassa mielessäni.

Alku olikin lupaava: Kannisto kertoi mukaansatempaavasti ja puhuttelevasti, tilannekuvia säästelemättä, miten hän ja hänen aviomiehensä Santeri lähtivät nyt jo kahdeksan vuotta kestäneelle matkalleen. Nyökyttelin innoissani ja ajattelin hiljaa mielessäni: "Tämä on yksi parhaista kuuntelemistani äänikirjoista tänä vuonna!".

Mutta pian..

Sitten teksti muuttui kuitenkin liian kuivaksi, ja innostukseni laantui. Tajusin, että Kannisto ei todellakaan ole mikään erityisen lahjakas tarinaniskijä, vaan puiseva tutkija. Tilannetta pahensi entisestään lukijana toimineen Krista Putkonen-Örnin uutislukijamaisen kliininen ulosanti.

Totesin pian, että tämähän on pohjimmiltaan kuin ääneen luettu väitöskirja! Eikä ihme, onhan Kannisto toden totta filosofian tohtori (ja tätä hän muisti korostaa mahdollisimman usein). Niinpä Kannistolla on verissä asiapitoisen, akateemisesti validin tekstin kirjoittaminen, eikä minkäänlaista ylimääräistä verbaalista liihottelua juurikaan harrasteta.

Kannistolla on nomadeihin eli elämäntapamatkailijoihin liittyen valtava tietopohja, josta hän ammentaa: Tekstissä oli sekaisin omia kokemuksia, anekdootteja kuuluisuuksista, kuten Jack London ja Henry David Thoreau, muiden nomadien haastatteluja ja yleisempää faktatietoa tästä harvinaisesta (?) elämäntavasta. Mieletön urakka tässä on tehty, sen tiedän. Kaikki se lukeminen, haastatteleminen, litterointi.. Arvostan!

Mutta viihdyttävä tai kovinkaan kiinnostava tämä komparatiivisella otteella kirjoitettu kirja ei silti ollut, ennemminkin puuduttavan toisteinen, ja ainakin äänikirjan muodossa kuunneltuna myös sekava ja katkonainen. Otettiin pintaraapaisu sieltä, toinen täältä. 

Erityisesti loputtoman pitkältä tuntunut, Putkonen-Örnin uskollisesti ääneen lukema taulukko Kanniston ja hänen miehensä matkakuluista vuosien saatossa sai minut huokailemaan tuskissani, ja painamaan autoni CD-soittimen > -näppäintä. Pelkäsin aivojeni halvaantuvan.

Ihan kuin olisin ollut pitkäveteisellä, 11 tuntia ja 38 minuuttia kestäneellä kulttuuriantropologian luennolla ilman PowerPoint -esitystä. Minua enemmän kiinnostavista asioista luen mielelläni vaikka sitten juurikin niitä väitöskirjoja, mutta tässä akateeminen ote tympäisi. Olisin tarvinnut mukaansatempaavan juonen innostuakseni. Kirjan nimen perusteella (Elämäni nomadina) minulla oli mielestäni myös lupa odottaa kunnon elämänkerrallista tarinaa, mutta toisin kävi.

Elitismiä

Elämäni nomadina -kirja on jakanut mielipiteitä kirjabloggaajien keskuudessa: Leena ja Jenni S. pitivät kirjasta. Tosin mainittakoon, että minun tapaani myös Jennin mielestä teoksessa oli toiston makua.

Juho taas kyseenalaisti kirjaa rajusti. Arvostin Juhon kantaaottavaa tekstiä, en ole hetkeen lukenut noin syvällistä arviota mistään kirjasta. Kommentinkin kävin kirjoittamassa, mutta poistin sen myöhemmin, kun en ollut varma, olisiko kesken äänikirjan kuuntelun kirjoitettu näkemys linjassa lopullisen mielipiteeni kanssa vai ei. Noh, olisihan se kyllä ollut, itse asiassa.

Helmi-Maaria puolestaan kirjoitti hyvin tulikivenkatkuisen tekstin, jossa esitetyt huomiot Kanniston ylimielisestä asenteesta ovat minunkin mielestäni monilta osin aiheellisia. Ei esimerkiksi tunnu kovin fiksulta, että Kannisto nimittää matkasta haaveilevia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ole valmiita lähtemään henkisesti rajoittuneiksi.

Kannisto syyllistää ja lyttää kirjassa normaaleja turisteja, ja keulii omalla ympäristötietoisuudellaan ja ekologisella elintavallaan, vaikka lentelee ympäri maailmaa minkä ehtii. Kanniston ja hänen miehensä pisin lentomatka kesti yhdeksän päivää. Siitä mahtoi jäädä jo melkoisen mojova hiilijalanjälki!

Päivi Kannisto would not approve! Minä olen juuri sellainen
 kunnon nomadien matkustusoloja huonontava, ylihintoja maksava
 perusturisti, jonka mielestä on oikeastaan ihan kivaa
 ostaa pikku matkamuistoja. 

Radikaaleja mielipiteitä

Kannistolla oli melko pitkälle vietyjä mielipiteitä joissakin asioissa. Hän ei muun muassa pidä lähiruuan suosimisesta ja avainlipputuotteista, koska ne saavat yhteisöt kääntymään sisäänpäin kansainvälistymisen ja avartumisen sijaan. Tässä kohtaa tekisi mieli huomauttaa, että eikös Kannisto vielä hetki sitten kannattanut ekologisuutta..?

Usein erilaisten rajaviranomaisten kanssa tapellut Kannisto haluaisi luonnollisesti myös poistaa maiden rajat kokonaan, ja siirtää passit museoon. Kansalaisuus sosiaaliturvineen ja väestörekistereineen on hänestä vain haitaksi. 

-Så där! Sen sanon, että jos maiden rajat avattaisiin, ei se valitettavasti helpottaisi vain harmittomien nomadien liikkumista, vaan olisi myös suuri kädenojennus rikollisuudelle.

Kannisto on korkeasti oppinut kosmopoliitti, joka ajattelee paljon ja suuria. Valitettavasti vain hänen äärimmäisyyksiin menevää ajatuksenjuoksuaan on joiltakin osin vaikea käsittää. Mutta sen sanon, että jos Kannisto joku päivä menisi mukaan politiikkaan (mitä hän ei kyllä varmastikaan tee), niin siinä ei iltalehdiltä ihan heti loppuisi juttuaiheet kesken! Voin vain kuvitella ne otsikot: "Kannisto ehdottaa: 'Maakohtaiset passit muutettava maailmankansalaisen passeiksi'".. "Kannisto haluaa lakkauttaa Suomen valtion ja avata rajat".
-Siinä saattaisivat jäädä jopa Kanniston kaiman kohulausunnot hetkeksi unholaan.

Sinällään uusien, radikaalien ajatusten esittämisessä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta ne pitäisi perustella hyvin. Tätä Kannisto ei tee.

Unelma irtiotosta:

Rommipäiväkirja, Hunter S. Thompson

Jo 1960-luvulla kirjoitettu Rommipäiväkirja julkaistiin vasta
vuonna 1998.  Tarina on fiktiivinen, mutta se perustuu
vahvasti Hunter S. Thompsonin omiin kokemuksiin.

"Tuo tämäniltainen juttu voi karata käsistä.. 

Ainakin toivon niin."

Hunterin S. Thompsonin (1937-2005) persoonassa on jotain tavattoman kiehtovaa. Hunter oli älykäs, tarkkanäköinen ja oikealla tavalla vihainen mies, jonka olemus huokui kahlitsematonta energiaa. Nämä piirteet tulivat esille erityisesti aiemmin lukemissani kirjoissa Helvetin enkelit ja Pelon valtakunta. Nyt lukemani, 1950-luvun Puerto Ricon San Juaniin sijoittuva Rommipäiväkirja oli niihin verrattuna melko rauhallisesti kirjoitettu.

Ok, mukana oli kyllä esimerkiksi tämä kohtaus:

Olin yhä tajuissani, ja tietoisuus siitä, että minua potkittiin kuoliaaksi Puerto Ricon viidakossa yhdentoista dollarin ja viidenkymmenen sentin takia, täytti minut sellaisella kauhulla, että aloin kirkua kuin eläin.

-Tällaiset kohdat olivat kuitenkin pääsääntöisesti melko harvassa. Kerrontatyyliltään kirja oli nimensä mukaisesti päiväkirjamainen: Lueteltiin, mitä juotiin ja syötiin ja missä, millaisia lehtikeikkoja tehtiin, ja niin edelleen. Pitkälti Hunter myös vain tarkkaili ympäristöään ja mietti: "Mitä minä teen täällä?".

Juoni tiivistyi vasta kirjan loppupuolella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tarina muuttui kiinnostavaksi sivun 159 paikkeilla, jossa Hunter totesi: "Tuo tämäniltainen juttu voi karata käsistä.. Ainakin toivon niin."

Vähemmän pisteitä= parempaa luettavaa

Hunterille tyypillisiä, tarkkanäköisiä, taidokkaasti ja rönsyilevästi ilmaistuja ajatuksia lauottiin liian harvoin. Tähän liittyen haluan kuitenkin esitellä tämän poikkeuksellisen hyvän kohdan:

Heittelimme lyhyitä syöttäjä keskustan yli ja pitkiä leijoja sivurajaa pitkin, ja jonkin ajan kuluttua minusta alkoi tuntua siltä, etä suoritimme jotain pyhää rituaalia, kaikkien nuoruudenlauantaidemme uudelleenvahvistamista - karkotettuina, eksyneinä ja eristettyinä nuoruutemme peleistä ja juopuneista stadioneista, melun tuolle puolen ja sokeina niiden iloisten spektaakkelien valheellisuudelle - siinä minä nyt olin, pilkattuani vuosia amerikkalaista jalkapalloa ja kaikkea mitä se edusti, autiolla Karibian hiekkarannalla, juoksemassa hölmöjä syöttökuvioita aidon korttelipallofanaatikon antaumuksella.

-Minä nautin suunnattomasti juuri tällaisista lennokkaista ja hengästyttävän pitkistä lauseista. Minulle Hunter on parhaimmillaan juuri tällaisena. Tässä kirjassa tällainen flow oli valitettavasti harvinaista herkkua, ja pääosin kerronta vaikutti hieman laiskalta. Sanoisinkin, että jos haluaa tutustua Hunter S. Thompsonin kirjoihin, ei kannata aloittaa Rommipäiväkirjalla. Se kannattaa lukea vasta lopuksi, niin sanottuna bonuksena, jos piti muusta tuotannosta.

Nuori Hunter.

Hunterin herkempi puoli

Nostan tämän kirjan parhaimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi kohtaukseksi hyvin epähuntermaisen kohdan, joka toi unenomaisella ja haikealla tunnelmallaan mieleen enemmänkin Sofia Coppolan elokuvat:

Sitten huomasin kaksi toisiinsa kietoutunutta ihmistä lähellä riuttaa. Tunnistin Yeamonin ja tytön, joka oli ollut samassa koneessa kanssani. He olivat alasti ja seisoivat vyötäröään myöten vedessä, tytön jalat Yeamonin lantion ympärillä ja kädet tämän kaulalla. Tytön pää oli taaksepäin kallellaan ja hänen hiuksensa valuivat hänen takanaan ja kelluivat vedessä kuin vaalea harja.

Aluksi luulin näkeväni harhoja. Näkymä oli niin idyllinen, että järkeni kieltäytyi hyväksymästä sitä. Minä vain seisoin paikallani ja katselin. Yeamon piteli tyttöä kiinni lanteilta ja keinutti tätä hitaissa kaarissa puolelta toiselle. Sitten kuulin äänen, pehmeän, iloisen kiljahduksen, kun tyttö levitti kätensä kuin siivet.

Silloin lähdin pois ja ajoin takaisin Jesus Lopo -kaupalle. Ostin pienen pullon olutta viidellätoista sentillä, istuin ulos penkille ja tunsin itseni vanhaksi mieheksi. Näky, jonka olin juuri todistanut, toi mieleen paljon muistoja - ei asioista, joita olin tehnyt, vaan asioista, joita en ollut onnistunut tekemään, tuhlatuista tunneista ja turhauttavista hetkistä ja iäksi hukatuista tilaisuuksista, koska aika oli syönyt niin ison osan elämästäni enkä koskaan saisi sitä takaisin. Kadehdin Yeamonia ja säälin itseäni samaan aikaan, koska olin nähnyt hänen kokevan hetken, joka sai minun onneni vaikuttamaan mitättömältä.

Rommipäiväkirja-elokuva

Rommipäiväkirjasta on tehty myös elokuva, joka ilmestyi vuonna 2011. Se ei noudattele kirjan juonta orjallisesti (ja miksi pitäisikään, ovathan elokuva ja kirja kaksi eri diskurssia), mutta on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Rommipäiväkirja-elokuvan pääosan näytteli Johnny Depp. Itse olen assosioinut Johnnyn Hunteriksi jo vuosia, tekihän Johnny suorastaan ikimuistoisen roolityön Hunterina elokuvassa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa. En tule koskaan unohtamaan kohtausta, jossa Hunter/Johhny herää vettä lainehtivasta ja täysin tuhotusta hotellihuoneesta jättimäinen matelijan tekohäntä takapuolessaan.
-Jos nauruun voisi kuolla..

Johnny Depp ja Hunter S. Thompson olivat hyviä ystäviä myös tosielämässä. Hunter oli Johnnylle tietynlainen mentori.

Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. 543 päivän reppumatka, Merja Mähkä

Gonzojournalismia parhaimmillaan

Saavuin hostellille kolme tuntia myöhässä yhdentoista aikaan illalla lopen uupuneena. "Mikä hätänä?" kysyi vastaanoton nuorimies.

"Bussistani löytyi kolme kiloa kokaiinia. Olen vähän myöhässä."

Nuorimies katsoi ymmärtäväisesti silmiin. Hän lykkäsi käteeni oluen ja sanoi:

"Tervetuloa Kolumbiaan."

En yleensä lue matkakirjoja. Tämä vuonna 2012 julkaistu nide taisi olla elämäni toinen tätä aihetta käsittelevä teos. Edellinen oli kerrassaan loistava 101 paikkaa, joissa ei kannata käydä (Adam Russ), jota suosittelen lämpimästi kaikille.

 Mähkän kirja tarttui mukaani ensisijaisesti siksi, että kirjan perusajatus arjesta irtautumisesta ja "Suuresta Matkasta" viehätti minua, ja kirja oli hyvin värikäs. Harvoin näkee näin hienosti taitettua nidettä. Plussaa myös kansien pahvilipareista, joiden ansiosta en tarvinnut erillistä kirjanmerkkiä.

Toimittajana itsensä elättävän Mähkän puolitoista vuotta kestänyt matka kulki läpi Etelä-Aasian, Kaakkois-Aasian, Afrikan, Etelä-Amerikan ja Väli-Amerikan, ja maksoi 24 039 euroa, eli kuukautta kohden keskimäärin 1336 euroa. Kun ottaa huomioon, että kyse oli reppureissaamisesta, ja Mähkä välillä jopa liftasi, on hinta yllättävän kova. Mähkä myöntää itsekin, että halvemmallakin olisi pärjännyt, mutta blogin ja matkajuttujen kirjoittamisen takia oli varaa tehdä myös kalliimpia retkiä. Tuli vähän törsättyä.

Matka selvästikin kannatti: palatessaan Suomeen puolentoista vuoden matkan jälkeen kirjoittaja oli paljon onnellisempi, kuin ennen matkaa. Hän osasi suhtautua elämään paljon positiivisemmin ja arvosti asioita, joille oli aiemmin ollut sokea. Tässä otteet mietteistä ennen matkaa, matkan aikana ja sen jälkeen:

Ennen matkaa:

Ihan rehellisesti sanottuna olin pettynyt itseeni ja elämääni, joka tuntui raahautuvan omaa, ennalta määrättyä latuaan. Olin loppuun kulutettu ja rikki. Sen sijaan että olisin elänyt elämääni, elämäni eli minua.

Matkalla (Malawissa):

Toivoin, että kyyti jatkuisi ikuisesti. Kihelmöivä, voimakkaan fyysinen onnentunne otti minusta vallan. Huusin riemusta. Ehdin pikaisesti toivoa, että ääneni hukkuisi auton moottorimetelin alle tai tien kuoppiin, kunnes lakkasin välittämästä. Luulkoot muut hulluksi, kunhan tämä tie ja tämä onni eivät päättyisi koskaan!

Matkan jälkeen:

Olin ollut hukassa, ja päässyt sieltä pois. Elämä toteutuneen unelman jälkeen oli ihanaa, levollista. Kaikki hyvä, mikä siitä seurasi, oli enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut pyytää.

Tämä henkinen prosessi on ehdottomasti kirjan punainen lanka, jota ilman en olisi jaksanut lukea sitä loppuun asti. Mähkän rehellinen ja avoin dialogi siitä, miltä mikäkin hänestä tuntui, toi kirjalle ratkaisevaa lisäarvoa.

                                                     *******************

P.S. Iso plussa erinomaisista laamakuvauksista:

Ensimmäinen laama tepasteli pian meitä polulla vastaan. Se oli ruskean- ja valkoisenkirjava. Punaiset lankatupsut korvissaan laama oli kaikkea muuta kuin älykkään näköinen. Sen suurissa silmissä oli hämmentävän tyhjä katse. Se oli tietysti johtajalaama. Puskan takaa ilmestyi kohta kolme muuta villakasaa syksyn muotiväreissä. Ne jolkottivat ohitsemme johtajaansa seuraten.

Laamat näykkivät karuilta rinteiltä ruohotuppoja, joivat vettä laakson halki virtaavasta purosta ja yleisesti ottaen koikkelehtivat.

Poljin jalkaa. Tämä ei voi olla mahdollista! Tämä on väärin! Machu Piccu piti itsepäisesti kiinni salaisuuden verhostaan. Rauniokaupungin ruohonleikkureina toimivat laamat järsivät ruohoa takanani. Niiden paksut villaturkit olivat kastuneet paakkuisiksi. Ne näyttivät harvinaisen tyytyväisiltä itseensä. Mistä ne aina ilmestyivätkin lähettyvilleni epäonnen hetkellä? Kirosin ne alimpaan helvettiin.

Ymmärrän Mähkän ärsyyntymisen näihin sorkkaeläimiin erittäin hyvin. Itse olen nimittäin ärsyyntynyt laaman lähisukulaisiin, lampaisiin jo ajat sitten. Äitini kasvattaa niitä, ja varmasti mikään ei voi olla niin ärsyttävää, kuin lauma äänekkäästi määkiviä kiljukaula-lampaita ikkunan alla. Varsinkin, jos on se + 30 astetta hellettä, minkä takia ikkuna olisi pakko avata melusaasteen uhallakin.