Marijan rakkaus, Joel Haahtela

 

Kipuiluni Haahtelan parissa jatkuu

Psykiatri/kirjailija/diakoni Joel Haahtela on suomalaisten kestosuosikki, joka on muun muassa nimetty kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaaksi. Lisäksi hän sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 2024. Itse luin 11 vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana olleen Elenan (2003), mutta kirja oli silmissäni niin mitäänsanomaton, että tajusin lukeneeni Haastelaa vasta, kun blogini tunniste-kenttä kertoi minulle, että tunniste "Joel Haahtela" löytyy jo blogistani. 

Marijan rakkaus (2024) sai minut tsemppaamaan astetta enemmän, koska kysymyksessä oli lukupiirikirja. Sain siis palkkaa tämän teoksen lukemisesta ja analysoinnista. 

Vieläkään en päässyt täysin sisään Haahtelan maailmaan, mutta joitain valonpilkahduksia oli näkyvissä. Kirjasta löytyi esimerkiksi jokusia loistavia sitaatteja. Sekä minä, että yksi lukupiiriläinen olimme molemmat valinneet toisistamme tietämättä saman kohdan suosikiksemme. Minä aloin lukemaan sitaattia ääneen ja lukupiiriläinen päätti sen toiselta puolelta pöytää:

Kerran olin kuullut, että sureminen oli ainaista palaamista, ja jokainen paluu muutti muistoa hieman, teki siitä enemmän omamme. Ja kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, suru ei ollut enää elämään väkivaltaisesti tunkeutunut vierasesine vaan luonnollinen osa, jota ilman ei voinut elää.

Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että Haahtelan kirjallisuus muistuttaa sipulia, josta kerrokset eivät lopu kesken, jos vain jaksaa kuoria. Oliko Marija esimerkiksi todellinen ihminen, vai mielikuvituksen tuotetta? Lukupiirimme päätyi toteamaan, että ainakin uusi kohtaaminen vuosikymmeniä myöhemmin oli todennäköisesti pelkkää harhaa ("Olin päästämässä irti Marijasta, jota ei todellisuudessa ollut..").

Oli mielenkiintoista huomata, kuinka vahvasti Haahtelan ortodoksisen papin opinnot näkyivät hänen tekstissään. Esimerkiksi kirkkotaide näytteli suurta roolia. Sanottakoon kuitenkin, että taiteen suusanallinen kuvaus ei ollut kovinkaan toimiva tapa nauttia näistä maalauksista, kuten lukupiiriläiseni totesivat. Itsekin turhauduin, kun päähenkilöiden tapaamiset tuntuivat johtavan aidon kohtaamisen ja mielenkiintoisten keskustelujen sijaan lähinnä Marijan pitämiin taideluentoihin. Tämä toi mieleeni juuri bloggaamani In The Wake of The Willows -kirjan, jossa Kaislikossa suhisee -klassikon uudelleenlämmitys vaikutti vain tekosyyltä päästä luennoimaan luonnosta. Neuvoni kirjailijoille: jos haluat kirjoittaa tietokirjan, kirjoita tietokirja. Kiitos.

Lukupiirikirjana Marijan rakkaus oli kuitenkin kaiken kaikkiaan mainio. Se herätti vilkasta ja syvällistä keskustelua esimerkiksi rakkaudesta ja vanhenemisesta, eikä ollut liian rankka herkemmillekään lukijoille.

Elena, Joel Haahtela

Beigeä, niin kovin beigeä

Joel Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin ollut Elena-pienoisromaani (julk. 2003) on kirja, jota monet kirjabloggarit ovat kehuneet ylisanoja säästämättä: kaunis, vähäeleinen, hauras, pakahduttava.. Olisin toki mielelläni samaa mieltä, mutta suoraan sanottuna tämä teos oli lähinnä pakahduttavan väritön ja laimea. Vähän kuin Pentikistä ostettu kahvikuppi: tyylipuhdas ja asiallinen, mutta ei mitenkään erityisen persoonallinen tai säväyttävä. 

Olisin kaivannut enemmän kontrasteja ja särmää. Nyt molemmat päähahmot olivat lähinnä häilyviä kangastuksia, jotka haahuilivat sinne tänne, toinen toista stalkkaillen. Teoksen kiinnostavin vaihe oli minusta se, kun päähenkilön yli äyräidensä mennyt urkinta meinasi johtaa poliisioperaatioon. Mutta puheeksihan sekin lupaava actioninpoikanen sitten jäi. Valitettavasti. 

Ainoa vahvan yksilöllinen piirre Elenassa olivat poikkeuksellisen lyhyet luvut, mutta tämäkin särmä lähinnä hiersi. Liian minimalistiset kohtaukset kun tekivät kuuntelukokemuksesta kovin pintaraapaisumaisen; en päässyt uppoutumaan ja eläytymään kunnolla. Esimerkiksi kohta, jossa päähenkilö katseli merta, oli minusta nautinnollista kuunneltavaa, mutta Haahtela pilasi kokemukseni kertomalla tilanteesta aivan liian lyhyesti. Varsinkin äänikirjan muodossa lyhyet kohtaukset häiritsivät: "Luku 36.. kaksi lausetta, Luku 37.. kolme lausetta.. Tuntui, että suurin osa lukija Petteri Hynösen ajasta kuluikin fraasin "Luku se ja se" -toistelemiseen.

Yleisesti ottaen olen yllättynyt, että en nauttinut Haahtelan sinällään ihan haikeankauniista kertomuksesta, koska monesti unenomaiset tarinat yksinäisistä ihmisistä puhuttelevat minua suuresti. Esimerkiksi Sofia Coppolan Lost in Translation -pätkä, ja Jack Nicholsonin tähdittämä, juonellisesti Haahtelan Elenaa muistuttava About Schmidt -draama kuuluvat suosikkifilmeihini.