Gonzojournalismia parhaimmillaan
Saavuin hostellille kolme tuntia myöhässä yhdentoista aikaan illalla lopen uupuneena. "Mikä hätänä?" kysyi vastaanoton nuorimies.
"Bussistani löytyi kolme kiloa kokaiinia. Olen vähän myöhässä."
Nuorimies katsoi ymmärtäväisesti silmiin. Hän lykkäsi käteeni oluen ja sanoi:
"Tervetuloa Kolumbiaan."
En yleensä lue matkakirjoja. Tämä vuonna 2012 julkaistu nide taisi olla elämäni toinen tätä aihetta käsittelevä teos. Edellinen oli kerrassaan loistava 101 paikkaa, joissa ei kannata käydä (Adam Russ), jota suosittelen lämpimästi kaikille.
Mähkän kirja tarttui mukaani ensisijaisesti siksi, että kirjan perusajatus arjesta irtautumisesta ja "Suuresta Matkasta" viehätti minua, ja kirja oli hyvin värikäs. Harvoin näkee näin hienosti taitettua nidettä. Plussaa myös kansien pahvilipareista, joiden ansiosta en tarvinnut erillistä kirjanmerkkiä.
Toimittajana itsensä elättävän Mähkän puolitoista vuotta kestänyt matka kulki läpi Etelä-Aasian, Kaakkois-Aasian, Afrikan, Etelä-Amerikan ja Väli-Amerikan, ja maksoi 24 039 euroa, eli kuukautta kohden keskimäärin 1336 euroa. Kun ottaa huomioon, että kyse oli reppureissaamisesta, ja Mähkä välillä jopa liftasi, on hinta yllättävän kova. Mähkä myöntää itsekin, että halvemmallakin olisi pärjännyt, mutta blogin ja matkajuttujen kirjoittamisen takia oli varaa tehdä myös kalliimpia retkiä. Tuli vähän törsättyä.
Matka selvästikin kannatti: palatessaan Suomeen puolentoista vuoden matkan jälkeen kirjoittaja oli paljon onnellisempi, kuin ennen matkaa. Hän osasi suhtautua elämään paljon positiivisemmin ja arvosti asioita, joille oli aiemmin ollut sokea. Tässä otteet mietteistä ennen matkaa, matkan aikana ja sen jälkeen:
Ennen matkaa:
Ihan rehellisesti sanottuna olin pettynyt itseeni ja elämääni, joka tuntui raahautuvan omaa, ennalta määrättyä latuaan. Olin loppuun kulutettu ja rikki. Sen sijaan että olisin elänyt elämääni, elämäni eli minua.
Matkalla (Malawissa):
Toivoin, että kyyti jatkuisi ikuisesti. Kihelmöivä, voimakkaan fyysinen onnentunne otti minusta vallan. Huusin riemusta. Ehdin pikaisesti toivoa, että ääneni hukkuisi auton moottorimetelin alle tai tien kuoppiin, kunnes lakkasin välittämästä. Luulkoot muut hulluksi, kunhan tämä tie ja tämä onni eivät päättyisi koskaan!
Matkan jälkeen:
Olin ollut hukassa, ja päässyt sieltä pois. Elämä toteutuneen unelman jälkeen oli ihanaa, levollista. Kaikki hyvä, mikä siitä seurasi, oli enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut pyytää.
Tämä henkinen prosessi on ehdottomasti kirjan punainen lanka, jota ilman en olisi jaksanut lukea sitä loppuun asti. Mähkän rehellinen ja avoin dialogi siitä, miltä mikäkin hänestä tuntui, toi kirjalle ratkaisevaa lisäarvoa.
*******************
P.S. Iso plussa erinomaisista laamakuvauksista:
Ensimmäinen laama tepasteli pian meitä polulla vastaan. Se oli ruskean- ja valkoisenkirjava. Punaiset lankatupsut korvissaan laama oli kaikkea muuta kuin älykkään näköinen. Sen suurissa silmissä oli hämmentävän tyhjä katse. Se oli tietysti johtajalaama. Puskan takaa ilmestyi kohta kolme muuta villakasaa syksyn muotiväreissä. Ne jolkottivat ohitsemme johtajaansa seuraten.
Laamat näykkivät karuilta rinteiltä ruohotuppoja, joivat vettä laakson halki virtaavasta purosta ja yleisesti ottaen koikkelehtivat.
Poljin jalkaa. Tämä ei voi olla mahdollista! Tämä on väärin! Machu Piccu piti itsepäisesti kiinni salaisuuden verhostaan. Rauniokaupungin ruohonleikkureina toimivat laamat järsivät ruohoa takanani. Niiden paksut villaturkit olivat kastuneet paakkuisiksi. Ne näyttivät harvinaisen tyytyväisiltä itseensä. Mistä ne aina ilmestyivätkin lähettyvilleni epäonnen hetkellä? Kirosin ne alimpaan helvettiin.
Ymmärrän Mähkän ärsyyntymisen näihin sorkkaeläimiin erittäin hyvin. Itse olen nimittäin ärsyyntynyt laaman lähisukulaisiin, lampaisiin jo ajat sitten. Äitini kasvattaa niitä, ja varmasti mikään ei voi olla niin ärsyttävää, kuin lauma äänekkäästi määkiviä kiljukaula-lampaita ikkunan alla. Varsinkin, jos on se + 30 astetta hellettä, minkä takia ikkuna olisi pakko avata melusaasteen uhallakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti