tiistai 30. heinäkuuta 2013

The Tombs of Atuan, Ursula Le Guin



"In the legends of Earthsea, it is said that the wizard-king
Erreth-Akbe was defeated by the high priest of the Kardag lands,
and his amulet of power, bearing the rune of bonding, was
broken and was lost. Now, in the second book of Earthsea, the
wizard Sparrowhawk enters the menacing labyrinth of the Tombs
of the Atuan to regain the amulet.. Yet the labyrinth has a guardian,
a young priestess named Arha, whose life is dedicated to the
dark spirits who inhabit the tombs."


The ultimate masterpiece


Otsikko on otettu Independent-lehden arvostelusta. Olen tämän kommentin kirjoittajan kanssa samaa mieltä, joten päätin lainata nuo sanat otsikokseni. Tämä alun perin vuonna 1971 julkaistu Maameren tarinoiden toinen kirja on yksi parhaista fantasiakirjoista, joihin olen koskaan tutustunut. Tarinan oli asetelmaltaan poikkeuksellinen, ja tunnelmaltaan intensiivinen. Lisäksi tämä oli juuri sellaista kunnon high-fantasya, josta pidän. Oli taikuutta, ja oli lohikäärmeitä.

Ennen tätä äänikirjaa olin kyllä lukenut Ursula Le  Guinin kirjoittamaa, kirjallisuustieteellistä The Language of the Night: Essays on Fantasy and Science Fiction -kirjaa, mutta en kaunokirjallisia teoksia. Niihin syventyminen on kyllä ollut pitkään mielessä, sen verran nimekäs fantasiakirjailija Le Guin on. 

Sitä kuunnellaan, mitä on saatavilla


The Tombs of Atuan ei ollut looginen aloituskohta, koska kyseessä on sarjan toinen osa. Syy tämän teoksen valintaan on yksinkertaisesti se että kun taannoin kaukolainasin itselleni uusia äänikirjoja, oli tämä ainoa Le Guinin äänikirja, joka oli saatavilla Satakirjastojen kautta. Hieman hassua, mutta niin se vaan oli.

Sinällään minua ei haitannut, etten ollut lukenut ensimmäistä kirjaa (Maameren velho, 1968), koska The Tombs of Atuan toimi hyvin myös itsenäisenä tarinana nuoresta, pimeitä voimia palvelevasta Arha-papittaresta, jonka rauhaa saapuu häiritsemään Ged-velho. 

Poikkeavaa


Kertomuksen asetelma oli virkistävän erilainen ja yllättävä, koska sen päähenkilö, Arha, oli alun perin pahan, ei hyvän puolella. Vähän niin kuin Harry Potter olisi kirjoitettu Bellatrixin näkökulmasta. Arha oli jo lapsena aivopesty palvelemaan "Nimettömiä" ja hänen kotinsa oli maanalaisissa holvihaudoissa. Kompleksisuutta hahmosta ei todellakaan puuttunut, ja se on vain hyvä. 

Arhan henkilöhahmo sai minut pohtimaan fantasiakirjoissa esiintyvän pahan/pimeyden luonnetta. Miten absoluuttinen pahan/pimeyden käsite lopulta on? Jos Arha ei ole koskaan tuntenut muuta kuin pimeyden, onko se hänelle todella pimeyttä kuten muut, "valon puolella elävät" sen kokevat, vai vain jotain aivan normaalia? Entä mikä on hänen sisin perusolemuksensa? Hyvä vai paha? 

Ringshadow-sivustolla nimimerkki Shjaawen kritisoi kirjan synkkyyttä, mikä on ymmärrettävää yllämainitun asetelman huomioon ottaen. Itseäni tarinan tummanpuhuvuus ei kuitenkaan häirinnyt. Johtunee osittain siitäkin, että kuuntelin kirjan englanniksi, ja oma äidinkieli olisi kuitenkin aina se, jolla tunne kaikkine vivahteineen välittyisi voimakkaimmin.

Huomasin Le Guiniin vaikuttaneen J.R.R. Tolkienin kaiun kirjassa olleen pahan kuvauksessa. Niin Tolkien kuin Le Guinkin kun kuvaavat pahaa sellaiseksi, mikä ei voi luoda mitään uutta, vaan ainoastaan tuhoaa ja turmelee jo olemassa olevaa. Lisäksi pahan nimeämiseen liittyvät tabut muistuttivat minua Tolkienista jossain määrin.

Le Guinin kertomus piti minut tiiviisti otteessaan. Arhan ja Gedin välinen psykologinen mittelö oli kiehtovaa seurattavaa. Hitaasti, mutta varmasti Arha alkoi luottaa Gediin, ja tekemään hänen kanssaan yhteistyötä. Kun tähän tarinaan pääsi kerran sisälle, ei sitä malttanut jättää kesken hetkeksikään. 

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Huolimattomia unelmia, Juha Itkonen



"Väkeviä kertomuksia meidän aikamme ihmisistä - haaveena
sankaruus, julkisuus, vanhemmuus,parisuhde."


Väistämätön tapahtui


Vuosien saatossa kuuntelemieni äänikirjojen määrä on kolminumeroinen. On siis suorastaan ihme, että se mitä nyt tapahtui, ei ole tullut vastaan jo aiemmin.

Tilanne kirjastossa: "Hmm.. Juha Itkonen.. Sillähän oli se todella koskettava kirja Anna minun rakastaa enemmän, josta pidin niin kovasti. Pitäisiköhän tämäkin lainata.. Mutta.. Olenko kuunnellut tämän aiemmin? En voi olla varma. No, lainataan nyt kuitenkin."

Myöhemmin kotona: Laitan äänikirjan ensimmäisen cd:n mankkaan tehdessäni ruokaa. Lauri Kortelaisen tasainen ja selkeä ääni täyttää keittiön. Ensimmäinen novelli kertoo pojasta, jonka isä vie jääkiekko-otteluun. Päässäni alkaa raksuttaa pahaenteisesti..
-Voi kyllä, nyt kuulostaa kyllä turhan tutulta! Olen varmasti kuunnellut tämän ennenkin!
Kirjasta ei vain ollut jäänyt mieleeni kunnon muistijälkeä, koska se oli niin keskiverto.

Todiste kirjan kuuntelusta löytyi kuin löytyikin vuoden 2009 -kalenteriini kirjoitetusta lukupäiväkirjamerkinnästä. Tässä siis kommenttini Juha Itkosen kirjasta Huolimattomia unelmia neljän vuoden takaa:


Huolimattomia unelmia näyttää olleen 42. vuonna 2009 lukemani kirja.


P.S. Todella hyvät teokset ovat tietenkin asia erikseen. Niitä saatan lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Ihan tietoisesti. Esimerkiksi tuo kuvassakin listattu Ronja Ryövärintytär on kirja, jonka pariin palaan aina muutaman vuoden välein. 

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Enkelten verta, Johanna Sinisalo



Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen
ravistelee Yhdysvaltoja. Suomessa myös mehiläishoitaja Orvo löytää
tarhastaan tyhjän pesän. Hänen elämällään on tähän asti ollut kaksi
keskipistettä: mehiläispesät ja hänen poikansa Eero. Kun Orvon 
elämän perustukset romahtavat, hän huomaa, miten vähän on 
itse asiassa tiennyt pojastaan.. Enkelten verta on hurja tutkielma 
lähitulevaisuudesta, joka voi olla totta jo huomenna. Se on
hyytävä kannanotto aikamme suureen eettiseen kysymykseen: miten
suhtautua luontoon ja eläimiin.

Johanna Sinisalo löysi sisäisen eläinaktivistinsa, minä sisäisen kriitikkoni



Kuuntelin tämän äänikirjan ehkä hieman huonoon aikaan. Kaipasin nimittäin kunnon high-fantasya, sellaista arkitodellisuudesta jyrkästi eroavaa seikkailua, joka vie mukanaan jonnekin aivan eri maailmaan.

Johanna Sinisalo taas on tunnettu tavastaan yhdistää realistiseen maailmaan vain joitakin fantasiaelementtejä. Tiesin tämän kyllä. Olen aiemmin lukenut loistavan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen ja osan Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelmasta. Toivoin kuitenkin, että Enkelten verta -kirja lumoaisi minut, kuten Ennen päivänlaskua ei voi -peikkotarinakin aikoinaan teki. Valitettavasti näin ei käynyt kuin hetkittäin. Sinisalo kirjoitti hyvin kuten aina, mutta tarinan aihepiirit ja niiden painotukset tökkivät.

Fantasiaa oli minun makuuni liian vähän


Alun perin vuonna 2011 julkaistua Enkelten verta -teosta ollaan kehuttu vuolaasti monissa kirjablogeissa. Minusta se kuitenkin on hitaasti käynnistyvä ja liian niukasti fantasiaa sisältävä kertomus, jossa suurimman osan ajasta oli nämä kolme rinnakkaista tasoa, joista yhdestäkään en saanut kunnon otetta:

1. Masentunut mehiläishoitaja nimeltä Orvo puuhastelee yhtä ja toista, juo viskiä ja synkistelee
2. kuvauksia Lähtösatama-nimisen hautaustoimiston toiminnasta
3. tuotantoeläinten oikeuksia käsitteleviä blogikirjoituksia kommentteineen ja käytännön sovelluksineen.

Noista tuotantoeläinten oloista olen toki kiinnostunut ja aihe koskettaa. Minulla on käytännön kokemusta tuotantoeläimistä, ja Suomen eläinsuojeluyhdistyksen pitkäaikaisena jäsenenä olen tottunut seuraamaan tämän sektorin asioita ihan luonnostaan. Myös päivätyöni puolesta olen tämän aihepiirin kanssa tekemisissä. Mutta: voin kahlata läpi esimerkiksi palkitun Syötäväksi kasvatetut -teoksen, jos haluan lukea kirjallisuutta tästä niin kovin tutusta aiheesta. Tähän äänikirjaan taas tartuin ennen kaikkea viihtymistarkoituksessa. Halusin irrottautua arjesta.

Enkelten verta -teoksessa demonisoidaan nautoja pitäviä ihmisiä niin paljon, että yhdestä omasta kokemuksestani kumpuavasta tosiasiasta haluan huomauttaa: usein myös tuotantoeläinten omistajat kiintyvät eläimiinsä, ja saattavat jopa itkeä, kun rakas vanha lehmä kuolee. Eläimen menetys on monesti kova paikka muutenkin kuin taloudellisesti. Olen myös huomannut, että innokas nautaeläinten kasvattaja saattaa kertoilla eläintensä kuulumisista sosiaalisessa mediassa samaan tapaan, kuin muut tarinoivat lemmikeistään. Lehmiä mainitaan nimeltä, ja niistä julkaistaan kauniita valokuvia. Sinisalon kirjassa esiintyvä Orvon isä, Ari, jolle nautaeläimet on vain "biomassaa" josta pyritään repimään voittoa mahdollisimman alhaisin kustannuksin, on siis melkoinen kärjistys.

Vihdoin tarina heräsi eloon


Tämä mehiläisten pesäautiosta käyttövoimansa saanut dystopia käynnistyi hitaasti ja jäi hieman vajavaiseksi, koska tarina sijoittui Suomeen, josta mehiläiset eivät juurikaan kadonneet. Lukija etäännytettiin maailmaa ravistelevasta kriisistä laittamalla päähenkilönä ollut Orvo vain katselemaan katastrofista kertovia uutisia televisiosta samalla, kun hän pui omia henkilökohtaisia kriisejään. Minusta tämä oli laiska ratkaisu. Olisi ollut parempi, jos tapahtumat olisi sijoitettu suoraan pääkallonpaikalle, eli esimerkiksi Yhdysvaltoihin. 
- Siitä olisi voinut tulla hyvin mielenkiintoista!

Luojan kiitos myöhään mukaan tulleet ja pitkään sivussa pidetyt yliluonnolliset elementit sentään pääsivät suurempaan osaan tarinan viimeisillä metreillä. Rinnakkaistodellisuuteen liittyvät pohdinnat ja valinnat saivat mielenkiintoni heräämään ja silmäni kirkastumaan. Mieleeni tuli vahvasti yhdysvaltalainen scifisarja Terra Nova, joka on julkaistu samana vuonna tämän Sinisalon teoksen kanssa. Molemmissa tarinoissa tuhon partaalla oleva ihminen löytää portin parempaan rinnakkaistodellisuuteen, joka sijoittuu eri aikakauteen. Tarinoiden detaljit ovat varsin erilaiset, mutta perusidea sama. 

Jos pidät dystopioista, suosittelen..


 Jori totesi omassa arviossaan, että häntä häiritsi Sinisalon kirjassaan harrastama syyllistäminen ja epäkohtien esiintuonti vailla ratkaisujen tarjoamista. Mikäli vegetarismin mainostamista ei lasketa ratkaisuksi, näin kieltämättä olikin. Se on selvää, että ainakaan mitään konkreettista toimintasuunnitelmaa tilanteen pelastamiseksi tässä ei esitetty.

Tähän liittyen haluan nostaa esiin toisen kotimaisen dystopiateoksen, josta pidin kovasti: Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -kirjan vuodelta 2005. Tässä Finlandia-ehdokkaanakin olleessa teoksessa käsiteltiin ilmastonmuutosta, tarkemmin ottaen napajäätiköiden sulamisesta aiheutuneita tsunameja. Toisin kuin Sinisalo, Isomäki keksi tarinansa ongelmalle myös ratkaisun, joka toteutettiin.

Sarasvatin hiekkaa -kirjan lukemisesta on kohdallani kulunut jo vuosia, mutta se on edelleen yksi parhaista kotimaisista teoksista, joita olen koskaan lukenut. Suosittelen.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia + Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia, Anna-Leena Härkönen



"Anna-Leena Härkönen käsittelee aikamme ilmiöitä suora-
sukaiseen tapaansa ja tarjoaa pölyttyneiden mielipiteiden
sijaan vastaansanomatonta arjen anarkiaa. "


Anna-Leena Härkönen, v*ttuuntuneiden suomalaisnaisten asialla jo vuodesta 1965


Päätin tavoistani poiketen käsitellä kaksi kirjaa samassa blogikirjoituksessa. Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia & Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia kun ovat selkeässä yhteydessä toisiinsa, niin graafisesti, kuin sisällöllisestikin. Niillä on jopa sama takakansiteksti.

Anna-lehdessä julkaistuista kolumneista kootut kirjat olivat itse asiassa niin samasta puusta veistetyt, että  tekstien jakaminen kahteen eri teokseen ei tuntunut loogiselta, paitsi tietenkin taloudellisessa mielessä. Kumpikin kolumnikokoelma on julkaistu äänikirjana vuonna 2013, ja niiden yhteiskesto on alle neljä tuntia.
-Kyllä nämä olisi ihan hyvin saanut mahdutettua samaan boksiin!

Ulkokirjallisia huomioita


Näin Anna-Leena Härkösen kerran Nokian Edenin ala-aulassa aivan sattumalta. Kärttyisän näköinen pikkunainen vilahti silmieni editse kuin salama. Mielessäni kävi kaksi asiaa: 1. "Haa! Näin Anna-Leena Härkösen!" ja 2. "Olipa hän pieni ja siro.".

Jos totta puhutaan, olen jostain irrationaalisesta syystä johtuen aina pitänyt Härköstä hieman pelottavana naisena, jonka suuret, ilmeikkäät silmät tuntuvat katsovan suoraan lävitseni. Hänen kireä ilmeensä kohtaamishetkellämme ei mitenkään lieventänyt tätä mielikuvaa. Tiedostan luonnollisesti, etten tiedä mitään siitä, millainen persoona Härkönen oikeasti on. Hän vain sattuu näyttämään pelottavalta.

Härkösen elämänmakuisista kirjoista olen pitänyt aina. Esimerkiksi vuonna 2008 julkaistu Ei kiitos -romaani sai minut repeilemään naurusta.

Miksi ylipäätänsä kenenkään on pitänyt syntyä tälle paskaplaneetalle?


Nämä kaksi kuuntelemaani kolumnikokoelmaa antoivat Härkösestä hyvin sympaattisen ja inhimillisen kuvan. Hän muun muassa avautuu elämästään nuoren pojan äitinä, ja kertoo itseään säästelemättä monista arkensa pikku sattumuksista, tuntemuksista ja mieliteoista, joihin hyvin moni suomalaisnainen voi samaistua. Kukapa ei olisi joskus tuskaillut hiustensa kanssa, tai himoinnut periaatteessa turhia kosmetiikkatuotteita.

Härköselle ominaiseen tyyliin myös negatiiviset mietteet ja sattumukset tuodaan reippaasti julki. Kuten yhdessä kolumnissa puuskahdettiin: "Miksi ylipäätänsä kenenkään on pitänyt syntyä tälle paskaplaneetalle?!"

Laiskahkoa


Minusta Härkönen ei ollut näissä kolumneissa kuitenkaan parhaimmillaan. Muistan pitäneeni esimerkiksi vuonna 2007 julkaistusta Palele porvari - ja muita kirjoituksia -kolumnikokoelmasta enemmän.

Nämä uudet tekstit olivat ajoittain laiskahkosti kirjoitettuja. Erityisesti Mikkihiirihelvetti-kirjassa Härkönen monesti vain kertoili omia arkipäivän kuulumisiaan, eikä sanailu ollut erityisen nasevaa. Tuli mieleen, että tällaisia juttuja voisi pakista kuka tahansa ystäväni vaikkapa tavallisen puhelinkeskustelun aikana.

Kolumnit olisivat olleet minusta parempia, jos niissä olisi ollut enemmän pureskeltavaa ja enemmän tasoja. Härkönen olisi esimerkiksi voinut sitoa kolumniensa henkilökohtaiset aiheet nykyistä useammin suurempiin yhteiskunnallisiin viitekehyksiin, ja ottaa enemmän kantaa. Nytkin näin toki tehtiin esimerkiksi kolumneissa Naisen paikka ja Terve tikkujalka, mutta jäin kaipaamaan lisää.


Tuo katse!

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Parvekejumalat, Anja Snellman




Anis F. Muumin on somaliperheen tytär, joka asuu Muukalaistalossa
ja unelmoi siitä, mikä on mahdotonta. Hän haluaa pukeutua farkkuihin,
kulkea vapaasti, kuunnella musiikkia - ja tavata Lukan. Mutta isällä
on muita suunnitelmia ja Haukkaparvi seuraa Aniksen kintereillä.
Samaan aikaan suomalaisen taiteilijan tytär Alla-Zahra pukee ylleen
niqabin. 



Sensaatiohakuinen, mutta koukuttava tarina monikulttuurisuudesta


Kuuntelin tämän kirjan hyvin intensiivisesti, aivan parin vuorokauden sisällä; Osittain Turkuun suuntautuneen automatkan vuoksi, mutta ennen kaikkea mukanaan vievän tarinan ansiosta. Tämä Parvekejumalat (julk. 2010) oli toinen Anja Snellmanilta lukemani kirja. Pari vuotta sitten kuuntelin Parvekejumalia edeltäneen teoksen Lemmikkikaupan tytöt (julk. 2007). Näiden kahden kirjan perusteella sanoisin, että Snellman osaa asiansa. Kieli on hyvää, aiheet ajankohtaisia ja hahmot eläviä ja koskettavia. Nyt kuuntelemassani Parvekejumalat-teoksessa erityisesti tarinan julma päätös pysäytti. En ole hetkeen lukenut kirjaa, jonka loppu olisi ollut näin surullinen.

Katsoin tästä kirjasta kertovan Snellmanin haastattelun, ja siinä korostettiin, että Parvekejumalissa erilaisia kulttuureja käsitellään tasapuolisesti, eikä mitään uskontoa mustamaalata. Vastakkain asetetaan "liian vapaamielisessä", suomalaisessa taiteilijaperheessä kasvaneen, islaminuskoon kääntyneen Alla Zahran ja hyvin tiukkalinjaisen islamilaisperheen tyttären, Aniksen, tarinat. Tavallaan näiden vastakohtien tarkastelua voi pitää tasapuolisena, aivan kuten Snellman haluaa. Pääsääntöisesti tämä kirja onkin saanut hyvin positiivisia arvioita niin lehdistössä, kuin kirjablogeissakin.

Toistakin mieltä ollaan kuitenkin oltu, ja ymmärrän kyllä miksi. Joannan blogikirjoituksessa on lukemisen arvoista pohdintaa ja keskustelua Parvekejumalista. Laitan tähän pari otetta:

Ei Parvekejumalat lisää mitään ymmärrystä. Minä kutsuisin sitä populistiseksi, yksinkertaistavaksi, perussuomalaiseksi kirjallisuudeksi.

Pakko myöntää, että markkinatalouden näkökulmasta kirja on taatusti kuin lottovoitto. Juuri niin provosoiva, että me mamuhyysääjät luemme sen saadaksemme lisää tuulta purjeisiin, ja juuri niin rasistinen, että perussuomalainenkin haluaa sen lukea - se kun ei kyseenalaista missään määrin omia asenteita, vaan antaa niille entisestään vahvistusta.

-En ota kantaa siihen, missä hengessä perussuomalaisista tuossa puhutaan.Totean kuitenkin, että kirjan lukeneena ymmärrän näitä näkemyksiä yleisellä tasolla. Parvekejumalat antaa islaminuskosta melko negatiivisen kuvan, eikä se ainakaan minulle tarjonnut mitään uutta näkökulmaa tai tietoa käsittelemiinsä teemoihin.

Tämän teoksen arvo ei minusta olekaan siinä, mitä kerrotaan, vaan miten se kerrotaan. Snellman on viihdekirjailija, ei tietokirjailija. Hänen tavoitteensa on ensisijaisesti luoda kiinnostava tarina, joka koskettaa ja pitää otteessaan, ja siinä hän on myös onnistunut. Kirjan välittämät signaalit ovat sitten asia erikseen. Seuraavassa omia pohdintojani niistä:

Jos minulta kysytään, Snellman loi uuden Saffronin


Mieleeni ei voinut olla nousematta kysymys siitä, miksi islaminuskoon kääntyvän Alla Zahran pitää olla entinen kettutyttö, jolla ei ole ollut onnea rakkaudessa, ja jolla oli aiemmin tapana viillellä itseään? 

Miksi hänen pitää tulla niin villeistä oloista, että ne kaikessa pateettisuudessaan tuovat jo mieleen brittiläisen kulttikomediasarjan Absolutely Fabulous? Siinä Edina Monsoonin tytär Saffron kapinoi niin ikään holtitonta ja kosteaa elämää viettävää äitiään vastaan elämällä mahdollisimman rauhallista ja kunnollista elämää. 

Alla olevassa linkissä on jakso (jaettu kolmeen eri videoon) nimeltä Small Opening. Siinä Saffron on kirjoittanut traumaattisesta lapsuudestaan näytelmän: 




Se mitä tässä siis mietin on: Eikö ole hieman rienaavaa, että tarinan rivien välistä voi halutessaan tulkita, että ihmisellä pitää mennä todella huonosti, ennen kuin hän kääntyy islamin puoleen? Nämä Alla Zahran pateettiset taustat syövät hahmon kredibiliteettiä, ja antavat tietynlaisen viitekehyksen, joka ei islaminuskoisia ihmisiä välttämättä miellytä.

Sinällään rankkojen tilanteiden ja kohtaloiden hakeminen on ymmärrettävää, koska pitäähän kirjan herättää huomiota, jotta sitä luettaisiin ja se myisi. Sellaisia "kaikilla on ihan kivaa" -tarinoita kirjoittavaa kirjailijaa ei välttämä kukaan jaksaisi kutsua televisiohaastatteluihin.

En ymmärrä


Toinen asia mihin kiinnitin huomiota, oli kertomuksessa esiintyvän islamilaisen perheen oudot nimet: Anis, Vanilja, Fenkoli, Manteli, Haarahaukka, Nuolihaukka..

Nämä nimet tietenkin sopivat suomalaiseen suuhun sujuvammin, kuin islaminkieliset nimet, jotka voisivat sekoittua lukijan mielessä puuroksi ja olla vaikeita muistaa, mutta tämä oli siitä huolimatta hieman kummallista! Nämä oudot nimet suoraan sanottuna ärsyttivät minua melko lailla.

Tarina oman identiteetin etsimisestä


Pohjimmiltaan tässä tarinassa oli kyse oman identiteetin etsimisestä ja kapinoimisesta vanhempia vastaan. Toinen selkeä teema oli pohdinta siitä, kumpi on pahempi, itsensä näyttäminen vai peittäminen? Naisvartalo tuntuu olevan yleismaailmallinen ongelma naiselle itselleen ja yhteiskunnalle, pyrki sen sitten peittämään, tai pitämään esillä. 

Tarinassa islamilaistyttö Anis ihannoi Madonnaa, ja pitää tätä naisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden ruumiillistumana. Hän näkee jopa unen, jossa Madonna kantaa häntä käsivarsillaan. Tämä herätti huomioni, koska tällä hetkellä islaminuskoisen Brahim Zaibatin kanssa seurusteleva Madonna julkaisi juuri äsken itsestään kantaaottavan (tai ainakin sellaiseksi tarkoitetun) Instagram-valokuvan, jossa hän käyttää metallirenkaista kudottua niqabia:


Monet pitivät tämän kuvan julkaisua
huomiohakuisena mediatemppuna. 


Jos Snellman olisikin kirjoittanut teoksensa vasta nyt, vuonna 2013, miten hän olisi käsitellyt tätä puolta Madonnan elämässä? Kuinka länsimaisen elämän ja suomalaisen Luka-pojan perään haikaileva Anis olisi suhtautunut siihen, että hänen idolinsa tapaileekin islaminuskoista miestä, ja julkaisee "The Revolution of Love is on.. Inshallah" -kaltaisia lausahduksia verkossa?
- Siinä olisi ollut Snellmanilla työstämistä.

Kevytkenkäinen kummitus, Sophie Kinsella



"Säkenöivä fantasia huippusuositun Himoshoppaaja-sarjan kirjoittajalta:
uskomattomia käänteitä ja charlestonin hurmaa."



Tämä sai minut hymyilemään!


Sophie Kinsella (synt. 1969 Lontoossa) on ollut minulle nimenä tuttu, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole onnistunut ennen tätä lukemaan. Himoshoppaaja-sarja on vain jotenkin jäänyt kiinnostavampien kirjojen jalkoihin. Tämän nostattavan kuuntelukokemuksen ansiosta haluan kuitenkin lisää! Olen suuri Bridget Jones -kirjojen fani, ja tässä oli paljon samaa.

Kevytkenkäinen kummitus (julk. alunperin vuonna 2009 nimellä Twenties Girl) kertoo parikymppisestä Lara Lingtonista, joka saa uuden ystävän isotätinsä Sadien haamusta, joka on hukannut kaulakorunsa. Ilman kaulakoruaan 105-vuotias Sadie ei saa rauhaa. Laralla taas on omat työ- ja ihmissuhdeongelmansa, kuten chick-lit -kirjan sankarittarella kuuluukin olla. Niinpä Sadie ja Lara päättävät auttaa toisiaan, ja he ystävystyvät siinä sivussa. 

Chick-littiä fantasialla höystettynä


Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että mukaan oli lisätty hieman fantasiaa. Tämä piristi juonta, ja antoi mahdollisuuden melkoiseen leikittelyyn: Sadie muun muassa löytää Laralle (/itselleen) treffiseuraa yksinkertaisesti kulkemalla läpi seinien ja katselemalla miestarjontaa. Niin ja tietenkin hän myös manipuloi miehen suostumaan Laran treffipyyntöön. Muutenkin ikioma kummitus on varsin hyödyllinen ystävä: se auttaa headhunterin työssä, antaa mahdollisuuden leikkiä meediota, vakoilee ja hankkii tietoja puolestasi, kuiskii käskyjä ihmisten korviin.. Mitä mahdollisuuksia, mitä mahdollisuuksia! 

Oman haasteensa tosin tuo se tosiseikka, että voi leimautua hulluksi, jos jää kiinni kummitukselle puhumisesta, koska sattuneesta syystä kukaan muu ei voi nähdä ystävääsi. Onneksi aina voi teeskennellä käyttävänsä handsfreetä.

Toinen raikas ja persoonallinen elementti oli 1920-luvun mukaan tuominen. Muistan nauraneeni ääneen, kun vastentahtoinen Lara pukeutui ja laittautui Sadien käskystä ensimmäistä kertaa 1920-luvun tyyliin, ja lähti katastrofaalisen omituisille treffeille.

Erja Mannon synninpäästö


Tässä kirjassa toimi lukijana Erja Manto, aivan kuten niin monissa muissakin viimeaikoina kuuntelemissani äänikirjoissa. Toisin kuin esimerkiksi vakavahenkisessä Esa Salmisen Leposija Kilimakitossa -kirjassa, tässä Manto oli omiaan. Hänen pehmeä ja sympaattinen äänensä ja lukutyylinsä sopi tähän kevyeen ja hyväntuuliseen tarinaan täydellisesti. Manto nostaa karvani pystyyn, jos tarina on rankka tai vakava, mutta nyt minulla ei ollut mitään valittamista. Nautin.