Toimitila, Satu Mattila-Laine

 

Toimihenkilön salainen luonto

Tämän Toimitila-runoteoksen (2023) on kirjoittanut kollegani Satu Mattila-Laine Porin kirjastolta. En tiennyt, että hän työstää runokirjaa, joten tämä teos oli iloinen yllätys. Aiemmin Mattila-Laineelta on ilmestynyt kaksi nuortenkirjaa: Parantola (2015) ja Myyty tyttö (2019).

Tunnistin runoista tutun (kaakeli)rakennuksen, ja pöydän, jonka ääressä siivoojat aina istuvat. Tunnistin työhuoneen. Tunnistin sisäänleimaamisen klo. 8.05 (työaika alkaa klo. 8.00) ja ennen kaikkea viittaukset sisäilmaongelmiin: 

työnnän pääni

hengitän 

ulos

kävelen läpi laattaseinän

en jätä ketään taakse,

vaan työnnän kaiken edelläni,

Laiskamato venyy vieressä

tikapuuhermostonsa varassa,

laasti rapisee 1. kerroksessa,

asiakaskontaktit häiriintyvät,

rouva pyyhkii hämmentyneenä krokolaukustaan

valkoista seinätomua,

viemäri paukahtelee, hapan neste korisee,

haju peittää automaattiovet.

Liian paljon tomua ja tuhkaa,

työmyyrät vaarassa tukehtua verkostoissa

säntäillessään.

Kuuletko: Konttorirotat ja myyrät yskivät.

Pidin erityisesti runoteoksen loppupäästä, jossa päähenkilö muuttuu hitaasti sudeksi, aivan kuten Aalo Sudenmorsiamessa. Tämä susi ei kuitenkaan juokse metsissä muiden susien kanssa, vaan rapistelee pitkine kynsineen työpaikan käytävillä, ja matkustaa työpäivän päätteeksi bussilla kotiin. Miten herkullinen, samaan aikaan ankean arkinen ja toisaalta leikkisästi fantasian puolelle kurotteleva tarina työpäivästä kirjastossa! 

Maa on syntinen laulu, Timo K. Mukka

 

Kun rujous ja runollisuus kohtaavat

Kaikki klassikkokirjat eivät vanhene hyvin. Jotkut niistä yksinkertaisesti lakkaavat puhuttelemasta uusia lukijasukupolvia, kun yhteiskunta, kieli, ja kulttuurin muuttuvat. Niinpä jotkut, kerran ylistetyt teokset, painuvat hitaasti unholaan. Timo K. Mukan  vain 19-vuotiaana julkaisema Maa on syntinen laulu (1964) ei kuitenkaan kuulu näihin teoksiin.  Ei ainakaan minun silmissäni. Toki Goodreadsissa muistettiin nostaa esiin se, miten "päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä, ettei mitään rajaa", mutta muuten Mukka on edelleen kerronnallisesti ajan hermolla. 

Lukukokemus lähtee aina lukijasta; Uskonnollinen lukija provosoituu Mukan synkästä ja kieroutuneesta saarnamies-kuvauksesta, kirjan päähenkilön, Martan, kanssa samanikäinen lukija taas voi kiinnostua erityisesti Martan kokemasta seksuaalisesta heräämisestä. Ja tietenkin tämä mestariteos antaa myös erinomaiset kehykset korkealentoiselle ja runolliselle analyysille. Mukka nimittäin osaa olla samaan aikaan kaunis ja ruma, runollinen ja rujo. 

Itse koin erityisen rumiksi monet eläimiin liittyvät kohtaukset. Tapa, jolla Mäkelän sokeaa Panu-koiraa ajoittain kohdeltiin (lue: pahoinpideltiin), särähti korvaani todella pahasti. Toisaalta eri hahmojen toisistaan poikkeavat tavat kohdella Panua paljastivat heidän persoonastaan ja mielialastaan paljon. Jonkinlainen kirjallinen motiivi, ehkä? Niin tai näin, Panu oli mielestäni koko tarinan kovaonnisin hahmo. 

Ja mitä taas tulee porojen teurastamiseen, sietokykyni ylittyi. Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja teurastuskohtauksen kohdalla taisin hieman skippailla. Pulttipistooli on olemassa ihan syystä; Ei tarvitse antaa tajuissaan olevan eläimen hoiperrella ympäriinsä, ja vuotaa kuiviin. Pelkästään tästä asiasta kirjoittaminen puistattaa minua. 

Kauneimmaksi osaksi tätä teosta puolestaan nousivat Mukan hypnoottiset Lapin luonnon kuvaukset vuodenajan vaihteluineen. Olisin voinut kuunnella niitä loputtomiin. Perheeni ja sukuni ovat täynnä lapinhulluja, joten ehkä minunkin on aika myöntää tosiasiat, ja lukea seuraavaksi vaikkapa A. E. Järvistä..? 

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena.

Kirjoitan tätä kirjabloggausta marraskuussa, joten tässä vielä vuodenaikaan sopiva sitaatti talven tulosta:

Ilmat kävivät kylmiksi; kalavehkeet nostettiin Siskonjärven vesistä navettain ylisille ja talojen vinteille talveksi. Öiset pakkaset yllättivät tienoon yhä useammin. Ne jäätivät vesilätäköt teillä ja poluilla ruusupintaisiksi läikiksi. Aamuisin mustat maahan varisseet koivunlehdet olivat rapeita ja myrskiä jäisine suonineen. Oli ennustettu aikaista talvea. Navetanvieruksilla kaadettiin tukkireet maahan. Useilta pihoilta kuului miesten ahne kilkutus ja manailu heidän korjatessaan rekiä talven ajoja silmälläpitäen. 

 

Tämä Mukan esikoisteos on niin ilmaisuvoimainen ja sävähdyttävä, että jos et tunne mitään sitä lukiessasi, kannattaa tarkistaa, löytyykö sinulta ylipäätään pulssia.

Kalevala, Sami Makkonen

"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."

- H. P. Lovecraft

Iku-Turso meets Cthulhu

Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.

Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?

Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.

Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 

voi ainakaan syyttää.

Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.

Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.

The Story of Kullervo, J. R. R. Tolkien, toim. Verlyn Flieger

J. R. R. Tolkienin varhainen rakkaudenosoitus Kalevalalle

Kun sain ensimmäisen kerran lukea, että J. R. R. Tolkienin nimen alla on ilmestymässä uusi, postuumi teos, olin innoissani. Kiinnostustani lisäsi entisestään teoksen vahva linkittyminen kansalliseepokseemme Kalevalaan, kantoihan se paljon puhuvasti nimeä The Story of Kullervo (julk. 2015). 

Kullervo tunnetaan yhtenä Kalevalan traagisimmista hahmoista, ja hänet muistetaan erityisesti machbethimäisestä itsemurhastaan, jonka aikana hän käy kuuluisan vuoropuhelun miekkansa kanssa. Tässä The Story of Kullervo -kirjassa lukija pääsee silmäilemään nuoren Tolkienin vuonna 1914 luonnostelemaa Kullervo-adaptaatiota, jonka hän kirjoitti alun perin tulevalle vaimolleen Edithille. 

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että hankin tämän kauniin kirjan Tolkien-kokoelmaani, mutta valitettavasti en voi suositella The Story of Kullervoa muille kuin hardcore-Tolkien -faneille. Kyseessä kun ei ole täyspitkä viimeistelty kertomus, vaan ainoastaan 40-sivuinen luonnos täynnä kirjoitusvirheitä ja epäselvyyksiä. Tarina on myös jäänyt vaille kunnon päätöstä. 

Loput 168-sivuisesta kirjasta on omistettu erilaisille metateksteille, jotka taustoittavat Tolkienin suhdetta Kalevalaan eri näkökulmista käsin. Mukana on muun muassa Tolkienin Kalevala-aiheinen puhe vuodelta 1914 kahtena eri versiona, sekä kirjan toimittaneen Tolkien-tutkija Verlyn Fliegerin sinällään erinomainen Tolkien, Kalevala, and 'The Story of Kullervo' -essee. 

Imitaation kautta inventioon

Minulle tuli tätä Tolkienin The Story of Kullervo -adaptaatiota lukiessani mieleen gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson, joka Tolkienin tapaan harjoitteli kirjoittamista matkimalla aikaisempien mestarien tekstejä. Thompsonin tiedetään nimittäin kopioineen sanasta sanaan F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby ja Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teokset, jotta hän voisi ottaa oppia näiden kirjallisten nerojen kirjoitustyylistä. Aivan kuten Verlyn Flieger toteaa: 

The Story of Kullervo was Tolkien's earliest attempt at retelling - and in the process 'reorganizing' - an already existing tale. As such, it occupies an important place in his canon. Furthermore, it is a significant step on the winding road from imitation to invention, a trial piece by the orphan boy, university undergraduate, returning soldier who loved Kalevala, resonated with Kullervo, and felt the lack of 'something of the same sort that belonged to the English'.

Verlyn Flieger näkee The Story of Kullervon ennen kaikkea lähtölaukauksena Tolkienin menestyksekkäälle kirjailijanuralle, ja kadonneena linkkinä Kalevalan ja Tolkienin The Children of Húrin -kirjan (Húrinin lasten tarina, julk. 2007) välillä: 

The Story of Kullervo is the missing link in the chain of transmission. It is the bridge by which Tolkien crossed from the Land of Heroes to Middle-earth.

.. and Tolkien's Kullervo led to his Túrin, to the 'Silmarillion', and the 'Silmarillion' led by way of the Hobbit to The Lord of the Rings.

The Story of Kullervo on metatekstien osalta lukemisen arvoinen teos, joka valotti mielenkiintoisella tavalla Kalevalan ja Tolkienin oman tuotannon välistä suhdetta. Olen kuitenkin täysin samaa mieltä Tolkienista juuri väitelleen ystäväni kanssa siitä, että tämän kirjan pääteksti, The Story of Kullervo, on lähinnä postuumi kuriositeetti. Perfektionistina tunnettu Tolkien olisi tuskin antanut lupaa julkaista näin keskeneräistä ja luonnosmaista tarinaa.

The adventures of Tom Bombadil, J. R. R. Tolkien

"Who is Tom Bombadil? - He is."

J. R. R. Tolkienin The adventures of Tom Bombadil -kirja (julk. 1962) on jo pitkään ollut hankintalistallani, ja nyt kun vihdoin sain tämän ihastuttavan pikku niteen käsiini, ei lukemisessa mennytkään kuin yksi hujaus. Päämotiivini teoksen hankkimiselle oli aina yhtä sympaattinen ja salaperäinen Tom, Tolkien-hahmojen ikisuosikkini. Sitä ei tiedetä, mikä hän lopulta on: valar, maia vai kenties Ilúvatar. Se on kuitenkin selvää, että Tom on yksi Keski-Maan vanhimmista ja persoonallisimmista asukkaista.

The adventures of Tom Bombadil -kirjan kohdalla minut yllätti se, että Tom Bombadil esiintyi teoksen sivuilla lopultakin sangen vähänlaisesti, vaikka kirjan nimi pyörikin tiiviisti hänen ympärillään. Loppupeleissä lähes kolmesataasivuisen niteen runoista vain kolme käsitteli Tom Bombadilia, ja niistäkin yksi oli vajavainen luonnos, joka löytyi aivan kirjan perältä, liitteiden joukosta. Tämä oli minulle pettymys, koska olisin mielelläni lukenut Tomista huomattavasti enemmän. Muutkin runot olivat toki hurmaavia, mutta Tom nousi silti ylitse muiden. Erityisesti pidin The adventures of Tom Bombadil -runosta, jossa Tom menee naimisiin Kultamarjan kanssa: 

Old Tom Bombadil had a merry wedding, crowned all with buttercups, hat and feather shedding; his bride with forgetmenots and flag-lilies for garland was robed all in silver-green. He sang like a starling,hummed like a honey-bee, lilted to the fiddle,clasping his river-maid round her slender middle.

Erityismaininta on annettava The adventures of Tom Bombadil -teoksen ulkoasulle, josta vastasi muitakin Tolkien-kirjoja kuvittanut Pauline Baynes. Vaikka perfektionistina tunnettu Tolkien aikoinaan kritisoikin joitakin Baynesin tähän teokseen tekemiä piirroksia, minä en löytänyt niistä mitään pahaa sanottavaa. Varsinkin kansikuva on suorastaan mesmeroiva, ja sisäsivujen lyijykynäpiirrokset auttoivat pääsemään mukaan välillä sangen koukeroisella ja omalaatuisella englannilla kirjoitettujen runojen tunnelmaan.

Pienistä napinoistani huolimatta suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille Tolkien-faneille. Ja mikäli englanninkieliset runot tuntuvat liian raskailta, kannattaa lukea suomennos, josta Raija on kirjoittanut erinomaisen bloggauksen. Itsekin saatan vielä etsiä tuon suomennoksen käsiini, jotta näen, miten Tolkienin runot ovat taipuneet suomen kielelle.

Mies katoaa, Jouni Hynynen

"Vihaan sinua joka ostit tämän kirjan. Jokainen myyty kirja tarkoittaa sitä, että kustantaja saattaa pyytää minulta jatkossakin jotain uutta julkaistavaa."

- Kyllä mua ärsyttää likimain kaikki asiat. Se on mulle sellanen voima joka potkii eteenpäin, sellainen ärtymys ja viha.   (Jouni Hynynen MTV:n haastattelussa)

Joitakin vuosia sitten kuuntelin Kotiteollisuudesta tutun Jouni Hynysen esikoisteoksen Rakkaudella Hynynen (julk. 2007), ja viihdyin erinomaisesti. Niinpä Mies katoaa -äänikirjan (julk. 2009) osuessa silmiini kirjaston äänikirjahyllyssä oli lainauspäätöksen tekeminen helppo.

Kuuntelukokemuksena Mies katoaa ei valitettavasti ollut yhtä hauska kuin Rakkaudella Hynynen, mutta ajatuksia se toden totta herätti. Tämä kirja on tajunnanvirtamainen Mielensäpahoittajan ja Juha Vuorisen ristisiitos, jossa ei ole kirosanoja, vihaa tai alatyylisiä ilmauksia säästelty. Jos kyse ei olisi juuri Hynysestä, voisi luulla, että tämä on jonkinlainen laskelmoitu provokaatioyritys, tarve hankkia kirjalle juhannustanssimaista skandaalihuomiota. Mutta koska näppäimistön takana on istunut juuri tämä lappeenrantalainen risuparta, lienee tämä kirja yksinkertaisesti rehellinen.

Mies katoaa -teoksen suurin ongelma minun silmissäni on, että se paljastaa liikaa, ja kuulostaa lähes kautta linjan turhan depressiiviseltä ja kitkerältä. Tai sitten en vain kuulu kohderyhmään, kun en koe saavani omaan elämääni minkäänlaista lisäarvoa siitä tiedosta, että Hynysen(/teoksen päähenkilön) ulosteessa on aamuisin verta, hän painaa sata kiloa ja harrastaa vaimonsa kanssa "ihan kivaa seksiä ilman esileikkiä kerran kuukaudessa". En väitä, etteivätkö tällaiset detaljit voisi olla realistisia ja omalla tavallaan paljastuksina rohkeita, mutta hieman vähempikin avautuminen olisi riittänyt.

Hynynen ei ole koskaan kuulunut, tai tule koskaan kuulumaan lempikirjailijoihini, mutta on myönnettävä, että ainakin hän saa minut kohottelemaan kulmakarvojani. Tylsistyminen ei pääse yllättämään.

Natural Supernaturalism, Tradition and Revolution in Romantic Literature, M.H. Abrams

"Life, love, liberty, hope & joy"

The Romantic era was one of technical, political, and social revolutions and counter-revolutions - of industrialization, urbanization, and increasingly massive industrial slums: of the first total war and postwar economic collapse; of progressive specialization in work, alternations in economic and political power, and consequent dislocations of the class structure; of competing ideologies and ever-imminent social chaos. 

Tänä vuonna korkeassa, 102 vuoden iässä poismenneen M.H. Abramsin klassikkoteos, Natural Supernaturalism (julk. 1973), ei päätynyt lukulistalleni viihdemielessä, kuten lähes kaikki tässä blogissa esittelemäni kirjat. Sen sijaan kyseessä on yksi työn alla olevan väitöskirjani lähdeteoksista, ja luin sen ohjaajani kehotuksesta. Kirjan aiheena on romantiikan aikakausi (engl. Romanticism).

Taustana kerrottakoon, että romantiikka on mielikuvitusta ja tunteellisuutta korostava kirjallisuuden suuntaus, joka vallitsi Euroopan kirjallisuudessa 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun. Sille oli tyypillistä nerokulttien muodostus, auktoriteettien kyseenalaistaminen, spontaanisuus, mystiikka ja individualismi. Innoittajina toimivat muun muassa Ranskan vallankumous, luonto, Raamattu ja teollinen vallankumous.

Päätin esitellä tämän Natural Supernaturalism -kirjan myös täällä blogini puolella paitsi vaihtelun vuoksi, myös palkitakseni itseni. On nimittäin myönnettävä, että tämä yli 500-sivuinen teos ei todellakaan ollut kevyttä luettavaa ja niinpä sen kanssa tuli painittua melko kauan. Natural Supernaturalismia lehteillessäni sainkin hyvän muistutuksen siitä, että minulla on vielä paljon opittavaa kirjallisuudesta, sen verran monta kertaa hämmennyin Abramsin vauhdikkaasta name droppingista (Wordsworh, Milton, Hegel, Shelley, Blake, Coleridge, Carlyle, Lawrence..) ja lennokkaasta kirjoitustyylistä. Kompasteluani pahensi se, että Abrams oli onnistunut jättämään pois ne romantiikan ajan kirjailijat, jotka olisin tuntenut paremmin. Esimerkiksi Brontën sisarukset ja Jane Austen loistivat poissaolollaan.

Kun tämä vahvasti William Wordsworthin tuotantoon nojaava kirja julkaistiin vuonna 1973, se ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, kuin Abramsin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin samasta aiheesta kirjoittama The Mirror and the Lamp (1953). Kriitikkojen mukaan Natural Supernaturalism oli ajastaan jäljessä. Tästä huolimatta Abrams itse piti Natural Supernaturalismia pääteoksenaan, ja se lasketaan yleisesti yhdeksi Abramsin tärkeimmistä julkaisuista.

Itse sain juuri myös The Mirror and the Lampin luettua, ja minun on myönnettävä, että pidin siitä enemmän. Tuo Abramsin väitöskirjasta alkunsa saanut aiempi julkaisu kun oli selkeämpää luettavaa, ja siinä romantiikan estetiikasta nostettiin esille kiinnostavampia puolia. Mukana oli vähemmän puhetta Raamatusta ja elämän syklisyydestä, ja romantiikkaa tarkasteltiin enemmänkin ihmismielen luomisvoiman ja tunteiden spontaanin ilmaisun näkökulmasta. Sinällään Natural Supernaturalism ja The Mirror and the Lamp kyllä täydensivät toisiaan hyvin.

Seitsemän veljestä, Aleksis Kivi

"Elettiinpä ennenkin, vaik ojan takan' oltiin.."

Vihdoin se on tehty. Olen lukenut.. tai noh.. kuunnellut Suomen kansallisromaanin, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teoksen (julk. 1873). Helpolla tämä 13,5 tuntia kestänyt kertomus ei minua päästänyt. Vaikka tätä "suomalaisen kirjallisuuden ja realistisen kansankuvauksen tienraivaajana" pidettyä tarinaa voi luonnehtia tyyliltään humoristiseksi ja kevyehköksi, oli juonessa silti melkoinen tietäminen, kiitos suuren henkilökavalkadin. Tunnustan avoimesti, että sekoitin veljekset toisiinsa tuon tuostakin. En siis ihmettele lainkaan, että Jokke kertoi omassa bloggauksessaan lukeneensa Seitsemän veljestä jo viiteen kertaan, ja edelleen löytävänsä siitä uusia puolia.

Eniten nautin Kiven leikkisästä ja luovasta kielenkäytöstä (voi sitä veikeiden adjektiivien ja verbien määrää..), joka sai minut hymyilemään kerta toisensa jälkeen, ja antoi myös lukuisia ahaa-elämyksiä. Synnyinkylästäni Otamosta on esimerkiksi kirjoitettu kotiseutukirja nimeltä "Elettiinpä ennenkin, kun Otamolla oltiin", ja nyt tiedän vihdoin, mistä Julle Mikkola otti kirjansa nimen! 

Seitsemän veljestä käsitti laajan ajanjakson Jukolan poikien elämästä, kuitenkin veljesparven vaiherikkaaseen nuoruuteen keskittyen. Omaksi suosikkikohdakseni nousi fantastisia elementtejä sisältänyt kohtaus, jossa Raamatun ja viinan välillä rimpuileva Simeoni kohtasi itse Lusifeeruksen:

Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin.. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä naukuvana kissanpoikasena, katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: "näetkös minun päätäni?" Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituutta ja sanoin, että silmäni tuskin erotti hänen haarojansakaan.

..Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaskiammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niin kuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän niitä voi kertoa syntinen kieli!

Kun Seitsemän veljestä aikoinaan julkaistiin, se sai kovaa kritiikkiä osakseen, koska teos ei kriitikkojen mielestä antanut suomalaisista kyllin siloteltua ja idyllistä kuvaa. Nykylukijan näkökulmasta tämä tuntuu hassulta. Itse ainakin pidin hyväntahtoisten, joskin toisinaan hieman hölmöjen veljesten edesottamuksia ja elämää varsin tervehenkisenä ja viattomana. No joo, välillä he ehkä joivat hieman viinaa, ja pääsi siinä muutama sonnikin hengestään, mutta verrattuna tämänhetkiseen maailmanmenoon tuo nyt on vielä pientä. Niinpä hieman pintaraapaisumaisen oloisesti koottu kirjan loppupuolisko, jossa lähinnä lueteltiin, minkä tytön kukin veljeksistä nai, alkoi tuntua jo jopa sangen tylsältä. "They lived happily ever after" ja niin edespäin.. Onneksi sentään pahis-Simeoni sekoitti hieman pakkaa vielä vanhoilla päivilläänkin, ja vaimot kärttyilivät toisinaan.

Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen, Tommy Tabermann

"Ellet polvistu onnen edessä, et ole onnen arvoinen"

Sain Tommy Tabermannin Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen -runokirjan (julk. 2003) yllättäen lainaksi työkaveriltani, ilmeisen vannoutuneelta Tabermann-fanilta. Teoksen etusivua koristi vaivoja säästelemättä ("taksilla piti ajaa Turkuun asti..") hankittu omistuskirjoitus, ja parhaat kohdat oli vieläpä merkitty kirjanmerkein. Itselleni Tommy on ennestään tuttu lähinnä Uutisvuodosta, vaikka joskus takavuosina olenkin kuunnellut Eroottiset runot -teoksen äänikirjaversion.

Tämä kauniisti kuvitettu kirjanen sai minut kohottelemaan kulmiani kahdesta syystä: Ensinnäkään en löytänyt Yksinäisestä tytöstä ja yksisarvisesta kuin yhden bloggauksen, vaikka kyseessä on huippusuosittu runoilija - lieneekö Tommy jonkinlainen tabu kirjabloggarien silmissä? Toiseksi Tabermannin kuvakieli yllätti latauksellaan ja (ainakin näennäisellä) suoruudellaan:

Miehessä asuu eläin

Naisessa asuu eläin

Miehessä ja naisessa asuu käärme, lintu,

asuu hevonen

jolle kukaan ei suitsia pane

Mies on yksisarvinen

Miehellä on sarvi

ja naisessa paikka sarvea varten

sarven paikka maailmassa 

on nainen

Miehessä huutaa eläin

Naisessa huutaa eläin

Miksi kaksi huutoa

ei kuule toisiaan?

- Seems legit. Ei liene yllätys, että tällaiset reippaanpuoleiset fallos-analogiat ovat hieman liikaa joillekin kriitikoille. Toisaalta, kuten Asko Kaunislehto bloggauksessaan totesi:

Mm. tämä teos panee miettimään, miksi Tommy Tabermannin lyriikkaa niin ankarasti vihataan ja ennen muuta mitä pahaa on erotiikassa. Miten asioita muuttaa se, että niistä hymistellään huomattavasti peitetymmin.

Tämä on totta. Ja kuten kirjan minulle lainannut työkaverinikin totesi: jokaisen rivin välissä on tyhjä tila lukijan omia tulkintoja varten. ..Ehkä provosoivasti esitetty sarvi symboloikin vaikkapa rakkautta..? Kuka tietää. Jokainen päättäköön itse.

Minua, tottumatonta runojen lukijaa, tämä yksisarviskirja vuoron perään viihdytti ja hymyilytti. Kyllä minä Tabermannia luen ennemmin kuin vaikkapa 50 Shades of Greytä. Suomi 1 - Englanti 0.

Kalevala, Elias Lönnrot

Hypnoottinen kansalliseepos

Elias Lönnrotin muinaissuomalaisista lauluista, loitsuista ja runoista kokoama Kalevala (julk. 1835) antoi minulle vihdoin syyn luoda blogiini tunnisteen "runous". Ja mikä voisikaan olla parempi ensikosketus lyriikan maailmaan, kuin Suomen oma kansalliseepos, joka on innoittanut lukemattomia taiteilijoita Jean Sibeliuksesta ja Akseli Gallén-Kallelasta aina CMX:n A. W. Yrjänään asti. On hassua, että en ole lukenut tätä jo aikaisemmin (mikäli Don Rosan sarjakuvaversiota ei lasketa), mutta toisaalta: eiväthän tamperelaisetkaan koskaan käy Särkänniemessä. Se olisi liian ilmeistä.

Paatuneena äänikirjaholistina kahlasin tämänkin teoksen läpi audion muodossa. Kalevalan kohdalla äänikirjaan turvautuminen oli myös enemmän kuin suotavaa, onhan kyseessä nimenomaan suulliseen perinteeseen pohjautuva teos. Ja millainen luenta kansalliseepoksellemme olikaan tehty! Antti Virmavirta hoiti hommansa sellaisella intensiteetillä, että minun alkoi tehdä mieli täydentää Pulkkisen tuotantokausiin pohjautuvaa Virmavirta-kokoelmaani tällä nimenomaisella äänitteellä mitä suuremmissa määrin. Monet kohdat olivat nimittäin sellaisia, että haluaisin kuulla ne vielä uudestaankin. Mieluiten monta kertaa.

Nautin erityisesti teoksen toiminnallisista osioista, kuten alun luomiskuvauksesta, Lemminkäisen seikkailuista ja kaikista kohdista, joissa Weylandiin ja Daidalokseen pohjautuva Ilmarinen takoo jotain, olipa se sitten Sampo, hevonen tai vaimo. Minua kiehtoi tapa, jolla esineet muuttivat muotoaan kerta toisensa jälkeen, monia yllätyksellisiä lopputuloksia tarjoten.

- Ihailtavaa käsityötaitoa!

Vaikka Kalevalan kieli on koukeroista, ja sisältö ajoittain liian toisteista (esimerkiksi keskivaiheen avioliitto-ohjeistukset puuduttivat), oli kuuntelukokemukseni yleisesti ottaen hyvin positiivinen, jopa meditatiivinen. Kyllä tähän uppoutui ihan omaksi ilokseen. Suosittelen!

Kalevala J. R. R. Tolkienin suurena innoittajana

Elias Lönnrotin 1800-luvulla tekemät runonkeruumatkat olivat suuri palvelus paitsi meille suomalaisille, myös myöhempien aikojen fantasiakirjallisuuden lukijoille kautta maailman. Kalevala oli nimittäin modernin fantasiakirjallisuuden isän, J. R. R. Tolkienin, suuri innoituksen lähde. Kansalliseepoksemme ja kielemme oli lähtölaukaus Tolkienin halulle kertoa tarinoita, ja lisäksi suomen kieli vaikutti merkittävästi Tolkienin itse luomiin kieliin. Tässä pieni katkelma nuoren, alkututkintoaan yliopistossa tehneen Tolkienin vaiheista hänen itse kertomanaan:

Gootin kielen jälkeen kaikkein tärkein tapahtuma oli kaiketi se, kun löysin Exeter Collegen kirjastosta - silloin kun minun olisi pitänyt opiskella alkututkintoani varten - suomen kieliopin. Tuntui kuin olisin löytänyt kokonaisen kellarin täynnä huikeaa viiniä, jollaista en ollut koskaan ennen maistanut. Juovuin siitä täysin, ja luovuin pyrkimyksestäni keksiä "kadonnutta" germaanista kieltä; minun "oma kieleni" - tai sarja keksittyjä kieliä - sai äänneasuunsa ja rakenteeseensa vahvoja suomalaisvaikutteita.  

..Mainitsin suomen kielen, sillä se käynnisti tarinapuolen. Jokin Kalevalan tunnelmassa viehätti minua suunnattomasti, jopa Kirbyn kehnossa käännöksessä. Opin suomea vain sen verran, että kykenin kahlaamaan alkuperäisteosta läpi jonkin matkaa, hieman samaan tapaan kuin koulupoika Ovidiusta; lähinnä minua kiinnosti ottaa siitä vaikutteita "omaan kieleeni". Mutta tarustoni, josta siis trilogia on osa (loppu), sai alkunsa pyrkimyksestäni muokata osaa Kalevalasta uuteen uskoon - erityisesti tarinaa poloisesta Kullervosta.

(Tolkien kirjeessään W. H. Audenille 7. kesäkuuta vuonna 1955)

- Kukapa siis tietää, odottaisiko maailma parhaillaan henkeään pidätellen uusimman Hobitti-elokuvan joulukuista ensi-iltaa ilman meitä suomalaisia, ja meidän huikeaa tarustoamme? You're welcome, world!

(www.booksfromfinland.fi)

P.S.

The Battle of the Five Armies -elokuvaa katsellessa kannattaa myös muistaa, että Hobitti-elokuvien keskiössä olevan, Thorin Tammikilven himoitseman Arkkikiven esikuvana on hyvinkin saattanut toimia meidän oma, kotimainen Sampomme.

Monet tahot ovat nimittäin sitä mieltä, että Arkkikivi saattaa olla yksi kolmesta Silmarilista, ja yleisesti uskotaan, että Sampo innosti Tolkienia, kun hän loi Silmarilit, nuo Fëanorin takomat ja Melkorin varastamat, mittaamattoman arvokkaat jalokivet.