Virallinen kirja, Alivaltiosihteeri

Ulla, etuala puuttuu, suuttuu palaute-Allu*

Muun muassa ikisuosikistani Monty Pythonista vaikutteita ammentavan, radiosta tutun Alivaltiosihteerin, eli Jyrki Liikan, Simon Frangénin ja Pasi Heikuran Virallinen kirja (julk. 1996) on ollut minulla lainassa useaan otteeseen. Trion älykäs, suomen kielellä mielin määrin leikittelevä ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä huumori toimii vaan niin uskomattoman hyvin. Ei ihme, että Mensa ry:kin palkitsi nämä radiohupailijat ansioistaan suomen kielen käyttäjinä vuonna 2005. 

Sinälläänhän monet luottometodeista*, joilla Alivaltiosihteeri sketsejään tuottaa, eivät ole monimutkaisia. He saattavat ottaa esimerkiksi susien salakaadoista kertovan uutispätkän, ja ainoastaan muuttaa jokaisen susi-sanan tilalle sanan "hyttynen". Yksinkertaista, mutta toimivaa!

Ajan kuluminen tietenkin näkyy Virallisen kirjan vuosina 1990-1995 kirjoitetuissa, nyt jo siis noin neljännesvuosisadan ikään ehtineissä kaskuissa, varsinkin yksittäisiä, nyt jo unohdettuja poliitikkoja käsittelevien juttujen kohdalla. Tämä ei kuitenkaan haitannut minua, koska politiikan peruslainalaisuudet ovat hyvin ajattomia. 

Ainoa asia mikä minua Virallisen kirjan kuuntelun jälkeen harmittaa on se, että vaikka nyt kuuntelemani esikoisteoksen jälkeen kolmikolta on ilmestynyt vielä 22 muutakin kirjaa, ovat niiden äänikirjaversiot ainakin oman alueeni kirjastoissa suhteellisen harvassa. Koska jos se vain olisi mahdollista, kuuntelisin pelkkää Alivaltiosihteeriä vaikka kuukauden putkeen. 

Karpovilla on asiaa

Yksi Virallisen kirjan lempisketseistäni on aina ollut Hannu Karpoa parodioiva, pateettisuusnupit huolella kaakkoon kääntävä "Karpovilla on asiaa":

Päivää, minä olen Hannu Karpov. Seison nyt tässä kainuulaisen, 88-vuotiaan ramman orpolesken Jouni Kemppaisen olohuoneessa karvalakki päässä. Tällä pöydällä on shakkilauta, jossa vielä viikko sitten oli kaksi kuningatarta. Nyt on jäljellä vain valkea kuningatar. Jouni Kemppaisen kuningatar on syöty. 

Kuningattaren siirsi pois laudalta Lentiiran nimismies Seppo Röppänen, jonka kanssa Jouni Kemppainen pelasi shakkia eräänä aivan tavallisena perjantai-iltapäivänä helmikuussa. Nyt 88-vuotiaan ramman orpolesken kuningas on täysin vailla suojaa. Nimismiehen torni ja lähetti uhkaavat kuningasta, eikä Kemppainen voi siirtää sitä mihinkään. Miten tässä nyt näin pääsi käymään? 

- En voi käsittää miten minä olen tällaiseen jamaan joutunut. Sitä ihmettelen, voiko tällainen olla nyky-yhteiskunnassa mahdollista. 

- Onko tässä käynyt niin, että nimismiehen rajaton voiton tavoittelu on ajanut teidät, 88-vuotiaan ramman orpolesken kestämättömään ahdinkoon?

- Kyllä on.

- Onko kuningatar ainoa nappula, jonka olette tässä shakkipelissä nimismiestä vastaan menettäneet?

- Ei ole. Kuningattaren lisäksi nimismies Seppo Kemppainen vei rammalta orpoleskeltä viisi sotamiestä, molemmat ratsut, toisen lähetin, sekä tornin. 

- Onko tämä tällainen yleistä täällä Lentiirassa?

- Naapuri hävisi kirjeshakissa sille neljälläkymmenellä viidellä siirrolla, ja simultaanishakissa se päihitti koko kylän. 

- Kysytäänpä nyt Lentiiran nimismieheltä itseltään.

- Nimismies Röppänen puhelimessa.

- Täällä Hannu Karpov television Karpovilla on asiaa -ohjelmasta. Mitä sanotte näihin väitteisiin?

- Kaikki ratkaisuni ovat olleet sääntöjen mukaisia.

- Ettekö te yhtään ajatelleet että Jouni Kemppainen on 88-vuotias rampa orpoleski, joka elää täysin toimeentulotuen varassa?

- Tässä on tietyt säännöt, joiden mukaan me toimimme.

- Nyt minä palkitsen viikon sisukkaimman ihmisen tässä Karpovilla on asiaa -ohjelmassa. Koska Lentiiran shakin ystävät ei teitä tue, niin minä annan teille viiden markan kolikon ja ilmaisen neuvon: vahva sotilaskeskusta antaa hyvät mahdollisuudet niin puolustukseen kuin hyökkäykseen. 

- Kiitos, kiitos. Liikutun. 

- Karpovilla on asiaa jälleen viikon kuluttua.

Saaressa kaikki hyvin, Elina Halttunen

Boyhood-elokuvan suomalainen edeltäjä

Parhaiten dramaturgina ja käsikirjoittajana tunnetun Elina Halttusen esikoisteos, Saaressa kaikki hyvin (julk. 2009), ei vienyt minua heti mukanaan. Ensimmäisellä kuunteluyrityksellä projekti nimittäin tyssäsi jo ensimmäisen (1/8) cd:n puolessa välissä, koska pienen Maria-tytön näkökulmasta kerrottu tarina tuntui liian haparoivalta ja vaivaannuttavalta. Niinpä jätin tarinan hetkeksi lepäämään, ja kuuntelin välissä muutaman muun äänikirjan. Sitten yritin uudestaan.

Toisella kertaa sinnikkyyteni tuotti tulosta, ja sain otteen Halttusen jokseenkin poikkeuksellisesta perspektiivistä, jossa kertojana toimi pieni, tarinan edetessä varttuva lapsi. Tällä hetkellähän tällainen coming of age -tarina on maailmalla suuressa huudossa, kiitos Oscar- ja Golden Globe -palkintoja kahmineen, kahdentoista vuoden aikajänteellä kuvatun Boyhood-elokuvan (julk. 2014), jossa seurataan kohti aikuisuutta varttuvan Mason-pojan ja tämän perheen elämää pitkällä aikajänteellä.

Molemmissa tarinoissa tarkkaillaan paitsi päähenkilönä toimivan lapsen kasvua ja hänen perheensä vaiheita, myös nautitaan menneiden aikojen nostalgiasta. Esimerkiksi Halttusen päähenkilö vierailee isovanhempiensa kanssa vielä pystyssä olevalla Berliinin muurilla. 

Suurin ero Boyhoodin ja Halttusen esikoisromaanin välillä oli kerronnan rakenne; Boyhood eteni täysin lineaarisesti, kun taas Halttusen teoksessa tehtiin runsaasti aikahyppyjä, ja kirja päättyi lopulta aikajanan keskivaiheille, tarinan suurimman tragedian ytimeen. Henkilökohtaisesti pidin Halttusen ratkaisua vangitsevampana ja toimivampana. Ei ihme, että hän onkin onnistunut tekemään mittavan uran dramaturgina.

Kiehtovinta Saaressa kaikki hyvin -kirjassa oli varttuvan lapsen hitaasti kasvava ymmärrys ja muuttuva perspektiivi aikuisten maailmasta. Kaikkihan tietävät, miten pienet lapset pitävät aikuisia pitkälti kaikkivoipina ja erehtymättöminä jumalolentoina, joihin voi luottaa sokeasti. Iän karttuessa tämä harhaluulo kuitenkin haihtuu, ja ennemmin tai myöhemmin lapsi tajuaa, että aikuisetkin ovat vain erehtyväisiä kuolevaisia, ja toisinaan vieläpä täysin hukassa itsensä kanssa. Aivan kuten Marian isoisä toteaa: pienetkin eläimet, kuten muurahaiset, tietävät tarkkaan päämääränsä ja roolinsa tässä maailmassa, mutta suuri ja mahtava ihminen on usein vailla suuntaa, eikä tiedä mitä tehdä elämällään.

Flight plan - Rimpuilua nollameridiaanilla, Pietari Vanhala

Vierailija kysyi saattohoitokodissa olevalta syöpäpotilaalta: "Käykö aika pitkäksi?" "Toivottavasti käy, mahdollisimman pitkäksi."

Pietari Vanhalan Flight Plan - Rimpuilua nollameridiaanilla (julk. 2015) päätyi luettavakseni työkaverin suosituksesta. Kyseessä on syöpäsairaan, kuolemaa saattohoidossa odottavan miehen vasemmalla etusormella ja puheentunnistuslaitteen avulla kirjoittama anekdoottikirja, joka koostuu pääasiassa Vanhalan omista ajatuksista ja kokemuksista, mutta mukana on myös joitakin kirjan henkeen sopivia sitaatteja muilta kirjailijoilta. 

Flight plan on ilmavasti taitettu ja lyhytsanainen teos, jonka lukemiseen ei juuri aikaa kulunut. Mikään kevyt ja nopeasti unohdettava välipalakirja tämä ei kuitenkaan ollut; Vanhalan taiten valitut ja hyvin muotoillut sanat jäivät kaikumaan mieleeni pitkäksi aikaa. Hänen ulosannissaan oli paljon samaa suuresti ihailemani Arno Kotron kanssa.

Mitä kuoleman kohtaamiseen tulee, en voi kuin ihailla Vanhalan rauhallista ja rohkeaa suhtautumista omaan tilanteeseensa. Varsinkin, kun maailmankatsomukseltaan ateistinen Vanhala uskoo kuolemansa jälkeen yksinkertaisesti lakkaavansa olemasta, katoavansa tyhjiin. Lähestyvä kuolema on hyväksytty niin täydellisesti, että siitä voidaan jopa vitsailla sujuvasti.

Vanhalan kirja toi mieleeni ranskalaisen Jean-Dominique Baubyn vuonna 1997 kirjoittaman Perhonen lasikuvussa -elämänkerran (Le scaphandre et le papillon). Vaikean aivohalvauksen saanut Bauby vajosi Locked-in -tilaan, jonka takia hän pystyi liikuttamaan vain vasenta silmäluomeaan. Omaperäisen merkkijärjestelmän ja avustajan avulla hän onnistui kuitenkin kirjoittamaan Perhonen lasikuvussa -teoksensa, vain kuollakseen muutama päivä sen julkaisemisen jälkeen.

Vanhalan ja Baubyn kirjoissa on monia samoja teemoja, kuten menneen elämän läpikäynti, ja oman kehon menettämisestä aiheutuneen surun käsittely. Kummankin miehen teksteissä korostuu myös rakkaus kaipaamaan jääviä läheisiä kohtaan.

Koti, Toni Morrison

Tarina selviytymisestä

Amerikkalainen nobelisti, Toni Morrison, teki minuun jo vuosia sitten vaikutuksen orjuudesta kertoneella Minun kansani, minun rakkaani -teoksellaan (Beloved, julk. 1987). Ei siis ollut kovinkaan vaikeaa tehdä lainauspäätöstä, kun löysin Morrisonin vuonna 2012 ilmestyneen Koti-pienoisromaanin äänikirjahyllystä. Oli ilahduttavaa huomata, että nyt jo yli 80-vuotias Morrison kirjoittaa edelleen. 

Teemoiltaan ja tunnelmaltaan 1950-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuva Koti oli hyvin samankaltainen kuin Minun kansani, minun rakkaani -teoskin: rankka ja raaka, mutta hyvällä maulla toteutettu ja vangitseva. Erityisesti viimeisen neljänneksen aikana jäin koukkuun, kun Ycidran unelmatyö osoittautuikin kieroutuneeksi painajaiseksi. Kyllä siinä nousivat niskakarvat pystyyn, kun pahaa-aavistamaton afroamerikkalainen tyttö selaili kiinnostuneena rotuoppiteoksia, ja antautui ne omistaneen työnantajansa armoille vailla mitään käsitystä tulevasta.

Vaikka Koti oli aihepiiriltään raadollinen (rasismi, sota, köyhyys, väkivalta..), nousi sen pääteemaksi minun silmissäni kuitenkin afroamerikkalaisten tiivis yhteisöllisyys ja kyky selvitä. Tapa, jolla naisporukka hoiti vaurioituneen Ycidran kuntoon yhteistuumin, oli ihailtava. Kun elinolosuhteet ovat haastavat, selvitään vain pitämällä yhtä ja unohtamalla turhat draamat.

Meanwhile in Finland: samanlaista, mutta kuitenkin niin erilaista

Tämä paluu Toni Morrisonin tuotannon pariin sai minut pohtimaan syitä siihen, miksi pidän Toni Morrisonin muun muassa sortoa, orjuutta ja sotaa käsittelevistä teoksista, mutta en jostain syystä voi sietää Sofi Oksasen täysin vastaavanlaisista teemoista ammentavia kirjoja.

- Miksi on näin? Kirjoittajanlahjoja, asiantuntemusta ja uskottavuutta löytyy molemmilta, ja kumpikin kirjailija on omiensa asialla: Morrison afroamerikkalaisten, Oksanen virolaisten. He molemmat kirjoittavat oman kansansa synkästä lähihistoriasta taitavasti ja koskettavasti.

Uskon, että syy tälle oudolle ristiriidalle kirjailijamaussani löytyy Morrisonin ja Oksasen tyylillisistä eroavaisuuksista. Siinä missä Morrison korostaa kansansa lojaalisuutta omiaan kohtaan, ja kirjoittaa rankoistakin tapahtumista ilman turhaa mässäilyä ja kauhistelua, vetää Oksanen inhorealisminupit kaakkoon, ja tekee lukijalle selväksi, että hänen pimeässä ja kurjassa maailmassaan elävät henkilöhahmot ovat monesti mustia myös sieluiltaan. Petos ja selkään puukotus rehottavat torakoiden kiipeillessä homeisilla seinillä. Minuun tällainen äärimmäinen kurjuus ja kaikennielevä, moniulotteinen rumuus ei kerta kaikkiaan vain vetoa. Enough is enough.

Saattaja, Mia Vänskä

Yksi parhaista äänikirjoista pitkään aikaan

Mia Vänskän Saattaja -kauhuromaani (julk. 2011) imaisi minut synkkiin syövereihinsä mitä ihanimmalla tavalla. Räväkästä alusta aina mielikuvitukselliseen loppuun asti hyrisin tyytyväisenä, ja toistelin mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen kysymystä siitä, miksi en löydä näin iskeviä äänikirjoja useammin. Kaikki nuo freudilaiset viittaukset, muinaisten mytologioiden käyttö ja Paranormal Activity -vibat.. Oih.

En olisi millään malttanut lopettaa Leena Pyöstin lukeman äänikirjan kuuntelemista hetkeksikään. Tässä oltiin todella jo hyvin lähellä Harry Potter -äänikirjojen aikoinaan aiheuttamaa kuuntelupsykoosia; tilaa, jossa hidastelen autoni vauhtia, koska ajomatkan päättyminen tarkoittaa, että joudun lopettamaan tarinan kuuntelun, ja pitkin päivää pyrin vaikka väkisin keksimään itselleni aktiviteetteja, jotka mahdollistaisivat äänikirjan pyörittämisen taustalla.

Niinä hetkinä kun vastaan tulee tällaisia teoksia, sitä taas muistaa kristallinkirkkaasti, kuinka paljon köyhempää elämä olisikaan ilman lukuharrastuksen tarjoamia vaihtoehtoisia maailmoja.

Vanhaan, paranormaaleja ilmiöitä vilisevään kotitaloonsa muuttavan Liljan tarina ei varsinaisesti pelottanut minua, paatunut kauhuelokuvien suurkuluttaja kun olen, mutta se oli juonellisesti ja psykologisesti kiinnostava, ja kutkutti mielikuvitustani juuri oikealla tavalla. Lisäksi löysin tämän teoksen ansiosta uuden, sangen mielenkiintoisen suomalaiseen uskomusperinteeseen kuuluvan ilmiön, metsänpeiton.