Sukukronikka parhaasta päästä

Ulla-Lena Lundbergin kaikkien aikojen Finlandia-voittajaksikin äänestetty Jää-teos (2012) oli meillä lukupiirikirjana hetki sitten. Ja vaikka teoksen nimi onkin viileä, ei se jättänyt ketään kylmäksi. Tästä kirjasta pitivät kaikki! Ei ihme, että olin jo aiemmin kuullut Jäästä useita suosituksia, varsinkin merihenkisiltä ihmisiltä.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoittuva saaristolaiskertomus on saanut innoituksensa Lundbergin omasta elämästä. Kirjailijan isä nimittäin toimi pappina Kökarissa ja ikävän välikohtauksen takia jäi lapselleen vieraaksi. Haastattelussa Lundberg on kertonut kirjoittaneensa tätä tarinaa mielessään jo 60 vuoden ajan.

Marsipaanisotilaan (2001) tarinaa jatkava Jää on konstailematon, yhden aikatason romaani, jonka hahmot heräävät eloon vaivatta. Pappi ja hänen puolisonsa tuntuivat hyvin uskottavilta ja aloin aidosti välittämään heidän kohtaloistaan. Lisäksi tapa, jolla eläimiä ja saariston karuja oloja kuvattiin, kosketti. Samaistuin varsinkin kotieläimiään taidolla hoitavaan Monaan, joka löysi surun keskellä rauhan navetasta ja toimeliaana pysymisestä. Hänen asenteensa voisi tiivistää klassiseksi "Keep calm and carry on" -motoksi.

Itse lähdin lukemaan(/kuuntelemaan) tätä teosta ummikkona. Niinpä yllätyinkin kirjan tapahtumarikkaasta loppupuolesta melko tavalla. Vaikutuin myös suunnattomasti siitä, miten tarkasti ja elävästi Lundberg kuvasi synkkiäkin käänteitä. Tästä olisi enemmänkin sanottavaa, mutta en pysty tekemään sitä spoilaamatta juonta liikaa. Sanotaanko kuitenkin näin, että liika tunnollisuus voi olla kohtalokasta, ja kirjan kannen merkitys avautuu tarinan edetessä mitä synkimmällä tavalla.

Moni on Jää-teoksen varmasti jo lukenut. Mutta jos kuulolla kuitenkin on joku, jolle Jää ei ole vielä tuttu, suosittelen pikaista vierailua vaikkapa kirjastoon tai äänikirjapalveluun.