Kaukaisin ranta, Ursula Le Guin

Le Guin elämän ja kuoleman rajapinnoilla

Ursula Le Guinin kolmas Maameren tarinat -sarjan kirja, Kaukaisin ranta (The Farthest Shore, 1972), oli minulla kesken monta kuukautta. Luin nimittäin samaan aikaan useita muitakin teoksia, ja Kaukaisimman rannan juoni tuntui aluksi hieman laahaavalta. Tarinan huono imu oli kuitenkin kaikeksi onneksi vain väliaikainen ilmiö, ja teoksen loppupää olikin jo hyvin vetävää luettavaa. 

Tällä kertaa Maamerellä seikkaili jo varttuneeseen ikään ehtinyt Ged, ja hänellä oli mukanaan nuori Enladin prinssi, Arren. Yhdessä he kohtasivat pimeyden, joka uhkasi tällä kertaa koko maata, ei vain Gediä itseään, kuten sarjan ensimmäisessä osassa, Maameren velhossa, oli vielä asian laita. Tapahtumien merkityksellisyys ja kauaskantoisuus siis laajenee hetki hetkeltä ja kirja kirjalta, kuin renkaat veden pinnalla.

Taolaisuuteen nojaava, kuolemattomuuden tavoittelun problematiikasta inspiraationsa ammentava loppuhuipennus, ja sitä edeltäneet, kuoleman ja elämän suhdetta koskeneet pohdiskelut olivat tämän, aiempiakin osia tummasävyisemmän kirjan, parasta antia:

Vain kuolevainen kantaa elämää sisällään, Arren. Vain kuolemassa on uuden elämän siemen. Tasapaino ei ole tyventä. Se on liikettä - ikuista uudelleensyntymistä.

.."Minä en pelkää mitään", hän sanoi. "Mitä kuollut pelkäisi?"

Lisäksi mukana oli Le Guinille tyypilliseen tapaan mitä taidokkaimpia lohikäärmekuvauksia: 

Kun Kaukokatse lähestyi saaria ja Arren näki lohikäärmeitten leijaavan ja kaartavan aamutuulessa hänen sydäntään sykäytti riemu, raju täyttymyksen riemu, pakahduttava kuin tuska. Sillä tuossa lennossa oli koko elämisen loistokkuus. Lohikäärmeitten kauneus uhkui kauhistuttavaa voimaa ja hurjaa villiyttä ja määrätietoista suloa. Ne olivat ajattelevia puhuvia olentoja, joiden sivistys on ikivanha: niiden lento oli täynnä kiihkeää hallittua harmoniaa.

Arren ei sanonut mitään ääneen, mutta hän ajatteli: 

En välitä mitä tapahtuu! Olenhan nähnyt lokikäärmeitten tanssivan aamutuulessa.

Maameri-sarja on tunnettu synkkyydestään, ja tällä kertaa myös majesteettiset lohikäärmeet saivat osansa tästä sävystä. Kirjan loppupuolella ne ovat tulleet hulluiksi, eivätkä osaa enää puhua. Seuraukset ovat kammottavat:

Vene kiersi pienen kallioniemekkeen ja Arren näki rannalla jotain jota hän hetken erehtyi luulemaan rauniolinnaksi. Lohikäärme. Sen toinen musta siipi oli taipunut sen ruhon alle ja toinen retkotti hietikon poikki veteen niin että rantaan lyövät aallot näykkivät sitä kuin kiusoitellen ees taas. Sen pitkä liskonruumis virui oikoisenaan kalliorannalla. Toinen etujalka oli poissa ja mahtavasta rintakehästä roikkui panssarin ja lihan riekaleita. Sen vatsa oli revitty auki niin että hietikko oli kyynärkaupalla mustana myrkyllisestä lohikäärmeenverestä. Mutta se eli yhä. Niin lujassa oli lohikäärmeen henki että vain mahtava taikuus voi sen riistää nopeasti. Sen kullanvihreät silmät olivat auki ja kun vene lipui ohi sen luinen valtava pää liikahti ja koriseva sihisevä huuru purskahti verisenä suihkuna sen sieraimista. 

Kuolevan lohikäärmeen ja meren välinen rantakaistale oli täynnä sen sukulaisten jalanjälkiä ja niiden valtavien ruhojen painanteita; sen sisälmykset oli tallattu hiekkaan.

Tämä ylläoleva kohtaus oli koko kirjan pysäyttävin. Minusta se kuvasi ennen kaikkea sitä, että toisinaan kuolema on suuri helpotus. Tämän kaltaiset tapahtumat saivat minut myös lisäämään ensimmäistä kertaa Le Guinia käsittelevään bloggaukseeni tägin "kauhu".

Olen nyt lukenut Maameren tarinoista kolme ensimmäistä osaa. Aikaa kului kaksi vuotta, mutta se ei haittaa juurikaan, koska nämä kirjat toimivat loistavasti myös itsenäisinä teoksina. Jäljellä on vielä Tehanu: Maameren tarinoiden päätösosa (julk. 1990), joukko Maamerelle sijoittuvia novelleja, sekä Toinen tuuli (julk. 2001), ja hyvä niin. Aion tutustua niihin aivan ehdottomasti. On ihanaa tietää, että "jossain tuolla" on laadukasta fantasiaa, jota en ole vielä lukenut.

Maameren velho, Ursula Le Guin

Kiehtova sekoitus nahkasiipien läiskettä ja jungilaisuutta

Ursula Le Guinin Maameri-sarja on yksi maailman arvostetuimmista fantasiakirjasarjoista, eikä syyttä. Ihastuin jo aiemmin Maameri-sarjan toiseen osaan, The Tombs of Atuan:iin, jonka kuuntelin englanninkielisenä äänikirjana. 

Kuten kakkososassakin, myös Bildungsromaniksi luokiteltavassa Maameren velhossa (A Wizard of Earthsea, julk. 1976) oli vahva psykologinen pohjavire. Analyyttisestä psykologiasta tuttu jungilainen arkkityyppi, Varjo, tuo oman persoonan kielletty ja torjuttu puoli, toimi nimittäin kirjan päähenkilön, Gedin, vihollisena. Näiden kahden (ja samalla yhden ja saman) kohtaamisia oli hyvin mielenkiintoista seurata: Miten Ged aluksi pakenee, mutta ymmärtää lopulta, että hänen on kohdattava Varjonsa:

Mutta Ged ei pysähtynyt, vaan jatkoi eteenpäin. Välimatkaa oli enää vain muutama kyynärä. Sitten vastassa oleva olento muuttui rajusti, sen kyljet levisivät niin kuin se olisi avannut suunnattoman suuret ohuet siivet ja se kiemurteli ja paisui ja käpertyi. Ged erotti siinä hetken Skiorhin valkoiset kasvot ja sitten samean tuijottavan silmäparin ja sitten äkkiä kammottavat tuntemattoman miehen tai hirviön kasvot, lipovat huulet ja silmät kuin kuilut helvetin mustiin syvyyksiin.

Varjo mukana kansikuvassa.
(www.listal.com)

En paljasta, miten tämä kohtaus tarkalleen ottaen jatkui, mutta sen sanon, että se on yksi fantasiakirjallisuuden hienoimmista hetkistä.

Tapa, jolla Ged kohtaa Varjonsa, oman pimeän puolensa, puhuttelee minua vahvasti, ja mielestäni jokainen ihminen voi ottaa tästä tarinasta oppia.

Mitä enemmän suomuja, sen parempi

Psykologisen syvyyden ohella Maameren velhon parasta antia olivat erinomaiset lohikäärmekuvaukset, jotka saivat minut myhäilemään tyytyväisenä. Faktahan on, että jos tarinaan sisältyy lohikäärme, on se minun silmissäni aina iso plussa.

Le Guinin luomat lohikäärmeet olivat toisinaan suuria kuin vuoret, välillä taas niin pieniä, että ne saattoi kiertää ranteen ympärille. Ja oli koko mikä tahansa, kuvaukset olivat aina kerrassaan hykerryttäviä, ja mukavan suomuisia:

Se mitä hän oli pitänyt tornina, olikin Pendorin Ukkolohikäärmeen olkapää. Se oikaisi ruhonsa ja kohottautui hitaasti. Kun se oli ojentautunut täyteen mittaansa, sen suomuinen ja piikikäs kolmikielinen pää kohosi korkeammalle kuin tornin huippu ja sen julmakyntiset etujalat lepäsivät alhaalla kaupungin raunioilla. Sen suomut olivat mustanharmaat ja imivät itseensä päivänvaloa kuin haljennut kivi. Se oli laiha kuin ajokoira ja suuri kuin vuori. Ged tuijotti sitä kunnioittavasti. Mikään laulu tai taru ei olisi pystynyt valmistamaan häntä moiseen näkyyn.

Suurten nimien joukossa

Le Guinia on usein verrattu J.R.R. Tolkieniin ja C.S. Lewisiin. Itse rankkaisin hänet alemmas kuin Tolkienin (Tolkienia ei minun silmissäni ylitä kukaan), mutta samalle tasolle tai ylemmäs kuin C.S. Lewisin, koska hänen äärimmäisen ilmeiset ja hyvin runsaat Raamattu-viittauksensa ovat aina olleet minusta hieman vaivaannuttavia, kun taas Le Guinin psykologiset referenssit tuovat tarinoihin minun silmissäni lisäarvoa.

The Tombs of Atuan, Ursula Le Guin

"In the legends of Earthsea, it is said that the wizard-king
Erreth-Akbe was defeated by the high priest of the Kardag lands,
and his amulet of power, bearing the rune of bonding, was
broken and was lost. Now, in the second book of Earthsea, the
wizard Sparrowhawk enters the menacing labyrinth of the Tombs
of the Atuan to regain the amulet.. Yet the labyrinth has a guardian,
a young priestess named Arha, whose life is dedicated to the
dark spirits who inhabit the tombs."

The ultimate masterpiece

Otsikko on otettu Independent-lehden arvostelusta. Olen tämän kommentin kirjoittajan kanssa samaa mieltä, joten päätin lainata nuo sanat otsikokseni. Tämä alun perin vuonna 1971 julkaistu Maameren tarinoiden toinen kirja on yksi parhaista fantasiakirjoista, joihin olen koskaan tutustunut. Tarinan oli asetelmaltaan poikkeuksellinen, ja tunnelmaltaan intensiivinen. Lisäksi tämä oli juuri sellaista kunnon high-fantasya, josta pidän. Oli taikuutta, ja oli lohikäärmeitä.

Ennen tätä äänikirjaa olin kyllä lukenut Ursula Le  Guinin kirjoittamaa, kirjallisuustieteellistä The Language of the Night: Essays on Fantasy and Science Fiction -kirjaa, mutta en kaunokirjallisia teoksia. Niihin syventyminen on kyllä ollut pitkään mielessä, sen verran nimekäs fantasiakirjailija Le Guin on. 

Sitä kuunnellaan, mitä on saatavilla

The Tombs of Atuan ei ollut looginen aloituskohta, koska kyseessä on sarjan toinen osa. Syy tämän teoksen valintaan on yksinkertaisesti se että kun taannoin kaukolainasin itselleni uusia äänikirjoja, oli tämä ainoa Le Guinin äänikirja, joka oli saatavilla Satakirjastojen kautta. Hieman hassua, mutta niin se vaan oli.

Sinällään minua ei haitannut, etten ollut lukenut ensimmäistä kirjaa (Maameren velho, 1968), koska The Tombs of Atuan toimi hyvin myös itsenäisenä tarinana nuoresta, pimeitä voimia palvelevasta Arha-papittaresta, jonka rauhaa saapuu häiritsemään Ged-velho. 

Poikkeavaa

Kertomuksen asetelma oli virkistävän erilainen ja yllättävä, koska sen päähenkilö, Arha, oli alun perin pahan, ei hyvän puolella. Vähän niin kuin Harry Potter olisi kirjoitettu Bellatrixin näkökulmasta. Arha oli jo lapsena aivopesty palvelemaan "Nimettömiä" ja hänen kotinsa oli maanalaisissa holvihaudoissa. Kompleksisuutta hahmosta ei todellakaan puuttunut, ja se on vain hyvä. 

Arhan henkilöhahmo sai minut pohtimaan fantasiakirjoissa esiintyvän pahan/pimeyden luonnetta. Miten absoluuttinen pahan/pimeyden käsite lopulta on? Jos Arha ei ole koskaan tuntenut muuta kuin pimeyden, onko se hänelle todella pimeyttä kuten muut, "valon puolella elävät" sen kokevat, vai vain jotain aivan normaalia? Entä mikä on hänen sisin perusolemuksensa? Hyvä vai paha? 

Ringshadow-sivustolla nimimerkki Shjaawen kritisoi kirjan synkkyyttä, mikä on ymmärrettävää yllämainitun asetelman huomioon ottaen. Itseäni tarinan tummanpuhuvuus ei kuitenkaan häirinnyt. Johtunee osittain siitäkin, että kuuntelin kirjan englanniksi, ja oma äidinkieli olisi kuitenkin aina se, jolla tunne kaikkine vivahteineen välittyisi voimakkaimmin.

Huomasin Le Guiniin vaikuttaneen J.R.R. Tolkienin kaiun kirjassa olleen pahan kuvauksessa. Niin Tolkien kuin Le Guinkin kun kuvaavat pahaa sellaiseksi, mikä ei voi luoda mitään uutta, vaan ainoastaan tuhoaa ja turmelee jo olemassa olevaa. Lisäksi pahan nimeämiseen liittyvät tabut muistuttivat minua Tolkienista jossain määrin.

Le Guinin kertomus piti minut tiiviisti otteessaan. Arhan ja Gedin välinen psykologinen mittelö oli kiehtovaa seurattavaa. Hitaasti, mutta varmasti Arha alkoi luottaa Gediin, ja tekemään hänen kanssaan yhteistyötä. Kun tähän tarinaan pääsi kerran sisälle, ei sitä malttanut jättää kesken hetkeksikään.